PERKELE

Kirosin eilen sovituskopissa, pastellinvärisen hattaravuoren keskellä.
Mekko-ostoksilla olin, ja kärsimätön äiti kantoi koko aika uutta hattaraa sovitettavaksi. Valkoista, vaaleanpunaista, beigeä.
Ja jok' ikinen mekko näytti väärältä. Liian isolta, typerältä, haituvaiselta, pinkiltä, prinsessamaiselta, pieneltä, makkaralta. Mikään ei sopinut, solahtanut ylle kuin haltijatarkummin taikomana. Aloin kokea jo vittumaisia hetkiä kopissa, kun tepastelin ahtaassa tilassa liki alasti miettien sitä, mikä tässä mekossa nyt oli niin tärkeää.

Toki, se olisi aika tärkeä päivä, jona tuota mekkoa pitäisin. Ylppärit, ja saisin painaa päähäni sen ruman ja oudonnäköisen valkolakin (miksei ole keksitty vaikka ylioppilasrannekkeita? Se lakki on äärettömän ruma ja kaikin tavoin epäseksikäs!). Mutta sen lisäksi, mitä ideaa siinä olisi tuhlata rahaa siihen, että saan tuntea itseni ihanaksi sen päivän ajan. Ja leikkiä että tämä oli nyt tässä, HAHAA nyt ei opiskella.

Totuus on, että sittenhän vasta se opiskelu alkaa. Sillon alkaa kamppailu siitä, mitä helvettiä minä teen oman elämäni kanssa. Hei, valinnanvapaus. Se on vaikeaa.

Mutta pinnallinen puoli minussa kirkui uutta mekkoa. Mekkoa, joka olisi täydellinen. Täydellinen mekko täydellisenä päivänä. Pieni, naispuolinen perfektionisti nosti kaulaansa ja hyppi tasajalkaa, että etsisin THE mekon. The dress, the pefrect one.

Mutta totuus oli iskenyt minua kylmällä, märällä tiskirätillä. Sillä tytöt hyvät. Täydellistä mekkoa ei ole. Voit kuvitella, millaiselta se näyttäisi, miten se laskeutuisi, saisi sinut tuntemaan itsesi ihanaksi, täydelliseksi, kauniiksi. Voit unelmoida siitä ja nauraa sekä laulaa ilosta, kun näet mekon rekissä, joka näyttää aivan unelmiesi mekolta. Mutta loppujen lopuksi aina käy niin, että kun vetoketju solahtaa kiinni, ja käännyt odottavaisin mielin kohti loisteputkivaloja ja peilejä, huomaat, ettei mekko sovikaan. Se on vääränlainen! Saa huonot puolesi esiin. Ei imartele, saa sinut itkemään, tuntemaan itsesi rumaksi.
Joskus unelmien mekko on vain hiukan vääränlainen. Se on ehkä vähän liian iso, vähän liian vääränvärinen, vähän liian jotain. Se ei ole se ihana.
Mutta joko oma pää sanoo, tai sitten sovituskopin vieressä seisoo väsynyt ystävä/äiti, joka kehuu mekkoa maasta taivaisiin. Sanoo, kuinka se sopii sinulle. Se on ihana, mikset jo ottaisi sitä!
Sinä tuijotat mekkoa, ja kun olet jahkaillut se päälläsi tuntitolkulla, marssit sen kassa kassalle, ja ostat sen. Haluat sitten sen. Vaikka se ei saakaan trumpetteja soimaan ja taustakuoroa laulamaan.

Mekko ei ehkä ikinä ole ollut täydellinen, mutta kun se päällä pyörähtelee tarpeeksi kauan, se muuttuu omaksi. Minun mekkoni. Yllättäen hyvät puolet korostuvat, kiintymys kasvaa, vaikka peilistä katsoisikin oikeasti vain mukiinmenevä mekko.

Jossain vaiheessa tulee, monien käyttökertojen, joskus jo yhden, jälkeen vasaranisku takaraivoon. Palautus maanpinnalle saa näkemään, kuinka mekko ei koskaan oikeasti sopinutkaan. Mutta se on silti. Sinun. Etkä halua luopua siitä.

