Testaa itsesi! Oletko vauhtimimmi vai lukutoukka?

Kuka muistaa lapsuudessaan ja esiteini-iässään täyttäneensä noita tyttöjen lehtien hupaisia testejä? Semmoisi ihan älyvapaita, tyyliin oletko toukka vai kissa. Ja mitä enemmän ikää karttui, sitä "syvällisemmiksi" testit kävivät. 12-vuotiaana piti tietää testeistä että oliko kiltti poika enemmän poikaystävämateriaalia vai se villi luokan kovis. Ja jos katselen nytkin Facebookkini etusivua, pomppaa sieltä täältä esiin jonkun tuttavan testitulos."Ketä julkkista muistutat" tms viihdyttävää kenties.
Pienempänä tykkäsin itsekin testeistä. Ostin jopa testikirjoja, joita täyttelin innoissani koska halusin tietää minkälainen olin. Miten minut, pullea ja pitkätukkainen Pinja kategorioitaisiin. Toki tuolloin ajattelin asian eri lailla. Testit olivat totuudenmukaisia, kivoja ja kertoivat minulle paljon. Myös kaikennäköiset taikatyttötestit. Lemppareitani olivat W.i.t.c.h.-lehden testit, joista selvitin että elementtini oli vesi mutta muistutin päähenkilöistä eniten Williä. Ja sillä oli merkitystä, koska lapsena tuo sarjakuvalehti ja sen testit olivat eräs keinoista paeta vähemmän hehkeää ja taianomaista ala-asteen arkea. Pientä koulukiusaamista ja syrjimistä, u know, semmoista suhteellisen normaalia mutta kipeää. Normaalilla en nyt tarkoita sitä että kiusaamisen pitäisi olla semmoista. Ei todellakaan, mutta koen olevani neutraalin kiusattu, vähän syrjitty, läskiksi haukuttu. Mutta semmoista kokonaan luokasta hylkivää ja joukkohakkaamista en kokenut.
Pointtina kuitenkin testien ihanuus. Kunnes kasvoin. Ylläripylläri, ikä pilaa hauskuuden aika monista jutuista.
En ole varma missä vaiheessa suorastaan havahduin tähän, että entinen rakkauteni testaamista kohtaan on muuttunut järkyttäväksi peloksi. Toki nykyään ei ole kyseessä taikatyttötesti, mutten osaa siihenkään enää suhtautua kepeästi. Varmasti psykologian kursseilla on osansa tässä, kaikki mitä ajattelen on vain se, miten en osaa neutraalisti täyttää YHTÄKÄÄN testiä.
Otetaan esimerkiksi persoonallisuustesti. Kun niistä on lukenut ja tietää suht hyvin mihin ne pohjautuvat, osaa periatteessa johdatella itsensä haluamaansa tulokseen - tiedostaen tai tiedostamatta. Tein sitä lapsenakin. Koska halusin että taikavoimani olisi lentäminen, niin lunttasin millä vastauksilla sen saisi. Itsepetos oli kuitenkin silloin helppoa. Ikään kuin muka yllätyin sitten tuloksesta, mutta mikä tärkeintä, tulin iloiseksi. Nykyäänkin jos saan testin eteeni, alan miettiä mitä sillä haetaan, millä vastauksilla saa parhaat pisteet, mikä johtaa mihinkin. Vaikka se on PERSOONALLISUUStesti, ei oikein/väärin-tässä-on-vain-yksi-oikea-vastaus-testi.
Persoonallisuustestit ovat kuitenkin harmittomammasta päästä. Mitä nyt pääsykokeissa sitä miettii päänsä puhki, vastaako "rehellisesti" vai siten miten luulisi että pitäisi.  Pahimpia ovat ne testit, joilla ihmisille osoitetaan älykkyyttä, kelvollisuutta ja ennen kaikkea kelvottomuutta.
Suomessa et saa edes ammattia, ellet testaa itseäsi elämästä kuolemaan. Työhaastattelu on testi. Pääsykokeet. Kilpailut. Älykkyystestit. Kammoan noita kaikkia.
Lukiossa juttelin kerran kaverini kanssa älykkyystesteistä. Kaveriani kiinnostivat nämä testit todella paljon, mutta minä jätin tekemättä ne aina kun pystyi. Psykan tunnilla kun leikkimielisesti teimme älykkyystestejä, minä heitin ne roskiin.
Ja vain ja ainoastaan siksi, että minä pelkäsin paljastuvani. Että testi olisi huutanut minulle alhaista ÄO:ta. Kertonut tyhmyyttäni. Lahjattomuuttani.
Pelko oli ja on yhäkin outo, koska ainakin perinteisen skaalan, eli koulumenestyksen mukaan en ollut tyhmä. Olin lukutoukka, hikari, 9.5 keskiarvolla ja kirjoitin kaksi ällää. Minua kehuttiin, sanottiin että ajattelen yliopistotasolla. Osa minusta oli ylpeä ja ajatteli että niin se on.
Samalla kun tämä testejä vihaava puoli minusta kiljui hiljaista huutoa koko ajan sisälläni, että älä tee testiä. Muuten maailma saa tietää että olen oikeasti tyhmä. Että kaikki on huijausta.
Nämä ajatukset pyörivät päässäni nyt, 21-vuotta täyttävänä nuoren naisen rääpäleenä. On taas se aika keväästä, kun pääsykokeet valtaavta nuorten päät. Minullakin on huomenna ensimmäinen.

