On se rankkaa

On se hemmetin rankkaa olla kipeänä. Pitäisi junnata paikoillaan että parantuu. Kurlata suolavedellä ja kumota kurkkuun kuumaa kuin vanha alkoholisti jaloviinaa.

Minä vihaan olla vähänkin flunssassa, sillä se laittaa minut automaattisesti treenikieltoon, sillä keuhkot täynnä limaa en aiheuttaisi muuta kuin kamalat jälkitaudit itselleni. Trust me, been there done that!

Koska fiksuna tyttönä halusinkin sitten tämän saakelin flunssan nopeasti pois kehostani, googlasin miten siitä pääsisi mahdollisimman nopeasti eroon. Ja kappas keppanaa, löysin jotain suht kiinnostavaa, sillä google on kaveri.

Iltalehden otsikko komeili siinä läppärilläni, ja päätin epätoivoisena kokeilla joka ikistä kohtaa.

Miten flunssan saa nitistettyä 24 tunnissa

1. Ota kuuma suihku

Menin sitten suihkuun keskellä päivää ja laitoin sen tulikuumalle, niin kuumalle että vannon, että niskani taisi kärähtää. Siinä sitte värjöttelin vartin (olen pahoillani Afrikan lapset ja viherpiiperöt että kulutan vettä näin suunnattomasti. No, little too late.) 

2. Puuroa ja marjoja

Hei c'mon. Minä syön joka ikinen päivä kaurapuuroa punaviinimarjojen kanssa! Noh, jotain muuttaakseni ja päästäkseni tästä pöpöstä eroon kasasin erikoissuuren kasan niitä jäisiä marjoja puuroon. 

3. Hoida tilaasi rohdoin ja höyryhengityksellä

Millä vitun rohdoilla minun olisi tarkoitus itseäni hoitaa? Poimia yrttejä Milla Magian pihamaalta ja keittää niistä äklövihreää juomaa?

No, tyydyin popsimaan sokerittomia kurkkupastilleja. Niin paljon että kärsin sitten vatsavaivoista koko loppuillan.

Ja tuo höyrhengitys oli kyllä kivaa. Tuntui siltä, että tukehtuisin hitaasti höyryyn. Plus että poltin nenäni kun pistin sen liian lähelle sitä kiehuvan kuumaa vettä.

4. Rauhallinen ulkoiluhetki

Noudatin ohjetta melkein pilkuntarkasti ja pyöräilin pari kilometriä kaatosateessa. Auttoi varmasti.

5. Proteiinipitoinen lounas

Teki taas mieli hakata päätä seinään, sillä syön joka päivä proteiinipitoisesti. Aloin epäillä näiden vinkkien kirjoittajaa. 

6. Nauti kuumia juomia

Join niin paljon teetä hunajalla, lämpimiä mustaherukkamehuja ja kahvia, että tuntui että juoksin vartin välein vessassa. 

7. Illalliseksi tulista currya

Wtf. Currya? Ei meidän supisuomalaisessa urpoperheessä syödä CURRYA. Iskä on Lapin perukoilta, joten jos jos ruoan nimessä on niinkin eksoottinen kirjain kuin C niin sitähän ei meidän perheessä syödä.

Olin kuitenkin ovela ja hiivin maustehyllylle ja kumosin suoraan purkista currymaustetta kurkkuun.

Sain ihan hillittömän yskänkohtauksen ja äiti halusi viedä minut akuuttiin, mutta yskin siinä että ei kyllä helvetissä. Kiva niille olisi selittää. Kuka idiootti kumoaa curryjauhetta suuhunsa?

Hehe.

8. Lämmin kylpy

Luuleeko se hemmetin "professori", joka nämä ohjeet kehitti, että asuisin jossain kartanossa? Ei meillä ole kylpyammetta, lähimmäksi osuu ehkä jalkojenpesuvati. No, otin sitten uudestaan kuuman suihkun ja poltin taas kaikki jäseneni siinä.

9. 8 tunnin yöunet

Ihan tosisani yritin noudattaa tätä kohtaa, mutta naulitsin itseni vahingossa tuijottamaan Pretty Little Liarsia läppäriltä puoleenyöhön. Ja sen jälkeen en sitten edes saanut unta, sillä pelkäsin ihan hitosti että vaatekaapistani pomppaa mörkö tai ikkunan takana värjöttelee stalkkeri joka haluaa minut hitaasti ja kivuliaasti hengiltä.

Mutta nukuin minä kuusi tuntia, se on melkein sama asia.