JA NYT.
Vaihtakaa "mekko"- sana mieheen. Haha.

As long as there's hope...right?

Jos ei ole toivoa, mitä jää jäljelle?

Jos kuvitellaan kuvitteellisesti tilanne, että matkustajalentokoneeseen on piilotettu pommi, joka räjähtää vääjäämättömästi. On kuitenkin mahdollista, että tuo pommi ei tuhoa koko lentokonetta. On mahdollisuus jäädä henkiin. Mitä itse tekisit silloin? Prosentit jäädä henkiin ovat häviävän pienet, mutta kuitenkin olemassa.
(Ja kyllä, kävin eilen leffassa katsomassa Non-Stop-jännärin)
Itkisitkö toivottomana, laskisit minuutteja kuolemaasi, toivoisit, ettei se sattuisi.
Vai kamppailisitko sitä vastaan, naama irvessä taistelisit, tietäen sen ehkä kuitenkin olevan turhaa.

Se, mikä näitä kahta erottaa, on toivo. Kuolemaa vastaan kamppaileva uskoo ja toivoo, että selviytyisi. Toinen on luopunut toivosta.

Elokuvissahan on siis täysin selvää, mitä käy. Mutta tosielämässä, joudumme itsekin usein kamppailemaan toivon kanssa, pitääksemme sitä yllä. Ei ehkä yhtä traagisissa tilanteissa kuin lentokonepommin uhatessa, vaan ihan arkipäiväisissä asioissa. Uskonko tulevaisuuteen, uskonko ihmisiin? Toivonko hyvää, olenko luopunut toivosta aivan täysin?

Uskon, että toivominen on jossain määrin kytkeytynyt ihmislajin geeniin. Muutoin olisi itsestään selvää, ettei lajiamme ehkä tässä olisi. Miettikää nyt tilannetta, jossa kivikautinen ihmisapina värjöttelee yksin luolassa, tietäen sapelihammastiikerin odottavan ulkopuolella. Siinä joko taistelee selviytymisen toivossa, tai antaa luovutusvoiton. Kuitenkin, koska olemme selviytyneet tähän asti, ihmisen psykologiset prosessit taistelevat ja toivovat, selviytyvät ja kykenevät kriisitilanteissa järjettömältäkin tuntuvaan optimismiin.

Toivominen on siis hyvä asia. Edistää selviytymistä. Kun aamulla herää, ja tietää, että siinä päivässä on jotain elämisen arvoista, ei ole oikeastaan mitään syytä huolehtia. Niin kauan kuin on toivoa.
Toivon merkityksen huomaa vasta, jos sen menettää, tai on aikeissa menettää. Jos aamulla ei saa päähänsä yhden yhtä asiaa, jonka takia kannattaisi pitää yllä toivoa. Jos toivominen tuntuu kuuluvan johonkin utopiaan. Masentuneiden mielessä toivo on usein hiipunut pieneksi hiillokseksi, ja tämän yhteiskunnan ja tukiverkon tulisi tällöin auttaa, ettei toivon liekki (näin kliseisesti sanottuna) sammu aivan kokonaan.

Olen tässä myös miettinyt, onko toivosta jotain haittaa. Jos elättelee ns. turhia toiveita jonkin asian suhteen. Jos se vain pitää mielenterveyden kunnossa, ettei ajattele minkään oven olevan lukittu, ainoastaan kiinni hetken aikaa.
Mutta voiko siitä olla todellista haittaa, että pienessä piilotajunnassani elättelen toivoa asioista, jotka kuitenkin ovat ilmeisen toivottomia?
Voiko toivo vahingoittaa minua, jos toivoni osoittautuukin turhaksi?

