Secret or not?

1. Nimeni tulee pensaan nimestä.

2. Itken katsoessani Disneyn elokuvia

3. Pelkään kuollakseni hämähäkkejä. Minun on pakko aina nukkumaan mennessäni puistella lakanat ettei niihin ole piiloutunut hämähäkkejä.

4. En oikeasti haluaisi lemmikkiä itselleni. Ne ovat ihania, varsinkin söpöt koirat, mutta vievät niin paljon aikaa että tältä heikkohermoiselta menisi järki.

5. Haluan kuvataideopettajaksi

6. En tiedä miten päästään kuvataideopettajaksi vaikka olen kysellyt sitä vaikka kuinka monesti vaikka keneltä

7. Olen kamalan ujo.

8. Piirrän vain lyijykynillä. Värittää en halua enkä osaa.

9. Olen taidefanaatikko.

10. Käyn pari kertaa viikossa hölkkäämässä jonka jälkeen ahtaudun sohvannurkkaan syömään. Tehotonta mutta tulee hyvä mieli!

11. Ihailen opettajia

12. Rakastan Nastopolia vaikken opiskelekaan siellä VIELÄ

13. Luen taidekirjoja ja leikin olevani asiantuntija mutta en oikeasti muista puoliakaan taideteoksista.

14. Olen aina halunnut mukaan oppilaskunnan hallitukseen yms. mutta minua pidetään niin ujona ettei päästetä. OLEN KATKERA

15. Päässäni asuu monia persoonallisuuksia. Harmittaa etten voi itse määrätä mikä on milloinkin valloillaan.

16. Olin ylä-asteella angsti-apina koska angstin niin kovasti

17. En tykkää sisustaa enkä siivota.

18. Kun olen yksin kotona, laulan pikkusiskoni nuoteista niin kovaa kuin ääntä lähtee. Ja usein huomaan jälkeenpäin ikkunan olleen auki...

19. Pidän Hollywood-romanttinen-komedia-happy end-roskasta oikeasti. En rakasta niitä, mutta jos minut pyytää leffailtaan katsomaan hömppäiltoja, en sano ei!

20. Yritän pukeutua taiteellisesti mutta en osaa oikein olla tyylikäs näyttämättä friikiltä olkatoppauksissa.

21. Rakastan muotilehtiä.

22. Luin 14-vuotiaaksi asti W.i.t.c.h.-lehteä.

23. Sanon kaikille harrastaneeni kilpauintia pari vuotta mutta oikeasti ehkä vajaan vuoden. Lopun aikaa olin uimakoulussa. Ja kilpauinnissa olin surkea. Erään kisan kesken (en ollut käynyt treeneissä pitkään aikaan)aloin altaassa haukkoa henkeä ja huusin että saanko keskeyttää. En saanut. Uin sammakkoa maaliin. Ja olin siis muita kaksi minuuttia jäljessä...

24. En ole ikinä matkustanut junalla, metrolla, lentokoneella, laivalla, raitiovaunulla enkä ole myöskään veneillyt kuin kuin kerran seitsemänvuotiaana.

25. En ole ikinä ollut ulkomailla. En siis kävellyt rajojen ulkopuolelle, edes seilannut merellä jne jen

26. En pysty katsomaan yli K13 elokuvia. Sain kaksi vuotta sitten pysyvät traumat Grimmin veljeksistä joka on siis K11.

27. Järkytyin kun tajusin että olen silti katsonut erään K15 elokuvan. Da Vinci koodin...

28. Rakastan lihaa. Ei mitään ihanaa kuultavaa mutta en voisi eläissäni alkaa kasvissuöjäksi, olkoon kuinka eettistä.

29. Rakastan kuollakseni katsoa Gleetä koska siinä on se opettaja, Will Schuester joka on aivan ihana

30. Olen yrittänyt äänittää omaa lauluääntäni kuullakseni miltä se kuulostaa mutta järkytyin kovasti kuinka kamalasti kimitän etten ole enää kokeillutkaan.

31. Kadehdin ihmisten hienoja blogeja ja yritän tehdä omastani yhtä hulppeaa kuin kavereillani

32. Joskus unelmoin muotiblogista

33. En pidä avioliitoista

34. Mutta pidin kun olin kymmenen. Minulla on hääsuunnitelmat tallessa.

35. Harrastan potkunyrkkeilyä siskoni kanssa. Okei, ei virallisesti, harrastan potkunyrkkeilyä siskooni. Hän minuun samaten.

