I can't eat anything sweet so it makes me fucking angry

Come up to meet you, tell you I'm sorry
You don't know how lovely you are

I had to find you
Tell you I need you
Tell you I set you apart

Tell me your secrets
And ask me your questions
Oh let's go back to the start

Running in circles
Coming up tails
Heads on a silence apart

Nobody said it was easy
It's such a shame for us to part
Nobody said it was easy
No one ever said it would be this hard

Oh take me back to the start

I was just guessing
At numbers and figures
Pulling your puzzles apart

Questions of science
Science and progress
Do not speak as loud as my heart

Tell me you love me
Come back and haunt me
Oh and I rush to the start

Running in circles
Chasing our tails
Coming back as we are

Nobody said it was easy
Oh it's such a shame for us to part
Nobody said it was easy
No one ever said it would be so hard

I'm going back to the start

It's sunday again. Huomenna on maanantai. Muuttuuko mikään silloinkaan? En usko, juuri siksi tämä onkin elämää. En tiedä haluanko asioiden muuttuvan. Kunhan vain varjot katoaisivat ihmisten silmistä. Kunhan vain omat silmäni muurautuisivat umpeen hetkiksi. Kunhan vain nauru tulvisi sieluista.

Kunhan vain elämässä ei syötettäisi paskanjauhantaa siitä miten kaikki on mahdollista.

I'm your sister

Viikonloppuna törmäsin outoon, uuteen juttuun. Kysymykseen jota en ole miettinyt ehkä ikinä, koska siihen ei ole ollut minkäänlaista tarvetta. Okei, tosiasiassa tarvetta olisi. Mutta kuka ikinä ajattelee roolejaan samalla lailla kun ylihermostunut minä?

Miten ollaan hyvä pikkusisko?

Typerä kysymys. Niin juuri. Mutta kun juttu on siinä että olen koko elämäni asunut pikkusiskoni kanssa, häntä potkien, lyöden ja määräillen. (Kuulostaapa julmalta mutta voin vakuuttaa että käyttäytyminen on molemminpuolista) Olen jakanut mahtavia kunnon isosiskon neuvoja, auttanut ylä-asteelle siirtyvää siskoani pelottelemalla yläkoulun vaaroista. Lällättänyt hänelle omista isosiskon oikeuksistani, irvaillut kun hän on marissen mennyt nukkumaan kun minä olen jäänyt toljottamaan teeveetä josta ei oikeasti edes tule mitään katselemisen arvoista. Olen ollut ISOSISKO.
Mutta kas kun satun unohtamaan aina ihan välillä (aina) että olen itsekin pikkusisko.
Aika julmaa sanoa että unohdan aina siskoni (siskopuoleni, isän lapsi, ei äidin mutta so what) koska hän ei kuulu jokapäiväiseen elämääni.
Siksi on niin kauhean hermostuttavaa kun isosisko tulee käymään ehkä kerran, pari vuodessa. Viipyy päivän, ehkä kaksi.
Ja typerintä on se, että minun pitäisi käyttäytyä häntä kohtaan kuin siskoa.
Julmemmaksi menee aina vain, mutta en tunne olevani osa isosiskoni elämää sillä tavalla kuin muissa perheissä varmasti. Eikä hän ole semmoinen osa elämääni mitä olisin kuvitellut pienenä isosiskon olevan. Ensinnäkin ikäero on aika huimaava. Järkytyin viikonloppuna, olin luullut isosiskoni olevan semmoiset keveät 23-25 vuotta, mutta täräytys tuli, ja törmäsin seinään kuullessani hänen täyttävän 28.
Minulla on miltei kolmikymppinen sisko, jolla on pelottava poikaystävä, joka asuu Helsingissä ja käy säännöllisesti töissä, viettää (kaiketi jos Facebookia on uskominen) hauskoja bileviikonloppuja.
Minä olen hikisesti lukion ekalle siirtyvä taidefanaatikko joka pysyy kaukana bileistä varmasti kolmikymppiseksi asti.
Ja voisinhan olla ihan vain normaalisti. Eihän tuommoisten tekijöiden pitäisi vaikuttaa ihmissuhteisiin, varsinkaan sisarsuhteeseen.
Mutta kun se vaikuttaa. Minä itse olen aika lapsi kun juttelen isosiskon kanssa. Mistä semmoiselle pitäisi edes puhua? Kysellä onko poikaystävä kiva? Menettekö naimisiin?
Nuo olisivat ajankohtaisempia kysymyksiä kuin ne mitä normaalisti juttelisin ihmisten kanssa.
En tarkoita etteikö isosisko olisi ihana. Hän on mukava, tosi mukava. Mutta kun ahdistun aina tajutessani että kuulumme toistemme elämään vain aika löyhällä langalla. Trapetsitaiteilen sillä, yritän tajuta. Yritän olla hyvä pikkusisko.
Siinä taas ongelma. Ainakin omassa ahtaassa päässäni.
Olen viisitoista, kohta kuusitoista ja siksi viime vierailulla taisi isosiskoni vierastaa minua kun vain murisin ja ärisin muille perheenjäsenille. No, vietimme viikonlopun omillamme. Sisko luki lehtiä, minä piirtelin marionettinukkeja joilla oli raajoja irrallaan. Olisin voinut helposti marssia huoneestani vanhaan malliin ja kysyä että pelataanko jotain? Lähdetäänkö elokuviin niin kuin ennen?
Mutta huoneeni kynnys tuntui massiiviselta. Tuntui etten osannut tehdä sitä luontevasti.
Joten päädyin istumaan vaivaantuneena, yksin omassa kodissani. Tuntui kuin olisin itse ollut vieras talossa.
Nyt harmittaa etten osannut olla luontevampi. Siinä menee kumminkin taas puoli vuotta ennen kuin isosisko tulee käymään. Mutta ehkä saan siihe mennessä kerättyä rohkeutta olla luonteva.