On kuitenkin tutkittu, että ihmisen pääkopalle on tervettä omata positiivinen illuusio itsestään ja taidoistaan. Suomeksi sanottuna on täysin ok kuvitella mielessään olevansa vähän parempi kuin oikeasti on.
Tällä perusteella toiveetkin vain ylläpitävät mielenterveyttä. Ehkä se juju ei olekaan siinä, että asioihin pitäisi toivoa, koska ne toiveet ovat REALISTISESTI saavutettavissa. Lentokone-esimerkissäkin, toivohan voi silti johtaa kuolemaan. Kysymys onkin, mikä järki siinä sitten oli?
Uskonkin, että toivon idea on nimenomaa tehdä elämästä kestettävää. Mukavaa. Luoda toiveita, luoda hypetystä, luoda jotain odottamisen arvoista, vaikka tosiasiassa näitä ei edes olisi ainakaan sillä mittakaavalla, mitä toiveet antavat ihmisen olettaa.

Lentokoneessakin, jos päätät taistella ja toivoa, jos päätät ettet luovuta, niin kamppailet viimeiset minuutit pienen pieni toivo mukanasi. Vaikka se lopulta johtaisikin kuolemaan, näkisin, että käytit viimeiset hetkesi johonkin, mihin koko ihmiselämä kulminoituu. Se ei ole se lopputulos mihin päädyttiin, vaan se, MITEN siihen päädyttiin. Sinä yritit, sinä toivoit, etkä katkeroitunut. Ja se teki siitä sen arvoista. Elämisen, yrittämisen.

Jos vaan vahvat pysyy hengis

 

 

 

Mitä pitäisi tehdä, mitä vitun sieniä pitäisi vetää, ettei vetäisi itseään aina haavoittuvaiseksi?

Joka ikinen tuolla kuolee sisäsisesti, melkein koko ajan. Jonkun tekee mieli vetää ranteet auki, toisen tekee mieli syödä suruunsa niin paljon, ettei kykene liikkumaan. Tiedättekö, miksi niin tehdään?

Ei kukaan huvin vuoksi nälkiinnytä itseään, kukaan ei huvin vuoksi työnnä sormia kurkkuun, kukaan ei HUVIN VUOKSI maalaa terävillä esineillä kuvioita ihoon. Ei kukaan huvin vuoksi itke pimeässä, jätä menemättä suihkuun, koska ei vain jaksa. Ei kukaan huvin vuoksi huuda kuinka sattuu.  Ei kukaan huvin vuoksi tilaa itselleen mielenterveysongelmia.

 

MUTTA.

Kuka haluaisi rikkinäisen ihmisen? Kuka tahtoo taakan pilaamaan oman päivänsä?

Kuka tahtoo lohdutella toista surun keskellä, jos ilman tätä ihmistä omassa elämässä paistaisi aurinko?

Kuka tahtoo tällaisen ihmisen, joka on vitun eksyksissä, joka kärsii, joka ei enää pysty salaamaan sitä?

"Ihmissuhteiden pitäisi olla voimavara"

 

JA PASKAT.

Kuinka pinnallinen ihmisen täytyy olla, jos hylkää toisen heti, kun ystävyys tai suhde ei enää olekaan ruusuilla tanssimista ja pelkkää karkkiväreillä maalaamista? Eivät ne harmaan sävyt tapa, ne vain SATTUVAT. Ja tuskaa kokee jokainen jossain vaiheessa elämäänsä.

Pinnalliset ihmiset vain pelästyvät ongelmaisia, rikkinäisiä ihmisiä. "Mitä tollaselle pitäs tehä?"

Olkaa vaikka lähellä, näin aluksi. Älkää jättäkö yksin, jos koko maailma kaatuu niskaan. Okei, saattaahan se olla raskasta puolin ja toisin. MUTTA ENTÄ SITTEN KUN SE OLET SINÄ, JONKA TODELLISUUS MEINAA HAJOTA PIENIKSI PIRSTALEIKSI?

 

Minua suututtavat ihmiset, jotka pelästyvät rikkinäisyyttä. Hoetaan sitä, ettei tarvitse olla täydellinen, mutta silti ehjät vaativat vierelleen ehjiä.