36. Minulla on astma

37. Haaveilen salaa että minusta tulee fyysikko tai kemisti.

38. Kirjoitan juuri nyt kirjaa joka on surkea. Niin surkea että taidanpa aloittaa uuden.

39. Haluaisin muuttaa Helsinkiin joskus sitten hamassa tulevaisuudessa

40. Vihaan salaattia. En suostu syömään sitä kovin helposti.

41. Ostan joka viikko seukalla käydessäni Starbucks-kahvia.

42. En ymmärrä vauvaintoilua. "Oii katso miten söpö ja pieni vauva tuolla!" Mielestäni vauvoilla on liian iso pää verrattuna vartaloon ja se saa ne näyttämään hiukan alieneilta. Mutta kai ne ovat suloisia. Varmaan.

43. Haluaisin osata näytellä

44. En halua uskoa että kaikki taiteilijat ovat homoja. Koska minä en kelpuuta ketään muuta kuin taiteilijasielua.

45. Halveksin päihteitä ja niiden käyttöä.

46. Mielikuvitukseni on hirmu villi. Tänä aamulla lenkillä käydessäni kehitin tarinan teiniraskaudesta. Mielikuvittelen (jos se on sana) todella usein.

47. Kirjaan kaiken kalenteriin. Kännykän ja demi-kalenteriini.

48. En osaa hymyillä nätisti valokuvissa, joten varmuuden vuoksi irvistän niissä aika usein.

49. En pidä yhtään teknologiasta. Kaiken maailman wii-pelit, kosketusnäyttöpuhelimet, asioiden tekeminen tietokoneelle...MIHIN KATOSIVAT KYNÄ JA PAPERI?

50. Näiden kaikkien 49 listankohdan jälkeen ihmettelen että minulla on kavereita. VIELÄ

Coffee makes me spinning around!

Mmm. Kahvia? Joillekin se on äärimmäinen EI KIITOS. Pelkkä kahvin haju öklöttää. Silloin ei auta kuin teekutsuilla/päiväkahveilla pyytää kiltisti mehukattia. Eli suoraan sanottuna alentua lapseksi. Koska mielestäni kahvi ja sen juonti....se on aina ollut aikuisuuden merkki. Siltä se pienin kuusivuotiaan silmin vaikutti, kun seurailin aikuisia litkimässä kahvia sivistyneesti. Mummo pyysi lisää maitoa, isä sokeria. "Kuka haluaa lisää kahvia?"
Se oli salaperäinen maailma johon halusin vielä jonakin päivänä kuulua. Mysteeri, nimeltä kofeiinipitoiset juomat.
Niitähän ei suositella lapsille. Joten miten olisin muka saanut maistaa sitä ikinä? Ainoa mahdollisuus oli päiväkodissa makujenmaistelupäivä, jolloin testattiin kai makuaisteja, koska silloin meille pienille tyrkytettiin suolaa, sokeria, sitruunaa ja tatatatatatadaaaa KAHVIA!
Mutta minä olin kipeänä.

Kahvi kiehtoi yhä mieltäni kuin kielletty hedelmä. Asia jota en voinut saada (periaatteessa olisin saanut koska tahansa vain pyytämällä esimerkiksi köksäntunnilla että keittävät minulle kahvia. Mutta en uskaltanut siltä varalta etten pidä siitä ja alan sylkeä sitä ympäri ämpäri pöytiä) mutta halusin kovasti. Janosin vain ja ainoastaan kiellettyä kofeiinia....

Possibility. Mahdollisuus saapui leirin muodossa. Kaverini juo kahvia, ja en tiedä mistä rakas haaveeni kuulua kofeiiniriippuvaisten maailmaan pälkähti päähäni, mutta päätin maistaa kahvia.
Ja sitten kun aavistelin aikuisuuden hetkeni olevan käsillä...odotin herkullisen kahvin aromeja...tai joko jotain jonka halusin sylkäistä ulos...
Nothing. Se oli vain hassunmakuista. Litkua. Joka maistui kahville. Maaginen hetki oli poissa, jäljellä oli vain ruskeaa lirua jota litkin.