The results:

Heräsin seuraavana aamuna kankeana, tukkoisena, kurkku kipeänä currysta ja ties mistä paskasta mitä kurkkuuni kumosin. Sitten ajattelin että FUCK YOU ja tein pakaratreeniä kotona.

(Ja joo, minulla on Nalle Puh-lakanat sekä iso Nalle Puh pehmolelu joka pitää minulle seuraa näinä flunssaisina päivinä. Ja ei, ei se ole noloa. Nalle Puh rokkaa)

Äärirajoille!

Ei, nyt ei ole tulossa hehkeää tekstiä jossa hehkutan Cheekiä, vaikkakin otsikon lainasinkin tuon miljonääriäppäritollon (sori, mutta hei eikse mennyt niin että vihaajat vihaa? :D) biisistä.
Aion vaan sen sijaan kertoa nyt omia kokemuksiani siitä, miten olen itse vienyt itseäni "äärirajoille" lähiviikkoina, ja kuinka olenkaan nauttinut siitä!

Uskoakseni itsessäni riittää jonkun verran masokistia, sillä olen aivan hullaantunut kaikkeen, missä saa satuttaa itseään. Esimerkkinä urheilussa, sillä miten muuten tankotanssi olisi vienyt sydämeni? Se laji on rakkautta, ja suurin osa siitä menee kyllä raajat ja haarat mustelmilla, mutta mitäs pienistä. Se on vaan niin upea tunne, kun saa tehtyä jonkun liikkeen, jota on pitkään treenannut, ja vihdoinkin onnistuu! Muistan yhä kuinka hihkuin riemusta kun sain heivattua itseni ekan kerran käsivarsilla inverttiin (pää alaspäin) tankoon. Siinä sitten kiljuin samaan aikaan kauhusta ja riemusta, kun katselin maailmaa pää alaspäin.

Tosi monet jutut oikeastaan on sellaisia, että niiden nautinto ikään kuin paljastuu vasta kivun tai jonkinnäköisen tuskan kautta. Esimerkiksi saliharjoittelu ei ole kaikille, sillä se sattuu. Lihaksissa polttelee ja tekee mieli huutaa (ja trust me, minä huudan ja ähkin kuin pieni, hikinen ja hyvin epäseksikäs possu) mutta siinä se juju onkin. Se kipu on kivaa, vaivan arvoista, ja siinä oikein tuntee, kuinka tekee työtä.
Myönnän, että olen itsekin ollut joskus sellainen, joka lopettaa heti kun sattuu. Joskus se on hyvä, sillä jos omaa kroppaa ei kuuntelisi, niin saattaisi pian olla pyörätuolissa.

Mutta se oikeanlainen tuska. Ah, parasta mitä tiedän!
Itsensä kiduttamisessa on jotain helvetin kiehtovaa. Tämän olen tajunnut, kun olen osallistunut nyt seurakunnan porukkamme kanssa jos jonkinmoiseen tempaukseen, futisturnaukseen, suofutikseen ja sissikeikkaan.

Vitun kaunista. (Suofutiksen before-kuva. After-kuva on niin paskanen että bogger varmaan sensuroisi sen)

Oikeastaan olen vieläkin ihan kuollut sissikeikasta, joka oli siis toissayönä. Yli 12 tuntia rämmittiin pimeässä metsässä yrittäen etsiä ja ryöstää toisilta joukkueilta halkoja ja nauhoja. 

Sissikeikalle lähtiessäni olin vielä kahden vaiheilla että jäänkö sittenkin kotiin, koska rehellisesti sanottuna epäilytti, uskallanko minä. Sillä pelkään pimeitä metsiä ja eläimiä (karhuja ja susia ja melkein jopa oravia. Mistä sitä tietää jos niillekin kasvaa öisin torahampaat?). Sitten pohdin, että noh, ei siellä kukaan ole vielä kuollut verenhimoisten villioravien hyökkäykseen, niin tuskin minäkään. Ja jos niin käy, niin ainakin saataisiin Nastolan seurakunta lööppeihin, jee.

Se oli ensimmäinen kertani sissikeikalla, ja millaista oli?

Ihan silkkaa tuskaa ja kärsimystä :D

Vittuunnuin monta kertaa yön aikana, olin paniikissa pimeässä ja kompuroin itseni ihan romukasaksi.

Mutta juuri siksi se oli niin mahtavaa! Ristiriitaista?

Kirottiin siellä monta kertaa kaverin kanssa että mitä me täällä tehdään, mitä kukaan järkevä ihminen täällä oikein tekee.

