keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Elämän epävarmuus

 
 
 Abivuoden kirmatessa loppuaan kohti sitä pieni ihminen pysähtyy miettimään, mitä helvettiä tässä tapahtuukaan.
Lukio loppuu. Jokin uusi ja epävarmempi alkaa. Kesä tulee. Töitä ei tällä hetkellä ole, mutta epätoivoinen on tällä hetkellä hakenut kahlannut läpi joka ikisen työilmoituksen, joten peukut pystyyn, että tämä tyttö pääsisi vaikka mäkkärin kassalle. Okei, tiedän, että asiasta tehdään vitusti pilaa.
 
 
Haha. No helvetti soikoon, mihin muuhun sitä tässä vaiheessa on mahdollisuuksia? Ihmiset ammatillisissa kouluissa, hurraan teille ja kumarran. Teillä on se ammattinimike, joka esimerkiksi aikaansaa työpaikkoja tietyillä aloilla. Meikä edustaa ah niin fiksuja lukiolaisia, sekasikiöitä, joilla ei ole oikeastaan mitään, millä pätkätöitä haalisi tässä ikävaiheessa. Filosofian teorioita? Pitkän matikan kaavoja takaraivossa?
Työn lisäksi melkein jokainen on hakenut nyt jonnekin. Ammattikorkea, yliopisto, ihan sama, kumpikin nimi kalskahtaa liian metalliselta huulilla, liian suurelta. Yhtäkkiä kotikylä tuntuu niin ihanan idylliseltä. Eikö voisi jäädä tänne?
Vastaus on ikävä kyllä ei.
Jos suunnitelmissa on oman identiteetin rakentaminen ja itsenäistyminen, näen, että vanhempien helmoista pitää lähteä lentämään omilla siivillään tuohon pelottavaan maailmaan. Ja voi helvetti, se pelottaa. Ystävät jäävät, kaikki vanha, tuttu ja turvallinen.
Toisaalta kaikki vanha paska jää taakse. Pienoista, tummanpuhuvaa ja repaleista sydäntäni helpottaa ajatus siitä, että sen särkijät jäävät tänne, kun minä lennän (toviottavasti) pois.
Kipeät muistot jäävät. Tottakai osa kulkee mukana sinne minne menee, mutta tunnepitoiset jäljet tarttuvat kiinni vanhoihin ympyröihin. Ja voin vain kuvitella, miten helpottaisi, jos ei tarvitsisi nähdä viikko toisen jälkeen toista ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
 
 
Mutta uusi paikkakunta, elämä, mikä hitto liekään, on sitten täynnä uutta kurjuutta, haastetta ja kyyneliä. Pahinta siinä on, että kyseessä voi olla vielä kipeämpiä asioita. Ja miksi?
Kyseessä on tuntematon voima. Ihmismieli täyttyy epävarmuudesta, kun on kyseessä jokin tuntematon.
Pitäisi vähän kuin heittäytyä benjihyppyyn. Vapaaseen pudotukseen. Tunteeseen tuhosta ja kuolemasta, ennen kuin köysi vetää takaisin. Päähän hulvahtaa helpotus. En kuollutkaan.
Ihminen joka lähtee hyppäämään, toki tietää, että köysi varmistaa sen, ettei putoa ja pirstaloidu. Silti hetki ennen köyden kiristymistä saa aikaan epäilyksiä. Vapaa pudotus hajottaa. Jos köysi katkeaa, eikä toimikaan?
Helpottavinta on kuitenkin tajuta, että meistä jokainen huoltaa itse omia köysiään. Jos köydestä tekee vahvan, voit olla varma, että se kestää- ja se luotto kantaa helvetin pitkälle.
Joskus itse ei saa turvaköyttään kokoon, ja silloin on ok pyytää apua. Loppujen lopuksi, ei se itsenäistyminen tarkoita, että yhtäkkiä pitäisi olla saatanan yksin aina ja kaikkialla. Se tarkoittaa sitä, että avun pyytäminen, mokaaminen ja läheisiin ja ammattilaisiin tukeutuminen muodostuu osaksi itseä. Eikä siinä ole mitään outoa. Se, jos mikä on itsenäistä, rohkeaa, ja siistiä.
 