Ja minua pelottaa. Torjutuksi tuleminen. Testin reputtaminen. Vääryys. Se, että paljastun vääräksi. Epäsopivaksi.

Ja jees, minä tiedän ettei pääsykokeissa ole kyse siitä. Pitäähän sitä nyt jotenkin seuloa hakijoista ne kelvot yksilöt. Mutta nyt toisena välivuotena, olen hitto soikoon kamppaillut aika kauan ajatusten kanssa, että kyse ei ole minun luuserin taidoista ja älystäni.

Voi kumpa pääsykokeetkin olisivat taikatyttötestejä. Koska jos elementti oli maa, oli se yhtä hyvä kuin se vesi.

All in all, vihaan testaamista, tahdon olla lapsi taas.

Tämän päivän lasten some

Kuolleista noussut blogini ei kyllä hetkauta yhtään ketään (ellei ikuista ystävääni Lauraa, jos hän sattuu huomaamaan) tällä yks kaks ilmestyvällä tekstillä. Mutta kun on tarve purkaa niin sitten on tarve purkaa, olkoonkin että semijulkisesti nettiin josta kuka tahansa voisi varastaa tekstini, varastaa kuvani, käyttää niitä ties missä. Mutta koska internet TULVII blogeja ja tytöntylleröitä jotka haluavat päästä hyväpalkkaisiksi Indiedays-bloggaajiksi, luotan siihen että olen aikas turvassa. Ihana sosiaalinen media.

JA: siitäpä päästäänkin päivän pähkinään, jota alan tässä jäytää himokkaasti. Some, ah, tuo niin ihana ja mielipiteitä jakava (miten niin jakava? Kaikki tuntuvat vain dissaavan liian täykkyä somea) aihe. Ajauduin ajattelemaan tätä kun tsekkailin Snapchatista kaverien ja seurattavien MyStoreja, eli siis niitä "päivityksiä". Ja tajusin, että tämä ns. uusi Instagram ei ole itselläni madaltanut yhtään sitä kynnystä, mitä pistän sinne. Snapchatin idea on siis siinä, että lähettäessäsi snapin (kuvaviesti), se näkyy vain hetken ja sitten poistuu (huraa seksiviestit!). Toki screenshotin voi ottaa, mutta se näkyy kuvan lähettäjälle, ja auts, sehän vasta noloa olisikin jos se ihku poika saisi tietää että tallensit sen sixpäkin omalle älypuhelimellesi.
However, MyStory on siitä enemmän "päivitysmäisempi" (yeah, that's a word) että siinä kuva pysyy kauemmin. 24 h, muistaakseni, ja seuraajasi/kaverisi voivat sitten katsella kuinka lutuista makaronilootaa teit tänään tai kuinka monta sukkaa pyykkäsit.
Itse en tätä MyStorya oikein käytä, sillä tarinani koostuisivat juurikin edellämainituista (Viisi sukkaa. Yksi katosi pesukoneen uumeniin.) Ainoat tilanteet, missä päivitän kyseistä äppiä (Appia? Let mii bii finish änd sei äp), ovat silloin kun a) olen kännissä b) haluan luoda imagoani/someminääni. Eli siis silloin kuin päivittäisin Instagramiakin. Kauniita kuvia, hyviä kuvakulmia, täydellisiä valaistuksia. Selfieitä, salikuvia, lisää selfieitä ja jotain satunnaisia aforismeja ja meemejä (ettei minua nyt pinnallisena pidettäisi, c'mon!)
Uskon että suurin osa minun ikäisisistäni tekee näin, koska olemme kasvaneet somen ihmeelliseen maailmaan vasta myöhemmin kuin lapsina. Oma älypuhelin-heräämiseni tapahtui lukiossa, joskin myöhässä (muilla oli jo samsungit ja lumiat ja iphonet). Kuitenkin, olin saanut elää lapsuuteni ilman.

Mieleeni pälkähti, kuinka tämän päivän lapset eivät saa. Brutaalia, sanovat kukkahattutädit. Kehityksellistä, sanovat insinöörit (tai mitkälie tekniikkanörtit).

Totuudenmukaista, sanon minä. Eli ei edes niin kamala asia, vaikka ensiksi kallistuin kukkahattutätien puoleen ja aloin punoa joulusta jääneitä hyasintteja pipooni.

Let me explain. Seuraan monia n. 10-12-vuotiaita esimerkiksi Instagramissa. Ja ei, en siksi että olisin outo pervo, tai idiootti vajakki joka seurailee jokaista vastaantulevaa follow for follow-räkänokkaa. Täälläkin yksinäisessä, kolkossa Klonkun luola-blogissani olen maininnut että tein viime keväänä sijaisuuksia ala-asteella. Ja tein tyhmästi että näpräsin kännykkää oppitunnilla (olkoonkin että opettajanpöydän takana, ah that power), ja uteliaat nelosluokkalaiste kysyivät:

"Onksul iigee?"