Mutta silti, se oli niin hienoa, että pakko lähteä ensi vuonna uudestaan! Kaiken kökköisyyden lomassa nimittäin oli niitä hetkiä, kun meikäläisenkin kyyninen pääkoppa ajatteli, että wautsi wau, tämä on aika ainutlaatuista. Rämpiä metsässä, juosta pakoon, taistella. Ja kun kello läheni viittä aamulla, olimme joukkueen kanssa niin poikki, että makasimme vartin hiekkatiellä. Minä tuijottelin tähtitaivasta ja kirosin koko sissikeikan, luvaten etten ikinä enää lähde moiseen.

Mutta lähdenpä silti.

Oli se niin hienoa, siistiä ja kaikkea mahdollista! Samalla voitin pelkoni pimeistä metsistä.

Ugh!

Have a nice viikko. Minulla on suunnitelmissa haastaa itseni tangolla ja tiistaina bodycombatissa.

Rääkin kautta rakkauteen, adios! <3

Iso paha Putin

Ensinnäkin, nyt ei ole tarkoituksena tarjota aukotonta informaatiota Ukrainan tapahtumista ja Suomen, Venäjän tai minkään muunkaan maan ulkopoliittisesta kannasta asiaan. Tarkoitus on vain esitellä hieman asiaa, joka (yllätys, yllätys) pännii minua tässä mediahärdellissä. joka pyörii Ukrainan tulenaran tilanteen ympärillä.

Seuraava teksti sisältää subjektiivisen näkökulman ja paljon vihaisia mielipiteitä. 

Uskoakseni jokainen on edes jollain tasolla tietoinen Ukrainan tilanteesta. Jos ei ole, niin ripustautukaa korvistanne puuhun syöden Putin-juustoa ja lukien hesaria.

En nyt kuitenkaan aioa selittää tilannetta auki, lukekaa se sieltä helvetin hesarista tai vaikka netistä. (Ehkä pari minuuttia siitä instagramin selaamisesta voi käyttää uutisten lukemiseen? Edes otsikkojen?)

SE, mitä aion tässä kertoa, on oma mielipiteeni siitä, miten suunnattoman typerästi ihmiset suhtautuvat tähän Ukrainaan ja Venäjään ja separisteihin. Ukrainan tilanteesta on tullut koko Eurooppaa järisyttävä tilanne, joka uhkaa perusturvallisuutta. Kylmän sodan aikainen jaottelu on nostanut päätään, ja ihmiset ovat tehneet vanhan kunnon kahtiajaon Länsimaiden ja Venäjän välillä. 

Niin, Venäjä.

Nousiko mieleesi kuva neuvostoliiton ajan maasta, jota hallitsee ilkeä tyranni Stalin?

Kamala, takapajuinen ja kylmä maa, joka uhkasi tuhota pienen ja viattoman Suomen talvisodassa?

Nonni, helvetti soikoon, stoppi siihen paikkaan.

On täydellisen VÄÄRIN, että jonkun maan nykyisyyttä värittää niin paljon kyseisen maan menneisyys. Miksi ajattelemme Venäjää niin vihamielisesti? Eihän kukaan suomalainen vihaa saksalaistakaan vain sen takia, että Saksa teki ihan samanlaisia joukkomurhia ja hirveyksiä kuin Neuvostoliitto.

Venäjä on kuitenkin maa muiden joukossa, jossa asuu ihan hitto samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä. Ei niillä rajan itäpuolella roiku puukkoa vyöllä ja kommunistitunnusta hihansuussa. 

Enkä nyt henkilökohtaisesti usko siihenkään, että Vladimir Putin olisi jokin "stalininjatke", joka suunnittelee valloittavansa maailman.

Hitto tätä median luomaa kuvaa asioista ja tapahtumista. Ollaan sodan partaalla kuulemma ja Putin hyökkää helvetti soikoon Suomeen. Länsi vastaan Venäjä. TÄMÄ OLI KAIKEN HUIPPU:

Testaa, uskotko Putinin vai lännen kantoja Ukrainan sodasta

Sinänsä tosi ihkupihkukivaa, että lukija saa tehdä testin. Ikään kuin kummalle puolelle kuuluu.

JA SIINÄPÄ SE.

ONKO PAKKO JAKAA NOIN HELVETIN MUSTAVALKOISESTI KAHTIA?