Joten fuck you, siäsiset demonit tai vaikka ulkoiset lannistajat.


 
"Sä et kulu pois, olet kii niin syvällä.
Ja vaikka lähdetkin,
sä oot pysyvää"
 
Jossain vaiheessa suurimmat lannistajat muodostuvat suurimmiksi voimavaroiksi. Tunnekin on esimerkiksi energiaa. Miettikää, jos jossain vaiheessa tappavan sydänsurun osaisi käyttää johonkin rakentavaan. Mikä suuri energia ja voima siinä olisikaan.
 
(Jos joku ihmetteli suurta latausta itserakkautta eli kuvia tässä postauksessa, niin öh, siihen on hyvä selitys. Tekstini sattuvat olemaan puuduttavia, jos ne ovat pelkkää pötköä. Joten olkaa hyvä, saatte nauttia puuduttavan tekstin lisäksi MINUN IHANASTA PÄSTÄSTÄNI! <3)


perjantai 2. toukokuuta 2014

Tyttövihaa

Mikä siinä on, kun miehet eivät elämänsä aikana kohtaa niin suurta ongelmaa oman sukupuolensa kanssa kuin tytöt? Freudikin tuntui sorsivan tyttöjä "peniskateudellaan" (teoria, jonka mukaan pikkutytöt tuntevat itsensä vajaiksi, koska heillä ei ole penistä. Teoria on nykyään psykodynaamisesta teoriasta hylätty).
Tyttöjen päälle on langetettu geenirihmoissamme piilevä kirous. Joka naisella aktivoituva piirre, joka ei hellitä otettaan. Se on tietynlaista aggressiivisuutta itse yksilöä, sekä tämän ympäristöä kohtaan.
Tätä kirousta kutsutaan kateudeksi, ja se todellakin tuntuu olevan enemmän tyttöjen kuin poikien vitsaus.
Tytöt viljelevät kateutta siinä, missä tämä yhteiskunta viljelee kauneutta. Se ei ole vain elämän osa-alue, jonka voi sulkea ja ignoorata omaksi lokerokseen. Ei, se säteilee ja lisääntyy kuin tuhoisa bakteerikanta.
Ja se helmeilee ajatuksina. Olemisena. Ilman sitä ei voi olla! Joskus se kätkeytyy ja naamioituu, mutta se on silti läsnä hetkessä. Hyvinvointioppaat käskevät haudata kateuden. "Se syö sisältä" ja muuta soopaa. Soopaa siksi (sen lisäksi että on kyse yltiöpositiivisesta humanistihöpinästä), että kyseessä on yhtä tyhmä lause kuin "löydät tosirakkauden." Se on kaunis ajatus, todella inspiroiva, mutta loppujen lopuksi yhtä tosi kuin hammaskeiju. Käsite, ontto sellainen.
Kateus on yhtä luonnollista kuin paskantaminen, ihmiset hyvät. Ja vaikka ehkä hyvä olisi siitä pyrkiä eroon, niin kukaan inhimillinen ihminen ei tähän pysty.
Kateus on tässä hetkessä, kun selaan parhaiden kavereitteni instagram-tilejä ja katson kahvilan ikkunasta ulos. Minun ei edes tarvitse viedä tunnekokemusta konkreettiselle ja verbaaliselle tasolle. Se on alkukantaista, syvältä kumpuava kokemus. Negatiivinen välähdys, mieliteko, aggressio, ärsytys, totaalinen vitutus.
Ja tämä kaikki sen vuoksi, että katselen kauniita tyttöjä. Kauniimpia kuin minä.

