Kuka muistaa lapsuudessaan ja esiteini-iässään täyttäneensä noita tyttöjen lehtien hupaisia testejä? Semmoisi ihan älyvapaita, tyyliin oletko toukka vai kissa. Ja mitä enemmän ikää karttui, sitä "syvällisemmiksi" testit kävivät. 12-vuotiaana piti tietää testeistä että oliko kiltti poika enemmän poikaystävämateriaalia vai se villi luokan kovis. Ja jos katselen nytkin Facebookkini etusivua, pomppaa sieltä täältä esiin jonkun tuttavan testitulos."Ketä julkkista muistutat" tms viihdyttävää kenties.
Pienempänä tykkäsin itsekin testeistä. Ostin jopa testikirjoja, joita täyttelin innoissani koska halusin tietää minkälainen olin. Miten minut, pullea ja pitkätukkainen Pinja kategorioitaisiin. Toki tuolloin ajattelin asian eri lailla. Testit olivat totuudenmukaisia, kivoja ja kertoivat minulle paljon. Myös kaikennäköiset taikatyttötestit. Lemppareitani olivat W.i.t.c.h.-lehden testit, joista selvitin että elementtini oli vesi mutta muistutin päähenkilöistä eniten Williä. Ja sillä oli merkitystä, koska lapsena tuo sarjakuvalehti ja sen testit olivat eräs keinoista paeta vähemmän hehkeää ja taianomaista ala-asteen arkea. Pientä koulukiusaamista ja syrjimistä, u know, semmoista suhteellisen normaalia mutta kipeää. Normaalilla en nyt tarkoita sitä että kiusaamisen pitäisi olla semmoista. Ei todellakaan, mutta koen olevani neutraalin kiusattu, vähän syrjitty, läskiksi haukuttu. Mutta semmoista kokonaan luokasta hylkivää ja joukkohakkaamista en kokenut.
Pointtina kuitenkin testien ihanuus. Kunnes kasvoin. Ylläripylläri, ikä pilaa hauskuuden aika monista jutuista.
En ole varma missä vaiheessa suorastaan havahduin tähän, että entinen rakkauteni testaamista kohtaan on muuttunut järkyttäväksi peloksi. Toki nykyään ei ole kyseessä taikatyttötesti, mutten osaa siihenkään enää suhtautua kepeästi. Varmasti psykologian kursseilla on osansa tässä, kaikki mitä ajattelen on vain se, miten en osaa neutraalisti täyttää YHTÄKÄÄN testiä.
Otetaan esimerkiksi persoonallisuustesti. Kun niistä on lukenut ja tietää suht hyvin mihin ne pohjautuvat, osaa periatteessa johdatella itsensä haluamaansa tulokseen - tiedostaen tai tiedostamatta. Tein sitä lapsenakin. Koska halusin että taikavoimani olisi lentäminen, niin lunttasin millä vastauksilla sen saisi. Itsepetos oli kuitenkin silloin helppoa. Ikään kuin muka yllätyin sitten tuloksesta, mutta mikä tärkeintä, tulin iloiseksi. Nykyäänkin jos saan testin eteeni, alan miettiä mitä sillä haetaan, millä vastauksilla saa parhaat pisteet, mikä johtaa mihinkin. Vaikka se on PERSOONALLISUUStesti, ei oikein/väärin-tässä-on-vain-yksi-oikea-vastaus-testi.
Persoonallisuustestit ovat kuitenkin harmittomammasta päästä. Mitä nyt pääsykokeissa sitä miettii päänsä puhki, vastaako "rehellisesti" vai siten miten luulisi että pitäisi. Pahimpia ovat ne testit, joilla ihmisille osoitetaan älykkyyttä, kelvollisuutta ja ennen kaikkea kelvottomuutta.
Suomessa et saa edes ammattia, ellet testaa itseäsi elämästä kuolemaan. Työhaastattelu on testi. Pääsykokeet. Kilpailut. Älykkyystestit. Kammoan noita kaikkia.
Lukiossa juttelin kerran kaverini kanssa älykkyystesteistä. Kaveriani kiinnostivat nämä testit todella paljon, mutta minä jätin tekemättä ne aina kun pystyi. Psykan tunnilla kun leikkimielisesti teimme älykkyystestejä, minä heitin ne roskiin.
Ja vain ja ainoastaan siksi, että minä pelkäsin paljastuvani. Että testi olisi huutanut minulle alhaista ÄO:ta. Kertonut tyhmyyttäni. Lahjattomuuttani.
Pelko oli ja on yhäkin outo, koska ainakin perinteisen skaalan, eli koulumenestyksen mukaan en ollut tyhmä. Olin lukutoukka, hikari, 9.5 keskiarvolla ja kirjoitin kaksi ällää. Minua kehuttiin, sanottiin että ajattelen yliopistotasolla. Osa minusta oli ylpeä ja ajatteli että niin se on.
Samalla kun tämä testejä vihaava puoli minusta kiljui hiljaista huutoa koko ajan sisälläni, että älä tee testiä. Muuten maailma saa tietää että olen oikeasti tyhmä. Että kaikki on huijausta.
Nämä ajatukset pyörivät päässäni nyt, 21-vuotta täyttävänä nuoren naisen rääpäleenä. On taas se aika keväästä, kun pääsykokeet valtaavta nuorten päät. Minullakin on huomenna ensimmäinen.
Ja minua pelottaa. Torjutuksi tuleminen. Testin reputtaminen. Vääryys. Se, että paljastun vääräksi. Epäsopivaksi.
Ja jees, minä tiedän ettei pääsykokeissa ole kyse siitä. Pitäähän sitä nyt jotenkin seuloa hakijoista ne kelvot yksilöt. Mutta nyt toisena välivuotena, olen hitto soikoon kamppaillut aika kauan ajatusten kanssa, että kyse ei ole minun luuserin taidoista ja älystäni.
Voi kumpa pääsykokeetkin olisivat taikatyttötestejä. Koska jos elementti oli maa, oli se yhtä hyvä kuin se vesi.
All in all, vihaan testaamista, tahdon olla lapsi taas.
sunnuntai 1. toukokuuta 2016
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Tämän päivän lasten some
Kuolleista noussut blogini ei kyllä hetkauta yhtään ketään (ellei ikuista ystävääni Lauraa, jos hän sattuu huomaamaan) tällä yks kaks ilmestyvällä tekstillä. Mutta kun on tarve purkaa niin sitten on tarve purkaa, olkoonkin että semijulkisesti nettiin josta kuka tahansa voisi varastaa tekstini, varastaa kuvani, käyttää niitä ties missä. Mutta koska internet TULVII blogeja ja tytöntylleröitä jotka haluavat päästä hyväpalkkaisiksi Indiedays-bloggaajiksi, luotan siihen että olen aikas turvassa. Ihana sosiaalinen media.
JA: siitäpä päästäänkin päivän pähkinään, jota alan tässä jäytää himokkaasti. Some, ah, tuo niin ihana ja mielipiteitä jakava (miten niin jakava? Kaikki tuntuvat vain dissaavan liian täykkyä somea) aihe. Ajauduin ajattelemaan tätä kun tsekkailin Snapchatista kaverien ja seurattavien MyStoreja, eli siis niitä "päivityksiä". Ja tajusin, että tämä ns. uusi Instagram ei ole itselläni madaltanut yhtään sitä kynnystä, mitä pistän sinne. Snapchatin idea on siis siinä, että lähettäessäsi snapin (kuvaviesti), se näkyy vain hetken ja sitten poistuu (huraa seksiviestit!). Toki screenshotin voi ottaa, mutta se näkyy kuvan lähettäjälle, ja auts, sehän vasta noloa olisikin jos se ihku poika saisi tietää että tallensit sen sixpäkin omalle älypuhelimellesi.
However, MyStory on siitä enemmän "päivitysmäisempi" (yeah, that's a word) että siinä kuva pysyy kauemmin. 24 h, muistaakseni, ja seuraajasi/kaverisi voivat sitten katsella kuinka lutuista makaronilootaa teit tänään tai kuinka monta sukkaa pyykkäsit.
Itse en tätä MyStorya oikein käytä, sillä tarinani koostuisivat juurikin edellämainituista (Viisi sukkaa. Yksi katosi pesukoneen uumeniin.) Ainoat tilanteet, missä päivitän kyseistä äppiä (Appia? Let mii bii finish änd sei äp), ovat silloin kun a) olen kännissä b) haluan luoda imagoani/someminääni. Eli siis silloin kuin päivittäisin Instagramiakin. Kauniita kuvia, hyviä kuvakulmia, täydellisiä valaistuksia. Selfieitä, salikuvia, lisää selfieitä ja jotain satunnaisia aforismeja ja meemejä (ettei minua nyt pinnallisena pidettäisi, c'mon!)
Uskon että suurin osa minun ikäisisistäni tekee näin, koska olemme kasvaneet somen ihmeelliseen maailmaan vasta myöhemmin kuin lapsina. Oma älypuhelin-heräämiseni tapahtui lukiossa, joskin myöhässä (muilla oli jo samsungit ja lumiat ja iphonet). Kuitenkin, olin saanut elää lapsuuteni ilman.
Mieleeni pälkähti, kuinka tämän päivän lapset eivät saa. Brutaalia, sanovat kukkahattutädit. Kehityksellistä, sanovat insinöörit (tai mitkälie tekniikkanörtit).
Totuudenmukaista, sanon minä. Eli ei edes niin kamala asia, vaikka ensiksi kallistuin kukkahattutätien puoleen ja aloin punoa joulusta jääneitä hyasintteja pipooni.
Let me explain. Seuraan monia n. 10-12-vuotiaita esimerkiksi Instagramissa. Ja ei, en siksi että olisin outo pervo, tai idiootti vajakki joka seurailee jokaista vastaantulevaa follow for follow-räkänokkaa. Täälläkin yksinäisessä, kolkossa Klonkun luola-blogissani olen maininnut että tein viime keväänä sijaisuuksia ala-asteella. Ja tein tyhmästi että näpräsin kännykkää oppitunnilla (olkoonkin että opettajanpöydän takana, ah that power), ja uteliaat nelosluokkalaiste kysyivät:
"Onksul iigee?"
Seuraavassa hetkessä liitutaulu oli täyttynyt töhrinnöistä, joissa komeili ig-tilini ja "FOLLOW pinjuskaaa kolmella AALLA!!!" (Ja kyllä, olin mainio kurinpitäjä luokassa, älkää edes epäilkö)
Ja kuulkaas, ne pikkuiset julkaisevat kaikenlaista. Kuvia rumista ruuistaan, miljoona kuvaa huoneistaan, tärähtäneitä selfieitä, kirjoitusvirheitä ja kaikkea muuta, noh, TODELLISTA.
Tajusin, että noin pienillä se some-suodatin on paljon väljempi, sillä he ovat TOTTUNEET jakamaan kainenäköistä. Heille se on kuin lapsuuden leikki, normaalia kuin poikapöpöt olivat minulle tuossa iässä.
Tämä johtaa johtopäätökseen, jonka esitän ne hyasintit päässäni, että nykypäivän kakarat hukkaavat itsensä sosiaaliseen mediaan ja kokevat sen luomat paineet entistä nuorempana, joten heistä kaikista tulee tärveltyjä kriminaaleja ja stripparihuoria, jotka vain halusivat näyttää seksikkäiltä iigeessä.
Mutta onko olemassa mahdollisuus, että nykypäivän lapset uudistavat tämän liian täydelliseksi haukutun sosiaalisen median? Ehkä he ovat the generation, joka luo REHELLISEMMÄN sosiaalisen median, ja minäkin joskus uskallan heidän johdollaan julkaista kuvia likaisista pyykkisukistani? Olisiko silloin mallien ja kiiltävien kotien aikakausi ohi? Tervetuloa realismi 2000-luvulle!
Mutta...
...todennäköisesti nämä nykypäivän lapset vain havahtuvat teini-iässään siihen, että ovat tyhminä lapsina postailleet ihan noloja kuvia iigeehen. Poistavat ne, ja alkavat ottaa belfieitä, tai mikä onkaan vallitseva trendi.
Don't keep your hope too high.
Rakkaudella, Pinja. Hyasintit päässä mutta toinen jalka skeittilaudalla (or whatever nuoret ihmiset tekevätkään...)
JA: siitäpä päästäänkin päivän pähkinään, jota alan tässä jäytää himokkaasti. Some, ah, tuo niin ihana ja mielipiteitä jakava (miten niin jakava? Kaikki tuntuvat vain dissaavan liian täykkyä somea) aihe. Ajauduin ajattelemaan tätä kun tsekkailin Snapchatista kaverien ja seurattavien MyStoreja, eli siis niitä "päivityksiä". Ja tajusin, että tämä ns. uusi Instagram ei ole itselläni madaltanut yhtään sitä kynnystä, mitä pistän sinne. Snapchatin idea on siis siinä, että lähettäessäsi snapin (kuvaviesti), se näkyy vain hetken ja sitten poistuu (huraa seksiviestit!). Toki screenshotin voi ottaa, mutta se näkyy kuvan lähettäjälle, ja auts, sehän vasta noloa olisikin jos se ihku poika saisi tietää että tallensit sen sixpäkin omalle älypuhelimellesi.
However, MyStory on siitä enemmän "päivitysmäisempi" (yeah, that's a word) että siinä kuva pysyy kauemmin. 24 h, muistaakseni, ja seuraajasi/kaverisi voivat sitten katsella kuinka lutuista makaronilootaa teit tänään tai kuinka monta sukkaa pyykkäsit.
Itse en tätä MyStorya oikein käytä, sillä tarinani koostuisivat juurikin edellämainituista (Viisi sukkaa. Yksi katosi pesukoneen uumeniin.) Ainoat tilanteet, missä päivitän kyseistä äppiä (Appia? Let mii bii finish änd sei äp), ovat silloin kun a) olen kännissä b) haluan luoda imagoani/someminääni. Eli siis silloin kuin päivittäisin Instagramiakin. Kauniita kuvia, hyviä kuvakulmia, täydellisiä valaistuksia. Selfieitä, salikuvia, lisää selfieitä ja jotain satunnaisia aforismeja ja meemejä (ettei minua nyt pinnallisena pidettäisi, c'mon!)
Uskon että suurin osa minun ikäisisistäni tekee näin, koska olemme kasvaneet somen ihmeelliseen maailmaan vasta myöhemmin kuin lapsina. Oma älypuhelin-heräämiseni tapahtui lukiossa, joskin myöhässä (muilla oli jo samsungit ja lumiat ja iphonet). Kuitenkin, olin saanut elää lapsuuteni ilman.
Mieleeni pälkähti, kuinka tämän päivän lapset eivät saa. Brutaalia, sanovat kukkahattutädit. Kehityksellistä, sanovat insinöörit (tai mitkälie tekniikkanörtit).
Totuudenmukaista, sanon minä. Eli ei edes niin kamala asia, vaikka ensiksi kallistuin kukkahattutätien puoleen ja aloin punoa joulusta jääneitä hyasintteja pipooni.
Let me explain. Seuraan monia n. 10-12-vuotiaita esimerkiksi Instagramissa. Ja ei, en siksi että olisin outo pervo, tai idiootti vajakki joka seurailee jokaista vastaantulevaa follow for follow-räkänokkaa. Täälläkin yksinäisessä, kolkossa Klonkun luola-blogissani olen maininnut että tein viime keväänä sijaisuuksia ala-asteella. Ja tein tyhmästi että näpräsin kännykkää oppitunnilla (olkoonkin että opettajanpöydän takana, ah that power), ja uteliaat nelosluokkalaiste kysyivät:
"Onksul iigee?"