 



Kiinnostuksen anatomia

 

 

2D into 3D

Kehitin tässä pari yötä takaperin huikean hienon teorian ihmisen kiinnostumisen syntymisestä. Elikkäs ihastumisesta.
Se on yleensä niin mysteeri niille, jotka ihastuvat, toimivat subjektina tässä tekemisessä, vaikka eikös jutun pitäisi juuri heille olla päivänselvää?
Hahah. Liian usein olen kuullut ja itsekin kokenut sen hassun tunteen, joka sekottaa pään aika totaalisesti, ja saa miettimään että miksi.
"Siis emmä tiiä mikä Jarissa oli...miks mä niiku ihastuin siihen."
Suuri mysteeri. Onko ulkonäkö ratkaisevassa osassa kiinnostuksen herättämisessä, vai onko luonteella merkittävämpi osuus? Ulkonäköön ihastutaan ja luonteeseen rakastutaan?
Olen itse kehitellyt tästä ohjenuorasta kaikille, jotka painiskelevat sen ongelman kanssa, että itsetuntemus näissä tositunteen asioissa on sitä nollan luokkaa.

Väitän että kunnon kiinnostukseen tarvitaan ainakin kolme merkitsevää tekijää.

Kyseessä on se, että yksi tekijöistä herättää kiinnostuksen. Se voi olla vaikkapa hauskat jutut, joilla henkilö hivelee itsetuntoa. "Voi vitsi kun tuo on hauska" ei kyllä yksin riitä kiinnostukseen. Tällöin henkilö on vain ihminen, jolle on annettu kuin ikään yksi plussapiste. Mutta näitä yksiä plussapisteitä jakelemme koko ajan ja kaikille.
Seuraavana tekijänä nousee sitten ulkonäkö. Hauskat jutut saavat tiirailemaan paidan läpi ja kuolaamaan mahdollista sixpäkkiä (joka myöhemmin paljastuu alkavaksi kaljamasuksi). "Ei helvetti, toi taitaa olla ihan komeakin." Toinen tekijä on syntynyt, jolloin ihmisestä on muodostunut 2D-tyylinen paperinukke. Semmoinen, joka viehättää jotain osaa itsessä, yleensä hormonitoimintaa alapäässä, joten ronskisti sanottuna näitä paperinukkeja "panisin mutten muuta".
Kolmas tekijä aiheuttaa yleensä sen kunnon ihastumisen. Tämä kolmas tekijä voi vaihdella, se on hyvin henkilökohtaista. Se voi esimerkiksi olla, että henkilö avautuu syvällisemmistä ajatuksistaan, tai vaikkapa kertoo jotain salaista. Tämä kolmas tekijä on yleensä vähiten pinnallisin. Se on inhimillinen seikka, joka muuttaa kaksiulotteisen paperinuken 3D-malliseksi ihmiseksi. Ja yhtäkkiä tätä henkilöä ei saa pois mielestään.

Kolmen tekijän malli on äärimmäistä kärjistystä, ja keksin sen oikeastaan täysin omasta päästä, koska se kuulosti silloin kolmelta yöllä omassa sängyssäni aivan helkutin mahtavalta. Hurrasin puolinukuksissa sitä, että meikästä tulee uusi Freud.

Vaikka näin ei kävisikään, on ajatukselle huvittava leikkiä. Ja kelata, miksipäs minä nyt menin ihastumaan tuohon urpoon?

Ensi kerralla takuuvarmoja vinkkejä, miten tappaa kiinnostus! Siihen asti adios. Ja jakakaa paljon rakkautta. Pankaa kortsun kanssa. Spread the love.

Nuori ja tyhmä

Elämä tuntuu olevan täysin järkeä vailla. Tai no oikeastaan siinä on kaikki järki, pakkautunut yhteen ihmiseen, yhteen ihmiselämään. Mutta vaikka tuo elämä olisi kuinka todellinen, sen eläjä näkee asiat irrallisina, ilmassa hajallaan leijuvina asioina.

Elämä on räjähtänyt käsistä, valunut hiekanjyvinä lattialle, vuotanut ja kuivunut veripaakkuina lattialle.

Sitten se, miten se vaikuttaa persoonaan. Olenko minä muuttunut vai onko se vain ympäristö, joka on alkanut pyöriä vinhasti ja hajota hiljalleen...?

Ja miten siihen suhtaudutaan, miten läheiset siihen suhtautuvat? Onko kukaan valmis ottamaan sinua kokonaisena, vaikka elämäsi on hajalla? Onko kukaan valmis hyväksymään pelikorttien kääntöpuolet, kuinka rumina tahansa?