Kerron teille tässä toisen seikan, jota pidetään yleisenä faktana, vaikka sen pohja on keksinmuruista rakennettu. "Kauneus on katsojan silmissä"-lausahdus toimii vain huumaantuneisiin ihmisiin, eli niihin, jotka ovat joko ihastumisen tai oikeiden huumausaineiden kanssa tekemisissä. Muutoin, on olemassa kauneusnormeja- ja malleja, jotka säätelevät kauneutta, elikkä myös tyttöjen kateutta.
Miksi puhun vain tytöistä? Yksinkertaista. Voin vedota suoraan siihen, että siinä, missä poikien aivot ajattelevat seksiä ja autoja tai vain käyvät tyhjäkäyntiä, tytöillä on lohko kateudelle ja bestisvihalle. En ole kuullut pojasta, joka vihaisi ystäväänsä, koska tämä on niin komea. Tytöt sen sijaan ovat valmiita katkomaan toisiltaan kädet ja jalat sekä lihottamaan toisensa munkkipossuiksi.
Ja ah, mikä onnenpäivä se onkaan, jos huomaa olevansa kaveriporukkansa kaunein. Jos on käynyt niin hyvä tuuri, että sekä Liisa että Minttu ovat joutuneet sulloutumaan kiireessä hikisiin verkkareihin. Mutta sinä olet kerrankin ehtinyt laittautua. Pienet vihreät peikot ovat läsnä tässäkin hetkessä, tosin tällä kertaa hoosiannaa ja voitonriemua kiljuen.
Pojat eivät vertaile samalla lailla. Tytöt sen sijaan mittaavat katseellaan toistensa rasvaprosentin, ÄO:n ja kuppikoon. Ja jos sitä ei tiedetä, se testataan. Mennään shoppailemaan ja luodaan nopea vilkaisu vaatekokoon. 38, halleluja! (Siinä tapauksessa jos itse sattuu olemaan 36. Jos on kokoa 40 niin daaaaamn girl you lost this one!)
Kateuden kanssa punnitaan usein ystävyyssuhteita. Oikea, akkamainen luonne tulee esille, jos sama mies himoitsee kaverusklikin toista jäsentä. Jos se et satu olemaan sinä, niin kohta ollaan matkalla helvettiin. Kateus nimittäin ajaa jos jonkinmoisiin pirullisiiin tekoihin, jopa alitajuisesti.

Oh sweetie, I hate you!
Toden totta, tytöt kadehtivat toisiaan. Paljon, ja tunteella. Viha väreilee ja peilautuu kasvoihin, kun tyttökaveria kehotetaan ostamaan se vaaleanpunainen ja liian kireä trikoo, jossa toinen näyttää erehdyttävästi möhköfantilta.

Lopetan kuitenkin tämän tekstini toteamalla, että sinä, rakas lukijani, olet täydellisen ihana toki sellaisena kuin olet. Olen vain äärimmäisen kärkevä kirjoittaessani. Olet ihana, Super, täynnä tyttöenergiaa! Kertakaikkisen upea.
Mutta, jos yhtään muurahaista fiksumpi olet, tajuat, että olet entistä upeampi, jos ilmestyt seuraani näyttäen darraiselta opossumilta.
Kaikella rakkaudella.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

PERKELE

Kirosin eilen sovituskopissa, pastellinvärisen hattaravuoren keskellä.
Mekko-ostoksilla olin, ja kärsimätön äiti kantoi koko aika uutta hattaraa sovitettavaksi. Valkoista, vaaleanpunaista, beigeä.
Ja jok' ikinen mekko näytti väärältä. Liian isolta, typerältä, haituvaiselta, pinkiltä, prinsessamaiselta, pieneltä, makkaralta. Mikään ei sopinut, solahtanut ylle kuin haltijatarkummin taikomana. Aloin kokea jo vittumaisia hetkiä kopissa, kun tepastelin ahtaassa tilassa liki alasti miettien sitä, mikä tässä mekossa nyt oli niin tärkeää.

Toki, se olisi aika tärkeä päivä, jona tuota mekkoa pitäisin. Ylppärit, ja saisin painaa päähäni sen ruman ja oudonnäköisen valkolakin (miksei ole keksitty vaikka ylioppilasrannekkeita? Se lakki on äärettömän ruma ja kaikin tavoin epäseksikäs!). Mutta sen lisäksi, mitä ideaa siinä olisi tuhlata rahaa siihen, että saan tuntea itseni ihanaksi sen päivän ajan. Ja leikkiä että tämä oli nyt tässä, HAHAA nyt ei opiskella.