Seuraavassa hetkessä liitutaulu oli täyttynyt töhrinnöistä, joissa komeili ig-tilini ja "FOLLOW pinjuskaaa kolmella AALLA!!!" (Ja kyllä, olin mainio kurinpitäjä luokassa, älkää edes epäilkö)

Ja kuulkaas, ne pikkuiset julkaisevat kaikenlaista. Kuvia rumista ruuistaan, miljoona kuvaa huoneistaan, tärähtäneitä selfieitä, kirjoitusvirheitä ja kaikkea muuta, noh, TODELLISTA.
Tajusin, että noin pienillä se some-suodatin on paljon väljempi, sillä he ovat TOTTUNEET jakamaan kainenäköistä. Heille se on kuin lapsuuden leikki, normaalia kuin poikapöpöt olivat minulle tuossa iässä.

Tämä johtaa johtopäätökseen, jonka esitän ne hyasintit päässäni, että nykypäivän kakarat hukkaavat itsensä sosiaaliseen mediaan ja kokevat sen luomat paineet entistä nuorempana, joten heistä kaikista tulee tärveltyjä kriminaaleja ja stripparihuoria, jotka vain halusivat näyttää seksikkäiltä iigeessä.

Mutta onko olemassa mahdollisuus, että nykypäivän lapset uudistavat tämän liian täydelliseksi haukutun sosiaalisen median? Ehkä he ovat the generation, joka luo REHELLISEMMÄN sosiaalisen median, ja minäkin joskus uskallan heidän johdollaan julkaista kuvia likaisista pyykkisukistani? Olisiko silloin mallien ja kiiltävien kotien aikakausi ohi? Tervetuloa realismi 2000-luvulle!

Mutta...
...todennäköisesti nämä nykypäivän lapset vain havahtuvat teini-iässään siihen, että ovat tyhminä lapsina postailleet ihan noloja kuvia iigeehen. Poistavat ne, ja alkavat ottaa belfieitä, tai mikä onkaan vallitseva trendi.

Don't keep your hope too high.

Rakkaudella, Pinja. Hyasintit päässä mutta toinen jalka skeittilaudalla (or whatever nuoret ihmiset tekevätkään...)

Opettaja, kai mä oon tarpeeks hyvä?

Minulla on koko pienen ikäni ollut pienimuotoinen pakkomielle olla opettajille mieliksi. Olen mielessäni rukoillut, että he pitäisivät minusta. Auktoriteetin antama pitämisen osoitus on ollut paljon tärkeämpi kuin esimerkiksi luokkakaverin anatama. En ole ikinä halunnut olla suosittu, semmoinen yläasteen halutuin ja hauskin. Olen halunnut olla hyvä koulussa, aina eri tavoilla eri opettajille. En ala tässä analysoimaan mistä lie psykologisista tunnesolmuista kyseinen miellyttämisenhalu johtuu, mutta tässä tänä keväänä olen tajunnut opettajan tärkeän roolin, kun olen itsekin sijaistanut pidempääkin aikaa ala-asteella. Ja tietysti kun luen nyt VAKAVA-kokeeseen, mieleen pomppaa kaikenlaista kysymystä kasvatuksesta - ja varsinkin OPETTAJAN roolista siinä. Sillä jos ja todennäköisesti kun luokat ovat täynnä enemmänkin tällaisia opettajien lellikiksi haluavia, tulisi kouluissa ja jokaisen opettajan työssä kiinnittää huomiota omaan rooliinsa esikuvana.

Ennen kuin lopetat tekstin lukemisen siinä uskossa että höpisen itsestäänselvyyksiä, luepa vielä vähän. Sillä toki itsestäänselvää on, että jokainen joka työskentelee lasten tai nuorten kanssa, joutuu jollain tapaa vastuuseen siitä, mitä syöttää nuorelle sukupolvelle. Varsinkin jos kyseessä on selvä auktoriteetti kuten opetteja. Väitänkin, että kodin lisäksi varsinkin herkät lapset voivat oppia mallit elämiseensä koulusta, sieltä opettajan pöydän takaa.

Opettajan suosikit
Ala-astetta jos mietitään, toki opettaja ei ole mikään julkkiksenkaltainen olento kaikille lapsille. On aina vaikeita tapauksia, semmoisia jotka tuntuvat vihaavan opettajaa. Voi sitten miettiä, mistä tämä johtuu. Toki opettajakin on vain ihminen, kapasiteettia olla kaikille mieliksi ei vain ole, koska kyseessä ei ole supertietokone. On täysin luonnollista, että opettajalle valikoituu luokasta "suosikkeja". Joissain luokissa räikeämmin kuin toisissa. Ihan samalla lailla kun ihminen valitsee ystävänsä, kyllä opettajallakin on luokassa ne lapset, jotka ovat miellyttävämpiä kuin toiset, on syynä sitten lasten lahjakkuus, helppous opettaa, kypsyys, iloisuus, sosiaalisuus. Opettajan persoonallisuudesta riippuu millaisia oppilaita hän valitsee.

