Kirosin eilen sovituskopissa, pastellinvärisen hattaravuoren keskellä.
Mekko-ostoksilla olin, ja kärsimätön äiti kantoi koko aika uutta hattaraa sovitettavaksi. Valkoista, vaaleanpunaista, beigeä.
Ja jok' ikinen mekko näytti väärältä. Liian isolta, typerältä, haituvaiselta, pinkiltä, prinsessamaiselta, pieneltä, makkaralta. Mikään ei sopinut, solahtanut ylle kuin haltijatarkummin taikomana. Aloin kokea jo vittumaisia hetkiä kopissa, kun tepastelin ahtaassa tilassa liki alasti miettien sitä, mikä tässä mekossa nyt oli niin tärkeää.
Toki, se olisi aika tärkeä päivä, jona tuota mekkoa pitäisin. Ylppärit, ja saisin painaa päähäni sen ruman ja oudonnäköisen valkolakin (miksei ole keksitty vaikka ylioppilasrannekkeita? Se lakki on äärettömän ruma ja kaikin tavoin epäseksikäs!). Mutta sen lisäksi, mitä ideaa siinä olisi tuhlata rahaa siihen, että saan tuntea itseni ihanaksi sen päivän ajan. Ja leikkiä että tämä oli nyt tässä, HAHAA nyt ei opiskella.
Totuus on, että sittenhän vasta se opiskelu alkaa. Sillon alkaa kamppailu siitä, mitä helvettiä minä teen oman elämäni kanssa. Hei, valinnanvapaus. Se on vaikeaa.
Mutta pinnallinen puoli minussa kirkui uutta mekkoa. Mekkoa, joka olisi täydellinen. Täydellinen mekko täydellisenä päivänä. Pieni, naispuolinen perfektionisti nosti kaulaansa ja hyppi tasajalkaa, että etsisin THE mekon. The dress, the pefrect one.
Mutta totuus oli iskenyt minua kylmällä, märällä tiskirätillä. Sillä tytöt hyvät. Täydellistä mekkoa ei ole. Voit kuvitella, millaiselta se näyttäisi, miten se laskeutuisi, saisi sinut tuntemaan itsesi ihanaksi, täydelliseksi, kauniiksi. Voit unelmoida siitä ja nauraa sekä laulaa ilosta, kun näet mekon rekissä, joka näyttää aivan unelmiesi mekolta. Mutta loppujen lopuksi aina käy niin, että kun vetoketju solahtaa kiinni, ja käännyt odottavaisin mielin kohti loisteputkivaloja ja peilejä, huomaat, ettei mekko sovikaan. Se on vääränlainen! Saa huonot puolesi esiin. Ei imartele, saa sinut itkemään, tuntemaan itsesi rumaksi.
Joskus unelmien mekko on vain hiukan vääränlainen. Se on ehkä vähän liian iso, vähän liian vääränvärinen, vähän liian jotain. Se ei ole se ihana.
Mutta joko oma pää sanoo, tai sitten sovituskopin vieressä seisoo väsynyt ystävä/äiti, joka kehuu mekkoa maasta taivaisiin. Sanoo, kuinka se sopii sinulle. Se on ihana, mikset jo ottaisi sitä!
Sinä tuijotat mekkoa, ja kun olet jahkaillut se päälläsi tuntitolkulla, marssit sen kassa kassalle, ja ostat sen. Haluat sitten sen. Vaikka se ei saakaan trumpetteja soimaan ja taustakuoroa laulamaan.
Mekko ei ehkä ikinä ole ollut täydellinen, mutta kun se päällä pyörähtelee tarpeeksi kauan, se muuttuu omaksi. Minun mekkoni. Yllättäen hyvät puolet korostuvat, kiintymys kasvaa, vaikka peilistä katsoisikin oikeasti vain mukiinmenevä mekko.
Jossain vaiheessa tulee, monien käyttökertojen, joskus jo yhden, jälkeen vasaranisku takaraivoon. Palautus maanpinnalle saa näkemään, kuinka mekko ei koskaan oikeasti sopinutkaan. Mutta se on silti. Sinun. Etkä halua luopua siitä.
JA NYT.
Vaihtakaa "mekko"- sana mieheen. Haha.