Seuraavassa hetkessä liitutaulu oli täyttynyt töhrinnöistä, joissa komeili ig-tilini ja "FOLLOW pinjuskaaa kolmella AALLA!!!" (Ja kyllä, olin mainio kurinpitäjä luokassa, älkää edes epäilkö)
Ja kuulkaas, ne pikkuiset julkaisevat kaikenlaista. Kuvia rumista ruuistaan, miljoona kuvaa huoneistaan, tärähtäneitä selfieitä, kirjoitusvirheitä ja kaikkea muuta, noh, TODELLISTA.
Tajusin, että noin pienillä se some-suodatin on paljon väljempi, sillä he ovat TOTTUNEET jakamaan kainenäköistä. Heille se on kuin lapsuuden leikki, normaalia kuin poikapöpöt olivat minulle tuossa iässä.
Tämä johtaa johtopäätökseen, jonka esitän ne hyasintit päässäni, että nykypäivän kakarat hukkaavat itsensä sosiaaliseen mediaan ja kokevat sen luomat paineet entistä nuorempana, joten heistä kaikista tulee tärveltyjä kriminaaleja ja stripparihuoria, jotka vain halusivat näyttää seksikkäiltä iigeessä.
Mutta onko olemassa mahdollisuus, että nykypäivän lapset uudistavat tämän liian täydelliseksi haukutun sosiaalisen median? Ehkä he ovat the generation, joka luo REHELLISEMMÄN sosiaalisen median, ja minäkin joskus uskallan heidän johdollaan julkaista kuvia likaisista pyykkisukistani? Olisiko silloin mallien ja kiiltävien kotien aikakausi ohi? Tervetuloa realismi 2000-luvulle!
Mutta...
...todennäköisesti nämä nykypäivän lapset vain havahtuvat teini-iässään siihen, että ovat tyhminä lapsina postailleet ihan noloja kuvia iigeehen. Poistavat ne, ja alkavat ottaa belfieitä, tai mikä onkaan vallitseva trendi.
Don't keep your hope too high.
Rakkaudella, Pinja. Hyasintit päässä mutta toinen jalka skeittilaudalla (or whatever nuoret ihmiset tekevätkään...)
lauantai 25. huhtikuuta 2015
Opettaja, kai mä oon tarpeeks hyvä?
Minulla on koko pienen ikäni ollut pienimuotoinen pakkomielle olla opettajille mieliksi. Olen mielessäni rukoillut, että he pitäisivät minusta. Auktoriteetin antama pitämisen osoitus on ollut paljon tärkeämpi kuin esimerkiksi luokkakaverin anatama. En ole ikinä halunnut olla suosittu, semmoinen yläasteen halutuin ja hauskin. Olen halunnut olla hyvä koulussa, aina eri tavoilla eri opettajille. En ala tässä analysoimaan mistä lie psykologisista tunnesolmuista kyseinen miellyttämisenhalu johtuu, mutta tässä tänä keväänä olen tajunnut opettajan tärkeän roolin, kun olen itsekin sijaistanut pidempääkin aikaa ala-asteella. Ja tietysti kun luen nyt VAKAVA-kokeeseen, mieleen pomppaa kaikenlaista kysymystä kasvatuksesta - ja varsinkin OPETTAJAN roolista siinä. Sillä jos ja todennäköisesti kun luokat ovat täynnä enemmänkin tällaisia opettajien lellikiksi haluavia, tulisi kouluissa ja jokaisen opettajan työssä kiinnittää huomiota omaan rooliinsa esikuvana.
Ennen kuin lopetat tekstin lukemisen siinä uskossa että höpisen itsestäänselvyyksiä, luepa vielä vähän. Sillä toki itsestäänselvää on, että jokainen joka työskentelee lasten tai nuorten kanssa, joutuu jollain tapaa vastuuseen siitä, mitä syöttää nuorelle sukupolvelle. Varsinkin jos kyseessä on selvä auktoriteetti kuten opetteja. Väitänkin, että kodin lisäksi varsinkin herkät lapset voivat oppia mallit elämiseensä koulusta, sieltä opettajan pöydän takaa.
Opettajan suosikit
Ala-astetta jos mietitään, toki opettaja ei ole mikään julkkiksenkaltainen olento kaikille lapsille. On aina vaikeita tapauksia, semmoisia jotka tuntuvat vihaavan opettajaa. Voi sitten miettiä, mistä tämä johtuu. Toki opettajakin on vain ihminen, kapasiteettia olla kaikille mieliksi ei vain ole, koska kyseessä ei ole supertietokone. On täysin luonnollista, että opettajalle valikoituu luokasta "suosikkeja". Joissain luokissa räikeämmin kuin toisissa. Ihan samalla lailla kun ihminen valitsee ystävänsä, kyllä opettajallakin on luokassa ne lapset, jotka ovat miellyttävämpiä kuin toiset, on syynä sitten lasten lahjakkuus, helppous opettaa, kypsyys, iloisuus, sosiaalisuus. Opettajan persoonallisuudesta riippuu millaisia oppilaita hän valitsee.
Ja se on sitten bullshittiä, ettei kaikilla olisi suosikkeja. Opettajan pitäisi vain pyrkiä peittämään nämä, mutta tilanne on aika utopistinen. Mietitäämpä riitatilannetta, jossa pitäisi etsiä syyllinen ja selvittää mitä tapahtui. Jos vaihtoehdot ovat fifty-fifty, opettajan intuitio saattaa (kenties oikein, kenties virheellisesti) johdattaa johtopäätöksen tekemistä sen "suosikki"-oppilaan eduksi. Joskus ihan implisiittisesti, alitajunnasta.
Itsetunnon rakentuminen
Jokaisen lapsen itsetunnon ja persoonan raketuminen on oma polkunsa, eikä opettaja ole välttämättä kaikille yhtä suuressa roolissa tässä. Useimmilla kavereiden rooli ja mielipiteet saattavat vaikuttaa tähän enemmän.
Opettajan antama palaute, sekä verbaalinen että nonverbaalinen on äärimmäisen tärkeää, oli sitten minkälainen lapsi tahansa. Vaikka lasta tai nuorta torutaan, pitäisi osata teoriassa aistia, miten palaute on syytä antaa.
Yleinen puhuttelu on myöskin jännä juttu. Annampa tästä erään esimerkin omasta nuoruudestani (koska olenhan kohta jo kaksikymppinen kurppa, hah).
Lukiossa saimme kuulla opettajaltamme usein, kuinka ryhmämme oli SURKEA. Kunnon suomalainen, sisäänpäinkääntynyt ja epäsosiaalinen. Ja tämä opettaja vihasi sitä, hän olisi kaiketi etsinyt enemmänkin semmoista ideariihen tapaista opetusmeinikiä, jossa ideat lentelevät ja luovuus kukkii. No, meidän luokkamme ei oikein ollut tällainen. Supisuomalaisia kun olimme, tykkäsimme "tylsistä kalvosulkeisista". Sai istua hiljaa ja tehdä muistiinpanoja.
Pakko sanoa, että vaikka olinkin jo lukiossa, tunsin itseni ihan VÄÄRÄNLAISEKSI noilla tunneilla.
Vaikka opettajan palaute olikin koko ryhmälle, tunsin painetta omasta puolestani. Pelotti mennä tunnille, pelotti että nyt pitää psyykata itsensä keksimään jotain nasevia mielipiteitä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja huudella niitä, olla sosiaalinen, pohdiskeleva.
Älkää käsittäkö väärin, en ole mikään tuppisuu. Sanon kyllä, jos on asiaa. Osallistun hanakasti keskusteluun, jos aihe on sydäntäni lähellä. Aina se ei ole, ja tuntuikin aina täydellisen typerältä yrittää olla tietävä asiassa, josta en ollut täysin perillä. Kuumotti mennä tunnille, jossa jouduin olemaan JOTAIN MUUTA, mitä olin.
Ja siis eihän minun olisi ollut pakko yrittää niin kovasti. Mutta kun juttu oli, että halusin. Tunsin itseni vääränlaiseksi ja turhaksi, tyhmäksi ihmiseksi jos en yrittänyt. Tuon opettajan arvostuksesta tuli joku hemmetin maaliviiva jota kohti pyrin.
En syytä ketään, omapa oli vikani, että annoin heikon itsetuntoni vaikuttaa opiskeluuni ja olemiseeni niin paljon. Mieleeni vain tulee, että jos ja kun minunlaisiani, vähän herkeämpi on useita...minkälaista vahinkoa oikeastaan voi aiheuttaa se, että opettaja on hyökkäävä ja joka toisella tunnilla ilmaisemassa, kuinka koko ryhmä käyttäytyi väärin. Ja miksemme olleet kuin nuo toiset. Nuo sosiaaliset ja puheliaat...
En lukiossakaan ollut ainoa, johon vahva persoona opettajana vaikutti. Hermostus oli ihan yleistä - ellet sattunut luontaisesti olemaan semmoinen sosiaalinen tuleva aktivisti, jolla oli mielipide poliittisista puolueista aina luomuruokaan asti. Tai no kyllä näilläkin välillä puntit tutisi.
Abivuonna sitten tuntui, että olin onnistunut. Ainakaan opettaja ei vihannut minua. Sen tavoitteen takia olinkin sitten käynyt ylimääräisiä kursseja ja pinnistellyt itseni jollain lailla sosiaalisesti taitavaksi oppitunneilla.
EN SANO, että asia olisi välttämättä huono. Mutta jos ja kun opettajan mielipide ja koko olemus vaikuttaa YHTEEN, heikkohermoiseen oppilaaseen noin paljon...entäs sitten useampiin luokkiin?
Ennen kuin lopetat tekstin lukemisen siinä uskossa että höpisen itsestäänselvyyksiä, luepa vielä vähän. Sillä toki itsestäänselvää on, että jokainen joka työskentelee lasten tai nuorten kanssa, joutuu jollain tapaa vastuuseen siitä, mitä syöttää nuorelle sukupolvelle. Varsinkin jos kyseessä on selvä auktoriteetti kuten opetteja. Väitänkin, että kodin lisäksi varsinkin herkät lapset voivat oppia mallit elämiseensä koulusta, sieltä opettajan pöydän takaa.
Opettajan suosikit
Ala-astetta jos mietitään, toki opettaja ei ole mikään julkkiksenkaltainen olento kaikille lapsille. On aina vaikeita tapauksia, semmoisia jotka tuntuvat vihaavan opettajaa. Voi sitten miettiä, mistä tämä johtuu. Toki opettajakin on vain ihminen, kapasiteettia olla kaikille mieliksi ei vain ole, koska kyseessä ei ole supertietokone. On täysin luonnollista, että opettajalle valikoituu luokasta "suosikkeja". Joissain luokissa räikeämmin kuin toisissa. Ihan samalla lailla kun ihminen valitsee ystävänsä, kyllä opettajallakin on luokassa ne lapset, jotka ovat miellyttävämpiä kuin toiset, on syynä sitten lasten lahjakkuus, helppous opettaa, kypsyys, iloisuus, sosiaalisuus. Opettajan persoonallisuudesta riippuu millaisia oppilaita hän valitsee.
Ja se on sitten bullshittiä, ettei kaikilla olisi suosikkeja. Opettajan pitäisi vain pyrkiä peittämään nämä, mutta tilanne on aika utopistinen. Mietitäämpä riitatilannetta, jossa pitäisi etsiä syyllinen ja selvittää mitä tapahtui. Jos vaihtoehdot ovat fifty-fifty, opettajan intuitio saattaa (kenties oikein, kenties virheellisesti) johdattaa johtopäätöksen tekemistä sen "suosikki"-oppilaan eduksi. Joskus ihan implisiittisesti, alitajunnasta.
Itsetunnon rakentuminen
Jokaisen lapsen itsetunnon ja persoonan raketuminen on oma polkunsa, eikä opettaja ole välttämättä kaikille yhtä suuressa roolissa tässä. Useimmilla kavereiden rooli ja mielipiteet saattavat vaikuttaa tähän enemmän.
Opettajan antama palaute, sekä verbaalinen että nonverbaalinen on äärimmäisen tärkeää, oli sitten minkälainen lapsi tahansa. Vaikka lasta tai nuorta torutaan, pitäisi osata teoriassa aistia, miten palaute on syytä antaa.
Yleinen puhuttelu on myöskin jännä juttu. Annampa tästä erään esimerkin omasta nuoruudestani (koska olenhan kohta jo kaksikymppinen kurppa, hah).
Lukiossa saimme kuulla opettajaltamme usein, kuinka ryhmämme oli SURKEA. Kunnon suomalainen, sisäänpäinkääntynyt ja epäsosiaalinen. Ja tämä opettaja vihasi sitä, hän olisi kaiketi etsinyt enemmänkin semmoista ideariihen tapaista opetusmeinikiä, jossa ideat lentelevät ja luovuus kukkii. No, meidän luokkamme ei oikein ollut tällainen. Supisuomalaisia kun olimme, tykkäsimme "tylsistä kalvosulkeisista". Sai istua hiljaa ja tehdä muistiinpanoja.
Pakko sanoa, että vaikka olinkin jo lukiossa, tunsin itseni ihan VÄÄRÄNLAISEKSI noilla tunneilla.
Vaikka opettajan palaute olikin koko ryhmälle, tunsin painetta omasta puolestani. Pelotti mennä tunnille, pelotti että nyt pitää psyykata itsensä keksimään jotain nasevia mielipiteitä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja huudella niitä, olla sosiaalinen, pohdiskeleva.
Älkää käsittäkö väärin, en ole mikään tuppisuu. Sanon kyllä, jos on asiaa. Osallistun hanakasti keskusteluun, jos aihe on sydäntäni lähellä. Aina se ei ole, ja tuntuikin aina täydellisen typerältä yrittää olla tietävä asiassa, josta en ollut täysin perillä. Kuumotti mennä tunnille, jossa jouduin olemaan JOTAIN MUUTA, mitä olin.
Ja siis eihän minun olisi ollut pakko yrittää niin kovasti. Mutta kun juttu oli, että halusin. Tunsin itseni vääränlaiseksi ja turhaksi, tyhmäksi ihmiseksi jos en yrittänyt. Tuon opettajan arvostuksesta tuli joku hemmetin maaliviiva jota kohti pyrin.
En syytä ketään, omapa oli vikani, että annoin heikon itsetuntoni vaikuttaa opiskeluuni ja olemiseeni niin paljon. Mieleeni vain tulee, että jos ja kun minunlaisiani, vähän herkeämpi on useita...minkälaista vahinkoa oikeastaan voi aiheuttaa se, että opettaja on hyökkäävä ja joka toisella tunnilla ilmaisemassa, kuinka koko ryhmä käyttäytyi väärin. Ja miksemme olleet kuin nuo toiset. Nuo sosiaaliset ja puheliaat...
En lukiossakaan ollut ainoa, johon vahva persoona opettajana vaikutti. Hermostus oli ihan yleistä - ellet sattunut luontaisesti olemaan semmoinen sosiaalinen tuleva aktivisti, jolla oli mielipide poliittisista puolueista aina luomuruokaan asti. Tai no kyllä näilläkin välillä puntit tutisi.
Abivuonna sitten tuntui, että olin onnistunut. Ainakaan opettaja ei vihannut minua. Sen tavoitteen takia olinkin sitten käynyt ylimääräisiä kursseja ja pinnistellyt itseni jollain lailla sosiaalisesti taitavaksi oppitunneilla.
EN SANO, että asia olisi välttämättä huono. Mutta jos ja kun opettajan mielipide ja koko olemus vaikuttaa YHTEEN, heikkohermoiseen oppilaaseen noin paljon...entäs sitten useampiin luokkiin?