Ja se on sitten bullshittiä, ettei kaikilla olisi suosikkeja. Opettajan pitäisi vain pyrkiä peittämään nämä, mutta tilanne on aika utopistinen. Mietitäämpä riitatilannetta, jossa pitäisi etsiä syyllinen ja selvittää mitä tapahtui. Jos vaihtoehdot ovat fifty-fifty, opettajan intuitio saattaa (kenties oikein, kenties virheellisesti) johdattaa johtopäätöksen tekemistä sen "suosikki"-oppilaan eduksi. Joskus ihan implisiittisesti, alitajunnasta.

Itsetunnon rakentuminen
Jokaisen lapsen itsetunnon ja persoonan raketuminen on oma polkunsa, eikä opettaja ole välttämättä kaikille yhtä suuressa roolissa tässä. Useimmilla kavereiden rooli ja mielipiteet saattavat vaikuttaa tähän enemmän.
Opettajan antama palaute, sekä verbaalinen että nonverbaalinen on äärimmäisen tärkeää, oli sitten minkälainen lapsi tahansa. Vaikka lasta tai nuorta torutaan, pitäisi osata teoriassa aistia, miten palaute on syytä antaa.
Yleinen puhuttelu on myöskin jännä juttu. Annampa tästä erään esimerkin omasta nuoruudestani (koska olenhan kohta jo kaksikymppinen kurppa, hah).

Lukiossa saimme kuulla opettajaltamme usein, kuinka ryhmämme oli SURKEA. Kunnon suomalainen, sisäänpäinkääntynyt ja epäsosiaalinen. Ja tämä opettaja vihasi sitä, hän olisi kaiketi etsinyt enemmänkin semmoista ideariihen tapaista opetusmeinikiä, jossa ideat lentelevät ja luovuus kukkii. No, meidän luokkamme ei oikein ollut tällainen. Supisuomalaisia kun olimme, tykkäsimme "tylsistä kalvosulkeisista". Sai istua hiljaa ja tehdä muistiinpanoja.
Pakko sanoa, että vaikka olinkin jo lukiossa, tunsin itseni ihan VÄÄRÄNLAISEKSI noilla tunneilla.
Vaikka opettajan palaute olikin koko ryhmälle, tunsin painetta omasta puolestani. Pelotti mennä tunnille, pelotti että nyt pitää psyykata itsensä keksimään jotain nasevia mielipiteitä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja huudella niitä, olla sosiaalinen, pohdiskeleva.
Älkää käsittäkö väärin, en ole mikään tuppisuu. Sanon kyllä, jos on asiaa. Osallistun hanakasti keskusteluun, jos aihe on sydäntäni lähellä. Aina se ei ole, ja tuntuikin aina täydellisen typerältä yrittää olla tietävä asiassa, josta en ollut täysin perillä. Kuumotti mennä tunnille, jossa jouduin olemaan JOTAIN MUUTA, mitä olin.

Ja siis eihän minun olisi ollut pakko yrittää niin kovasti. Mutta kun juttu oli, että halusin. Tunsin itseni vääränlaiseksi ja turhaksi, tyhmäksi ihmiseksi jos en yrittänyt. Tuon opettajan arvostuksesta tuli joku hemmetin maaliviiva jota kohti pyrin.

En syytä ketään, omapa oli vikani, että annoin heikon itsetuntoni vaikuttaa opiskeluuni ja olemiseeni niin paljon. Mieleeni vain tulee, että jos ja kun minunlaisiani, vähän herkeämpi on useita...minkälaista vahinkoa oikeastaan voi aiheuttaa se, että opettaja on hyökkäävä ja joka toisella tunnilla ilmaisemassa, kuinka koko ryhmä käyttäytyi väärin. Ja miksemme olleet kuin nuo toiset. Nuo sosiaaliset ja puheliaat...

En lukiossakaan ollut ainoa, johon vahva persoona opettajana vaikutti. Hermostus oli ihan yleistä - ellet sattunut luontaisesti olemaan semmoinen sosiaalinen tuleva aktivisti, jolla oli mielipide poliittisista puolueista aina luomuruokaan asti. Tai no kyllä näilläkin välillä puntit tutisi.

Abivuonna sitten tuntui, että olin onnistunut. Ainakaan opettaja ei vihannut minua. Sen tavoitteen takia olinkin sitten käynyt ylimääräisiä kursseja ja pinnistellyt itseni jollain lailla sosiaalisesti taitavaksi oppitunneilla.

EN SANO, että asia olisi välttämättä huono. Mutta jos ja kun opettajan mielipide ja koko olemus vaikuttaa YHTEEN, heikkohermoiseen oppilaaseen noin paljon...entäs sitten useampiin luokkiin?

Moving!

Kohta se on edessä. Muutto omaan (tai no poikakaverin kanssa samaan) kämppään. Kesä Kouvolassa ja siellä töitä tehden. Sain kyllä eilen kuulla semmoisen pikku pommin, että omat työni alkavat vasta kesäkuun ensimmäinen. Luulin niiden alkavan jo toukokuussa.

