I know that there is a feeling I supposed to be feeling right now. So called Love. But instead of love, I feel nothing but bitter feelings. My angry soul is crying out loud, and it's getting insane.
I must be crazy. That's the only reason why I'm still alive.
So little time to loose. And fall from heaven.
I always keep wondering why I'm not good enough. Why I have to keep fighting all the time while the others just keep hanging around? They're relaxing in a comfortness. While I'm stuck. In some kind of hell.
My own, personal hell. I see no devils here but insted of Satan, I see anly my own reflection from a mirror.
And the reason why I am writing English, is very simple. In Finnish all this shit would sound like stupid. Even more stupid than it does now, in English.
I have been very close to happiness. I have had my hands reaching it, almost touching it.
But then, as always, something has gone wrong.
I have lost it completely.
And now I'm again in the soft darkness, waiting for someone to save me. Waiting for someone to stop me. Waiting for someone to stop my misery. Waiting for the happiness.
Arvatkaas mitä, olen aina ollut tosi ylpeä siitä koko tämän lukioajan, että olen jaksanut opiskella perse ruvella halki vuoden. Vaikka olisin mielummin vaikka siivonnut pölypallot nurkasta, pakotin itseni aina ruotsin sanojen ääreen tai yhteiskuntaopin kirjan kanssa nurkkaan lukemaan.
Niin. Mutta eikös kaksi vuotta täydellistä koululle omistautumista riitä jo?
Koska nyt olen kokonaan, suorastaan totaalisesti kadottanut sen motivaatiopeikon. Tai ehkä karkotin sen. Joka tapauksessa, on koeviikko, ja MINÄ. EN. JAKSA. LUKEA.
Huhhuh. Tämä on ollut ainoa koeviikko, jolle en ole tehnyt lukuaikataulua. Kun olen ajatellut lukevani, on mieleeni tullut jotain paljon hetkisempää. Historian kirjasta luin 12 sivua, jonka jälkeen tekstasin kaverilleni Sinille, että mitäs tehtäis. Ja siihenhän se lukeminen sitten jäi. Vietin koko loppupäivän ja illan rannalla makoillen, Cosmoja lukien ja nauraen sekä laulaen. Ja haukikaloja pakoillen.
Sitten tulin kotiin ja jatkoin lukemista.
Siis Cosmopolitanin.
Ja tänään heräsin, lähdin juoksemaan ja lupasin itselleni, että noh, sitten suihkun jälkeen tartun kirjaan!
Ja minä jopa TARTUIN siihen. Hyvin intohimoisesti.
Mutta sitten päähäni pälkähti ajatus kirjoittaa blogia.
Ja se kirja jäi. Alakertaan, vaatekasan alle, hylättynä, syrjittynä.
Sanonpahan vaan, ihan oikein sille! Senkin ilkeä historiankirja.
Ja nyt. MINÄ LUPAAN MENNÄ LUKEMAAN HISTORIAA.
Kävin muuten melkein uimassa. (Kastoin varpaani!)
Sini! (Olisin lisännyt kuvia, jossa Viivikin on, mutta olen varma, että saisin sanoa hyvästit henkikullalleni sen jälkeen.)
Joku albatrossi.
NIIIIIN, siskokulta pääsi muuten eilen ripille, sai naimaluvan ja kaikkea muuta. Sen kunniaksi tahdoin ikuistaa päivän valokuvin! Niin ja linssiluteena tahdoin mukaan.
Sannilla oli vaikeuksia hymyillä, joten ratkaistiin ongelma omalla tavallamme!
Siellä on tulossa tosi kivaa säätä tällä viikolla! Joten ADIOS AMIGOS!
On taas vähän asiaa pienellä ihmisellä, isolla egolla. Hauskaa, kurjaa, paskaa, ihanaa, suorastaan ihastuttavaa. Ja taas paskaa.
Mutta semmostahan se elämä on. Kaikessa moniulotteisuudessaan.
"Tanssi tyttö tanssi"
Oli lauantaiaamun piristykseksi tanssitreenit, kun on maanantaina tulossa Sibeliustalolla esitykset. Menin sinne ihan paniikissa, sillä olin torstain harjoituksista törkeästi lintsannut, sillä koin kahvittelun ja juoruilun Lauran kanssa paljon tärkeämmäksi kuin yhdet piskuise tanssitreenit.
No, se ei ollut elämäni paras päätös.
Olen muutenkin vähän pihalla tästä meidän koreografiasta, johon kuuluu paljon nopeita taputuksia ja teknisiä pikkuviilauksia.
Tähän biisiin tanssahtelemme. (Okei, muut tanssahtelee, meikäläinen talloo ja rymisee epänaisellisesti. Mutta hei, tanssia se on merijellonan möyriminenkin!)
"Liikuttaa mua liikutus. Ja ehkä vähän sixpakki."