Siskohan se vain siinä.

Change

Syvällisempää

Kesä on antanut itselleni jollain oudolla tavalla positiivusuutta, iloa, intoa ja rohkeutta. Vaikka lähdin kesälaitumille katkerasti itkien ja surkutellen kamalaa kesääni kotona, on kaikki kääntynyt paremmaksi päässäni.

Oikeasti kesä on mennyt niinkuin aluksi pitikin. Ei mitään suunnitelmia, ei mitään erityistä meneillään. Tylsä kesä.

Mutta todellisuudessa se on oma asenteeni joka on muuttunut.

Pilvien takaa ei olekaan ollut myrskypilvirypäs, vaan pikemminkin auringonsäteitä. Ihmiset eivät ole olleetkaan ilkeitä, juonittelevia roistoja ja ämmiä, vaan pelkkiä itsekeskeisiä parkoja. (Ihminen on ihminen, oltiin sitten kuinka positiivisia tahansa) Ja aika moni on hymyillyt takaisin, kun on randomisti heittänyt hymyn sinne tänne. Se on tuntunut kivalta. Samoin kuin se, että huomaa olevansa ihan jees seuraa kaiken itsesääliyden jälkeen. Ja nauravansa kaikelle, puhuvansa outoja niin kuin ennen.

Ja huominen näyttää yhä houkuttelevammalta. Kuin tämä päivä, kuin eilinen.

Taidan sanoa että tämä kesäloma oli ihana omalla, laiskalla tavallaan.

Suuria suunnitelmia? Noup.

Paljon elämistä? Yep.

Ja nyt, vaikken tahtoisi sanoakaan...

...toivon hieman salaa että kesäloma jatkuisi vielä. Vielä enemmän aikaa hengähtää kuin nämä lyhyet päivät ennen ensi torstaita. Torstaita ja Nastopolia. Olenkohan tosissani? Haluan pitkittää tätä koko kesän kestänyttä odotusta, menoa unelmieni kämäiseen pieneen lukioon?

Haluanko tosissani pitkittää uutta, järjetöntä, minut hulluksi tekevää opiskelua? Haluanko pitkittää sitä että pääsen kuvistunneille???

Oh, yes. I do, I do, I do.

Haluan nauttia vielä viimeisistä lomapäivistä täysillä. Kuin olisin vasta oppinut kuinka oikeasti eletään. Sillä lailla nauttien.

Mutta kun koulun aika tulee...no, murehditaan sitä sitten.

Kaikkea muuta kuin syvällistä

Teksteissäni tapahtuu todella radikaaleja hyppyjä aiheesta appelsiiniin, mutta tämän positiivisuuden puuskani ansiosta päätin olla välittämättä.