Totuus on, että sittenhän vasta se opiskelu alkaa. Sillon alkaa kamppailu siitä, mitä helvettiä minä teen oman elämäni kanssa. Hei, valinnanvapaus. Se on vaikeaa.

Mutta pinnallinen puoli minussa kirkui uutta mekkoa. Mekkoa, joka olisi täydellinen. Täydellinen mekko täydellisenä päivänä. Pieni, naispuolinen perfektionisti nosti kaulaansa ja hyppi tasajalkaa, että etsisin THE mekon. The dress, the pefrect one.

Mutta totuus oli iskenyt minua kylmällä, märällä tiskirätillä. Sillä tytöt hyvät. Täydellistä mekkoa ei ole. Voit kuvitella, millaiselta se näyttäisi, miten se laskeutuisi, saisi sinut tuntemaan itsesi ihanaksi, täydelliseksi, kauniiksi. Voit unelmoida siitä ja nauraa sekä laulaa ilosta, kun näet mekon rekissä, joka näyttää aivan unelmiesi mekolta. Mutta loppujen lopuksi aina käy niin, että kun vetoketju solahtaa kiinni, ja käännyt odottavaisin mielin kohti loisteputkivaloja ja peilejä, huomaat, ettei mekko sovikaan. Se on vääränlainen! Saa huonot puolesi esiin. Ei imartele, saa sinut itkemään, tuntemaan itsesi rumaksi.
Joskus unelmien mekko on vain hiukan vääränlainen. Se on ehkä vähän liian iso, vähän liian vääränvärinen, vähän liian jotain. Se ei ole se ihana.
Mutta joko oma pää sanoo, tai sitten sovituskopin vieressä seisoo väsynyt ystävä/äiti, joka kehuu mekkoa maasta taivaisiin. Sanoo, kuinka se sopii sinulle. Se on ihana, mikset jo ottaisi sitä!
Sinä tuijotat mekkoa, ja kun olet jahkaillut se päälläsi tuntitolkulla, marssit sen kassa kassalle, ja ostat sen. Haluat sitten sen. Vaikka se ei saakaan trumpetteja soimaan ja taustakuoroa laulamaan.

Mekko ei ehkä ikinä ole ollut täydellinen, mutta kun se päällä pyörähtelee tarpeeksi kauan, se muuttuu omaksi. Minun mekkoni. Yllättäen hyvät puolet korostuvat, kiintymys kasvaa, vaikka peilistä katsoisikin oikeasti vain mukiinmenevä mekko.

Jossain vaiheessa tulee, monien käyttökertojen, joskus jo yhden, jälkeen vasaranisku takaraivoon. Palautus maanpinnalle saa näkemään, kuinka mekko ei koskaan oikeasti sopinutkaan. Mutta se on silti. Sinun. Etkä halua luopua siitä.

JA NYT.
Vaihtakaa "mekko"- sana mieheen. Haha.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

As long as there's hope...right?


Jos ei ole toivoa, mitä jää jäljelle?

Jos kuvitellaan kuvitteellisesti tilanne, että matkustajalentokoneeseen on piilotettu pommi, joka räjähtää vääjäämättömästi. On kuitenkin mahdollista, että tuo pommi ei tuhoa koko lentokonetta. On mahdollisuus jäädä henkiin. Mitä itse tekisit silloin? Prosentit jäädä henkiin ovat häviävän pienet, mutta kuitenkin olemassa.
(Ja kyllä, kävin eilen leffassa katsomassa Non-Stop-jännärin)
Itkisitkö toivottomana, laskisit minuutteja kuolemaasi, toivoisit, ettei se sattuisi.
Vai kamppailisitko sitä vastaan, naama irvessä taistelisit, tietäen sen ehkä kuitenkin olevan turhaa.

Se, mikä näitä kahta erottaa, on toivo. Kuolemaa vastaan kamppaileva uskoo ja toivoo, että selviytyisi. Toinen on luopunut toivosta.