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Moving!
Kohta se on edessä. Muutto omaan (tai no poikakaverin kanssa samaan) kämppään. Kesä Kouvolassa ja siellä töitä tehden. Sain kyllä eilen kuulla semmoisen pikku pommin, että omat työni alkavat vasta kesäkuun ensimmäinen. Luulin niiden alkavan jo toukokuussa.
Siinä sitten tämä tohelo alkoi laskemaan oikein toden teolla, riittääkö raha. Toisaalta siinä tunsi itsensä hyvin aikuiseksi "daamn, mä oikeesti alan pyörittää omaa talouttani". Ja samalla siinä teki mieli kiittää vanhempia siitä, etteivät he ole ikinä antaneet minulle täysin periksi. Kaveripiirissäni on täydellisiä lellipentuja, joiden isukit maksavat vuokran ja vaatteetkin päälle. Plus lomamatkat etelän lämpöön. Itselläni on ollut oikein hyvätuloinen lapsuus. Nuoruuskin kun alkoi koputtelemaan, äiti sairastui ja perhe alkoi velkaantua. Tuli vähän erilaista arkea. En ole ikinä saanut viikkorahaa, enkä kuukausirahaa. Hyvä niin. Mistäs se oikein tulee? Työnteosta talossa? Eikös sen pitäisi olla ihan yksinkertaista että lapset auttaa kotitöissä?
Ei sillä, toki minäkin aiona kiukuttelin kuin pahainen teini (joka olinkin) että siivoaminen on perseestä. Mutta jos kotona on annettu realistinen malli tästä elämästä, väitän kyllä että se kantaa pitkälle. Helppoa minun on sanoa, kun en ole vielä kynnyksen yli astunut mutta pian tulen astumaan. Ja lohduttaa kun tietää, että minä tiedän että elämä on kallista. Vaikka se on vituttanut maksaa bensaa porukoiden auton käytöstä, niin ihan hirveän hyvä juttu että niin olen joutunut tekemään. Tiedän monia perheitä joissa nuoren ei tarvitse maksaa.
Toki kotona on aina kuin jossain lämpimässä kolosessa verrattuna siihen ekaan, omaan kämppään, jossa todennäköisesti nypitään koivuista kirvoja ruuaksi siinä vaiheessa kun näkkäri ja makaroni alkaa tulla korvista. Tottakai tulee vaikeampaa siinä, että haluaisin syödä terveellisesti. Ei välttämättä saa niin suurta kavalkadia eri ruokia. Mutta onneksi reissumies ja pakastevihannekset (pirkka!) on olemassa.
Oikeasti odotan sitä. Vaikka tuossa laskelmia tehdessäni kiljuin sisäisesti että hyvä luoja, tuleepi vähän tiukkaa. Mutta eihän se ole elämää omillaan, jos se olisi liian helppoa? ;) Ja onhan minulla se miehenpuolikas vierellä.Sitten ollaan kaksistaan pihalla ja soitellaan ympäri maailmaa apua hakien. (Nimimerkillä Puhuin Puoli Tuntia Puhelimessa Kun Soitin Verotoimistoon Kun En Osannut Täyttää Verokorttia)
Voipi olla että kuukauden päästä itken kuinka omillaan asuminen on perseestä. Sitä odotellessa!
Siinä sitten tämä tohelo alkoi laskemaan oikein toden teolla, riittääkö raha. Toisaalta siinä tunsi itsensä hyvin aikuiseksi "daamn, mä oikeesti alan pyörittää omaa talouttani". Ja samalla siinä teki mieli kiittää vanhempia siitä, etteivät he ole ikinä antaneet minulle täysin periksi. Kaveripiirissäni on täydellisiä lellipentuja, joiden isukit maksavat vuokran ja vaatteetkin päälle. Plus lomamatkat etelän lämpöön. Itselläni on ollut oikein hyvätuloinen lapsuus. Nuoruuskin kun alkoi koputtelemaan, äiti sairastui ja perhe alkoi velkaantua. Tuli vähän erilaista arkea. En ole ikinä saanut viikkorahaa, enkä kuukausirahaa. Hyvä niin. Mistäs se oikein tulee? Työnteosta talossa? Eikös sen pitäisi olla ihan yksinkertaista että lapset auttaa kotitöissä?
Ei sillä, toki minäkin aiona kiukuttelin kuin pahainen teini (joka olinkin) että siivoaminen on perseestä. Mutta jos kotona on annettu realistinen malli tästä elämästä, väitän kyllä että se kantaa pitkälle. Helppoa minun on sanoa, kun en ole vielä kynnyksen yli astunut mutta pian tulen astumaan. Ja lohduttaa kun tietää, että minä tiedän että elämä on kallista. Vaikka se on vituttanut maksaa bensaa porukoiden auton käytöstä, niin ihan hirveän hyvä juttu että niin olen joutunut tekemään. Tiedän monia perheitä joissa nuoren ei tarvitse maksaa.
Toki kotona on aina kuin jossain lämpimässä kolosessa verrattuna siihen ekaan, omaan kämppään, jossa todennäköisesti nypitään koivuista kirvoja ruuaksi siinä vaiheessa kun näkkäri ja makaroni alkaa tulla korvista. Tottakai tulee vaikeampaa siinä, että haluaisin syödä terveellisesti. Ei välttämättä saa niin suurta kavalkadia eri ruokia. Mutta onneksi reissumies ja pakastevihannekset (pirkka!) on olemassa.
Oikeasti odotan sitä. Vaikka tuossa laskelmia tehdessäni kiljuin sisäisesti että hyvä luoja, tuleepi vähän tiukkaa. Mutta eihän se ole elämää omillaan, jos se olisi liian helppoa? ;) Ja onhan minulla se miehenpuolikas vierellä.Sitten ollaan kaksistaan pihalla ja soitellaan ympäri maailmaa apua hakien. (Nimimerkillä Puhuin Puoli Tuntia Puhelimessa Kun Soitin Verotoimistoon Kun En Osannut Täyttää Verokorttia)
Voipi olla että kuukauden päästä itken kuinka omillaan asuminen on perseestä. Sitä odotellessa!
Chia-vanukas. Kyllä, olen ihan höpönä tähän terveellisyys-fitness-buumiin. Typerä, narsistinen ja itsekeskeinen kun olen niin mikäs sopisi paremmin kuin OMAAN hyvinvointiin keskittyvä treenaaminen ja syöminen. Muhaha.
Kouvolassa Coffee Housen vessassa. Venailin junaa ensimmäisen työkoulutuksen jälkeen ja tutustuin vähän Kouvolaan. Ei se nyt niiiiin ankea paikka ollut :D Löytyy kuntosalia, kahvilaa josta saa syntisen hyvää lattea ja H&M. Ei sillä että näistä yhteenkään tulisi enää olemaan kohta varaa. Jes.
Fitnees 24Sevenillä saa HARVOIN olla yksin (ellei ehkä yöllä kolmelta mene?), mutta näin minulle kävi viime lauantaina. Oli niin luksusta hommailla kaikkea hämärää mitä en normaalisti uskaltaisi (eli raiskata laitteita ihan oudoilla tavoilla)
Hauskaa keväänjatkoa! <3
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Mysteerinen ja karmaiseva - KUUKAUTISET
Okei, nyt on on hiukkasen provosoiva otsikko. Mutta hyvin ajankohtainen joka ikiselle naiselle. Ja mielestäni miehet voisivat oppia tästä mysteeristä enemmän, siis muutakin kuin sen että silloin nainen vuotaa verta alapäästä. Te kurjat miesolennot, luulitteko että kaikki se hormonimyllerrys ajoittuu vain YHDELLE viikolle kuukaudesta? Let me laugh my ass off.
Itse naisena olen havainnut kuitenkin sen, että ne fuckin' hormonit vaikuttavat koko kuukautiskierron ajan, eivät pelkästään niiden maagisten hilloviikkojen aikana. Siksi ajattelinkin jakaa nyt yleisimmät harhaluulot, vitutuksen kohteet ja kohokohdat naisena olemisessa. Mikäli hormoneja on kuunteleminen.
KUUKAUTISET eli menstruaatio
No nämä tietysti ovat sitä itseään. Verta, hikeä ja tuskaa! Rakkautta ja piikkilankaa! Okei, suurimmaksi osaksi pelkkää piikkilankaa.
Kun nainen huomaa kuukautistensa alkaneen, on ensimmäinen reaktio yleensä vitutus. En ole tainnut kuulla kuukautisista iloitsevasta naisesta kuin jossain urbaanilegendoissa, jossa on juhlittu naiseutta. Paskan marjat. Ainoa hetki, jolloin nainen hihkuu ilosta menkkojen alkaessa on silloin kun hän on luullut olevansa raskaana. Muuten - silkkaa vitutusta. Mutta miksi oikeastaan?
1. VERTA
Kuka itseään kunnioittava nainen ei HALUAISI menkkoja. Herranjestas sentään, olisiko miehistä kiva että kyrpä vuotaa verta viisi päiväää putkeen? Jos naisilla on enemmän ulkonäköpaineita ja muita itsetunto-ongelmia kuin miehillä, niin kaiken lisäksi tämä epämiellyttävä fakta, että vuodamme VERTA! Kaikesta maailman eritteistä verta. Haisevaa ja sotkevaa verta. Joka sotkee paikat. Miten mukavampaa olisikaan vuotaa vaikka keijupölyä...
2. TAMPONIT JA SITEET
Ja koska verta vuotaa, on se pakko kätkeä yhteiskunnalta ja muilta kanssaeläjiltä. Ja tietysti hygienisistä syistä. Joskus vuonna kivi ja keppi naiset antoivat veren valua saappaan sisään tai käyttää sammalta suojana. Onneksi nuo ajat ovat takana, ja on keksitty paljon mukavampia keinoja taata siisteys menkkojen aikana.
JA VITUT! Oikeasti, meillä on puhuvia robotteja ja tekoniveliä, älypuhelimia ja elinsiirtoja, mutta kukaan ei ole vaivautunut kehittämään mitään MUKAVAA kuukautissuojaa? Ja jos nyt joku väittää että tamponi on mukava, niin minä lyön.
Siteet tuntuvat epämukavilta, ja ovat näkyviä. Naisen kaikki seksikkyys katoaa sidettä käyttäessä kokonaan. Silloin myös turvaudutaan rumiin turvahousuihin, ettei van siteiden ja pikkuhousujen rajat näkysisi housujen läpi. Ja tunnetaan olo vielä enemmän sotanorsuksi. Ja tamponit? Mikäs sen ihanampaa kuin kulkea tietäen että sisällä tököttää jotain. Plus pelko siitä että se katoaisi sinne ikuisiksi ajoiksi. Okei, fyysisesti tämä on mahdotonta, mutta ajatus on karmiva. Ja entäs sitten kuukupit? Vielä vähemmän mielelläni tungen vittuuni KUPPIA! Kas kun ei ole muumilimupulloa keksitty sinne tunkea.
3. SOTANORSUUS JA KIVUT
Eli kamala turvotus ja epäseksikkyyden tuntu koko menkkojen ajan. Housut puristaa, tissit aristaa ja turvottaa. Alavatsaa kivistää. OIKEASTI, sattuu helvetisti. Tämäkin on yksilökohtaista, mutta itsekin olen lähtenyt kesken koulupäivän kotiin kun linkutin kaksinkerroin eteenpäin kuin Notre Damen kellonsoittaja, vatsaani pidellen ja kiljuen "I DON'T WANNA LIVE ANYMOOOOOORE"
4. MIELIALANVAIHTELUT
Kuka idiootti on keksinyt tämän? Termistä tulee mieleen että naisen mieliala vaihtelee sadasosasekunneissa vitutuksesta hilpeyteen.
Bullshit. Se vaihtelee menkkojen sisällä korkeintaan superhypermaanisesta vitutuksesta aivan täydelliseen ja sokaisevaan apinamaiseen raivoon ja siitä vitutuksenomaiseen maailmanloppu-angstiin.
Ja siinä oli vasta menkkojen FAKTOJA. Törmään kuitenkin usein harhaluuloihin ja kakaramaisiin ennakkoluuloihin (miehiltä), jotka liittyvät menkkoihin. Ja sempä takia...
MENKKAISEN NAISEN KÄYTTÖOPAS:
1. Suuttumus ja huono tuuli eivät JOKA IKINEN KERTA tarkoita menkkoja
Jotkut urospuoliset luulevat olevansa muka fiksuja ja näsäsviisaita, kun laukovat semmoisia "totuuskia" kuten "taasko sulla on ne" tai "älä ny oo noin menkkanen"
Ensimmäiseksiksin, naiset eivät AINA omaa kuukautisia silloin kuin kiukuttaa. Se voi yksinkertaisesti johtua joskus jopa siitä idioottimaisesta toisesta sukupuolesta, joka jättää tiskit altaaseen tai käyttää teitä panopuuna ja orgasmi loistaa poissaolollaan. Viha ja kiukku eivät ole aina merkkejä MENKOISTA! Perkele.
Toiseksi, jos kuitenkin on niin, että naisella on menkat ja toinen niistä huomauttelee tyyliin "älä viitti olla noin menkkanen" tai "onksul menkat ku oot tommoi kiukkupussi", niin viimeisen asia mitä tehdä on HUOMAUTTAA asiasta. Ei kukaan nainen ole tilannut sitä vittumaista olotilaa.
2. Älä osoita yökötyksen merkkejä. IKINÄ.
Tapahtuipa kerran kaukaisessa valtakunnassa. Tyttö oli menossa yökylään poikaystävälleen. Mainitsi pari minuuttia ennen lähtöä, että helvetti, menkat alkoivat, toivoen tietenkin myötätuntoa pojalta. Poika perui koko jutun. Myöhemmin kysyttäessä, poika kertoi, ettei halunnut menkkaista tyttöystävää yöksi, koska menkat yököttävät häntä.
Kas kun ei sanonut että itse tyttö on yököttävä ja vuotava haisunäätä. Siltä tytöstä nimittäin silloin tuntui.
ÄLÄ, HERRAN JUMALA, IKINÄ, KOSKAAN, MISSÄÄN NIMESSÄ, osoita yökötyksen merkkejä. Ensimmäiseksikin, se on helvetin kakaramaista, koska niin kuin sanoin, kukaan nainen ei voi vuodoilleen mitään. Toiseksikin, menkat eivät ole rutto, joka tarttuu ja tahraa. Joo, joskus tulee nukkuessa ohivuotoja, mutta mikä ihmeen harhaluulo se on että verta ruiskuaa ympäri seiniä kuin kauhuleffoissa?
Vaikka salaa olisitkin sitä mieltä että menkat, hyi, niin ÄLÄ SANO SITÄ. IKINÄ. Tuliko selväksi?
3. Yritä ymmärtää. Oikeasti.
Mielialanvaihtelut voivat tarkoittaa myös sitä, että nainen purkaa oloaan toiseen henkilöön. Esimerkiksi nyt vaikka poikaystävään. Seuraavat keskustelman pätkät ovat tavanomaisia:
poika: tilataanko pizzaa?
tyttö: YRITÄTKÖ SÄ TUKKIA MUN VERISUONET? TAPPAA MUT? LIHOTTAA MUODOTTOMAKS MÖYKYKS JA PANNA SITTEN SITÄ NAAPURIN MAIJAA JOLLA ON ISOT TISSIT JA AMPIAISVYÖTÄRÖ!?
poika:...okei. Ei pizzaa. Salaattia?
tyttö: OLENKO MÄ SUN MIELESTÄ LIHAVA!?
tyttö: (nyyhkii)
poika: noh, mikä on?
tyttö: ei mikään...
poika: okei.
tyttö: MIKSEI SUA IKINÄ KIINNOSTA MITEN MULLA MENEE? MIKSET SÄ VÄLITÄ, KYSY? LOHDUTA?
poika: mähän just-
tyttö: SÄ AOIT JÄTTÄÄ MUT!!
poika: no enkä mut-
tyttö: (huutoitkua) MÄ VOIN MUUTTUA, MÄ TEEN KAIKKENI ET MÄ OLISIN NIINKU NAAPURIN MAIJA!
poika: ei sun pidä-
tyttö: MÄ RAKASTAN SUA. ENKÄ MÄ ITKE USEIN, SORI. KAIKKI ON OKEI.
poika: ööö...
tyttö: HALAA MUA.