Sitten pitäisi vielä päättää, miten itse katsoo korttejaan. Katsooko niitä sormien läpi, kokonaisuutena, joka sanoo kaiken olevan ok. Vai poimiiko kortit, joiden reunat ovat palaneet ja repeilleet ja itkee niitä?

Päätöksiä. Kuka valitsee kenet ja miksi, millä motiiveilla? Nyt ei olla Pokemonissa.

Onko pakko valita, tehdä oikeastaan yhtään mitään, kun kaikki vain väsyttää ja ahdistaa? Eikö saisi nukkua. Sataa vuotta, kuten prinsessa Ruusunen.

Mutta koska elämän kovat realiteetit iskevät vastaan, on pakko nousta ja tehdä päätöksiä, noudattaa samoja kaavoja, noudattaa sääntöjä, jotka on luonut itselleen, vetää kaikki ajatukset takaraivon pohjalle odottamaan iltaa.

Nukkumista. Silloin on turvassa.

Don't come any closer

 

 

Ihmisiä jaotellaan intro- ja ekstrovertteihin. (Tämän aika neron jaottelun teki lempipsykologini Sigmund Freudin kollega Carl Jung, joka kehitteli psykoanalyysia vähän omiin uomiinsa, mm. kehittämällä arkkityypit erityyppisille henkilöille)

 

Introvertit ovat sisäänpäinkääntyneempiä kuin ekstrovertit. He tarvitsevat omaa aikaa, yksinäisyyttä ja mietiskelyä itsekseen. He ovat usein vetäytyviä ja hiljaisia.

 

Ekstrovertit ovat sitten päinvastaisia. He saavat energiansa sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa. He ovat eläväisempiä ja seurallisempia kuin introvertit.

 

Miksi nämä introekstroertointrioeksat ovat jotenkin tärkeitä, että piti tuoda esille?

Noh.

 

Olen havahtunut tässä lähiviikkoina niihin lukuisiin ONGELMIIN, mitkä kasaantuvat kahden erilaisen ihmisen, introvertin ja ekstrovertin välille. Ne kuluttavat energiaa, kasaantuvat, pölyyntyvät, purkautuvat. PUFF. Räjähtää.

 

Ensiksi, kun kaksi ihmistä tutustuu, luonteiden ero ei oikeastaan merkitse paljoa paskaakaan. Se saattaa jopa olla kiehtovaa, kun on toinen, joka on niin erilainen. Ihmisellä on taipumus kuolata sitä, mitä itsellä ei ole, joten introvertit huokailevat ekstroverttien sosiaalisuutta kun taas ekstrovertit tahtoisivat samanlaisen syvällisen pohdiskelutaidon kuin introverteilla.

 

Kuitenkin, ystävyyden, parisuhteen, ties minkä suhteen edetessä sitä havahtuu ongelmiin. Jos toinen puhuupuhuuupuhuu ja haluaa olla ihmisten seurassa, haluaa olla seurallinen hela tiden, siinä tulee ujohkolle ahdistujalle paskat housuun aika nopeasti.

 

Äärimmäisiä introvetteja ahdistavaa liika läheisyys. Ekstrovertit voisivat taas elää koko elämänsä olematta yksin hetkeäkään, kärjistettynä.

 

Pointtini? Oliko sitä? Introvertit ja ekstrovertit aiheuttavat pientä päänvaivaa. Loppujen lopuksi, onko täysin vastakkaisten ihmisten ihmissuhde järkevä ollenkaan?

 



Heilun ilman vaatteita raivauspallon päällä - true feminism?

 

 

Päätin tarttua kiinni tähän ilmiöön, joka saa vanhemmat voivottelemaan ja peittämään keskenkasvuisten poikiensa silmät. Se saa Will Smithin perheen näyttämään lievästi pahoivoivalta.

Normaalia ihmistä - no, se lähinnä shokeeraa, huvittaa, kummastuttaa.