Minulle ei iskenyt kahvintarvetta aina päiväkutsuilla. En juonut kahvia kuin silloin tällöin. Oli hetkiä jolloin mieleeni iski kahvihiiri. Ja sitten se oli poissa. Kummaa. Eikös kahviriippuvuus ole pysyvää? Migreeniä jos ei saa kahvia yms?

Mutta onko kukaan kertonut haittavaikutuksista jota kahvi saa aikaan? PIRISTYMINEN?
Ja omassa tapauksessani yltiöpäinen huitelu ympäri maailmaa sekopäisenä. Asioiden pälätys ja kälätys. Ja mikä oudointa, oletteko kuulleet kahvidarrasta?
Se tumma litku jonka nykyään myönnän aika hyvänmakuiseksi, tekee muistoihin koloja. Aukkoja muistissa viime illan tapahtumista. Dementiaa? Huono muisti? NOU. I blame coffee.

Johtuukohan kahvista sekin että blogini on aika turhanpäiväinen? Käsi ylös ketä kiinnosti lukea kahvinjuonnistani?
---
Niin minä arvelinkin.
Mutta. Kokeilkaa juoda kahvia, jos ette ole jo. It makes me spinnig around. Ihan kuin tarvitsisin ekstrapotkua ollakseni seko. Ja outo.
Olenkohan minä nyt aikuinen kun juon kahvia välillä?
---
Niin minä arvelinkin.

Hope you can see me

Tänä aamuna katsoin peiliin ja mietin minkälaisena ihmiset näkevät minut. Minkälainen olen ollut, miten maailmalle näyttäytynyt. Pelkään että toiselle puolelle maailmaa olen vain hymyillyt, kun taas toisen olen hylännyt ja päättänyt irvistää sille. Angstia kunnolla. "Et sinä minua muunlaisena nähnytkään, miksi esittäisin muuta?"
Mutta sitten taas päähän pälkähtää onko sekään koko totuus. Hittolainen, olisi kiva tietää kuka oikeasti katsoo peilistä takaisin! Olenko se minä? Vai sen varjo mitä olen halunnut aina olla, sinun ja minun yhdistelmä? Taitaa olla että se on kuori jonka olen itsellenei rakentanut. Uskoo ken tahtoo.

Joskus tuntuu että sieltä peilistä katsoo monsteri. (Siis muullakin tavalla kuin ulkonäön puolesta...) Murhanhimoinen hirviö.


Joskus tuntuu että ihmissuhteet on huollettavia. Jotain omituisia narukeriä, joita hamstraamme lankakoriin. Hamstraamme hurmiossa, uutuudenviehätys on loputon.
Jossain vaiheessa kori tuntuu ahtaalta. Harittavatko silmät vai alkavastko narukerät purkautua?
Siitä pienestä ajatuksesta lähtee se. Kaaos. Kun ensimmäinen kerä tipahtaa, alkaa kieriä ja jättää jälkeensä sekavan lankamytyn. Herranen aika. Se alkaa kadota, olla jo horisontissa....
Mutta se roikkuu silti korissa. Heiveröinen langanpätkä sojottaa korissa. Paniikki iskee.
Tarrattuaan lankakerän päähän ei ole paluuta.
Silloin ei puhuta enää tasapainoisesta ystävyyssuhteesta, vaan toispuolisesta, epätoivoisesta roikkumisesta. Ihmisestä joka kuumeisesti yrittää kelata lankaa, hankkia menetetyt ystävät ja ihmiset takaisin. Mutta mitä enenmmän narua kiskoo, sitä enemmän se menee sykkyrään, solmuun ja purkautuu.

Ja LOPPUJEN LOPUKSI, mitä on jäänyt käteen? Tyhjääkin tyhjempi lankakori. Täynnä katkenneita langanpätkiä, muistoja kokonaisista elämistä.