Yhteenvetona: Järkevämpää pysyä kaukana, älä kuitenkaan niin tee. Itsemurhalentäjilläkin on ainakin kunniakas kuolema.
lauantai 14. helmikuuta 2015
Keneen sinä luotat?
Ihmisen lähellä voi olla laumoittain ihmisiä, tuttavia, kavereita, jopa ystäviä, jotka eivät tiedä henkilöstä mitään.
Nerokasta. Ihminen pystyy kätkemään todellisen luonteensi kuoren alle. Hän pystyy näyttelemään, olemaan joku toinen. Joskus ihminen keskittyy kulissin ylläpitoon niin kovasti, että hän katoaa kulissiin ja unohtaa loppupeleissä, kuka oikeasti oli.
On aivan turha asia tietää toisesta toinen nimi, sosiaaliturvatunnus, osoite, lempibändi. Ne eivät kerro mitään.
Jotkut meistä ovat niin monesti haavoitettuja tai muuten vain kuoreensa sulkeutuvia, että heitä täytyy houkutella olemaan omia itsejään. Vielä vaikeampaa se on, jos henkilö ei itsekään tiedä, mihin suuntaan lähteä. Jos hän on täysin hukassa oman itsensä kanssa. Jos näyttelemistä on kestänyt niin pitkään, että kaikki tuntuu huijaukselta.
Se on kuitenkin äärimmäisen kuluttavaa olla yhtä kulissia koko nainen. Tai mies.
Päätä särkee, ei uskalla kertoa omia mielipiteitään, kun tuskin itsekään tietää niitä. Sanoo yhtä, tarkoittaa toista. On ajautunut umpikujaan, jossa ei osaa PUHUA.
Small talk on helppoa, vaikka sitä sanotaan, etteivät suomalaiset osaa sitä. Mutta sen kun vain puhuu aiheita, jotka eivät kosketa yhtään ketään. Aiheita, jotka ovat niin pintaliitoa, että niillä ei ole mitään merkitystä yhtään kellekään.
Jossain vaiheessa ihmisen tunnejärjestelmä sitten ajautuu umpikujaan. Ihminen purskahtaa itkuun ilman syytä. Hän tuntee silmitöntä vihaa ilman syytä.
Tämä kakki on lähtöisin siitä, ettei henkilö ole saanut alkujaan ilmaista oikeita, ensisijaisia tunteitaan. Hän on luonut kulissin ja roolihahmon, joka on ajautumassa umpikujaan. Ei kukaan jaksa esittää lopun elämäänä.
Sitten jos on aikeissa päästää jonkun lähelleen. Ystävän, seurustelukumppanin, terapeutin jne.
Se ei onnistukaan. Ja se turhauttaa. Haluaisi luottaa toiseen, mutta ei yksinkertaisesti pysty. Sanoo ja tekee sitä, mitä rooli edellyttää. Ettei vain toinen lähtisi, jättäisi, nauraisi.
Ihmisestä tulee mitäänsanomaton "ihan sama"-myötäilijä, johon kyllästyy. Koska hei haloo, kuka nyt haluaisi mielipiteettömän hiirulaisen? Olkoonkin, että kyseessä on vain hylkäämisenpelon kuorrruttama pelokas ihminen, joka oikeasti sisäisesti KIRKUU.
Ja ratkaisu?
Määrätään lääkkeitä ja terapiaa, jossa puhutaan sitten aivan vääristä asioista, tottakai, koska roolin vankina oleva ihminen ei osaa sanoa asioita, jotka ovat oikeasti vialla. Lääkkeet turruttavat hieman, mutta niistä ei loppujen lopuksi ole mitään apua, koska oireiden oikeita syitä taustalla ei huolleta! Vähän kuin laittaisi nukutuslääkettä ihmiselle, jolla on jalka murtunut ja verisenä auki. Eihän se nukkuessa tunnu, mutta aina välillä joutuu heräämään, ai jaahas, siinä se repaleinen lihas vieläkin on.
Nerokasta. Ihminen pystyy kätkemään todellisen luonteensi kuoren alle. Hän pystyy näyttelemään, olemaan joku toinen. Joskus ihminen keskittyy kulissin ylläpitoon niin kovasti, että hän katoaa kulissiin ja unohtaa loppupeleissä, kuka oikeasti oli.
On aivan turha asia tietää toisesta toinen nimi, sosiaaliturvatunnus, osoite, lempibändi. Ne eivät kerro mitään.
Jotkut meistä ovat niin monesti haavoitettuja tai muuten vain kuoreensa sulkeutuvia, että heitä täytyy houkutella olemaan omia itsejään. Vielä vaikeampaa se on, jos henkilö ei itsekään tiedä, mihin suuntaan lähteä. Jos hän on täysin hukassa oman itsensä kanssa. Jos näyttelemistä on kestänyt niin pitkään, että kaikki tuntuu huijaukselta.
Se on kuitenkin äärimmäisen kuluttavaa olla yhtä kulissia koko nainen. Tai mies.
Päätä särkee, ei uskalla kertoa omia mielipiteitään, kun tuskin itsekään tietää niitä. Sanoo yhtä, tarkoittaa toista. On ajautunut umpikujaan, jossa ei osaa PUHUA.
Small talk on helppoa, vaikka sitä sanotaan, etteivät suomalaiset osaa sitä. Mutta sen kun vain puhuu aiheita, jotka eivät kosketa yhtään ketään. Aiheita, jotka ovat niin pintaliitoa, että niillä ei ole mitään merkitystä yhtään kellekään.
Jossain vaiheessa ihmisen tunnejärjestelmä sitten ajautuu umpikujaan. Ihminen purskahtaa itkuun ilman syytä. Hän tuntee silmitöntä vihaa ilman syytä.
Tämä kakki on lähtöisin siitä, ettei henkilö ole saanut alkujaan ilmaista oikeita, ensisijaisia tunteitaan. Hän on luonut kulissin ja roolihahmon, joka on ajautumassa umpikujaan. Ei kukaan jaksa esittää lopun elämäänä.
Sitten jos on aikeissa päästää jonkun lähelleen. Ystävän, seurustelukumppanin, terapeutin jne.
Se ei onnistukaan. Ja se turhauttaa. Haluaisi luottaa toiseen, mutta ei yksinkertaisesti pysty. Sanoo ja tekee sitä, mitä rooli edellyttää. Ettei vain toinen lähtisi, jättäisi, nauraisi.
Ihmisestä tulee mitäänsanomaton "ihan sama"-myötäilijä, johon kyllästyy. Koska hei haloo, kuka nyt haluaisi mielipiteettömän hiirulaisen? Olkoonkin, että kyseessä on vain hylkäämisenpelon kuorrruttama pelokas ihminen, joka oikeasti sisäisesti KIRKUU.
Ja ratkaisu?
Määrätään lääkkeitä ja terapiaa, jossa puhutaan sitten aivan vääristä asioista, tottakai, koska roolin vankina oleva ihminen ei osaa sanoa asioita, jotka ovat oikeasti vialla. Lääkkeet turruttavat hieman, mutta niistä ei loppujen lopuksi ole mitään apua, koska oireiden oikeita syitä taustalla ei huolleta! Vähän kuin laittaisi nukutuslääkettä ihmiselle, jolla on jalka murtunut ja verisenä auki. Eihän se nukkuessa tunnu, mutta aina välillä joutuu heräämään, ai jaahas, siinä se repaleinen lihas vieläkin on.
Jos joku jaksoi lukea, niin kiitos <3
sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Uusi vuosi, sama minä
Uuden vuoden kumartaessa edessämme moni lupailee liikoja ja huokaisee helpotuksesta. Puhdas pöytä, jonka voi paskoa taas aivan uudella tavalla. Elämäntapamuutos, salit täyttyvät ja väliaikaisesti lähikaupasta on loppu rahka ja salaatti.
Mahdollisuus olla parempi ihminen. Uusi, uutukainen, kiiltelevä ja kimaltava.
Toiveikkuus. Tuntuu olevan päivän sana, ja tuo maaginen vuosi 2015 tuntuu olevan jostain kummallisesta syystä miljoona kertaa parempi kuin ne viiskytä edellistä. Vaikka todellisuudessa vuodet seuraavat toisiaan, eikä mikään oikeasti ikinä muutu. Joustamme ja nousemme feeniksin lailla tuhkasta, mutta pongahdamme takaisin kuin kuminauha. Takaisin lähtöpisteeseen.
Sen sijaan, että ajattelisimme muutosta ja sitä, kuinka voimme parantaa itseämme, aletaan vain yksinkertaisesti pelkäämään. Pelko muutoksesta, pelko tulevasta vuodesta. Joillakin se pelko on, että jaksaako seuraavan päivän, viikon, tuskaisan kuukauden.
Masentavaahan se semmoinen olisi. Pelätä uutta vuotta, pelätä epäonnistumista ja kaikkea mahdollista. Hylkäämistä, kyyneliä, kipuja. Elämistä.
Voisitko vain olla onnellinen siitä neutraaliudesta, normaalitilasta?
Ei sinun tarvitse tehdä muutosta, kun hyvin todennäköisesti kuset sen omaan nilkkaasi.
Miksi tavoittelet muutosta, kun voit olla vain ja elää? Pitää asioista semmoisina, kuin ne ovat? Tai vihata niitä, jos olet aikaisemmin vihannut.
Ihminen on kuitenkin, noh, ihminen. Paheetonta ihmistä ei olekaan. Olkoon se sitten ylensyönti, tupakka, alkoholi, laiskuus, valehtelu, ilkeys.
Joskus, yksinkertaisesti, sen kanssa on vain elettävä.
Oman ihmisyytensä siis.
Media räjäyttää eteemme täydellisiä elämiä, ja luulemme, että omamme pitäisi olla samanlainen. Mutta oikeasti, vasta kivun kautta tajuaa mielihyvän. Vasta itkun jälkeen voi hymyillä ja nauraa. Vasta sairaana voi arvostaa terveyttä. Mutta meillä ei ole kaikkea, emme ikinä saa sitä kaikkea. Kukaan ei ole täydellinen. Eikä tule olemaan.
Uskokaa pois. Sixpäkin tavoittelu johtaa syömishäiriöön, täydellisyydentavoittelu masennuslääkkeisiin.
Joten jos vain annettaisiin olla. Ja elettäisiin menemään.
keskiviikko 24. joulukuuta 2014
Pinja joka pilasi joulun
Joulu.
Tuo perhejuhla aiheuttaa kuristavaa ja puristavaa tunnetta rintalastassa. Kuin jokin olisi pakahtumassa, kuolemassa, tukehtumassa.
Minä en pidä joulusta. Ja olen hyvin itsekäs siinä suhteessa, että olen kyllä antanut lähipiirini ymmärtää ettei minua saa hempeäksi luukuttamalla Petteri Punakuonoa. Perhejuhla ei aiheuta mitään muuta kuin karmivaa ahdistusta. Koska se tekaistu läheisyys, mitä ei muulloin ole...
Noh. Se on aika järkyttävää.
Herkuista notkuvat pitopöydät. Hymyt ja naurut, lahjat jotka on kääritty kiiltäviin papereihin.
Ja silti mietin, kuinka moni oikeasti tarkoittaa, toivottaa sitä rakkautta, joka mukamas on kääritty lahjapaperiin.
Jouluna minulle tulee tunne, että tahtoisin karkottaa kaikki mahdollisimman kauas itsestäni. Ihan vain siksi, että läheisyys tuntuu pakotetulta näin joulun alla. Muistelu, hempeys ja rakkaus, ne ikään kuin KUULUVAT jouluun, ja tottakai erilaisen lapsen pitää vastustaa kaikkea normaalia ja perinteistä.
Miksen voisi julistaa rakkauttani minä tahansa muuna päivänä vuodessa ja toivoa hyvää koko maailmalle? Miksi juuri jouluna, joka on nykyään enemmän kaupallinen paskakasa kuin rakkauden julistus.
Yököttää se lahjojen jakaminen, niiden metsästys ja joulustressi, kun hyvin harva kuitenkin haluaa toiselle ostaa lahjoja. Mitä sille äitille nyt...eäh, entä se serkku...suklaata jos sitä vaikka.
Onko siinä konvehtirasiassa sitten tiivistetty sinun suuri RAKKAUTESI tätä henkilöä kohtaan? "Hyvää joulua rakas! En keksinyt muutakaan niin lihohan sitten oikein kunnolla ja mussuta suklaata!"
Tuo perhejuhla aiheuttaa kuristavaa ja puristavaa tunnetta rintalastassa. Kuin jokin olisi pakahtumassa, kuolemassa, tukehtumassa.
Minä en pidä joulusta. Ja olen hyvin itsekäs siinä suhteessa, että olen kyllä antanut lähipiirini ymmärtää ettei minua saa hempeäksi luukuttamalla Petteri Punakuonoa. Perhejuhla ei aiheuta mitään muuta kuin karmivaa ahdistusta. Koska se tekaistu läheisyys, mitä ei muulloin ole...
Noh. Se on aika järkyttävää.
Herkuista notkuvat pitopöydät. Hymyt ja naurut, lahjat jotka on kääritty kiiltäviin papereihin.
Ja silti mietin, kuinka moni oikeasti tarkoittaa, toivottaa sitä rakkautta, joka mukamas on kääritty lahjapaperiin.
Jouluna minulle tulee tunne, että tahtoisin karkottaa kaikki mahdollisimman kauas itsestäni. Ihan vain siksi, että läheisyys tuntuu pakotetulta näin joulun alla. Muistelu, hempeys ja rakkaus, ne ikään kuin KUULUVAT jouluun, ja tottakai erilaisen lapsen pitää vastustaa kaikkea normaalia ja perinteistä.
Miksen voisi julistaa rakkauttani minä tahansa muuna päivänä vuodessa ja toivoa hyvää koko maailmalle? Miksi juuri jouluna, joka on nykyään enemmän kaupallinen paskakasa kuin rakkauden julistus.
Yököttää se lahjojen jakaminen, niiden metsästys ja joulustressi, kun hyvin harva kuitenkin haluaa toiselle ostaa lahjoja. Mitä sille äitille nyt...eäh, entä se serkku...suklaata jos sitä vaikka.
Onko siinä konvehtirasiassa sitten tiivistetty sinun suuri RAKKAUTESI tätä henkilöä kohtaan? "Hyvää joulua rakas! En keksinyt muutakaan niin lihohan sitten oikein kunnolla ja mussuta suklaata!"
Fuck you.
Mitä jos tänä jouluna tekisit kaiken toisin? Liity mukaani antijouluun, jossa haistatetaan paskat joulun tähdelle ja bling bling tilpehöörille ja rakkaudelle! Syödään kaurapuuroa ja murjotetaan koko päivä kuunnellen musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Ei tunnusteta rakkautta yhtään kellekään, koska luonnollisestihan vihaamme kaikkia ja kaikkea. Keskari pystyssä aattoiltaa kohti!