 

Onhan sitä julkkiksia ennenkin nähty alasti musavideolla. Miley Cyrus vaan sattuu tekemään sen todellisella huonolla maulla. Mutta ei sekään uutta ole. Syy tähän ihmisjoukon shokeeraamiseen on se, kuka hän oli ennen. Tai ni, kuka hänen ROOLINSA oli ennen.

Hannah Monatansta on vähän riski siirtyä yhtään minkäänlaiseen viihdebisnekseen, ellei noudata pilkuntarkasti aiempaa puhtoista imagoa. Sen Miley teki - hetken ajan.

Mutta elokuvat brunettetukkaisesta söpöliinistä, kuten vaikkapa lumovoimaineen LOL (Täyttä paskaa) tai romanttinen The Last Song (Hevonkukkua) eivät oikein vie viestiä eteenpäin kyvykkäästä näyttelijästä. Vaikka suuri osa Hollywood-näyttelijöistä menestyy kalastelemalla koko ajan samanlaisia rooleja (Leonardo DiCaprio tai vaikkapa Kristen Stewart. Bella-ilmettä tarvittu kaikkialla!), on näyttelijälle oikeastaan vain etu etsiä erilaisia rooleja.

Oikeastaan, Miley Cyrus teki vain todella lyhyessä ajassa todella kovan imagon muutoksen. Mitä pahaa siinä on? Periaatteessa.

Okei, MTV Music Awardseissa itsensä hinkkaaminen ja härskit tanssiliikkeet eivät ehkä ole se paras tapa hankkiutua eroon Miley Stewartista ja Hannah Montanasta. Missä vaiheessa Cyruksen normaali kouluopetus kusi, koska käsittääkseni Hannah Montana vastakohta ei ole yliseksuaalinen härskiys?

Hän kuitenkin shokeerasi, ja me aloimme puhua kahvipöydässämme Mileysta. "Näitkö kun hän..." ja "Entäs kun hän..."

Pam. Klassinen temppu saada julkisuutta. Mutta emme me välitä, vaikka astuimme suoraan ansaan. Hämmästelemme vain sitä, miten vähän vaatteita sitä voikaan olla päällä raivauspallon päällä.

 

Jotkut rohkeat ovat rohjenneet väittää, että Cyrus myy itseään tällä tavoin. Alastomana, alusvaatteissa, provosoivana, nuolemassa lekaa. Hey see me bitches, I am free.

Raja vapaudessa ja oman naisellisuutensa julistamisessa ja härskissä ja kauheassa itsensä myymisessä onkin aika veteen piirretty. Oikeasti on, sillä mieti tilannetta, jossa Cyrus tekisi näin ilman rahaa. Ilman tuloja levyistään ja tempauksistaan.

Without money, olisiko hän vain naiseuden puolustaja? Onhan meillä lutkamarssikin.

Idea on siinä, että naisen pukeutuminen ei määritä miestä käsittelemään naista esineenä ja jopa raiskaamaan. Tämä on osoitus vahvasta feminismistä.

Miten se hirveän paljon eroaa Cyruksesta?

Jos hän tahtoo riuhtoa itsensä irti Disney-kahleista, en näe asialle estettä. Loppujen lopuksi, onko asia sen ihmeellisempi kuin Selena Gomez ja Spring Breakers tai Britney Spears? C'mooon, Britenykin oli aito Disney-kasvatti.

Ehkä siihen pitää vain tottua. Lyön vetoa, että seuraavilla musavideoilla saamme kenties hämmästellä lähikuvssa Cyruksen genitaalilävistystä (Toivokaa että olen väärässä) tai masturbointia vaikka suorassa talk-showssa.

Jos hän tuntee itsensä VAPAAKSI näin, kuka minä olen arvostelemaan ihmisen subjektiivista tunne-elämystä? Naapurin Pirkko julistaa vapauttaan ostamalla 70 % tummaa suklaata ja katsomalla julkkis-BB:n, Miley Cyrus juhlii vain hiukan ällömmin, provosoivammin, näkyvämmin ja tyylittömämmin.

 

Ja hei, Wrecking Ball on oikeasti hyvä biisi. Niin, BIISI. Kuunnelkaa se, molopäät, älkääkä shokissa tuijottaku Cyruksen alastonta vartta.