Elokuvissahan on siis täysin selvää, mitä käy. Mutta tosielämässä, joudumme itsekin usein kamppailemaan toivon kanssa, pitääksemme sitä yllä. Ei ehkä yhtä traagisissa tilanteissa kuin lentokonepommin uhatessa, vaan ihan arkipäiväisissä asioissa. Uskonko tulevaisuuteen, uskonko ihmisiin? Toivonko hyvää, olenko luopunut toivosta aivan täysin?

Uskon, että toivominen on jossain määrin kytkeytynyt ihmislajin geeniin. Muutoin olisi itsestään selvää, ettei lajiamme ehkä tässä olisi. Miettikää nyt tilannetta, jossa kivikautinen ihmisapina värjöttelee yksin luolassa, tietäen sapelihammastiikerin odottavan ulkopuolella. Siinä joko taistelee selviytymisen toivossa, tai antaa luovutusvoiton. Kuitenkin, koska olemme selviytyneet tähän asti, ihmisen psykologiset prosessit taistelevat ja toivovat, selviytyvät ja kykenevät kriisitilanteissa järjettömältäkin tuntuvaan optimismiin.

Toivominen on siis hyvä asia. Edistää selviytymistä. Kun aamulla herää, ja tietää, että siinä päivässä on jotain elämisen arvoista, ei ole oikeastaan mitään syytä huolehtia. Niin kauan kuin on toivoa.
Toivon merkityksen huomaa vasta, jos sen menettää, tai on aikeissa menettää. Jos aamulla ei saa päähänsä yhden yhtä asiaa, jonka takia kannattaisi pitää yllä toivoa. Jos toivominen tuntuu kuuluvan johonkin utopiaan. Masentuneiden mielessä toivo on usein hiipunut pieneksi hiillokseksi, ja tämän yhteiskunnan ja tukiverkon tulisi tällöin auttaa, ettei toivon liekki (näin kliseisesti sanottuna) sammu aivan kokonaan.

Olen tässä myös miettinyt, onko toivosta jotain haittaa. Jos elättelee ns. turhia toiveita jonkin asian suhteen. Jos se vain pitää mielenterveyden kunnossa, ettei ajattele minkään oven olevan lukittu, ainoastaan kiinni hetken aikaa.
Mutta voiko siitä olla todellista haittaa, että pienessä piilotajunnassani elättelen toivoa asioista, jotka kuitenkin ovat ilmeisen toivottomia?
Voiko toivo vahingoittaa minua, jos toivoni osoittautuukin turhaksi?

On kuitenkin tutkittu, että ihmisen pääkopalle on tervettä omata positiivinen illuusio itsestään ja taidoistaan. Suomeksi sanottuna on täysin ok kuvitella mielessään olevansa vähän parempi kuin oikeasti on.
Tällä perusteella toiveetkin vain ylläpitävät mielenterveyttä. Ehkä se juju ei olekaan siinä, että asioihin pitäisi toivoa, koska ne toiveet ovat REALISTISESTI saavutettavissa. Lentokone-esimerkissäkin, toivohan voi silti johtaa kuolemaan. Kysymys onkin, mikä järki siinä sitten oli?
Uskonkin, että toivon idea on nimenomaa tehdä elämästä kestettävää. Mukavaa. Luoda toiveita, luoda hypetystä, luoda jotain odottamisen arvoista, vaikka tosiasiassa näitä ei edes olisi ainakaan sillä mittakaavalla, mitä toiveet antavat ihmisen olettaa.

Lentokoneessakin, jos päätät taistella ja toivoa, jos päätät ettet luovuta, niin kamppailet viimeiset minuutit pienen pieni toivo mukanasi. Vaikka se lopulta johtaisikin kuolemaan, näkisin, että käytit viimeiset hetkesi johonkin, mihin koko ihmiselämä kulminoituu. Se ei ole se lopputulos mihin päädyttiin, vaan se, MITEN siihen päädyttiin. Sinä yritit, sinä toivoit, etkä katkeroitunut. Ja se teki siitä sen arvoista. Elämisen, yrittämisen.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Jos vaan vahvat pysyy hengis

 
 