Jos ette ole jo huomanneet niin sunnuntai-aamulla ajatukset lentelevät aivan liian vapavasti. Pitäisi laissa kieltää yömyöhäinen kännykän näpräily. Mutta kun en saa unta, niin silloin en saa unta. Siihen ei auta keksit ja maito, lampaiden laskeminen jne. (Olen kokeillut joskus muinoin lampaiden laskemista, huonolla menestyksellä. Aloin tietysti heti miettiä mistä ne hitsin lampaat tulivat ja miksei joku karannut?!)
Mutta mietteiden laatu on siis Ö +
Asiasta toiseen, syvällisestä lankavertauksesta musiikkiin. Kävin eilen lenkillä ja löysin lenkkikamuni! Luonnollisesti kuuntelin iskelmää, joten kun sieltä tuli Paula Koivuniemeä, juoksin jopa kovempaa kuin ennen! (Eteneminen oli kyllä etananvauhtia, mutta olin nopeampi etana!) Ja sitten sieltä tuli Erinin Popeda! Okei, outo musiikkimaku, mutta jalkani kulkivat nopemapaa kun Erin lauloi: "Ei mennä naimisiin, ei nyt ei koskaan eikö niin, ei tehdä tästä vaikeaa."

Oltais niinkuin tähän asti, keittiössä luontevasti, kuunneltaisiin Popedaa!

Welcome to the world of HumanDolls

RAKKAUS
The line between love and hate

Herranen aika miten sitä voi unohtaa tuollaisen
maailmaakannattavan aiheen.
Rakkaudestahan unelmoi miltei jokainen. Todellakin! Aikuiset, teinit...lapsetkin jahtaavat päiväkodin pihalla toisiaan kuvitellun ihastuksen valossa.
Kolmetoistavuotiaat pussailevat yläasteen pihalla ja tyhmät teinitytöt lähettelevät Demiin/Miss Mixiin kysymyksiä sänkyyn menosta.
Rakkaus näkyy varmasti parhaiten avioliitoissa. Todellakin! Kaksi aikuista joilla ei ole parinkymmenen vuoden jälkeen MITÄÄN sanottavaa toisilleen. Joilla viha on lähempänä keskinäistä ymmärrystä.
Mutta syyllisyydentunto pakottaa olemaan yhdessä. Hei, sitähän luvattiin ikuista rakkautta. Kokeile nyt saatana edes.
On se kyllä mukava lukea rakkaudesta. Mutta sen mukavuuden vie mennessään täydellinen kusetuksentunne. Real Life kurkkailee sivujen välistä. Vai kuinkakohan todennäköistä on tapahtumasarja, jossa mies luovuttaa verta ja veri päätyy kuolemaisillaan olevalle naiselle ja nainen saa veren mukana miehen kiinnostuksenkohteita ja muistoja. Heillä on YHTEYS. He etsivät toisiaan kuumeisesti Lontoon ja Dublinin kaduilta, löytämättä. Näkevät toisensa vilaukselta, kunnes kirjan lopussa tapaavat malliin: "Se olit sinä koko ajan".
Tai toisena esimerkkinä nuori, neljätoistavuotias tyttö joka laitetaan koulussaan puhumaan terapeutille, ja terapeutiksi paljastuu kolmekymppinen komea mies. Tyttö käy terapeutilla kahdeksantoistavuotiaaksi saakka, jopa kesälomilla, vapaa-ajalla. Vastoin kaikkia maailman lakeja ja omaa järkeäni he rakastuvat. Normipäivä.
Harmi todellakin ettei se mene noin. Mutta kiitoksia silti kirjailijoille jotka pitävät toivoa yllä. Onhan maailmassa toki ihmeitä. Rakkautta yli rajojen, ikävuosien, kansalaisuuksien, lakien. Olisi kiva uskoa niihin.

Älkää pahastuko tästä sekavasta tekstistä, se on vain oma, piskuinen ja ahdas mielikuvani.





Ahdasmieliseltä tuntuu näinä päivinä nykyään kaikki. Tuntuu ihan oudolta. Olen kieriskellyt vähän muistoissa ja ajatellut asioita jotka painatin kiviseen lippaaseen iäksi. Päälle liimasin "ÄLÄ AVAA"-lappusen. Silti menin ja revin sen väkisin auki.

Tajusin unohdettujen ajatusten virratessa mieleeni kuinka kaipaan jotain. Tai siis jotenkin vanhaa. Vanhoja hyviä aikojako? Nääh. Vanhoja, hyviä, pahoja, kamalia, surkeita ihmisiä.