Kävin eilen kaupungilla. Piti mennä ostelemaan vaatteita, kuluttamaan rahaa. Loppujen lopuksi tyydyin Miss Mix-lehteen ja karkkiin. Mutta ne saivat minut iloisemmiksi kuin pino vaatteita pitkään aikaan. Kävin kahvilla (Herranen aika sentään miten tuo kuulostaa aikuiselta! ) juomassa Latten. Samalla kuin keskustelimme pienen porukan kesken maailman parannusta ja politiikkaa koskevista asioista.

---

Kattia kanssa. Luimme horoskooppeja ja teimme teinitestejä.

Sen jälkeen oli vuoro HARRY POTTERILLE. Okei, tuo oli jo toinen kerta kun sain nähdä sen, mutta tällä kertaa 3D! Huisia.

Toinen kerta kun katson kyseisen movien, mutta reaktiot aivan samanlaiset kuin ensimmäisellä kerralla.

Voldemort: "Harry Potter is dead. Heeheehee"

Reaktio: Järjetön naurunpuuska ilman järjellistä syytä. Paitsi tietenkin se että heeheehee kuulosti älyttömän koomiselta. Tajuatte varmaan.

Voldemort kuoli. Reaktio: Järjetön itkupuuska ilman järjellistä syytä. Se oli pahis, paha nujerrettiin, mihin jäivät hurraa huudot ja jeejeet? No, ne hukkuivat minun säälivän itkuni alle. C'mon. Voldemortilla oli nyt vain vähän huono lapsuus, ei siitä muuten ois niin kamalaa tullut! Kaiken kaikkiaan se oli vain pikkupoika...voivoi. Tästä minun PAHISKIN ON IHMINEN-ajattelutavastani voi olla monta mieltä...

Kiitos elokuvaseurasta ystävälleni! Ihanaa tuntea toisen innostus kun joku nykii hihaa koko ajan: "Nyt se alkaa!"

Ai niin. Leikkasin hiukset. Tuli semmoinen PAKKO SAADA MUUTOSTA-huuma ja silloin sakset saivat osakseen tehdä minusta uuden Pinjan. Ja tänään vielä parturiin että ammattilaiset saavat korjailla amatöörin hiustenleikkuujälkeä. Mutta siis nyt taitaa olla aika lyhyet hiukset...edelliseen verrattuna. Hmm. Tuntuu kivalta.

Minä menen nyt ihastelemaan postissa tullutta hiustenhoitopakkaustani. Olen ilmeisesti voittanut sen jostain kisasta. No, ihan kuin sillä väliä olisi mistä se on. Kunhan se ON. Ja ON ilmainen. HEEHEHEE

Secret or not?

1. Nimeni tulee pensaan nimestä.

2. Itken katsoessani Disneyn elokuvia

3. Pelkään kuollakseni hämähäkkejä. Minun on pakko aina nukkumaan mennessäni puistella lakanat ettei niihin ole piiloutunut hämähäkkejä.

4. En oikeasti haluaisi lemmikkiä itselleni. Ne ovat ihania, varsinkin söpöt koirat, mutta vievät niin paljon aikaa että tältä heikkohermoiselta menisi järki.

5. Haluan kuvataideopettajaksi

6. En tiedä miten päästään kuvataideopettajaksi vaikka olen kysellyt sitä vaikka kuinka monesti vaikka keneltä

7. Olen kamalan ujo.

8. Piirrän vain lyijykynillä. Värittää en halua enkä osaa.

9. Olen taidefanaatikko.

10. Käyn pari kertaa viikossa hölkkäämässä jonka jälkeen ahtaudun sohvannurkkaan syömään. Tehotonta mutta tulee hyvä mieli!

11. Ihailen opettajia

12. Rakastan Nastopolia vaikken opiskelekaan siellä VIELÄ

13. Luen taidekirjoja ja leikin olevani asiantuntija mutta en oikeasti muista puoliakaan taideteoksista.

14. Olen aina halunnut mukaan oppilaskunnan hallitukseen yms. mutta minua pidetään niin ujona ettei päästetä. OLEN KATKERA

15. Päässäni asuu monia persoonallisuuksia. Harmittaa etten voi itse määrätä mikä on milloinkin valloillaan.

16. Olin ylä-asteella angsti-apina koska angstin niin kovasti

17. En tykkää sisustaa enkä siivota.

18. Kun olen yksin kotona, laulan pikkusiskoni nuoteista niin kovaa kuin ääntä lähtee. Ja usein huomaan jälkeenpäin ikkunan olleen auki...