 
Mitä pitäisi tehdä, mitä vitun sieniä pitäisi vetää, ettei vetäisi itseään aina haavoittuvaiseksi?
Joka ikinen tuolla kuolee sisäsisesti, melkein koko ajan. Jonkun tekee mieli vetää ranteet auki, toisen tekee mieli syödä suruunsa niin paljon, ettei kykene liikkumaan. Tiedättekö, miksi niin tehdään?
Ei kukaan huvin vuoksi nälkiinnytä itseään, kukaan ei huvin vuoksi työnnä sormia kurkkuun, kukaan ei HUVIN VUOKSI maalaa terävillä esineillä kuvioita ihoon. Ei kukaan huvin vuoksi itke pimeässä, jätä menemättä suihkuun, koska ei vain jaksa. Ei kukaan huvin vuoksi huuda kuinka sattuu.  Ei kukaan huvin vuoksi tilaa itselleen mielenterveysongelmia.
 
MUTTA.
Kuka haluaisi rikkinäisen ihmisen? Kuka tahtoo taakan pilaamaan oman päivänsä?
Kuka tahtoo lohdutella toista surun keskellä, jos ilman tätä ihmistä omassa elämässä paistaisi aurinko?
Kuka tahtoo tällaisen ihmisen, joka on vitun eksyksissä, joka kärsii, joka ei enää pysty salaamaan sitä?
"Ihmissuhteiden pitäisi olla voimavara"
 
JA PASKAT.
Kuinka pinnallinen ihmisen täytyy olla, jos hylkää toisen heti, kun ystävyys tai suhde ei enää olekaan ruusuilla tanssimista ja pelkkää karkkiväreillä maalaamista? Eivät ne harmaan sävyt tapa, ne vain SATTUVAT. Ja tuskaa kokee jokainen jossain vaiheessa elämäänsä.
Pinnalliset ihmiset vain pelästyvät ongelmaisia, rikkinäisiä ihmisiä. "Mitä tollaselle pitäs tehä?"
Olkaa vaikka lähellä, näin aluksi. Älkää jättäkö yksin, jos koko maailma kaatuu niskaan. Okei, saattaahan se olla raskasta puolin ja toisin. MUTTA ENTÄ SITTEN KUN SE OLET SINÄ, JONKA TODELLISUUS MEINAA HAJOTA PIENIKSI PIRSTALEIKSI?
 
Minua suututtavat ihmiset, jotka pelästyvät rikkinäisyyttä. Hoetaan sitä, ettei tarvitse olla täydellinen, mutta silti ehjät vaativat vierelleen ehjiä.
 


tiistai 25. helmikuuta 2014

Kiinnostuksen anatomia



 
 
2D into 3D

Kehitin tässä pari yötä takaperin huikean hienon teorian ihmisen kiinnostumisen syntymisestä. Elikkäs ihastumisesta.
Se on yleensä niin mysteeri niille, jotka ihastuvat, toimivat subjektina tässä tekemisessä, vaikka eikös jutun pitäisi juuri heille olla päivänselvää?
Hahah. Liian usein olen kuullut ja itsekin kokenut sen hassun tunteen, joka sekottaa pään aika totaalisesti, ja saa miettimään että miksi.
"Siis emmä tiiä mikä Jarissa oli...miks mä niiku ihastuin siihen."
Suuri mysteeri. Onko ulkonäkö ratkaisevassa osassa kiinnostuksen herättämisessä, vai onko luonteella merkittävämpi osuus? Ulkonäköön ihastutaan ja luonteeseen rakastutaan?
Olen itse kehitellyt tästä ohjenuorasta kaikille, jotka painiskelevat sen ongelman kanssa, että itsetuntemus näissä tositunteen asioissa on sitä nollan luokkaa.

Väitän että kunnon kiinnostukseen tarvitaan ainakin kolme merkitsevää tekijää.