Ihmismieliä joiden kanssa olin kietoutunut muka ajattelemaan samoin. Kaikki on aina kaunista ensiksi. Sitten alkaa vajoaminen.
Vajoaminen hetkiin jolloin hän huusi minulle, käski hankkimaan oman elämän. Hetkiä jolloin nauroimme kippurassa jollekin typerälle, pinnalliselle jutulle. Hetkiä jolloin hän laati sopimuksen. Se hemmetin sopimus on vieläkin pyötäni kätköissä. Se on hetki, muisto ja kynänjälki joka tekee todelliseksi sen että joskus edes tunsimme toisemme. Hetkiä jolloin itkin aivoni pihalle, hakkasin seinää luullen että se tekee asiat paremmaksi. Hetkiä jolloin vain tuijotin tietokoneen ruutua mieli tyhjänä.
Ennen kaikkea vajoan hetkiin, jolloin hänkin myönsi olevansa ihminen.
Se on outoa. Inhimillisyys ei ole mielestäni perus"ominaisuus" tai sellainen. Jos ihailen, kadehdin, haluan olla joku ihminen....en näe henkilöä sillä lailla ihmisenä. Hän on kuin vahanukke, upea ja täydellinen. Hymy kivettynyt muovisille kasvoille.
Kestää aikaa tajuta että vahanukkea ei ollutkaan. Vahanukellakin on tunteet, mielikuvitus ja paheet. Hänellä on tuskaa, tuskaa sydämessään niinkuin sinullakin. Kaikilla, luulisin.
Hän siis nauroi ja... itki.
Eiväthän vahvat itke. Itkeminen on nössöille, ei hänelle. Minä itken. Liikaakin, tyhmissä paikoissa. Disney-leffoissa, ihmisten puolesta joita en tunne. TYPERÄÄ: Itkeminen on heikkouden merkki, sama kuin kuuluttaisit olevasi rikki ja väsynyt. Se naarmuttaisi pintakuvaa.
Mutta hän istui ja itki.

Ja minä ymmärsin kaikkien tässä maailmassa olevan pahoillaan jostakin. Ja että ehkä jokaisella on tunteet. Omituista. Olin luullut eläväni vahanukkejen keskellä.

This is about YOU

Vähän yli puoli vuotta sitten vedin ystäväni kanssa kerhoa. Tapasimme parilla ruokkiksella sopiaksemme kerhojutuista, ja tämän ystäväni mukana vaelsi tietty punapää, josta on nyttemmin tullut eräs ihanimmista ihmisitä jota tunnen.

Muistan selvästi ensireaktioni tästä henkilöstä. Istuin kuvistunnilla jotain höpötellen vieressäni olevien kanssa. Siinä ympäripyöreitä höpötellessäni yritin sanoa jotain tälle uudelle tutavuudelle. En muista sen jälkeen muuta kuin sen kuinka minua suretti.
Suretti aivan hirveästi koska olin jo yli-ihmistuntemistaidoillani muodostanut kuvan:
"Se ei tykkää musta."

Ylistys vielä ihmistuntemustaidoilleni, meni metsään sekin arvaus.

Tämä teksti on ylistys ystävyydelle. Kaveruudelle, ymmärtäväisyydelle ja ihmisten pikkuvikojan kestämiselle.
Aloin eräs päivä miettiä miten ihmiset ystävystyvät. Mikä ihme aiheuttaa sen että yhtäkkiä saatat tekstailla kello kahdeltatoista tekstareita toiselle aiheista jotka ovat... no, toisarvoisia. Ei mitään elämäntärkeää, mutta mikä ihme aiheuttaa sen että ihmisillä synkkaa? Ystävyys- ja parisuhteissa? Jotkut sanovat että on oikeasti ihmisiä ja eläimiä jotka sopivat paremmin yhteen kuin muut. Että kemiaa, ihan kirjaimellisestikö?
Johtuuko kemiasta sekin että saattaa höpöttää jollekin puolitutulle omia asioitaan ja yhtäkkiä olla ylimpiä ystävyksiä, kun toisille sitä vain hymisee keskusteluissa ja yrittää päästä tilanteesta pois.
Yleensä olen ajatellut että se johtuu aika paljon mielialasta. Joskus ei vain jaksa olla ystävällinen ja sosiaalinen. Joskus semmoinen onnistuu olemaan huomaamattaan.