Joulua kaikille ;)
sunnuntai 9. marraskuuta 2014
Elämäntapamuutos än yy tee nyt
Jokainen blogi oikein tursuaa näitä hyvinvointivinkkejä, jossa luvataan parempaa mieltä salitreenin muodossa sekä uutta elämää joka on liimattuna ihmeellisesti rahkapurkin kylkeen. Ajattelin liittyä joukkoon, ja jakaa vinkkini, kuinka liittyä hyvinvointiheeboihin ja fitness-muijiin.
1. Ensimmäisenä sinun on tehtävä lähipiirillesi selväksi, että aiot parantaa elämäntapasi ja kertoa lähikulman Hesburgerille, ettet aiokaan enää vierailla heidän luonaan joka päivä. Tällöin päätöksestä tulee LOPULLINEN, sillä vaikka itse muuttaisit mielesi heikkona hetkenä kun tekee mieli ranskalaisia pottuja, niin se lähipiiri toljottaa kuolaista suutasi ihmetyksen vallassa ja muistuttaa, että missä Pinjan rahkapurkit.
2. Seuraavana sinun on ahmittava itseesi tietoa mahdollisimman paljon. Jos kukkaron nyörisi eivät riitä personal trainerin palkkaamiseen, suosittelen itseoppimista. Netti on täynnä jos jonkinmoista tiedonlähdettä, joista saa suhteellisen hyvää tietoa. Lisäksi kyseessä on psykologinen juttu, nimeltä aivopesu. Kun tarpeeksi kauan lukee kuinka porkkana maistuu oikeasti ihan sairaan hyvältä, paremmalta kuin mikään namunen maailmassa...noh, kohta se porkkana alkaa maistua ihan mukavalta. (Let's face it, karkkia siitä ei kuitenkaan koskaan tule, vaikka käärepapereihin tunkisi)
3. Uusien treenikuteiden hankkiminen nostattaa kummasti treenimotivaatiota. Viiletä siis ylipainoisilla käpälilläsi urheiluosastolle ja valitse mahdollisimman ihonmyötäisiä makkarankuoria. Todennäköisesti kauhistut peilistä tuijottavasta ihramöykystä niin paljon että teet Cooperin ennätyksen juostessasi hankkimaan kuntosalikorttia.
4. Kuntosali onkin aikamoinen avainsana! Jokaisella tulisi olla varaa jonkinnäköiseen kuntosalikorttiin, sillä kotona sängyn vieressä tehty lihaskuntojumppa ei aiheuta mitään muuta kuin mustelmia ja päänsärkyä (nimimerkillä "Liian monta kertaa hyllyn kulmaan raajansa kolauttanut") Jos et osaa tehdä avaruusalusten näköisillä laitteilla mitään, niin kysy rohkeasti henkilökunnalta. Usko pois, he tulevat kuitenkin opastamaan sinua viimeistään siinä vaiheessa kun liimaat perseesi siihen missä kuuluisi pitää niskaa.
5. Siivoa jääkaappi. Mottoni on: kun kaapissa ei ole mitään epäterveellistä, et voi syödä mitään epäterveellistä! Ja millä erotetaan terveellinen ja epäterveellinen toisistaan? Aloittelijalle, jolla ei ole ravitsemuksesta melkein mitään tietoa, se on ällistyttävän helppoa. Kysy ruoka-aineen kohdalla, tekeekö mielesi sitä. Jos vastaus on kyllä, kyseessä on epäterveellinen herkku. Jos ei, osta se pahuksen parsakaali!
6. Kuuluta yhäkin kovaan ääneen uusista, terveellisistä elintavoistasi. Alat pian saamaan ystäviltäsi ihailevia huokauksia ja kehuja uudesta vähemmän möhköstä ruumiinrakenteestasi. Vaikket olisikaan muuttunut mitoissasi mitenkään, ystävät ovat siitä hienoja olentoja että he kehuvat silti. Ihan vaikka saadakseen tukittua turpasi, joka hehkuttaa uutta Peppu Piukaksi-jumppaa.
7. Etsi netistä muitakin samoihin elämän uomiin ja trendeihin hurahtaneita, eli itseään fitness-ihmisiksi kutsuvia (useimmiten naisia). Jaettu ilo on kaksikertainen ilo! Ainakin siinä tapauksessa jos saat pienet kicksit siitä että vyötäröympäryksesi on pienempi kuin PunttiPetralla ja saat tehtyä kyykkyjä painavammilla painoilla. Hevonkukut siitä että ihminen kamppailee ainoastaan itseään vastaan. Kunnon vanhanaikainen vertailu- ja kilpailuvietti saa yrittämään vielä lisää.
8. Nähdessäsi tuloksia, oli se sitten painojen nouseminen, parempi olo, vähempi pöhötys masussa tai mitä tahansa mikä voidaan pyöristää positiiviseen (sekin lasketaan että alkoholiin ei mene ollenkaan fitness-beibeilla rahaa!) jäät koukkuun terveellisiin, urheilullisiin elämäntapoihin. Ja jos et, teet kaiken vain sitten väärin. Palaa kohtaan yksi ja ala alusta luuseri.
Hyvää terveysmössöä. Rahka on mun uusi sielunkumppani <3
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Kids are not allright
Rehellisesti, olen ihan sairaan väsynyt tällä hetkellä.
Sen lisäksi purin vielä itseäni kieleen, jota teen todella usein. Se ei ole kivaa. Kieli turpoaa kohta semmoiseksi metrin pituiseksi etanaksi joka vain röhnöttää suustani roikkuen kuin...öö avaruusoliolla?
Väsymykseni ja otsikko viittaavaat lapsiin, joiden seurasta olen nyt joutunut nautiskelemaan, ehkä enemmän kuin tarpeeksi. Olin siis koko viikonlopun 3-4 luokkalaisten leirillä työntekijänä, eikä ollut oikein helpoimmasta päästä tuo homma, varsinkin kun meikäläisellä ei ole koulutustakaan ohjata semmoisia räkänokkia joilla ilmiselvästi on aivoissa solujen sijaan riisimuroja.
Monta kertaa kirosin niitä lapsia, sekä itseäni, kun olin mennyt lupautumaan hommaan. Mutta hei, euronkuvat silmissä kiillellen suostuisin vaikka strippaamaan,
Strippaaminen olisi kyllä ehkä käynyt nopeammin kuin tuo 24/7 tapahtuva vahtiminen ja ohjaaminen ja karjuminen. Karjuin siihen malliin että leirimme isoset alkoivat pelätä minua. Heh.
Mutta auktoriteettia ansaitakseen oli vähän pakko välillä natseilla, varsinkin kun tuonikäiset kakarat eivät meinaa kunnioittaa ketään.
Pakko sanoa, että kyllä välillä koin antoisiakin hetkiä. Semmoisia hymyjä lapsilta, naurua ja hassuja juttuja. Semmoista hyväntahtoisuutta riitti vielä monessa, ja se oli ihanaa.
Pakostakin aloin miettiä, olinko itsekin tuollainen älykääpiö tuossa iässä. Mätöin karkkia niin paljon etten enää jaksanut ruokaa. Kiljuin innosta kun sain askarrella jonkun hölmön kyhäelmän, jonka vein ylpeänä äidille, joka heitti sen pois heti kun silmä vältti (Ja MITENNIIN se pyyhekankaasta tehty käsinukke oli TURHAKE?)
Ja jep. Taisin olla jopa tyhmempi. Todisteena siitä vanhat päiväkirjat joissa lukee kuinka Markus tykkää minusta. (Ei tykännyt. Luokkamme pojat kusettivat minua ja olin sitten valmiina tunnustamaan ah, niin vakavat tunteeni, mutta sinä päivänä kun tämä "Tykkään susta"-lappu poltteli taskussani, Markus ei ollut koulussa. THANK GOD. Seuraavana päivänä päätinkin sitten luovuttaa ja rakastaa enemmän sipsipussiani. Ja sitten ihmetellään miksi meillä on lihavia lapsia...)
Kuitenkin, ette arvaakaan kuinka ihastuksissani saavuin takaisin kotiin.
Ja täällä sitten odottelikin oma kummilapseni, semmoinen 2 vee.
Vittu.
No ei, oikeasti tykkään kummilapsestani. Oli se ihan suloista kun se tuli halaamaan polveani kun ei muuhun ylettänyt.
Nyt kuitenkin saan olla vähän aikaa ilman lapsia. HALLELUJA! Teenkin sitten kaikkea mitä kaipasin lastenleirillä ollessani. Kiroilen liikaa. Juon vahvaa kahvia, jota leirikeskustesta ei saa. Syön omia mössöjäni (oli ikävä omia mössöreseptejäni. Oikeasti, mitä enemmän ruoassa on erilaista kamaa, sitä parempaa se on!). Ja perkele, koko leirillä ei ollut tarjolla yhden yhtä hedelmää! JA SITTEN IHMETELLÄÄN MEIDÄN LÄSKEJÄ LAPSIA!
Ja asia, jota kaipasin ehkä eniten, oli aikaiset nukkumaanmenot. Meikäläistä nukuttaa jo yhdeksältä, mutta ne kakarat menivät nukkumaan vasta yhdeltätoista. Raakaa.
Unohdin jo kokonaan, mikä tämän tekstin pointti oli. Todennäköisesti pointtia ei ollutkaan...joten.
The end.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
TÄÄ ON MUN JUTTU! - vai onko?
Välivuotta viettelevänä teininrääpäleenä voin sanoa olleeni harvinaisen eksyksissä, mitä tulee omaan elämääni. Hyvä sentään etten huumeisiin retkahtanut ja turruttanut pahaa oloani niihin. No joo, vitsi vitsinä. Pointtina se, että olen huhuillut oman pääkoppani sisällä että "MITÄ HELVETTIÄ" enkä ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen minkään suhteen.
Nyt sitten olen hihkunut sisäisesti riemusta monestakin syystä. Ensinnäkin, flunssani alkaa olla poissa, toiseksi olen päässyt takaisin treenaamisen pariin!
Ja on tuntunut, jo jonkin aikaa, että tässä voisi olla tämän tytön juttu.
Jokin intohimo, jota minä seuraisin.
Jokin unelma, johon tarttuisin kaikella voimallani.
Jotain konkreettista ja tavoiteltavaa, jossa voisin kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Vetää paremmin ja paremmin.
Ja vaikka voisinkin puhua puukiipeilystä, niin tämä kuvassa näkyvä apinointi on vain osa sitä upeaa kokonasuutta, jota liikunnaksi kutsutaan.
Pari kaveria pyysi minua viikonloppuna tekemään heille ruokasuunnitelmat kuukaudella. Olin ihan äärettömän innoissani tästä amatööri-personal trainerin hommasta, joten tartuin toimeen heti. Ja jo kirjoitellesani niitä suunnitelmia tunsin olevani liekeissä! Kelasin, että hemmetti vieköön, jos tämmöistä vois tehdä työkseen!
Nyt kaikki paskapäät ja epäilevät Tuomakset ajattelee siellä, että miten tällaisesta voisi tulla liikunnanohjaaja tai personal traineri. Voi toki olla, että ainoa epäilijä on oman pääni sisällä. Levy päässäni soittaa etten ole tarpeeksi sporttisen näköinen hommaan. Vaikka joo, eihän se ulkonäkö kerro välttis mitään. Kuntoni on hyvä (ainakin, en nyt uskalla ruveta arvioimaan itseäni huippukuntoiseksi, mutta kyllä se normisuomalaisen tämänikäisen kunnon voittaa) vaikka rasvaprosenttini ei ole nolla (ei se kyllä voisikaan olla...koska naisia tässä ollaan niin kahenkympin kieppeillä se on terveissä lukemissa).
Mutta treenaamisesta on viime aikoina muodostunut semmoinen juttu, jota odotan innolla. Suoraan sanottuna rakastan sitä, että saan ylittää itseni ja kehitellä uusia haasteita. Unelmoin siitä päivästä kun saan skorpionin tangolla, käsilläseisonnan puhtaasti ja hauiskäännöissä suurempia painoja.
maanantai 22. syyskuuta 2014
On se rankkaa
On se hemmetin rankkaa olla kipeänä. Pitäisi junnata paikoillaan että parantuu. Kurlata suolavedellä ja kumota kurkkuun kuumaa kuin vanha alkoholisti jaloviinaa.
Minä vihaan olla vähänkin flunssassa, sillä se laittaa minut automaattisesti treenikieltoon, sillä keuhkot täynnä limaa en aiheuttaisi muuta kuin kamalat jälkitaudit itselleni. Trust me, been there done that!
Koska fiksuna tyttönä halusinkin sitten tämän saakelin flunssan nopeasti pois kehostani, googlasin miten siitä pääsisi mahdollisimman nopeasti eroon. Ja kappas keppanaa, löysin jotain suht kiinnostavaa, sillä google on kaveri.
Iltalehden otsikko komeili siinä läppärilläni, ja päätin epätoivoisena kokeilla joka ikistä kohtaa.
Miten flunssan saa nitistettyä 24 tunnissa
1. Ota kuuma suihku
Menin sitten suihkuun keskellä päivää ja laitoin sen tulikuumalle, niin kuumalle että vannon, että niskani taisi kärähtää. Siinä sitte värjöttelin vartin (olen pahoillani Afrikan lapset ja viherpiiperöt että kulutan vettä näin suunnattomasti. No, little too late.)
2. Puuroa ja marjoja
Hei c'mon. Minä syön joka ikinen päivä kaurapuuroa punaviinimarjojen kanssa! Noh, jotain muuttaakseni ja päästäkseni tästä pöpöstä eroon kasasin erikoissuuren kasan niitä jäisiä marjoja puuroon.
3. Hoida tilaasi rohdoin ja höyryhengityksellä
Millä vitun rohdoilla minun olisi tarkoitus itseäni hoitaa? Poimia yrttejä Milla Magian pihamaalta ja keittää niistä äklövihreää juomaa?
No, tyydyin popsimaan sokerittomia kurkkupastilleja. Niin paljon että kärsin sitten vatsavaivoista koko loppuillan.
Ja tuo höyrhengitys oli kyllä kivaa. Tuntui siltä, että tukehtuisin hitaasti höyryyn. Plus että poltin nenäni kun pistin sen liian lähelle sitä kiehuvan kuumaa vettä.
4. Rauhallinen ulkoiluhetki
Noudatin ohjetta melkein pilkuntarkasti ja pyöräilin pari kilometriä kaatosateessa. Auttoi varmasti.
5. Proteiinipitoinen lounas
Teki taas mieli hakata päätä seinään, sillä syön joka päivä proteiinipitoisesti. Aloin epäillä näiden vinkkien kirjoittajaa.
6. Nauti kuumia juomia
Join niin paljon teetä hunajalla, lämpimiä mustaherukkamehuja ja kahvia, että tuntui että juoksin vartin välein vessassa.
7. Illalliseksi tulista currya
Wtf. Currya? Ei meidän supisuomalaisessa urpoperheessä syödä CURRYA. Iskä on Lapin perukoilta, joten jos jos ruoan nimessä on niinkin eksoottinen kirjain kuin C niin sitähän ei meidän perheessä syödä.
Olin kuitenkin ovela ja hiivin maustehyllylle ja kumosin suoraan purkista currymaustetta kurkkuun.
Sain ihan hillittömän yskänkohtauksen ja äiti halusi viedä minut akuuttiin, mutta yskin siinä että ei kyllä helvetissä. Kiva niille olisi selittää. Kuka idiootti kumoaa curryjauhetta suuhunsa?
Hehe.