Kyseessä on se, että yksi tekijöistä herättää kiinnostuksen. Se voi olla vaikkapa hauskat jutut, joilla henkilö hivelee itsetuntoa. "Voi vitsi kun tuo on hauska" ei kyllä yksin riitä kiinnostukseen. Tällöin henkilö on vain ihminen, jolle on annettu kuin ikään yksi plussapiste. Mutta näitä yksiä plussapisteitä jakelemme koko ajan ja kaikille.
Seuraavana tekijänä nousee sitten ulkonäkö. Hauskat jutut saavat tiirailemaan paidan läpi ja kuolaamaan mahdollista sixpäkkiä (joka myöhemmin paljastuu alkavaksi kaljamasuksi). "Ei helvetti, toi taitaa olla ihan komeakin." Toinen tekijä on syntynyt, jolloin ihmisestä on muodostunut 2D-tyylinen paperinukke. Semmoinen, joka viehättää jotain osaa itsessä, yleensä hormonitoimintaa alapäässä, joten ronskisti sanottuna näitä paperinukkeja "panisin mutten muuta".
Kolmas tekijä aiheuttaa yleensä sen kunnon ihastumisen. Tämä kolmas tekijä voi vaihdella, se on hyvin henkilökohtaista. Se voi esimerkiksi olla, että henkilö avautuu syvällisemmistä ajatuksistaan, tai vaikkapa kertoo jotain salaista. Tämä kolmas tekijä on yleensä vähiten pinnallisin. Se on inhimillinen seikka, joka muuttaa kaksiulotteisen paperinuken 3D-malliseksi ihmiseksi. Ja yhtäkkiä tätä henkilöä ei saa pois mielestään.

Kolmen tekijän malli on äärimmäistä kärjistystä, ja keksin sen oikeastaan täysin omasta päästä, koska se kuulosti silloin kolmelta yöllä omassa sängyssäni aivan helkutin mahtavalta. Hurrasin puolinukuksissa sitä, että meikästä tulee uusi Freud.

Vaikka näin ei kävisikään, on ajatukselle huvittava leikkiä. Ja kelata, miksipäs minä nyt menin ihastumaan tuohon urpoon?

Ensi kerralla takuuvarmoja vinkkejä, miten tappaa kiinnostus! Siihen asti adios. Ja jakakaa paljon rakkautta. Pankaa kortsun kanssa. Spread the love.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Nuori ja tyhmä


Elämä tuntuu olevan täysin järkeä vailla. Tai no oikeastaan siinä on kaikki järki, pakkautunut yhteen ihmiseen, yhteen ihmiselämään. Mutta vaikka tuo elämä olisi kuinka todellinen, sen eläjä näkee asiat irrallisina, ilmassa hajallaan leijuvina asioina.

Elämä on räjähtänyt käsistä, valunut hiekanjyvinä lattialle, vuotanut ja kuivunut veripaakkuina lattialle.

Sitten se, miten se vaikuttaa persoonaan. Olenko minä muuttunut vai onko se vain ympäristö, joka on alkanut pyöriä vinhasti ja hajota hiljalleen...?

Ja miten siihen suhtaudutaan, miten läheiset siihen suhtautuvat? Onko kukaan valmis ottamaan sinua kokonaisena, vaikka elämäsi on hajalla? Onko kukaan valmis hyväksymään pelikorttien kääntöpuolet, kuinka rumina tahansa?

Sitten pitäisi vielä päättää, miten itse katsoo korttejaan. Katsooko niitä sormien läpi, kokonaisuutena, joka sanoo kaiken olevan ok. Vai poimiiko kortit, joiden reunat ovat palaneet ja repeilleet ja itkee niitä?

Päätöksiä. Kuka valitsee kenet ja miksi, millä motiiveilla? Nyt ei olla Pokemonissa.

Onko pakko valita, tehdä oikeastaan yhtään mitään, kun kaikki vain väsyttää ja ahdistaa? Eikö saisi nukkua. Sataa vuotta, kuten prinsessa Ruusunen.

Mutta koska elämän kovat realiteetit iskevät vastaan, on pakko nousta ja tehdä päätöksiä, noudattaa samoja kaavoja, noudattaa sääntöjä, jotka on luonut itselleen, vetää kaikki ajatukset takaraivon pohjalle odottamaan iltaa.

Nukkumista. Silloin on turvassa.