Mietin että entä jos olisin antanut olla ja käpertynyt kuoreeni kun ystävystyin/tutustuin nykyisten kaverieni kanssa?
Olen varma että jos olisin vain hiljaa hymissyt, en nyt olisi kirjoittamassa tätä tekstiä eräälle tietylle henkilölle. (OLE HYVÄ!)

Jostain se vain lähti. Jostain vain ystävyyssuhteet lähtevät. En todellakaan muista mistä ne aina alkavat. Muistan vain erään iltapäivän koulussa kun aloin puolitutuille huokailla kuinka olen rakastunut kameralaukkuihin. On kai sekin tapa tutustua???

Nykyään pidän tätä puolituttua yhtenä ihanimmista ihmisistä maailmassa. En tunne häntä niin hyvin, mutta jollain tasolla voin samaistua tähän pohdiskelevaan ilopilleriin. Ilopilleriin siinä mielessä että koulussa hän naureskeli ja hymyili aina, vaikkei olisikaan paras päivä. Siinä toivoisin olevani samanlainen. Itselläni kun se menee niin että jos surettaa niin minähän suren. Angstin nurkassa ja pilaan muidenkin päivän. Mökötän kuin viisivuotias.
Tämä ihminen on siis ilopilleri, mutta pillerin tai pastillin kuoren taakse mahtuu paljon muuta. Paljon kaikkea monimutkaista, välillä niin monimutkaista että tekisi mieli vääntää aivot PAUSE-nappulalle. Mietin että eikö tällä henkilöllä tule pää kipeäksi liiasta ajattelusta. Minulla tulee aina hirveä migreeni -.-
Tämä henkilö on myös hauska. Ja jollain tavalla pidän siitä kuinka mielipuolena hän minua pitää. Outoako? Njääh.

Tutustuin tämän upean urpon kanssa ikävä kyllä vasta puoli vuotta sitten. Joten nyt on hassu olo kun traagisesti sanottuna "tiet eroavat". Kaikki tutut lähtee (miltein kaikki) eri kouluihin.
Haikeaa.

Mutta se ei saa haitata asioita, en aio jättää ketään rauhaan vielä kun henki minussa pihisee.

Tulipa sekava teksti. Tämä on siis eräälle ihmiselle kirjoitettu, joten OLE HYVÄ, vihdoin sain sen valmiiksi, siis jotenkuten. Jouduin tekemään uusiksi koko ajan, sensuroimaan, pyyhkimään ja kirjoittamaan lisäyksiä todella paljon.
Mutta se siitä.
Seuraavaksi teen taas listan. Olen alkanut kaivata listoja.
Ja hei, tänään elokuviin katselemaan pahoja opettajia! MIKÄS SEN PAREMPAA!
Hell yea!

Hush Hush

Olen aivan hulluna eräästä kirjasta.

Koska kesälomani on mennyt paljolti kirjani kirjoittamisessa ja kirjojen lukemisessa, ei ole ihme että satuin löytämään uuden lempikirjani.

Korjaan, kirjasarjan.

Becca Fitzpatrick on selvästi sukeltanut mieleni syövereihin ja pöllinyt sieltä pari ainesta joista kirjoissa tykkään. Sillä tämä kirja oli jotain WAU. (Ihana on liian vaisu adjektiivi)
Kirjan juoni kaiken kaikkiaan kuulostaa tököltä ja kököltä ja kuluneelta.
Ai miten niin ei ole tuttu juonikuvio?
Nuori, kiltti tyttö tapaa koulussa nuorukaisen, joka vetää tyttöä vastuttamattomasti puoleensa. Pian tyttö saa kuitenkin huomata ettei poika ole sitä miltä näyttää...
Kunnia kaiketi Twilightille joka aloitti ihminen rakastuu outoon juttuun-buumin. Stephanie Meyerin jälkeen ihminen ja vamppyyri-juttua on kopsattu aika rankalla kädellä. Vamppyyripäiväkirjat esimerkiksi. (Ei sillä että haittaisi, luen kyseistäkin kirjasarjaa innolla!)
Ihminen rakastuu ihmissuteen. No sekin on markkinoitu. Siis tämäkin on Twilightista jos tarkasti miettii. Vai kukas se lihaskimppu Jacob oli jota kaikki teinit kuolasivat? Ideaa on siis kokeiltu kirjassa nimeltä Väristys.
Ihminen rakastuu alieniin. Hyvin mielenkiintoista, sillä kirjoja mahtuu kolmetoista tusinaan. Näitä kylläkin oli jo ennen Twilightia.
En kyllä ymmärrä miksi nuoria kiehtoisi lukea vihreästä avaruusmöykystä ja rakkaudesta? No, ehkä avaruusolennot ovat kirjoissa vetävämmän näköisiä.