Viime keskiviikkona oli Cooperin testi, jota jänskäsin taas niin, että pari yötä valvoin sängyssä pyörien ja hyörien. Kaikenlaiset kauhukuvat vilisivät mielessäni. Suurimpana se, että entäs jos en jaksakaan juosta.
Noh, turhaan taas stressasin, yllätys yllätys. 12 minuuttia tuli ja meni, ja sitten ihmettelin joko se oli ohi. 2445 metriä juoksin. On se ihan jees verrattuna syksyyn, jolloin juoksin 2200 metriä. Ja vaikka parinsadan metrin parannus kuulostaa vähältä, se EI OLE.
Muutenkin liikunta maistuu taas. Ei ole enää niin pakkopullaa kuin kuukausi tai pari sitten. Silloin niskaperseotteella melkein raahasin itseni juoksulenkille, ettei vyötärölle kertyisi ylimääräistä, sitten yhtään. Ja itkulla väänsin sitä juoksua, paikkoihin sattui, eikä luonnistunut. Asiaa eivät auttaneet lumikinokset, joista huolimatta juoksin.
Nyt on vähän parempi. Juokseminen on taas kivaa. Hyvä aggressionpurkukeino. Se saa ajatukset jonnekin aivan muihin sfääreihin. Ajattelen olevani juoksukone, jonka jalat takovat maata tahdissa ja sydän pumppaa verta, keuhkot toimivat.
"Ding dong"
Euroviisut! I dag!
Ja JUU, vaikka alkuun olin täysillä sitä mieltä, että Krista Siegfridsin Marry Me on naista alentavaa saastaa, niin en minä hitto vie voinut vastustaa kiusausta popittaa sitä aina nurkassa yksin. Siis silloin kun kukaan ei nähnyt. Ja hei, ei laulunsanoja pidä ottaa ehkä niin vakavasti...
En tiedä Suomen voittopotentiaalista, mutta biisi, Euroviisut, maijat ja mehiläiset, kukat ja auringonvalo...se kaikki on saanut minut hyvin...haavelliseksi.
En nyt sentään aviomiestä ja vauvelia, taloa sekä somaa vuohta pihaan määkimään tahdo.
Mutta poikaystävästä.
En ole täällä blogissa ikinä puhunut, syynä yksinkertaisesti se, ettei meikäläisen ruho ole kelvannut kellekään, plus se, etten ole kokenut tarpeelliseksi hankkia ketään nilkkaan roikkumaan ja kuolaamaan. C'mon- koirat on keksitty!
Mutta koska on tullut kevät, ja olen ehkä varmaan popsinut jotain pösilöpilleriä, olen nyt keksinyt, että tarvitsen sen miehen. (Tai naisen.)
Ja syy tulee tässä:
Olen hyvin kateellisena katsellut vaatekaupoissa liikuskelevia tytönhupakkoja, joilla on poikakaveri mukana. Poikakaveri, joka kantaa ostokset ja kehuu sovituskopissa, että ei kulta, sulla ei ole pömppömahaa, näytät ihanalta ja muita valheita.
Niin ja kivassa tapauksessa maksaa ostokset.
MUTTA.
Feministinen puoleni minusta ei hyväksy tätä toivetta. Onhan minulla kaksi toimivaa ja vahvaa kättä kantaa ostoksia.
Sitä paitsi. Budjettini pyörii nollilla, joten mitä ostoksia minulla muka on? Laskuja korkeintaan.
Joten tuo ylitsevuotava RAKKAUS saa odottaa vuoroaan. Ehkä siihen kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti, kun olen hankkinut rasvaimun, silikonit, turbohuulet ja brassivahauksen.
Sounds gooooooooood.
Heissan. Älkää jooko ottako tosissaan. Mitään. Mitä. Puhun.
<3
(Elämä ei ole niin vakavaa. Sen huomasitte kai jo uudesta ulkoasusta, jonka ihan piruuttani laitoin)
Pitkästä aikaa saan taas aiheutettua itselleni helvetinmoiset päänsäryt tietokoneen äärellä. Olenhan jo kamalia migreenikohtauksia saanut tuosta porottavasta auringosta sekä stressistä, joten on rakkaan läppärin vuoro aiheuttaa minulle kipua.
Istun siis yöpuvussa ja dataan. Oikeastaan lataan - musaa ipodiin. Eilen illalla ysin jälkeen kotiin hipsiessä oli semmoinen olo, että tahdon mahdollisimman angstista ja aggressiivista lenkkeilymusaa. Ajatus lähti siitä, kun kotimatkalla radiosta soi PMMP:n Joku raja, jota sitten hoilasin metsätiellä oikein olan takaa. Karjuin, potkin ja huusin ja itkin.
En tiedä mistä tämä aggressio. Ehkä koulumme musikaalin rooli jäi päälle myös off stagella?