Siinä sitten tämä tohelo alkoi laskemaan oikein toden teolla, riittääkö raha. Toisaalta siinä tunsi itsensä hyvin aikuiseksi "daamn, mä oikeesti alan pyörittää omaa talouttani". Ja samalla siinä teki mieli kiittää vanhempia siitä, etteivät he ole ikinä antaneet minulle täysin periksi. Kaveripiirissäni on täydellisiä lellipentuja, joiden isukit maksavat vuokran ja vaatteetkin päälle. Plus lomamatkat etelän lämpöön. Itselläni on ollut oikein hyvätuloinen lapsuus. Nuoruuskin kun alkoi koputtelemaan, äiti sairastui ja perhe alkoi velkaantua. Tuli vähän erilaista arkea. En ole ikinä saanut viikkorahaa, enkä kuukausirahaa. Hyvä niin. Mistäs se oikein tulee? Työnteosta talossa? Eikös sen pitäisi olla ihan yksinkertaista että lapset auttaa kotitöissä?

Ei sillä, toki minäkin aiona kiukuttelin kuin pahainen teini (joka olinkin) että siivoaminen on perseestä. Mutta jos kotona on annettu realistinen malli tästä elämästä, väitän kyllä että se kantaa pitkälle. Helppoa minun on sanoa, kun en ole vielä kynnyksen yli astunut mutta pian tulen astumaan. Ja lohduttaa kun tietää, että minä tiedän että elämä on kallista. Vaikka se on vituttanut maksaa bensaa porukoiden auton käytöstä, niin ihan hirveän hyvä juttu että niin olen joutunut tekemään. Tiedän monia perheitä joissa nuoren ei tarvitse maksaa.

Toki kotona on aina kuin jossain lämpimässä kolosessa verrattuna siihen ekaan, omaan kämppään, jossa todennäköisesti nypitään koivuista kirvoja ruuaksi siinä vaiheessa kun näkkäri ja makaroni alkaa tulla korvista. Tottakai tulee vaikeampaa siinä, että haluaisin syödä terveellisesti. Ei välttämättä saa niin suurta kavalkadia eri ruokia. Mutta onneksi reissumies ja pakastevihannekset (pirkka!) on olemassa.

Oikeasti odotan sitä. Vaikka tuossa laskelmia tehdessäni kiljuin sisäisesti että hyvä luoja, tuleepi vähän tiukkaa. Mutta eihän se ole elämää omillaan, jos se olisi liian helppoa? ;) Ja onhan minulla se miehenpuolikas vierellä.Sitten ollaan kaksistaan pihalla ja soitellaan ympäri maailmaa apua hakien. (Nimimerkillä Puhuin Puoli Tuntia Puhelimessa Kun Soitin Verotoimistoon Kun En Osannut Täyttää Verokorttia)

Voipi olla että kuukauden päästä itken kuinka omillaan asuminen on perseestä. Sitä odotellessa!

 Chia-vanukas. Kyllä, olen ihan höpönä tähän terveellisyys-fitness-buumiin. Typerä, narsistinen ja itsekeskeinen kun olen niin mikäs sopisi paremmin kuin OMAAN hyvinvointiin keskittyvä treenaaminen ja syöminen. Muhaha.

 Kouvolassa Coffee Housen vessassa. Venailin junaa ensimmäisen työkoulutuksen jälkeen ja tutustuin vähän Kouvolaan. Ei se nyt niiiiin ankea paikka ollut :D Löytyy kuntosalia, kahvilaa josta saa syntisen hyvää lattea ja H&M. Ei sillä että näistä yhteenkään tulisi enää olemaan kohta varaa. Jes.

Fitnees 24Sevenillä saa HARVOIN olla yksin (ellei ehkä yöllä kolmelta mene?), mutta näin minulle kävi viime lauantaina. Oli niin luksusta hommailla kaikkea hämärää mitä en normaalisti uskaltaisi (eli raiskata laitteita ihan oudoilla tavoilla)

Hauskaa keväänjatkoa! <3

Mysteerinen ja karmaiseva - KUUKAUTISET

Okei, nyt on on hiukkasen provosoiva otsikko. Mutta hyvin ajankohtainen joka ikiselle naiselle. Ja mielestäni miehet voisivat oppia tästä mysteeristä enemmän, siis muutakin kuin sen että silloin nainen vuotaa verta alapäästä. Te kurjat miesolennot, luulitteko että kaikki se hormonimyllerrys ajoittuu vain YHDELLE viikolle kuukaudesta? Let me laugh my ass off.

Itse naisena olen havainnut kuitenkin sen, että ne fuckin' hormonit vaikuttavat koko kuukautiskierron ajan, eivät pelkästään niiden maagisten hilloviikkojen aikana. Siksi ajattelinkin jakaa nyt yleisimmät harhaluulot, vitutuksen kohteet ja kohokohdat naisena olemisessa. Mikäli hormoneja on kuunteleminen.

 KUUKAUTISET eli menstruaatio

No nämä tietysti ovat sitä itseään. Verta, hikeä ja tuskaa! Rakkautta ja piikkilankaa! Okei, suurimmaksi osaksi pelkkää piikkilankaa. 