8. Lämmin kylpy
Luuleeko se hemmetin "professori", joka nämä ohjeet kehitti, että asuisin jossain kartanossa? Ei meillä ole kylpyammetta, lähimmäksi osuu ehkä jalkojenpesuvati. No, otin sitten uudestaan kuuman suihkun ja poltin taas kaikki jäseneni siinä.
9. 8 tunnin yöunet
Ihan tosisani yritin noudattaa tätä kohtaa, mutta naulitsin itseni vahingossa tuijottamaan Pretty Little Liarsia läppäriltä puoleenyöhön. Ja sen jälkeen en sitten edes saanut unta, sillä pelkäsin ihan hitosti että vaatekaapistani pomppaa mörkö tai ikkunan takana värjöttelee stalkkeri joka haluaa minut hitaasti ja kivuliaasti hengiltä.
Mutta nukuin minä kuusi tuntia, se on melkein sama asia.
The results:
Heräsin seuraavana aamuna kankeana, tukkoisena, kurkku kipeänä currysta ja ties mistä paskasta mitä kurkkuuni kumosin. Sitten ajattelin että FUCK YOU ja tein pakaratreeniä kotona.
(Ja joo, minulla on Nalle Puh-lakanat sekä iso Nalle Puh pehmolelu joka pitää minulle seuraa näinä flunssaisina päivinä. Ja ei, ei se ole noloa. Nalle Puh rokkaa)
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
Äärirajoille!
Ei, nyt ei ole tulossa hehkeää tekstiä jossa hehkutan Cheekiä, vaikkakin otsikon lainasinkin tuon miljonääriäppäritollon (sori, mutta hei eikse mennyt niin että vihaajat vihaa? :D) biisistä.
Aion vaan sen sijaan kertoa nyt omia kokemuksiani siitä, miten olen itse vienyt itseäni "äärirajoille" lähiviikkoina, ja kuinka olenkaan nauttinut siitä!
Uskoakseni itsessäni riittää jonkun verran masokistia, sillä olen aivan hullaantunut kaikkeen, missä saa satuttaa itseään. Esimerkkinä urheilussa, sillä miten muuten tankotanssi olisi vienyt sydämeni? Se laji on rakkautta, ja suurin osa siitä menee kyllä raajat ja haarat mustelmilla, mutta mitäs pienistä. Se on vaan niin upea tunne, kun saa tehtyä jonkun liikkeen, jota on pitkään treenannut, ja vihdoinkin onnistuu! Muistan yhä kuinka hihkuin riemusta kun sain heivattua itseni ekan kerran käsivarsilla inverttiin (pää alaspäin) tankoon. Siinä sitten kiljuin samaan aikaan kauhusta ja riemusta, kun katselin maailmaa pää alaspäin.
Tosi monet jutut oikeastaan on sellaisia, että niiden nautinto ikään kuin paljastuu vasta kivun tai jonkinnäköisen tuskan kautta. Esimerkiksi saliharjoittelu ei ole kaikille, sillä se sattuu. Lihaksissa polttelee ja tekee mieli huutaa (ja trust me, minä huudan ja ähkin kuin pieni, hikinen ja hyvin epäseksikäs possu) mutta siinä se juju onkin. Se kipu on kivaa, vaivan arvoista, ja siinä oikein tuntee, kuinka tekee työtä.
Myönnän, että olen itsekin ollut joskus sellainen, joka lopettaa heti kun sattuu. Joskus se on hyvä, sillä jos omaa kroppaa ei kuuntelisi, niin saattaisi pian olla pyörätuolissa.
Mutta se oikeanlainen tuska. Ah, parasta mitä tiedän!
Itsensä kiduttamisessa on jotain helvetin kiehtovaa. Tämän olen tajunnut, kun olen osallistunut nyt seurakunnan porukkamme kanssa jos jonkinmoiseen tempaukseen, futisturnaukseen, suofutikseen ja sissikeikkaan.
Aion vaan sen sijaan kertoa nyt omia kokemuksiani siitä, miten olen itse vienyt itseäni "äärirajoille" lähiviikkoina, ja kuinka olenkaan nauttinut siitä!
Uskoakseni itsessäni riittää jonkun verran masokistia, sillä olen aivan hullaantunut kaikkeen, missä saa satuttaa itseään. Esimerkkinä urheilussa, sillä miten muuten tankotanssi olisi vienyt sydämeni? Se laji on rakkautta, ja suurin osa siitä menee kyllä raajat ja haarat mustelmilla, mutta mitäs pienistä. Se on vaan niin upea tunne, kun saa tehtyä jonkun liikkeen, jota on pitkään treenannut, ja vihdoinkin onnistuu! Muistan yhä kuinka hihkuin riemusta kun sain heivattua itseni ekan kerran käsivarsilla inverttiin (pää alaspäin) tankoon. Siinä sitten kiljuin samaan aikaan kauhusta ja riemusta, kun katselin maailmaa pää alaspäin.
Tosi monet jutut oikeastaan on sellaisia, että niiden nautinto ikään kuin paljastuu vasta kivun tai jonkinnäköisen tuskan kautta. Esimerkiksi saliharjoittelu ei ole kaikille, sillä se sattuu. Lihaksissa polttelee ja tekee mieli huutaa (ja trust me, minä huudan ja ähkin kuin pieni, hikinen ja hyvin epäseksikäs possu) mutta siinä se juju onkin. Se kipu on kivaa, vaivan arvoista, ja siinä oikein tuntee, kuinka tekee työtä.
Myönnän, että olen itsekin ollut joskus sellainen, joka lopettaa heti kun sattuu. Joskus se on hyvä, sillä jos omaa kroppaa ei kuuntelisi, niin saattaisi pian olla pyörätuolissa.
Mutta se oikeanlainen tuska. Ah, parasta mitä tiedän!
Itsensä kiduttamisessa on jotain helvetin kiehtovaa. Tämän olen tajunnut, kun olen osallistunut nyt seurakunnan porukkamme kanssa jos jonkinmoiseen tempaukseen, futisturnaukseen, suofutikseen ja sissikeikkaan.
Vitun kaunista. (Suofutiksen before-kuva. After-kuva on niin paskanen että bogger varmaan sensuroisi sen)
Oikeastaan olen vieläkin ihan kuollut sissikeikasta, joka oli siis toissayönä. Yli 12 tuntia rämmittiin pimeässä metsässä yrittäen etsiä ja ryöstää toisilta joukkueilta halkoja ja nauhoja.
Sissikeikalle lähtiessäni olin vielä kahden vaiheilla että jäänkö sittenkin kotiin, koska rehellisesti sanottuna epäilytti, uskallanko minä. Sillä pelkään pimeitä metsiä ja eläimiä (karhuja ja susia ja melkein jopa oravia. Mistä sitä tietää jos niillekin kasvaa öisin torahampaat?). Sitten pohdin, että noh, ei siellä kukaan ole vielä kuollut verenhimoisten villioravien hyökkäykseen, niin tuskin minäkään. Ja jos niin käy, niin ainakin saataisiin Nastolan seurakunta lööppeihin, jee.
Se oli ensimmäinen kertani sissikeikalla, ja millaista oli?
Ihan silkkaa tuskaa ja kärsimystä :D
Vittuunnuin monta kertaa yön aikana, olin paniikissa pimeässä ja kompuroin itseni ihan romukasaksi.
Mutta juuri siksi se oli niin mahtavaa! Ristiriitaista?
Kirottiin siellä monta kertaa kaverin kanssa että mitä me täällä tehdään, mitä kukaan järkevä ihminen täällä oikein tekee.
Mutta silti, se oli niin hienoa, että pakko lähteä ensi vuonna uudestaan! Kaiken kökköisyyden lomassa nimittäin oli niitä hetkiä, kun meikäläisenkin kyyninen pääkoppa ajatteli, että wautsi wau, tämä on aika ainutlaatuista. Rämpiä metsässä, juosta pakoon, taistella. Ja kun kello läheni viittä aamulla, olimme joukkueen kanssa niin poikki, että makasimme vartin hiekkatiellä. Minä tuijottelin tähtitaivasta ja kirosin koko sissikeikan, luvaten etten ikinä enää lähde moiseen.
Mutta lähdenpä silti.
Oli se niin hienoa, siistiä ja kaikkea mahdollista! Samalla voitin pelkoni pimeistä metsistä.
Ugh!
Have a nice viikko. Minulla on suunnitelmissa haastaa itseni tangolla ja tiistaina bodycombatissa.
Rääkin kautta rakkauteen, adios! <3
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Iso paha Putin
Ensinnäkin, nyt ei ole tarkoituksena tarjota aukotonta informaatiota Ukrainan tapahtumista ja Suomen, Venäjän tai minkään muunkaan maan ulkopoliittisesta kannasta asiaan. Tarkoitus on vain esitellä hieman asiaa, joka (yllätys, yllätys) pännii minua tässä mediahärdellissä. joka pyörii Ukrainan tulenaran tilanteen ympärillä.
Seuraava teksti sisältää subjektiivisen näkökulman ja paljon vihaisia mielipiteitä.
Uskoakseni jokainen on edes jollain tasolla tietoinen Ukrainan tilanteesta. Jos ei ole, niin ripustautukaa korvistanne puuhun syöden Putin-juustoa ja lukien hesaria.
En nyt kuitenkaan aioa selittää tilannetta auki, lukekaa se sieltä helvetin hesarista tai vaikka netistä. (Ehkä pari minuuttia siitä instagramin selaamisesta voi käyttää uutisten lukemiseen? Edes otsikkojen?)
SE, mitä aion tässä kertoa, on oma mielipiteeni siitä, miten suunnattoman typerästi ihmiset suhtautuvat tähän Ukrainaan ja Venäjään ja separisteihin. Ukrainan tilanteesta on tullut koko Eurooppaa järisyttävä tilanne, joka uhkaa perusturvallisuutta. Kylmän sodan aikainen jaottelu on nostanut päätään, ja ihmiset ovat tehneet vanhan kunnon kahtiajaon Länsimaiden ja Venäjän välillä.
Niin, Venäjä.
Nousiko mieleesi kuva neuvostoliiton ajan maasta, jota hallitsee ilkeä tyranni Stalin?
Kamala, takapajuinen ja kylmä maa, joka uhkasi tuhota pienen ja viattoman Suomen talvisodassa?
Nonni, helvetti soikoon, stoppi siihen paikkaan.
On täydellisen VÄÄRIN, että jonkun maan nykyisyyttä värittää niin paljon kyseisen maan menneisyys. Miksi ajattelemme Venäjää niin vihamielisesti? Eihän kukaan suomalainen vihaa saksalaistakaan vain sen takia, että Saksa teki ihan samanlaisia joukkomurhia ja hirveyksiä kuin Neuvostoliitto.
Venäjä on kuitenkin maa muiden joukossa, jossa asuu ihan hitto samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä. Ei niillä rajan itäpuolella roiku puukkoa vyöllä ja kommunistitunnusta hihansuussa.
Enkä nyt henkilökohtaisesti usko siihenkään, että Vladimir Putin olisi jokin "stalininjatke", joka suunnittelee valloittavansa maailman.
Hitto tätä median luomaa kuvaa asioista ja tapahtumista. Ollaan sodan partaalla kuulemma ja Putin hyökkää helvetti soikoon Suomeen. Länsi vastaan Venäjä. TÄMÄ OLI KAIKEN HUIPPU:
Sinänsä tosi ihkupihkukivaa, että lukija saa tehdä testin. Ikään kuin kummalle puolelle kuuluu.
JA SIINÄPÄ SE.
ONKO PAKKO JAKAA NOIN HELVETIN MUSTAVALKOISESTI KAHTIA?
Luopukaa vähän niistä ennakkoluuloista. Ja lopettakaa se kahtiajako, eikö tässä ole opittu jo siitä kuinka pitkälle semmoinen kannattaa? Ihmisiähän me kaikki ollaan, sekä Nato-maat että Venäjä. Ukrainassakin.
Okei, joo, helppohan se täältä on huudella. Enkä nyt tarkoittanutkaan, että asiat olisivat näin yksinkertaisia, ja tällä minun superhienolla inhimillisellä "ihmisiähän me kaikki ollaan"-ajatuksella saataisiin sota loppumaan.
Ei. Mutta jos se herätti edes SINUT hieman kelaamaan ajtuksiasi Venäjää ja ennakkoluulojasi kohtaan, niin olen tehtäväni tehnyt.
lauantai 30. elokuuta 2014
torstai 21. elokuuta 2014
Facebook-maailmanpelastajat
Huomaat Iltalehteä ja HS.fi-sivustoa selaillessasi artikkelin köyhistä lapsista Afrikassa ja huonoista pakolaisoloista Syyriassa. Klikkaus vain, ja olet jakanut molemmat Facebookiin. Mukaan pari huolestunutta saatesanaa tyyliin: "Herätkää ihmiset, miettikää mitä maailmassa tapahtuu!" tai "Jokainen voi auttaa! Niin surullista."
Ahh, eikös tämä nykyaika ole mukavaa, mukavaa, niin mukavaa ja helppoa. Pelkällä KLIKKAUKSELLA välität maailmasta, tuot esille oman hyvyytesi ja herättelet muita, ei niin valaistuneita Facebook-kavereitasi.
Tai näin sitä kaiketi kuvitellaan.
Jollakin tavalla vastustan äärimmäisesti näitä Facebook-maailmanparantajia, jotka pyrkivät turvalliselta kotoläppäriltään saada aikaan muutosta. Ainakin imagonmuutosta, sillä c'moon. Mihin muuhun siitä jatkuvasta linkkauksesta ja etämaailmanparantamisesta muka olisi? Jos joku haluaa oikeasti pelastaa maailman, niin sori vaan, mutta mielestäni tämä vaatisi HIUKAN radikaalimpia tekoja kuin pari klikkausta ja nettiadressin kirjoittamista. Ei sillä että väheksyisin netin ja sosiaalisen median tuomaa ja jakamaa yhteisöllisyyttä ja julkisuutta, mutta jokin järki käteen sentään. SE, että jaat nettiadressin delfiinien pelastamisesta parillesadalle hällä väliä-asenteen omaavalle teinille ja sitäkin välinpitämättömille aikuisille...noh. Jos tarkoitus on ärsyttää, niin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Jos joku haluaisi oikeasti tehdä jonkinlaista muutosta tähän maailmaan, hän kenties menisi itse sukeltelemaan delfiinien sekaan ja köyttäisi itsensä tähän nisäkkääseen protestina delfiinien tappamiselle.
Tässä saisi tämä maailmanpelastaja itse kylläkin surmansa, mutta HEI! Ainakin joku kämänen nettilehti voisi ottaa siitä kuvan ja sitä jaettaisiin seuraavana päivänä Facebookissa viestillä: "Hullu köytti itsensä delfiiniin".
Kuten näette, kaikki palautuu samaan pisteeseen. Maailmaa ei pelasteta kotitietokoneelta, hyvin harvoin edes sen ulkopuolelta. Henkilökohtaisesti uskon vakaasti siihen, että mitä tahansa ihminen tekee, kusee hän hommat kuitenkin jossain vaiheessa. Joten, mitä ideaa yrittää vähemmistövoimalla pelastaa tätä maapalloa, kun se ikävä kyllä on ihan helvetin tehotonta? Itsekäs ihminen täältä hyvinvoivasta pohjoismaasta kuvittelee tekevänsä paljon kun tiedottaa maailman vääryyksistä. Mutta hei ituhipit ja kettutytöt, kuulkaas tätä:
Me, itsekkäät paskiaiset joita ihmisiksi kutsutaan, tiedämme jo, että maailmassa menee huonosti.