Luopukaa vähän niistä ennakkoluuloista. Ja lopettakaa se kahtiajako, eikö tässä ole opittu jo siitä kuinka pitkälle semmoinen kannattaa? Ihmisiähän me kaikki ollaan, sekä Nato-maat että Venäjä. Ukrainassakin.

Okei, joo, helppohan se täältä on huudella. Enkä nyt tarkoittanutkaan, että asiat olisivat näin yksinkertaisia, ja tällä minun superhienolla inhimillisellä "ihmisiähän me kaikki ollaan"-ajatuksella saataisiin sota loppumaan. 

Ei. Mutta jos se herätti edes SINUT hieman kelaamaan ajtuksiasi Venäjää ja ennakkoluulojasi kohtaan, niin olen tehtäväni tehnyt.

#kutsumua

Facebook-maailmanpelastajat

Huomaat Iltalehteä ja HS.fi-sivustoa selaillessasi artikkelin köyhistä lapsista Afrikassa ja huonoista pakolaisoloista Syyriassa. Klikkaus vain, ja olet jakanut molemmat Facebookiin. Mukaan pari huolestunutta saatesanaa tyyliin: "Herätkää ihmiset, miettikää mitä maailmassa tapahtuu!" tai "Jokainen voi auttaa! Niin surullista."

Ahh, eikös tämä nykyaika ole mukavaa, mukavaa, niin mukavaa ja helppoa. Pelkällä KLIKKAUKSELLA välität maailmasta, tuot esille oman hyvyytesi ja herättelet muita, ei niin valaistuneita Facebook-kavereitasi.

Tai näin sitä kaiketi kuvitellaan.

Jollakin tavalla vastustan äärimmäisesti näitä Facebook-maailmanparantajia, jotka pyrkivät turvalliselta kotoläppäriltään saada aikaan muutosta. Ainakin imagonmuutosta, sillä c'moon. Mihin muuhun siitä jatkuvasta linkkauksesta ja etämaailmanparantamisesta muka olisi? Jos joku haluaa oikeasti pelastaa maailman, niin sori vaan, mutta mielestäni tämä vaatisi HIUKAN radikaalimpia tekoja kuin pari klikkausta ja nettiadressin kirjoittamista. Ei sillä että väheksyisin netin ja sosiaalisen median tuomaa ja jakamaa yhteisöllisyyttä ja julkisuutta, mutta jokin järki käteen sentään. SE, että jaat nettiadressin delfiinien pelastamisesta parillesadalle hällä väliä-asenteen omaavalle teinille ja sitäkin välinpitämättömille aikuisille...noh. Jos tarkoitus on ärsyttää, niin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Jos joku haluaisi oikeasti tehdä jonkinlaista muutosta tähän maailmaan, hän kenties menisi itse sukeltelemaan delfiinien sekaan ja köyttäisi itsensä tähän nisäkkääseen protestina delfiinien tappamiselle.
Tässä saisi tämä maailmanpelastaja itse kylläkin surmansa, mutta HEI! Ainakin joku kämänen nettilehti voisi ottaa siitä kuvan ja sitä jaettaisiin seuraavana päivänä Facebookissa viestillä: "Hullu köytti itsensä delfiiniin".

Kuten näette, kaikki palautuu samaan pisteeseen. Maailmaa ei pelasteta kotitietokoneelta, hyvin harvoin edes sen ulkopuolelta. Henkilökohtaisesti uskon vakaasti siihen, että mitä tahansa ihminen tekee, kusee hän hommat kuitenkin jossain vaiheessa. Joten, mitä ideaa yrittää vähemmistövoimalla pelastaa tätä maapalloa, kun se ikävä kyllä on ihan helvetin tehotonta? Itsekäs ihminen täältä hyvinvoivasta pohjoismaasta kuvittelee tekevänsä paljon kun tiedottaa maailman vääryyksistä. Mutta hei ituhipit ja kettutytöt, kuulkaas tätä:

Me, itsekkäät paskiaiset joita ihmisiksi kutsutaan, tiedämme jo, että maailmassa menee huonosti.

Mutta sen sijaan, että jakaisimme tämän tiedon Facebookiin ja ärsyttäisimme puolta kaveripiiristämme, me vaan nielemme sen. Koska ei se maailma miksikään muutu, vaikka Facebook-seinäämme koristaisi adressi delfiinien ja kasvisruuan puolesta.

Nyt joku saattaa miettiä, että pata kattilaa soimaa. Itse kirjoitan blogia, joka tapahtuu turvakodostani, eikä minun tarvitse edes persettäni liikuttaa, jos haluan saada jotain sanottua. Mutta ero on siinä, että minä en oleta tekstieni tekevän muutosta yhtään mihinkään. Enkä myöskään kohota imagoani sille enkelintasolle, mitä maailmanparantajat tekevät.