Kun nainen huomaa kuukautistensa alkaneen, on ensimmäinen reaktio yleensä vitutus. En ole tainnut kuulla kuukautisista iloitsevasta naisesta kuin jossain urbaanilegendoissa, jossa on juhlittu naiseutta. Paskan marjat. Ainoa hetki, jolloin nainen hihkuu ilosta menkkojen alkaessa on silloin kun hän on luullut olevansa raskaana. Muuten - silkkaa vitutusta. Mutta miksi oikeastaan?

1. VERTA

Kuka itseään kunnioittava nainen ei HALUAISI menkkoja. Herranjestas sentään, olisiko miehistä kiva että kyrpä vuotaa verta viisi päiväää putkeen? Jos naisilla on enemmän ulkonäköpaineita ja muita itsetunto-ongelmia kuin miehillä, niin kaiken lisäksi tämä epämiellyttävä fakta, että vuodamme VERTA! Kaikesta maailman eritteistä verta. Haisevaa ja sotkevaa verta. Joka sotkee paikat. Miten mukavampaa olisikaan vuotaa vaikka keijupölyä...

2. TAMPONIT JA SITEET

Ja koska verta vuotaa, on se pakko kätkeä yhteiskunnalta ja muilta kanssaeläjiltä. Ja tietysti hygienisistä syistä. Joskus vuonna kivi ja keppi naiset antoivat veren valua saappaan sisään tai käyttää sammalta suojana. Onneksi nuo ajat ovat takana, ja on keksitty paljon mukavampia keinoja taata siisteys menkkojen aikana.

JA VITUT! Oikeasti, meillä on puhuvia robotteja ja tekoniveliä, älypuhelimia ja elinsiirtoja, mutta kukaan ei ole vaivautunut kehittämään mitään MUKAVAA kuukautissuojaa? Ja jos nyt joku väittää että tamponi on mukava, niin minä lyön.

Siteet tuntuvat epämukavilta, ja ovat näkyviä. Naisen kaikki seksikkyys katoaa sidettä käyttäessä kokonaan. Silloin myös turvaudutaan rumiin turvahousuihin, ettei van siteiden ja pikkuhousujen rajat näkysisi housujen läpi. Ja tunnetaan olo vielä enemmän sotanorsuksi. Ja tamponit? Mikäs sen ihanampaa kuin kulkea tietäen että sisällä tököttää jotain. Plus pelko siitä että se katoaisi sinne ikuisiksi ajoiksi. Okei, fyysisesti tämä on mahdotonta, mutta ajatus on karmiva. Ja entäs sitten kuukupit? Vielä vähemmän mielelläni tungen vittuuni KUPPIA! Kas kun ei ole muumilimupulloa keksitty sinne tunkea.

3. SOTANORSUUS JA KIVUT

Eli kamala turvotus ja epäseksikkyyden tuntu koko menkkojen ajan. Housut puristaa, tissit aristaa ja turvottaa. Alavatsaa kivistää. OIKEASTI, sattuu helvetisti. Tämäkin on yksilökohtaista, mutta itsekin olen lähtenyt kesken koulupäivän kotiin kun linkutin kaksinkerroin eteenpäin kuin Notre Damen kellonsoittaja, vatsaani pidellen ja kiljuen "I DON'T WANNA LIVE ANYMOOOOOORE"

4. MIELIALANVAIHTELUT

Kuka idiootti on keksinyt tämän? Termistä tulee mieleen että naisen mieliala vaihtelee sadasosasekunneissa vitutuksesta hilpeyteen.

Bullshit. Se vaihtelee menkkojen sisällä korkeintaan superhypermaanisesta vitutuksesta aivan täydelliseen ja sokaisevaan apinamaiseen raivoon ja siitä vitutuksenomaiseen maailmanloppu-angstiin.

Ja siinä oli vasta menkkojen FAKTOJA. Törmään kuitenkin usein harhaluuloihin ja kakaramaisiin ennakkoluuloihin (miehiltä), jotka liittyvät menkkoihin. Ja sempä takia...

MENKKAISEN NAISEN KÄYTTÖOPAS:

1. Suuttumus ja huono tuuli eivät JOKA IKINEN KERTA tarkoita menkkoja

Jotkut urospuoliset luulevat olevansa muka fiksuja ja näsäsviisaita, kun laukovat semmoisia "totuuskia" kuten "taasko sulla on ne" tai "älä ny oo noin menkkanen"

Ensimmäiseksiksin, naiset eivät AINA omaa kuukautisia silloin kuin kiukuttaa. Se voi yksinkertaisesti johtua joskus jopa siitä idioottimaisesta toisesta sukupuolesta, joka jättää tiskit altaaseen tai käyttää teitä panopuuna ja orgasmi loistaa poissaolollaan. Viha ja kiukku eivät ole aina merkkejä MENKOISTA! Perkele.