Mutta sen sijaan, että jakaisimme tämän tiedon Facebookiin ja ärsyttäisimme puolta kaveripiiristämme, me vaan nielemme sen. Koska ei se maailma miksikään muutu, vaikka Facebook-seinäämme koristaisi adressi delfiinien ja kasvisruuan puolesta.
Nyt joku saattaa miettiä, että pata kattilaa soimaa. Itse kirjoitan blogia, joka tapahtuu turvakodostani, eikä minun tarvitse edes persettäni liikuttaa, jos haluan saada jotain sanottua. Mutta ero on siinä, että minä en oleta tekstieni tekevän muutosta yhtään mihinkään. Enkä myöskään kohota imagoani sille enkelintasolle, mitä maailmanparantajat tekevät.
Joten. Aamen, ja ollaan huomenna ihan yhtä paskoja ihmisiä kuin tänäänkin. Roskataan, syödään lihaa ja tapetaan ne fuckin' delfiinit, ettei kellään ekohörhöllä ole enää valittamisen sanaa siinä asiassa.
Rakkaudella, Pinja <3
Ahh, eikös tämä nykyaika ole mukavaa, mukavaa, niin mukavaa ja helppoa. Pelkällä KLIKKAUKSELLA välität maailmasta, tuot esille oman hyvyytesi ja herättelet muita, ei niin valaistuneita Facebook-kavereitasi.
Tai näin sitä kaiketi kuvitellaan.
Jollakin tavalla vastustan äärimmäisesti näitä Facebook-maailmanparantajia, jotka pyrkivät turvalliselta kotoläppäriltään saada aikaan muutosta. Ainakin imagonmuutosta, sillä c'moon. Mihin muuhun siitä jatkuvasta linkkauksesta ja etämaailmanparantamisesta muka olisi? Jos joku haluaa oikeasti pelastaa maailman, niin sori vaan, mutta mielestäni tämä vaatisi HIUKAN radikaalimpia tekoja kuin pari klikkausta ja nettiadressin kirjoittamista. Ei sillä että väheksyisin netin ja sosiaalisen median tuomaa ja jakamaa yhteisöllisyyttä ja julkisuutta, mutta jokin järki käteen sentään. SE, että jaat nettiadressin delfiinien pelastamisesta parillesadalle hällä väliä-asenteen omaavalle teinille ja sitäkin välinpitämättömille aikuisille...noh. Jos tarkoitus on ärsyttää, niin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Jos joku haluaisi oikeasti tehdä jonkinlaista muutosta tähän maailmaan, hän kenties menisi itse sukeltelemaan delfiinien sekaan ja köyttäisi itsensä tähän nisäkkääseen protestina delfiinien tappamiselle.
Tässä saisi tämä maailmanpelastaja itse kylläkin surmansa, mutta HEI! Ainakin joku kämänen nettilehti voisi ottaa siitä kuvan ja sitä jaettaisiin seuraavana päivänä Facebookissa viestillä: "Hullu köytti itsensä delfiiniin".
Kuten näette, kaikki palautuu samaan pisteeseen. Maailmaa ei pelasteta kotitietokoneelta, hyvin harvoin edes sen ulkopuolelta. Henkilökohtaisesti uskon vakaasti siihen, että mitä tahansa ihminen tekee, kusee hän hommat kuitenkin jossain vaiheessa. Joten, mitä ideaa yrittää vähemmistövoimalla pelastaa tätä maapalloa, kun se ikävä kyllä on ihan helvetin tehotonta? Itsekäs ihminen täältä hyvinvoivasta pohjoismaasta kuvittelee tekevänsä paljon kun tiedottaa maailman vääryyksistä. Mutta hei ituhipit ja kettutytöt, kuulkaas tätä:
Me, itsekkäät paskiaiset joita ihmisiksi kutsutaan, tiedämme jo, että maailmassa menee huonosti.
Mutta sen sijaan, että jakaisimme tämän tiedon Facebookiin ja ärsyttäisimme puolta kaveripiiristämme, me vaan nielemme sen. Koska ei se maailma miksikään muutu, vaikka Facebook-seinäämme koristaisi adressi delfiinien ja kasvisruuan puolesta.
Nyt joku saattaa miettiä, että pata kattilaa soimaa. Itse kirjoitan blogia, joka tapahtuu turvakodostani, eikä minun tarvitse edes persettäni liikuttaa, jos haluan saada jotain sanottua. Mutta ero on siinä, että minä en oleta tekstieni tekevän muutosta yhtään mihinkään. Enkä myöskään kohota imagoani sille enkelintasolle, mitä maailmanparantajat tekevät.
Joten. Aamen, ja ollaan huomenna ihan yhtä paskoja ihmisiä kuin tänäänkin. Roskataan, syödään lihaa ja tapetaan ne fuckin' delfiinit, ettei kellään ekohörhöllä ole enää valittamisen sanaa siinä asiassa.
Rakkaudella, Pinja <3
sunnuntai 17. elokuuta 2014
Tosielämän aaveet
"I keep going to the river to pray
'Cause I need something that can wash all the pain
And at most I'm sleeping all these demons away
But your ghost, the ghost of you
It keeps me awake"
Ella Henderson - Ghost
En ole ikinä uskonut aaveisiin, haamuihin, pahoihin henkiin tai mihinkään muuhun yliluonnolliseen (Vaikka olisihan se ollut KIVA päästä kaapista Narniaan tai seinää päin juoksemalla Tylypahkaan, mutta trust me, kumpikaan ei toimi. Been there, done that.). Siksi olen vain pidätellyt naurunpyrskähdyksiä, kun kaverini on kertonut kummallisista äänistä kotona, ja epäilyksistään, että kyseessä olisi jokin yliluonnollinen henki. Urbaanilegendat ja kummitustarinat ovat tietysti viihdyttäviä, mutta en olisi uskonut, että joku uskoo niihin. Noh, eräälle kaverilleni soitettiin joku eukko, joka manasi "kummituksen" pois.
Olen pyöritellyt silmiä päässäni ja huokaillut raskaasti, vakuuttuen yhä enemmän ja enemmän siitä, ettei aaveita ole.
Sitten havahduin siihen hetkeen, kun radiosta pauhasi Ella Hendersonin Ghost. Myöhemmin, tarpoessani seurakunnan porukan kanssa suofutiksesta kotiinpäin, sivusilmälläni mulkoilin henkilöitä, jotka olivat kummitelleet mielessäni jo kauan.
Ja hei, kappas keppanaa, aaveita on olemassa.
He ovat ehkä todellista lihaa ja verta, mutta periaate on sama. He kummittelevat elämässämme, eivätkä jätä rauhaan, vaikka syytä olisi. Enkä tässä tarkoita nyt mitään stalkkaamista, ehei. Vaan enemmänkin ajatuksissa. Vaikka omatkin haamuni, entiset poikaystävät ja bestikset, eivät olisi fyysisesti läsnä, he kummittelevat ajatuksissani, kun teen valintojani, kun mietin elämääni, kun vittu varon joka ikistä askeltani.
Voisin ajatella, että kyse on vain siitä, etten itse osaa päästää irti menneisyydestä. Mutta kun ei minua edes periatteessa kiinnosta, mitä joku typerä entinen menneisyyteni ihminen ajattelee minusta. Mutta se onkin ehkä enemmän alitajuntaista kamppailua. Kieroutuneita ajatusmalleja, joiden mukaan pitää näyttää tietynlaiselta ja käyttäytyä tietyllä lailla. Ignooraten, hymyillen, esittäen että kaikki on täydellisesti. Vaikka mitä sillä on väliä, en minä ole velvollinen vetämään mitään kulissishowta kellekään. Silti sitä teen. Koska haamuni, kummitukseni eivät jätä minua rauhaan. Minulla on miltei PAKKOMIELLE todistella haamuilleni ja menneisyyden ihmisille, kuinka hyvin pärjään nykyään, vaikka totuus olisi toinen. Vaikka, ei haamujani edes kiinnosta. Muuta kuin oman pääni sisällä.
Helvetin ihmissuhteet.
sunnuntai 3. elokuuta 2014
Älytöntä läheisyyttä
Olen koko pienen ikäni ollut teknologian kehitystä vastaan. Sinnittelin viime vuoteen asti vanhalla kaiken kestävällä Nokian puhelimella, jota sai todellakin heitellä ympäriinsä, ennen kuin se lopullisesti hajosi. Karvaiden kyynelten jälkeen tajusin, ettei mikään ole ikuista, edes Nokia (ja kas kuinka sitten sillekin yritykselle kävikään!). Joten päätin keskittyä vastustamaan teknista kehitystä hiljaa mielessäni, ja ostin älypuhelimen. Hauraan, herkän älypuhelimen, jota ei enää saisi heitellä. Siinä meni KAUAN, ennen kuin tunsin tuon puhelimen omakseni, mutta sopeutumista helpotti se, että älypuhelimessa oli kaikkea kivaa sälää, jota en olisi voinut edes kuvitella vanhaan kapulaani. Vihkin itseni Whatsappin ja Facebook Messengerin sekä Snapchatin ihmeelliseen maailmaan, ja aloin pitää sosiaalisia suhteitani yllä 80 % älypuhelimella.
Ja let's face it. Kaikki me teemme nykyään niin. Älypuhelin on helpottanut sitä, ettei tarvitse edes nostaa persettään penkistä, että voi sosialisoitua ja tuntea kuuluvansa porukkaan.
Elikkä, älypuhelimella olikin miljoonittain hyviä ominaisuuksia, siinä sivussa surullisen huonoja. Päätin nyt kuitenkin nostaa esiin sen hyvän, ei, PARHAAN puolen, mitä älypuhelimissa on. Ainakin minunlaiselleni tunnerajoittuneelle suomalaiselle jupille.
Jos olette joskus huomanneet, tunteiden ilmaisu ns livenä on karmaisevan vaikeaa. Ainakin minulle. Vaikka tuntisinkin empatiaa ja myötätuntoa jotakuta henkilöä kohtaan, en ole hyvä pukemaan sitä sanoiksi ja äänteiksi, saati sitten kosketuksiksi ja läsnäoloksi. Kun mielikuvassani haluaisin tarttua jotakuta kädestä ja lohduttaa hellästi, kaikki mitä saan aikaiseksi on yskähdyksen ja sen että tokaisen "kello on viis" tai jotain muuta ihan yhtä tilanteeseen liittymätöntä ja irrelevanttia. Tai jos pitäisi tehdä jotain VIELÄ tunteellisempaa, olen kuset housussa, sillä se tuntuu yhtä luontevalta kuin tikkujen tunkeminen perseeseen. Sanominen, kuinka paljon joku henkilö minulle merkitsee, on yhtä kidutusta. Takeltelen sanoissani, koska kaikki kuulostaa sopimattomalta suuhuni ja/tai liian imelältä. Sen takia olen päätynyt vain olemaan ihan helvetin ristiriitainen puheissani. Vittuilen, kun pitäisi sanoa "hei, oot kiva!".
TÄSSÄ KOHTAA älypuhelimen chattisovellukset ovat olleet pelastava enkeli.
Ne ovat auttaneet minua (ja uskon, että monia muitakin tunnevammaisia) ilmaisemaan tunteitaan ja lohduttamaan toista. Olen voinut yksinkertaisesti kirjoittaa sen, mitä en missään nimessä pystyisi sanoa ääneen. Kosketusta on korvannut hymiöt ja emojit. Ja uskokaa tai älkää, se Whatsapp-läheisyys tuntuu oikeasti aidolta. Nykyään kaikki tunteellinen ja sosiaalinen toimintani tapahtuu siellä. Jos nään henkilöä kasvokkain, aiheena on sää tai joku muu yhtä hiton luonteva small talk. Mutta odotas vaan, kun päästään kotiin ja yön myöhäisimpinä tunteina aletaan naputella sitä puhelinta. Meno muuttuu syvälliseksi ja syvimmät salaisuudet paljastetaan. Ja sitten näpytellään sydämiä ja lohduttavia sanoja, ja henkilö kokee tulleensa ymmärretyksi.
Tässä kohtaa voidaan tietenkin miettiä, onko kyseessä pikemminkin jonkun aidon menetys, kun kaikki tärkeä kanssakäyminen tapahtuu älypuhelimen kautta. ENTÄPÄ SE OIKEAN ELÄMÄN TUNNERIKAS KANSSAKÄYMINEN!!??
No, olisihan se kiva. Jos elettäisiin siinä täydellisessä maailmassa. Mutta kun ihmiskunta omasta mielestään "kehittyy", ottaa se tosiasiassa askelia taaksepäin. Mutta hei, älypuhelinten vallankumous on vasta aluillaan. Kuvitelkaas, ehkä jo parin vuoden päästä on mahdollista ilmaista laajempiakin tunnekokonaisuuksia puhelimella. Ehkä voimme pian mennä naimisiin älypuhelimilla, koska onhan se nyt aika turhaa järjestää häät ja tunteilla siellä sitten koko suvun edessä. Mielummin ryhmächätti, jossa sitten tunteillaan oikein olan takaa ja pappi julistaa oman puhelimensa kautta aamenen. Ja sitten kun hääpari tapaa irl, meno on kuin jääkaudella.
Sopii minulle.
.jpg)
Ja let's face it. Kaikki me teemme nykyään niin. Älypuhelin on helpottanut sitä, ettei tarvitse edes nostaa persettään penkistä, että voi sosialisoitua ja tuntea kuuluvansa porukkaan.
Elikkä, älypuhelimella olikin miljoonittain hyviä ominaisuuksia, siinä sivussa surullisen huonoja. Päätin nyt kuitenkin nostaa esiin sen hyvän, ei, PARHAAN puolen, mitä älypuhelimissa on. Ainakin minunlaiselleni tunnerajoittuneelle suomalaiselle jupille.
Jos olette joskus huomanneet, tunteiden ilmaisu ns livenä on karmaisevan vaikeaa. Ainakin minulle. Vaikka tuntisinkin empatiaa ja myötätuntoa jotakuta henkilöä kohtaan, en ole hyvä pukemaan sitä sanoiksi ja äänteiksi, saati sitten kosketuksiksi ja läsnäoloksi. Kun mielikuvassani haluaisin tarttua jotakuta kädestä ja lohduttaa hellästi, kaikki mitä saan aikaiseksi on yskähdyksen ja sen että tokaisen "kello on viis" tai jotain muuta ihan yhtä tilanteeseen liittymätöntä ja irrelevanttia. Tai jos pitäisi tehdä jotain VIELÄ tunteellisempaa, olen kuset housussa, sillä se tuntuu yhtä luontevalta kuin tikkujen tunkeminen perseeseen. Sanominen, kuinka paljon joku henkilö minulle merkitsee, on yhtä kidutusta. Takeltelen sanoissani, koska kaikki kuulostaa sopimattomalta suuhuni ja/tai liian imelältä. Sen takia olen päätynyt vain olemaan ihan helvetin ristiriitainen puheissani. Vittuilen, kun pitäisi sanoa "hei, oot kiva!".
TÄSSÄ KOHTAA älypuhelimen chattisovellukset ovat olleet pelastava enkeli.
Ne ovat auttaneet minua (ja uskon, että monia muitakin tunnevammaisia) ilmaisemaan tunteitaan ja lohduttamaan toista. Olen voinut yksinkertaisesti kirjoittaa sen, mitä en missään nimessä pystyisi sanoa ääneen. Kosketusta on korvannut hymiöt ja emojit. Ja uskokaa tai älkää, se Whatsapp-läheisyys tuntuu oikeasti aidolta. Nykyään kaikki tunteellinen ja sosiaalinen toimintani tapahtuu siellä. Jos nään henkilöä kasvokkain, aiheena on sää tai joku muu yhtä hiton luonteva small talk. Mutta odotas vaan, kun päästään kotiin ja yön myöhäisimpinä tunteina aletaan naputella sitä puhelinta. Meno muuttuu syvälliseksi ja syvimmät salaisuudet paljastetaan. Ja sitten näpytellään sydämiä ja lohduttavia sanoja, ja henkilö kokee tulleensa ymmärretyksi.