Niin juu. Kaunotar ja Hirviö.
Meikä on Hirviö.
Se oli ekana ihan megamahtava tunne, kun sain manipuloitua itselleni pääroolin. Tarkoituksena oli kyllä alun alkaen olla Kaunotar, mutta näh. Ehkä tämä on minulle enemmän luonnerooli. (Pääsen ihan luvan kanssa huutamaan ja rageemaan.)
Mutta nyt kun on jos sinällään kaksi esitystä ollut (omalle koululle ja iltanäytös) niin on alkanut tuo rooli vähän pänniä. Jostain syystä Hirviön esittäminen ei ole oikein itsetuntoa hivelevää.
Sitä paitsi, aggressiooni saattaa hiukkasen liittyä se, että musikaaliamme ei ehkä arvosteta siinä mittakaavassa kuin toivoimme. Olen saanut kommentteja "ihan jees", "vähän äänentoisto ja laulut kusi" ja "kotitekoisen oloinen".
NO, SENKIN URPOT.
HYPÄTKÄÄ ITSE LAVALLE JA OPETELKAA TSILJOONA REPLAA JA PARIKYTÄ LAULUA.
NIIN JA TEHKÄÄ SE KAIKKI VIELÄ SEMMOSESSA PAHANHAJUSESSA MASKISSA, JOSTA EI NÄE NOKKAANSA PIDEMMÄLLE.
Thank you.
Meidän musikaaliporukka, joka aika amatöörinen onkin, on panostanut tähän projektiin ihan vitusti. Viimeiset kolme viikonloppua ollaan vietetty koululla treenaamassa.
Joten shut up.
Tänään vielä vika näytös. Jeejee. Sitä ennen pitäisi viihdyttää itseään jotenkin. Siellä sataa, lenkistä en tiedä. Ja päätä särkee. Ugh.
Tämä postaus on niille parille tutulle, jotka tahtoivat avittaa ja ostaa minulta vaatteita pois. Muut, älkää vaivautuko anonyymisti haukkumaan pattipolviani tai jotain muuta yhtä mörkömäistä. Tahdon eroon vanhoista vaatteista, okei?
Pahoittelen kuvien rumia jalkoja, paljasta, pilkistävää ihoa, mukahienoja asentoja ja sitä, että värit kusevat joissakin. Ja taustalla näkyvää sottaista huonetta.
Eli otsikko tarkoittaa suomeksi sitä, että raahasin tänään pyörän jostain kaatopaikalta ja poljin lauantain kunniaksi kouluun reippahasti kymmenen kilsaa. Muistelin viime syksyn pyöräilyä, jolloin koulumatkaan meni n. 40 minuuttia. Koska tänä aamuna oli semmoinen "vois rääkätä itteään"-olo, jätin ihan tahallani vain 30 minuuttia aikaa ehtiä yhdeksäksi kouluun.
Vatkasin sitten polkimia ihan hikipäässä. Ja myöhästyin silti 5 minuuttia! Ja pakaroita poltti. PALJON. (Eikö ole kiva, kun jaan kaikki anatomiset ja biologiset tuntemukseni täällä? Minustakin!)
Ja syy, miksi se oli rääkkiä polkea, on se, että eilen oli liikunnassa gymstickiä (jotain keppiä, kuminauhoja, hassuja liikkeitä) ja heti perään puolentoista tunnin sählypelit! Seukkarin salivuorolla siis menin pelailemaan, ja hitto vie siinä tuli hiki. Olo oli kuin saunassa, ja hengitys ei ehtinyt kunnolla tasaantua vaihtojen välissä - siis mahtavaa! Ainoan miinuksen toivat seikat a ja b.
a) En osaa kunnolla pelata sählyä.
b) Seurakunnan pappi otti tehtäväkseen neuvoa tässä pelissä. Siis joo, vaikka se pallo nyt pari kertaa kiisi meikäpojan ohi ILMAN että sähläsin ja osuin siihen mailallani, se EI tarkoita, ettenkö olisi HUOMANNUT sitä. Hitto. Meni totaalisen hermo niihin jatkuviin huuteluihin. "PINJA MENE PALLON PERÄÄN!" "PINJA SEURAA PALLOA!" "PINJA MENE KII!"
Voi saakeli.
Teki mieli lyödä sillä mailalla vähän muita, kivuliaampia ja herkempiä palloja...
Mutta muuten oli kivaa. Paitsi että olin sen jälkeen ihan kuollut. Natti. Rätti. Poikki. Traktorin yliajama. Norsulauman talloma. Norsulauman, jolla kaikilla oli omat traktorit!
Moikka. Terveisin yliajettu ja aggressiivinen (mutta vain tietyille papeille!) mangusti-pallopää. (Näen nyt palloja kaikkialla...)
