Nerokasta. Ihminen pystyy kätkemään todellisen luonteensi kuoren alle. Hän pystyy näyttelemään, olemaan joku toinen. Joskus ihminen keskittyy kulissin ylläpitoon niin kovasti, että hän katoaa kulissiin ja unohtaa loppupeleissä, kuka oikeasti oli.
On aivan turha asia tietää toisesta toinen nimi, sosiaaliturvatunnus, osoite, lempibändi. Ne eivät kerro mitään.
Jotkut meistä ovat niin monesti haavoitettuja tai muuten vain kuoreensa sulkeutuvia, että heitä täytyy houkutella olemaan omia itsejään. Vielä vaikeampaa se on, jos henkilö ei itsekään tiedä, mihin suuntaan lähteä. Jos hän on täysin hukassa oman itsensä kanssa. Jos näyttelemistä on kestänyt niin pitkään, että kaikki tuntuu huijaukselta.
Se on kuitenkin äärimmäisen kuluttavaa olla yhtä kulissia koko nainen. Tai mies.
Päätä särkee, ei uskalla kertoa omia mielipiteitään, kun tuskin itsekään tietää niitä. Sanoo yhtä, tarkoittaa toista. On ajautunut umpikujaan, jossa ei osaa PUHUA.
Small talk on helppoa, vaikka sitä sanotaan, etteivät suomalaiset osaa sitä. Mutta sen kun vain puhuu aiheita, jotka eivät kosketa yhtään ketään. Aiheita, jotka ovat niin pintaliitoa, että niillä ei ole mitään merkitystä yhtään kellekään.
Jossain vaiheessa ihmisen tunnejärjestelmä sitten ajautuu umpikujaan. Ihminen purskahtaa itkuun ilman syytä. Hän tuntee silmitöntä vihaa ilman syytä.
Tämä kakki on lähtöisin siitä, ettei henkilö ole saanut alkujaan ilmaista oikeita, ensisijaisia tunteitaan. Hän on luonut kulissin ja roolihahmon, joka on ajautumassa umpikujaan. Ei kukaan jaksa esittää lopun elämäänä.
Sitten jos on aikeissa päästää jonkun lähelleen. Ystävän, seurustelukumppanin, terapeutin jne.
Se ei onnistukaan. Ja se turhauttaa. Haluaisi luottaa toiseen, mutta ei yksinkertaisesti pysty. Sanoo ja tekee sitä, mitä rooli edellyttää. Ettei vain toinen lähtisi, jättäisi, nauraisi.
Ihmisestä tulee mitäänsanomaton "ihan sama"-myötäilijä, johon kyllästyy. Koska hei haloo, kuka nyt haluaisi mielipiteettömän hiirulaisen? Olkoonkin, että kyseessä on vain hylkäämisenpelon kuorrruttama pelokas ihminen, joka oikeasti sisäisesti KIRKUU.
Ja ratkaisu?
Määrätään lääkkeitä ja terapiaa, jossa puhutaan sitten aivan vääristä asioista, tottakai, koska roolin vankina oleva ihminen ei osaa sanoa asioita, jotka ovat oikeasti vialla. Lääkkeet turruttavat hieman, mutta niistä ei loppujen lopuksi ole mitään apua, koska oireiden oikeita syitä taustalla ei huolleta! Vähän kuin laittaisi nukutuslääkettä ihmiselle, jolla on jalka murtunut ja verisenä auki. Eihän se nukkuessa tunnu, mutta aina välillä joutuu heräämään, ai jaahas, siinä se repaleinen lihas vieläkin on.
Jos joku jaksoi lukea, niin kiitos <3