Tehkäämme siis kunniaa jo uudelle tulokkaalle:
ihminen rakastuu enkeliin. Langenneeseen enkeliin.
Ja tattatadaaa. Minun lempikirjani on syntynyt.

Nora Grey on tavallinen opiskelija, jonka elämään ilmestyy eräällä biologiantunnilla kiehtova muukalainen Patch. Patch kiehtoo Noraa kuin yölamppu kärpästä, vaikka Nora aavistaa Patchin olevan vaarallinen.
Pian mikään ei ole sitä miltä näyttää....
JNE JNE. Kuvaan astuu toinen kosija, Raamatullista mystiikkaa, blondi paras kaveri, outo psykologi, pahoinpitely, selittämättömiä tapauksia ja hyökkäyksiä.

Suomeksi sanottuna kirja ei vakuta hyvältä. Mutta kun se oli. Tiedän että minun ei pitäisi jankata kirjan ihanuutta, mutta nyt en oikein osaa kritisoidakaan!
Pahuksen kirja. Luin viisi tuntia melkein putkeen ja hakkasin tyynyjä kun tajusin sen pahuksen kirjan loppuneen.
Juoksin nopeasti tietokoneelle ja kirjoitin kirjailijan Googleen. Alkoi raivokas kammppailu etsiessäni kirjalle jatko-osia. Onneksi tajusin että kyseessä oli trilogia, muuten olisi hajonnut jotain muutakin kun oma kahjo pääni.
Nyt vain seuraavia osia odottelemaan. Sitä en kumminkaan kärsivällisenä ihmisenä jaksa tehdä vaan menin enkunkieliseen wikipediaan ja etsin jatko-osat. Toiselle välilehdelle avasin google-kääntäjän (google on oikeasti joka jampan kaveri) koska en jaksanut alkaa kääntää sivukaupalla tekstiä-olen laiska, so what.
Tiesin kyllä että google-kääntäjä on kamalan huono, mutta se paljastui taas TÖKERÖN huonoksi.


she breaks up with him.

google-kamu sanoo:

hän hajottaa hänen kanssaan

Sainpahan seuraavan viikon naurut. :DD

Mutta urgh. Siis. Sitä. Meinasin. Argh.
Lukekaa tämä kirja!
LUKEKAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA se oli käsky!

...
Okei, voisitte olla kilttejä ja esittää lukeneenne. Sitten voisin iloisin mielin hehkuttaa teille kirjalöytöäni.
Nyt häivyn. Lukemaan kirjan uudestaan.

Wonderful Human Beeing

En ole valvonut pitkiin aikoihin samalla lailla kun eilen.

Keskiyön jälkeen vain tuijottelin harmaata ja hämärää kattoa musiikin pauhatessa kuulokkeista. Maailmani tuntui sillä hetkellä niin elävältä ja omituiselta, ajatukseni heittivät kärrynpyörää mielessäni.
Mutta kun otin kuulokkeet pois, havahduin täydelliseen hiljaisuuteen ja hämärään valoon joka ikkunasta kuulsi. Pienen linnun ääneen avonaisesta ikkunasta.
Sillä hetkellä oli omituinen tunne elämästä.


Semmoinen harvoin tuleva fiilis: Minä elän.



Siis tottakai minä elän, mutta todella harvoin pysähdyn hengittämään ja ajattelemaan maailman salat puhki. Niistä silti mitään selvää saamatta. Mutta tunne, kuinka väsymys hiipi hiljaa huoneeseen mutta en saanut unta...se sai minut tajuamaan että pitäisi useamminkin yrittää tajuta tätä ihmettä jota elämäksi kutsutaan. Argh, kuulostaa enemmän kuin kliseisen typerältä!