Toiseksi, jos kuitenkin on niin, että naisella on menkat ja toinen niistä huomauttelee tyyliin "älä viitti olla noin menkkanen" tai  "onksul menkat ku oot tommoi kiukkupussi", niin viimeisen asia mitä tehdä on HUOMAUTTAA asiasta. Ei kukaan nainen ole tilannut sitä vittumaista olotilaa.

2. Älä osoita yökötyksen merkkejä. IKINÄ.

Tapahtuipa kerran kaukaisessa valtakunnassa. Tyttö oli menossa yökylään poikaystävälleen. Mainitsi pari minuuttia ennen lähtöä, että helvetti, menkat alkoivat, toivoen tietenkin myötätuntoa pojalta. Poika perui koko jutun. Myöhemmin kysyttäessä, poika kertoi, ettei halunnut menkkaista tyttöystävää yöksi, koska menkat yököttävät häntä.

Kas kun ei sanonut että itse tyttö on yököttävä ja vuotava haisunäätä. Siltä tytöstä nimittäin silloin tuntui.

ÄLÄ, HERRAN JUMALA, IKINÄ, KOSKAAN, MISSÄÄN NIMESSÄ, osoita yökötyksen merkkejä. Ensimmäiseksikin, se on helvetin kakaramaista, koska niin kuin sanoin, kukaan nainen ei voi vuodoilleen mitään. Toiseksikin, menkat eivät ole rutto, joka tarttuu ja tahraa. Joo, joskus tulee nukkuessa ohivuotoja, mutta mikä ihmeen harhaluulo se on että verta ruiskuaa ympäri seiniä kuin kauhuleffoissa?

Vaikka salaa olisitkin sitä mieltä että menkat, hyi, niin ÄLÄ SANO SITÄ. IKINÄ. Tuliko selväksi?

3. Yritä ymmärtää. Oikeasti.

Mielialanvaihtelut voivat tarkoittaa myös sitä, että nainen purkaa oloaan toiseen henkilöön. Esimerkiksi nyt vaikka poikaystävään. Seuraavat keskustelman pätkät ovat tavanomaisia:

poika: tilataanko pizzaa?

tyttö: YRITÄTKÖ SÄ TUKKIA MUN VERISUONET? TAPPAA MUT? LIHOTTAA MUODOTTOMAKS MÖYKYKS JA PANNA SITTEN SITÄ NAAPURIN MAIJAA JOLLA ON ISOT TISSIT JA AMPIAISVYÖTÄRÖ!?

poika:...okei. Ei pizzaa. Salaattia?

tyttö: OLENKO MÄ SUN MIELESTÄ LIHAVA!?

tyttö: (nyyhkii)

poika: noh, mikä on?

tyttö: ei mikään...

poika: okei.

tyttö: MIKSEI SUA IKINÄ KIINNOSTA MITEN MULLA MENEE? MIKSET SÄ VÄLITÄ, KYSY? LOHDUTA?

poika: mähän just-

tyttö: SÄ AOIT JÄTTÄÄ MUT!!

poika: no enkä mut-

tyttö: (huutoitkua) MÄ VOIN MUUTTUA, MÄ TEEN KAIKKENI ET MÄ OLISIN NIINKU NAAPURIN MAIJA!

poika: ei sun pidä-

tyttö: MÄ RAKASTAN SUA. ENKÄ MÄ ITKE USEIN, SORI. KAIKKI ON OKEI.

poika: ööö...

tyttö: HALAA MUA.

Yhteenvetona: Järkevämpää pysyä kaukana, älä kuitenkaan niin tee. Itsemurhalentäjilläkin on ainakin kunniakas kuolema.

Keneen sinä luotat?

Ihmisen lähellä voi olla laumoittain ihmisiä, tuttavia, kavereita, jopa ystäviä, jotka eivät tiedä henkilöstä mitään.

Nerokasta. Ihminen pystyy kätkemään todellisen luonteensi kuoren alle. Hän pystyy näyttelemään, olemaan joku toinen. Joskus ihminen keskittyy kulissin ylläpitoon niin kovasti, että hän katoaa kulissiin ja unohtaa loppupeleissä, kuka oikeasti oli.

On aivan turha asia tietää toisesta toinen nimi, sosiaaliturvatunnus, osoite, lempibändi. Ne eivät kerro mitään.

Jotkut meistä ovat niin monesti haavoitettuja tai muuten vain kuoreensa sulkeutuvia, että heitä täytyy houkutella olemaan omia itsejään. Vielä vaikeampaa se on, jos henkilö ei itsekään tiedä, mihin suuntaan lähteä. Jos hän on täysin hukassa oman itsensä kanssa. Jos näyttelemistä on kestänyt niin pitkään, että kaikki tuntuu huijaukselta.

Se on kuitenkin äärimmäisen kuluttavaa olla yhtä kulissia koko nainen. Tai mies.

Päätä särkee, ei uskalla kertoa omia mielipiteitään, kun tuskin itsekään tietää niitä. Sanoo yhtä, tarkoittaa toista. On ajautunut umpikujaan, jossa ei osaa PUHUA.