Joten. Aamen, ja ollaan huomenna ihan yhtä paskoja ihmisiä kuin tänäänkin. Roskataan, syödään lihaa ja tapetaan ne fuckin' delfiinit, ettei kellään ekohörhöllä ole enää valittamisen sanaa siinä asiassa.
Rakkaudella, Pinja <3

Tosielämän aaveet

"I keep going to the river to pray
'Cause I need something that can wash all the pain
And at most I'm sleeping all these demons away
But your ghost, the ghost of you
It keeps me awake"

Ella Henderson - Ghost

En ole ikinä uskonut aaveisiin, haamuihin, pahoihin henkiin tai mihinkään muuhun yliluonnolliseen (Vaikka olisihan se ollut KIVA päästä kaapista Narniaan tai seinää päin juoksemalla Tylypahkaan, mutta trust me, kumpikaan ei toimi. Been there, done that.). Siksi olen vain pidätellyt naurunpyrskähdyksiä, kun kaverini on kertonut kummallisista äänistä kotona, ja epäilyksistään, että kyseessä olisi jokin yliluonnollinen henki. Urbaanilegendat ja kummitustarinat ovat tietysti viihdyttäviä, mutta en olisi uskonut, että joku uskoo niihin. Noh, eräälle kaverilleni soitettiin joku eukko, joka manasi "kummituksen" pois.

Olen pyöritellyt silmiä päässäni ja huokaillut raskaasti, vakuuttuen yhä enemmän ja enemmän siitä, ettei aaveita ole.

Sitten havahduin siihen hetkeen, kun radiosta pauhasi Ella Hendersonin Ghost. Myöhemmin, tarpoessani seurakunnan porukan kanssa suofutiksesta kotiinpäin, sivusilmälläni mulkoilin henkilöitä, jotka olivat kummitelleet mielessäni jo kauan.

Ja hei, kappas keppanaa, aaveita on olemassa.

He ovat ehkä todellista lihaa ja verta, mutta periaate on sama. He kummittelevat elämässämme, eivätkä jätä rauhaan, vaikka syytä olisi. Enkä tässä tarkoita nyt mitään stalkkaamista, ehei. Vaan enemmänkin ajatuksissa. Vaikka omatkin haamuni, entiset poikaystävät ja bestikset, eivät olisi fyysisesti läsnä, he kummittelevat ajatuksissani, kun teen valintojani, kun mietin elämääni, kun vittu varon joka ikistä askeltani.

Voisin ajatella, että kyse on vain siitä, etten itse osaa päästää irti menneisyydestä. Mutta kun ei minua edes periatteessa kiinnosta, mitä joku typerä entinen menneisyyteni ihminen ajattelee minusta. Mutta se onkin ehkä enemmän alitajuntaista kamppailua. Kieroutuneita ajatusmalleja, joiden mukaan pitää näyttää tietynlaiselta ja käyttäytyä tietyllä lailla. Ignooraten, hymyillen, esittäen että kaikki on täydellisesti. Vaikka mitä sillä on väliä, en minä ole velvollinen vetämään mitään kulissishowta kellekään. Silti sitä teen. Koska haamuni, kummitukseni eivät jätä minua rauhaan. Minulla on miltei PAKKOMIELLE todistella haamuilleni ja menneisyyden ihmisille, kuinka hyvin pärjään nykyään, vaikka totuus olisi toinen. Vaikka, ei haamujani edes kiinnosta. Muuta kuin oman pääni sisällä.

Helvetin ihmissuhteet.