Mietin eilen ihmisen käyttäytymistä.
Ihminenhän on mustekalan lailla värinvaihdon mestari, myös me muuntelemme itseämme keskustelusta toiseen. Eri ihmiseltä ihmiselle.
Maalaisjärkikin se sanoo ettei tuiki tuntemattomalle kerrota heti ensimmäisenä koiran kuolemasta tai omista viha-rakkaussuhteistaan.
Jotkut ihmiset ovat kumminkinkin enemmän kaloja vedessä, uivat sosiaalisilla taidoillaan keskustelusta keskusteluun, ihmistyypiltä toiselle.
Samalla kuin sellaiset kuin minä pärskivät säälittävästi rantavedessä yrittäen usuttaa keskusteluun edes jotain, ettei vaikuttaisi aivan tuppisuulta.


Joskus se on kyllä vain parempi olla hiljaa ja kuunnella muita. Hiljaisena olossa on usein hyötyä kun tutkii monimutkaista ihmisluonnetta. En tiedä mistä se on lähtenyt mutta kiinnitän niin paljon huomiota nykyään elekieleen, toisten ihmisten väliseen kommunikaatioon että unohdan joskus olevani osa keskustelua. Tarkkailijan rooli on vain niin helppo ottaa.





Johtopäätöksiä on niin helppo tehdä.




Se on eri asia kumota niitä omassa mielessään.






Olen yleensä ihminen joka pitää arvuutella ihmisten ajatuksia, tulkita asioita ja vetää omat teoriansa ja analyysinsä. Kuinka useinkaan olen istunut sivussa ja salaa katsellut ihmisiä, pyöritellyt heidän käytöstään mielessäni ja tajunnut siinä hetkessä jotain aika itsestäänselviä asioita, mutta myös asioita joita ei heti tajuaisi. Ihmisen psykologia on alkanut olla kiinnostavaa, olen miettinyt usein tekoja ja seurauksia mitä seuraa jos sitä ja tätä...


Jossain vaiheessa aloin olla jo niin varma näistä "meedionkyvyistäni" että tunsin velvollisuudekseni jakaa näitä muille.


Asioita joita muut eivät ehkä epähuomioissa tajunneet, tajusin yhtäkkiä olevani pälättämässä niitä heille, heittämässä epäilykseni suoraan kasvoille.
Erikoisinta oli kun menin täräyttämään jo kauan epäilleeni asian erään luokkalaiseni pärställe. Siis ihmisille jota hädin tuskin tunsin.
Ilme oli hämmästystä suurempi kun aloin pälpättää totuuksia puolitutulle ja hän vain kuunteli. Okei, ensimmäiseksi ärsyyntyi kun olin edes huomannut hänen suuren salaisuutensa. Sittemmin huomattelin asiasta koko ajan, ja voinpa sanoa että tunsin upeaa auktoriteettista valtaa omatessani erään marionettinuken narun josta vetää ja saada ihminen hämilleen.
Kumminkin...eihän asia minulle kuulunut.
Nauratti silti kovin kun hän avautui MINULLE ja kysyi neuvoja.

Olen siitä lähtien luullut osuvani aina suurissa ihmissuhdekyvyissäni oikeaan.
Kunnes toissapäiväni aloin kuumeisesti miettiä miten paljon johtopäätöksiä olin vetänytkään, miten monta kenties valhetta olinkaan lausunut koska luulin olevani oikeassa.
Siksi tuntuu nykyään että näen vain harhoja yrittäessäni tulkita ihmisiä. Joitakin ei vain yksinkertaisesti voi, en osaa.
He piilottavat tunteensa ja kätkevät sen ainaisen hymyn alle.
Ja minä turhautuneena...luovutan?
EN.
Lakkaan kylläkin suoltamasta turhia ja epämääräisiä arvauksia.

Ihmisluonto on vaikea, outo, monimutkainen, tunteet menevät miten sattuu, eri tahtiin järjenpalon kanssa. Joten ehkä pitäisi vain elää sen kanssa etten osaa lukea ajatuksia.

Hmm. Lukiossahan alkaa psykologia?
Sitä odotellessa.