Small talk on helppoa, vaikka sitä sanotaan, etteivät suomalaiset osaa sitä. Mutta sen kun vain puhuu aiheita, jotka eivät kosketa yhtään ketään. Aiheita, jotka ovat niin pintaliitoa, että niillä ei ole mitään merkitystä yhtään kellekään.

Jossain vaiheessa ihmisen tunnejärjestelmä sitten ajautuu umpikujaan. Ihminen purskahtaa itkuun ilman syytä. Hän tuntee silmitöntä vihaa ilman syytä.

Tämä kakki on lähtöisin siitä, ettei henkilö ole saanut alkujaan ilmaista oikeita, ensisijaisia tunteitaan. Hän on luonut kulissin ja roolihahmon, joka on ajautumassa umpikujaan. Ei kukaan jaksa esittää lopun elämäänä.

Sitten jos on aikeissa päästää jonkun lähelleen. Ystävän, seurustelukumppanin, terapeutin jne.
Se ei onnistukaan. Ja se turhauttaa. Haluaisi luottaa toiseen, mutta ei yksinkertaisesti pysty. Sanoo ja tekee sitä, mitä rooli edellyttää. Ettei vain toinen lähtisi, jättäisi, nauraisi.

Ihmisestä tulee mitäänsanomaton "ihan sama"-myötäilijä, johon kyllästyy. Koska hei haloo, kuka nyt haluaisi mielipiteettömän hiirulaisen? Olkoonkin, että kyseessä on vain hylkäämisenpelon kuorrruttama pelokas ihminen, joka oikeasti sisäisesti KIRKUU.

Ja ratkaisu?
Määrätään lääkkeitä ja terapiaa, jossa puhutaan sitten aivan vääristä asioista, tottakai, koska roolin vankina oleva ihminen ei osaa sanoa asioita, jotka ovat oikeasti vialla. Lääkkeet turruttavat hieman, mutta niistä ei loppujen lopuksi ole mitään apua, koska oireiden oikeita syitä taustalla ei huolleta! Vähän kuin laittaisi nukutuslääkettä ihmiselle, jolla on jalka murtunut ja verisenä auki. Eihän se nukkuessa tunnu, mutta aina välillä joutuu heräämään, ai jaahas, siinä se repaleinen lihas vieläkin on.

Jos joku jaksoi lukea, niin kiitos <3

Uusi vuosi, sama minä

Uuden vuoden kumartaessa edessämme moni lupailee liikoja ja huokaisee helpotuksesta. Puhdas pöytä, jonka voi paskoa taas aivan uudella tavalla. Elämäntapamuutos, salit täyttyvät ja väliaikaisesti lähikaupasta on loppu rahka ja salaatti. 

Mahdollisuus olla parempi ihminen. Uusi, uutukainen, kiiltelevä ja kimaltava.

Toiveikkuus. Tuntuu olevan päivän sana, ja tuo maaginen vuosi 2015 tuntuu olevan jostain kummallisesta syystä miljoona kertaa parempi kuin ne viiskytä edellistä. Vaikka todellisuudessa vuodet seuraavat toisiaan, eikä mikään oikeasti ikinä muutu. Joustamme ja nousemme feeniksin lailla tuhkasta, mutta pongahdamme takaisin kuin kuminauha. Takaisin lähtöpisteeseen.

Sen sijaan, että ajattelisimme muutosta ja sitä, kuinka voimme parantaa itseämme, aletaan vain yksinkertaisesti pelkäämään. Pelko muutoksesta, pelko tulevasta vuodesta. Joillakin se pelko on, että jaksaako seuraavan päivän, viikon, tuskaisan kuukauden.

Masentavaahan se semmoinen olisi. Pelätä uutta vuotta, pelätä epäonnistumista ja kaikkea mahdollista. Hylkäämistä, kyyneliä, kipuja. Elämistä.

Voisitko vain olla onnellinen siitä neutraaliudesta, normaalitilasta?

Ei sinun tarvitse tehdä muutosta, kun hyvin todennäköisesti kuset sen omaan nilkkaasi.

Miksi tavoittelet muutosta, kun voit olla vain ja elää? Pitää asioista semmoisina, kuin ne ovat? Tai vihata niitä, jos olet aikaisemmin vihannut.

Ihminen on kuitenkin, noh, ihminen. Paheetonta ihmistä ei olekaan. Olkoon se sitten ylensyönti, tupakka, alkoholi, laiskuus, valehtelu, ilkeys.

Joskus, yksinkertaisesti, sen kanssa on vain elettävä. 

Oman ihmisyytensä siis.

Media räjäyttää eteemme täydellisiä elämiä, ja luulemme, että omamme pitäisi olla samanlainen. Mutta oikeasti, vasta kivun kautta tajuaa mielihyvän. Vasta itkun jälkeen voi hymyillä ja nauraa. Vasta sairaana voi arvostaa terveyttä. Mutta meillä ei ole kaikkea, emme ikinä saa sitä kaikkea. Kukaan ei ole täydellinen. Eikä tule olemaan. 

Uskokaa pois. Sixpäkin tavoittelu johtaa syömishäiriöön, täydellisyydentavoittelu masennuslääkkeisiin.

Joten jos vain annettaisiin olla. Ja elettäisiin menemään.