Älytöntä läheisyyttä

Olen koko pienen ikäni ollut teknologian kehitystä vastaan. Sinnittelin viime vuoteen asti vanhalla kaiken kestävällä Nokian puhelimella, jota sai todellakin heitellä ympäriinsä, ennen kuin se lopullisesti hajosi. Karvaiden kyynelten jälkeen tajusin, ettei mikään ole ikuista, edes Nokia (ja kas kuinka sitten sillekin yritykselle kävikään!). Joten päätin keskittyä vastustamaan teknista kehitystä hiljaa mielessäni, ja ostin älypuhelimen. Hauraan, herkän älypuhelimen, jota ei enää saisi heitellä. Siinä meni KAUAN, ennen kuin tunsin tuon puhelimen omakseni, mutta sopeutumista helpotti se, että älypuhelimessa oli kaikkea kivaa sälää, jota en olisi voinut edes kuvitella vanhaan kapulaani. Vihkin itseni Whatsappin ja Facebook Messengerin sekä Snapchatin ihmeelliseen maailmaan, ja aloin pitää sosiaalisia suhteitani yllä 80 % älypuhelimella.
Ja let's face it. Kaikki me teemme nykyään niin. Älypuhelin on helpottanut sitä, ettei tarvitse edes nostaa persettään penkistä, että voi sosialisoitua ja tuntea kuuluvansa porukkaan.
Elikkä, älypuhelimella olikin miljoonittain hyviä ominaisuuksia, siinä sivussa surullisen huonoja. Päätin nyt kuitenkin nostaa esiin sen hyvän, ei, PARHAAN puolen, mitä älypuhelimissa on. Ainakin minunlaiselleni tunnerajoittuneelle suomalaiselle jupille.

Jos olette joskus huomanneet, tunteiden ilmaisu ns livenä on karmaisevan vaikeaa. Ainakin minulle. Vaikka tuntisinkin empatiaa ja myötätuntoa jotakuta henkilöä kohtaan, en ole hyvä pukemaan sitä sanoiksi ja äänteiksi, saati sitten kosketuksiksi ja läsnäoloksi. Kun mielikuvassani haluaisin tarttua jotakuta kädestä ja lohduttaa hellästi, kaikki mitä saan aikaiseksi on yskähdyksen ja sen että tokaisen "kello on viis" tai jotain muuta ihan yhtä tilanteeseen liittymätöntä ja irrelevanttia. Tai jos pitäisi tehdä jotain VIELÄ tunteellisempaa, olen kuset housussa, sillä se tuntuu yhtä luontevalta kuin tikkujen tunkeminen perseeseen. Sanominen, kuinka paljon joku henkilö minulle merkitsee, on yhtä kidutusta. Takeltelen sanoissani, koska kaikki kuulostaa sopimattomalta suuhuni ja/tai liian imelältä. Sen takia olen päätynyt vain olemaan ihan helvetin ristiriitainen puheissani. Vittuilen, kun pitäisi sanoa "hei, oot kiva!".
TÄSSÄ KOHTAA älypuhelimen chattisovellukset ovat olleet pelastava enkeli.
Ne ovat auttaneet minua (ja uskon, että monia muitakin tunnevammaisia) ilmaisemaan tunteitaan ja lohduttamaan toista. Olen voinut yksinkertaisesti kirjoittaa sen, mitä en missään nimessä pystyisi sanoa ääneen. Kosketusta on korvannut hymiöt ja emojit. Ja uskokaa tai älkää, se Whatsapp-läheisyys tuntuu oikeasti aidolta. Nykyään kaikki tunteellinen ja sosiaalinen toimintani tapahtuu siellä. Jos nään henkilöä kasvokkain, aiheena on sää tai joku muu yhtä hiton luonteva small talk. Mutta odotas vaan, kun päästään kotiin ja yön myöhäisimpinä tunteina aletaan naputella sitä puhelinta. Meno muuttuu syvälliseksi ja syvimmät salaisuudet paljastetaan. Ja sitten näpytellään sydämiä ja lohduttavia sanoja, ja henkilö kokee tulleensa ymmärretyksi.

Tässä kohtaa voidaan tietenkin miettiä, onko kyseessä pikemminkin jonkun aidon menetys, kun kaikki tärkeä kanssakäyminen tapahtuu älypuhelimen kautta. ENTÄPÄ SE OIKEAN ELÄMÄN TUNNERIKAS KANSSAKÄYMINEN!!??
No, olisihan se kiva. Jos elettäisiin siinä täydellisessä maailmassa. Mutta kun ihmiskunta omasta mielestään "kehittyy", ottaa se tosiasiassa askelia taaksepäin. Mutta hei, älypuhelinten vallankumous on vasta aluillaan. Kuvitelkaas, ehkä jo parin vuoden päästä on mahdollista ilmaista laajempiakin tunnekokonaisuuksia puhelimella. Ehkä voimme pian mennä naimisiin älypuhelimilla, koska onhan se nyt aika turhaa järjestää häät ja tunteilla siellä sitten koko suvun edessä. Mielummin ryhmächätti, jossa sitten tunteillaan oikein olan takaa ja pappi julistaa oman puhelimensa kautta aamenen. Ja sitten kun hääpari tapaa irl, meno on kuin jääkaudella.
Sopii minulle.