Tässä kohtaa voidaan tietenkin miettiä, onko kyseessä pikemminkin jonkun aidon menetys, kun kaikki tärkeä kanssakäyminen tapahtuu älypuhelimen kautta. ENTÄPÄ SE OIKEAN ELÄMÄN TUNNERIKAS KANSSAKÄYMINEN!!??
No, olisihan se kiva. Jos elettäisiin siinä täydellisessä maailmassa. Mutta kun ihmiskunta omasta mielestään "kehittyy", ottaa se tosiasiassa askelia taaksepäin. Mutta hei, älypuhelinten vallankumous on vasta aluillaan. Kuvitelkaas, ehkä jo parin vuoden päästä on mahdollista ilmaista laajempiakin tunnekokonaisuuksia puhelimella. Ehkä voimme pian mennä naimisiin älypuhelimilla, koska onhan se nyt aika turhaa järjestää häät ja tunteilla siellä sitten koko suvun edessä. Mielummin ryhmächätti, jossa sitten tunteillaan oikein olan takaa ja pappi julistaa oman puhelimensa kautta aamenen. Ja sitten kun hääpari tapaa irl, meno on kuin jääkaudella.
Sopii minulle.
torstai 31. heinäkuuta 2014
Kaikki mitä mä tarvin olet sä
Kun olin viisitoistavuotias, kavereillani oli hassu teineille tyypillinen tapa puhua pojista, kuin esineistä ja tuotteista, joihin valitaan hyviä ja kiiltäviä ominaisuuksia, ja karsitaan niitä huonoja.
Teini-ikäiset ihastuksemme olivat kokoelmia niistä persoonallisuuden ja ulkonäön piirteistä, joita arvostimme. Lempijulkkiksemme määrittelivät suurimman osan siitä, millaisena näimme unelmiemme miehen. (Ja jostain syystä odotukset olivat sitten liian korkealla, kun meni seiskaluokan diskoon ja kaikki unelmapojat tuntuivat kadonneen kuin tuhkatuuleen, ja tilalle oli tullut finninaamaisia lapsia...mitä tapahtui!?)
Ruskeat silmät ja tumma tukka. Ei ku mä tykkään vaaleista. Lihaksikas.
Sitten itsekin kasvoin, psyykkisesti ja vuosissa, en ikävä kyllä pituudessa. Vaalea tukka ja siniset silmät vaihtuivat siihen, että aloin pohtia tyttöporukassa poikia omasta mielestäni syvällisemmin. Piti olla taiteellinen mies. Piti olla omia mielipiteitä ja poliittinen vakaamus, piti olla silti komea ja edes hiukan söpö.
Sitten kasvoin vielä vähän lisää. Pidin tärkeimpänä ominaisuutena kykyä keskustella, ja haastaa minut keskusteluissa, väittelyissä ja älyssä. Omasta mielestäni vaatimus oli suht kypsä ja realistinen. Kaukana lapsuuden ulkonäkökeskeisistä piirteistä.
Nyt katson elämässäni taaksepäin ja NAURAN. Olen vasta 18 ja nyt jo tajunnut yhden elämän lainalaisuuksista. Oikeastaan kaksi niistä.
ENSIMMÄINEN, on se, että ihminen syö sanansa ja kääntää takkiaan useammin kuin vaihtaa sukkiaan.
TOISEKSI, vaatimukset ja odotukset unelmakumppanista, ne ovat yhtä tyhjän kanssa,
Olen nuori, mutta en ole vielä pariutunut kenenkään kanssa, joka olisi haastanut minut älyllisesti. Poikaystäväni ovat olleet tyhmiä (ei sillä lailla "erottiin joten vihaan sinua idiootti", vaan yksinkertaisesti tyhmiä. Niin kuin päästään lahoja kookospähkinöitä.) ja yksinkertaisia. Nuorempia ja eivät yksinkertaisesti yhtään mitään sellaista, mitä olen kuvitellut. Mutta jostain syystä, se ei ole haitannut tunteitani.
Pääpointti on kuitenkin siinä, että he ovat olleet mitä suurimmissa määrin niin kaukana "unelmien miehestä" kuin kuvitella saattaa. Oikeastaan tosi vähän kyseessä on ollut mikään yksittäinen ulkonäkötekijä tai luonne. Enää mieleeni ei tulisi luetella edes yhden yhtä ominaisuutta, jota olettaisin mieheltä.
Ehkä koko maailman (joo, minulla on suuret suunnitelmat!) pitäisi lopettaa mielikuvien luominen siitä unelmien kumppanista. Koska ei sellaista ole. Minä en ole vielä törmännyt taiteelliseen ja fiksuun mieheen, joka nostaa jalkaprässistä enemmän kuin minä. Ei sillä, etteikö tällaista miestä jossain olisi, mutta entä sitten vaikka olisi? Kuvitellaan tilanne, että hän tulisi vastaan. Voi olla, etten edes kiinnostuisi. Voi olla, ettei klikkaisi millään tasolla. Sen sijaan joku urpo rumilus, joka hakkaa tietokonepelejä ja vihaa liikuntaa, saattaa saada tyttöparan sydämen pamppailemaan.
Logiikka?
Ei ole. Siinä se pointti juuri onkin.
Ja lopuksi ajatus, jonka rakast ystäväni Laura (mainontaa, tsekkaa Lauran blogi!) pisti päähäni:
Miksi ihmeessä me odotamme kumppanilta kaikkea ihmeellisyyttä ja unelmien toteuttamista? Pitäisi olla sitä ja tätä, hyvä kuuntelija, keskustelukumppani, bileseura, olkapää, hauska, samalla vakava, hyvää seuraa minne vaan, blaa blaa blaa...
Ystäviltämme me kuitenkin odotamme paljon vähemmän. Joku toinen on bileseura, joku toinen kuuntelija, ja se on täysin okei.
Joten...siirrytäänkö seuraavaksi moniavioiseen yhteiskuntaan, jossa miehiä riittää joka sormelle, aina eri tarpeita toteuttamaan? Sounds good.
.jpg)
Teini-ikäiset ihastuksemme olivat kokoelmia niistä persoonallisuuden ja ulkonäön piirteistä, joita arvostimme. Lempijulkkiksemme määrittelivät suurimman osan siitä, millaisena näimme unelmiemme miehen. (Ja jostain syystä odotukset olivat sitten liian korkealla, kun meni seiskaluokan diskoon ja kaikki unelmapojat tuntuivat kadonneen kuin tuhkatuuleen, ja tilalle oli tullut finninaamaisia lapsia...mitä tapahtui!?)
Ruskeat silmät ja tumma tukka. Ei ku mä tykkään vaaleista. Lihaksikas.
Sitten itsekin kasvoin, psyykkisesti ja vuosissa, en ikävä kyllä pituudessa. Vaalea tukka ja siniset silmät vaihtuivat siihen, että aloin pohtia tyttöporukassa poikia omasta mielestäni syvällisemmin. Piti olla taiteellinen mies. Piti olla omia mielipiteitä ja poliittinen vakaamus, piti olla silti komea ja edes hiukan söpö.
Sitten kasvoin vielä vähän lisää. Pidin tärkeimpänä ominaisuutena kykyä keskustella, ja haastaa minut keskusteluissa, väittelyissä ja älyssä. Omasta mielestäni vaatimus oli suht kypsä ja realistinen. Kaukana lapsuuden ulkonäkökeskeisistä piirteistä.
Nyt katson elämässäni taaksepäin ja NAURAN. Olen vasta 18 ja nyt jo tajunnut yhden elämän lainalaisuuksista. Oikeastaan kaksi niistä.
ENSIMMÄINEN, on se, että ihminen syö sanansa ja kääntää takkiaan useammin kuin vaihtaa sukkiaan.
TOISEKSI, vaatimukset ja odotukset unelmakumppanista, ne ovat yhtä tyhjän kanssa,
Olen nuori, mutta en ole vielä pariutunut kenenkään kanssa, joka olisi haastanut minut älyllisesti. Poikaystäväni ovat olleet tyhmiä (ei sillä lailla "erottiin joten vihaan sinua idiootti", vaan yksinkertaisesti tyhmiä. Niin kuin päästään lahoja kookospähkinöitä.) ja yksinkertaisia. Nuorempia ja eivät yksinkertaisesti yhtään mitään sellaista, mitä olen kuvitellut. Mutta jostain syystä, se ei ole haitannut tunteitani.
Pääpointti on kuitenkin siinä, että he ovat olleet mitä suurimmissa määrin niin kaukana "unelmien miehestä" kuin kuvitella saattaa. Oikeastaan tosi vähän kyseessä on ollut mikään yksittäinen ulkonäkötekijä tai luonne. Enää mieleeni ei tulisi luetella edes yhden yhtä ominaisuutta, jota olettaisin mieheltä.
Ehkä koko maailman (joo, minulla on suuret suunnitelmat!) pitäisi lopettaa mielikuvien luominen siitä unelmien kumppanista. Koska ei sellaista ole. Minä en ole vielä törmännyt taiteelliseen ja fiksuun mieheen, joka nostaa jalkaprässistä enemmän kuin minä. Ei sillä, etteikö tällaista miestä jossain olisi, mutta entä sitten vaikka olisi? Kuvitellaan tilanne, että hän tulisi vastaan. Voi olla, etten edes kiinnostuisi. Voi olla, ettei klikkaisi millään tasolla. Sen sijaan joku urpo rumilus, joka hakkaa tietokonepelejä ja vihaa liikuntaa, saattaa saada tyttöparan sydämen pamppailemaan.
Logiikka?
Ei ole. Siinä se pointti juuri onkin.
Ja lopuksi ajatus, jonka rakast ystäväni Laura (mainontaa, tsekkaa Lauran blogi!) pisti päähäni:
Miksi ihmeessä me odotamme kumppanilta kaikkea ihmeellisyyttä ja unelmien toteuttamista? Pitäisi olla sitä ja tätä, hyvä kuuntelija, keskustelukumppani, bileseura, olkapää, hauska, samalla vakava, hyvää seuraa minne vaan, blaa blaa blaa...
Ystäviltämme me kuitenkin odotamme paljon vähemmän. Joku toinen on bileseura, joku toinen kuuntelija, ja se on täysin okei.
Joten...siirrytäänkö seuraavaksi moniavioiseen yhteiskuntaan, jossa miehiä riittää joka sormelle, aina eri tarpeita toteuttamaan? Sounds good.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
Ylimielinen paska vai vahva nainen?
Vaikeneminen on kultaa, ja hiljaista naista on arvostettu läpi historian siipien havinan. Istu pöydässä, syö ruokasi ja näytä nätiltä, mutta älä missään nimessä avaa suutasi.
Luulin, oi perkele luulin, että tästä vanhasta ja ylikonservatiivisesta ajattelumallista oltiin päästy.
Sitten tuli joku sanomaan minulle, että kannattaisi miettiä mitä puhuu.
Okei. Tässä vapaassa maassa, jossa sananvapaus periaatteessa toteutuu, on ihan ymmärrettävää, ettei lentokentällä saa sanoa pommi, eikä hautajaisissa saa laulaa Poika saunoo.
Mutta kaikessa muussa, luulisi jo, että sana on ainoa asia, joka tavoittaa kaiken, ja se saa liitää vapaana ja villinä.
Mutta ei. Ei ainakaan, jos olet 18-vuotias tyttö ja satut juttelemaan vanhoillisen paskan kanssa. Koska siinä on jotain väärää kuulemma, että nuoren tytön suusta kuuluu kirosanoja ja törkeyksiä. Eilen sain huomautusta mm. siitä, että veneessä soutelemassa ollessani huudahdin, että joku on nakkena uinnilla. Okei, vesi kantaa ääntä ja tämä supisuomalainen aatami siis varmaan huudahdukseni kuuli, ja sen takia sain moitintaa siitä, ettei semmoisia ole sopivaa sanoa. Mutta pointti onkin siinä, että minä vain totesin jotain luonnollista. Alastomuus on luonnollista, ja satuin vain sanomaan mitä näin siinä soutaessani. Vähän kuin "Kiva puu" tai "sorsa".
Selitin hyvin tyynesti että omasta mielestäni saan sanoa mitä haluan. Sain vastaukseksi silmien pyörittelyä.
Toinen ajatuksia herättävä sattumus oli siinä, kun sain hieman kritiikkiä ja aloin periaatteessa puolustautumaan ja kertomaan oman näkökantani tähän asiaan. Voi olla, että joku näkee asian siten etten osaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta omasta mielestäni taas minä vain satuin aukaisemaan suuni. Onko siinä jotain ylimaallisen pahaa, että tahdon sanoa sanottavani ja yrittää pitää ylpeyttä yllä? Sanompahan vaan, että mieheltä puoliensa pitäminen olisi merkki siitä, että äijällä on munaa.
Mutta saako tytöllä olla munaa?
Ja kuinka paljon ilman että sukupuoli vaihtuu yhteisön silmissä?
Luulin, oi perkele luulin, että tästä vanhasta ja ylikonservatiivisesta ajattelumallista oltiin päästy.
Sitten tuli joku sanomaan minulle, että kannattaisi miettiä mitä puhuu.
Okei. Tässä vapaassa maassa, jossa sananvapaus periaatteessa toteutuu, on ihan ymmärrettävää, ettei lentokentällä saa sanoa pommi, eikä hautajaisissa saa laulaa Poika saunoo.
Mutta kaikessa muussa, luulisi jo, että sana on ainoa asia, joka tavoittaa kaiken, ja se saa liitää vapaana ja villinä.
Mutta ei. Ei ainakaan, jos olet 18-vuotias tyttö ja satut juttelemaan vanhoillisen paskan kanssa. Koska siinä on jotain väärää kuulemma, että nuoren tytön suusta kuuluu kirosanoja ja törkeyksiä. Eilen sain huomautusta mm. siitä, että veneessä soutelemassa ollessani huudahdin, että joku on nakkena uinnilla. Okei, vesi kantaa ääntä ja tämä supisuomalainen aatami siis varmaan huudahdukseni kuuli, ja sen takia sain moitintaa siitä, ettei semmoisia ole sopivaa sanoa. Mutta pointti onkin siinä, että minä vain totesin jotain luonnollista. Alastomuus on luonnollista, ja satuin vain sanomaan mitä näin siinä soutaessani. Vähän kuin "Kiva puu" tai "sorsa".
Selitin hyvin tyynesti että omasta mielestäni saan sanoa mitä haluan. Sain vastaukseksi silmien pyörittelyä.
Toinen ajatuksia herättävä sattumus oli siinä, kun sain hieman kritiikkiä ja aloin periaatteessa puolustautumaan ja kertomaan oman näkökantani tähän asiaan. Voi olla, että joku näkee asian siten etten osaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta omasta mielestäni taas minä vain satuin aukaisemaan suuni. Onko siinä jotain ylimaallisen pahaa, että tahdon sanoa sanottavani ja yrittää pitää ylpeyttä yllä? Sanompahan vaan, että mieheltä puoliensa pitäminen olisi merkki siitä, että äijällä on munaa.
Mutta saako tytöllä olla munaa?
Ja kuinka paljon ilman että sukupuoli vaihtuu yhteisön silmissä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)