19. Pidän Hollywood-romanttinen-komedia-happy end-roskasta oikeasti. En rakasta niitä, mutta jos minut pyytää leffailtaan katsomaan hömppäiltoja, en sano ei!

20. Yritän pukeutua taiteellisesti mutta en osaa oikein olla tyylikäs näyttämättä friikiltä olkatoppauksissa.

21. Rakastan muotilehtiä.

22. Luin 14-vuotiaaksi asti W.i.t.c.h.-lehteä.

23. Sanon kaikille harrastaneeni kilpauintia pari vuotta mutta oikeasti ehkä vajaan vuoden. Lopun aikaa olin uimakoulussa. Ja kilpauinnissa olin surkea. Erään kisan kesken (en ollut käynyt treeneissä pitkään aikaan)aloin altaassa haukkoa henkeä ja huusin että saanko keskeyttää. En saanut. Uin sammakkoa maaliin. Ja olin siis muita kaksi minuuttia jäljessä...

24. En ole ikinä matkustanut junalla, metrolla, lentokoneella, laivalla, raitiovaunulla enkä ole myöskään veneillyt kuin kuin kerran seitsemänvuotiaana.

25. En ole ikinä ollut ulkomailla. En siis kävellyt rajojen ulkopuolelle, edes seilannut merellä jne jen

26. En pysty katsomaan yli K13 elokuvia. Sain kaksi vuotta sitten pysyvät traumat Grimmin veljeksistä joka on siis K11.

27. Järkytyin kun tajusin että olen silti katsonut erään K15 elokuvan. Da Vinci koodin...

28. Rakastan lihaa. Ei mitään ihanaa kuultavaa mutta en voisi eläissäni alkaa kasvissuöjäksi, olkoon kuinka eettistä.

29. Rakastan kuollakseni katsoa Gleetä koska siinä on se opettaja, Will Schuester joka on aivan ihana

30. Olen yrittänyt äänittää omaa lauluääntäni kuullakseni miltä se kuulostaa mutta järkytyin kovasti kuinka kamalasti kimitän etten ole enää kokeillutkaan.

31. Kadehdin ihmisten hienoja blogeja ja yritän tehdä omastani yhtä hulppeaa kuin kavereillani

32. Joskus unelmoin muotiblogista

33. En pidä avioliitoista

34. Mutta pidin kun olin kymmenen. Minulla on hääsuunnitelmat tallessa.

35. Harrastan potkunyrkkeilyä siskoni kanssa. Okei, ei virallisesti, harrastan potkunyrkkeilyä siskooni. Hän minuun samaten.

36. Minulla on astma

37. Haaveilen salaa että minusta tulee fyysikko tai kemisti.

38. Kirjoitan juuri nyt kirjaa joka on surkea. Niin surkea että taidanpa aloittaa uuden.

39. Haluaisin muuttaa Helsinkiin joskus sitten hamassa tulevaisuudessa

40. Vihaan salaattia. En suostu syömään sitä kovin helposti.

41. Ostan joka viikko seukalla käydessäni Starbucks-kahvia.

42. En ymmärrä vauvaintoilua. "Oii katso miten söpö ja pieni vauva tuolla!" Mielestäni vauvoilla on liian iso pää verrattuna vartaloon ja se saa ne näyttämään hiukan alieneilta. Mutta kai ne ovat suloisia. Varmaan.

43. Haluaisin osata näytellä

44. En halua uskoa että kaikki taiteilijat ovat homoja. Koska minä en kelpuuta ketään muuta kuin taiteilijasielua.

45. Halveksin päihteitä ja niiden käyttöä.

46. Mielikuvitukseni on hirmu villi. Tänä aamulla lenkillä käydessäni kehitin tarinan teiniraskaudesta. Mielikuvittelen (jos se on sana) todella usein.

47. Kirjaan kaiken kalenteriin. Kännykän ja demi-kalenteriini.

48. En osaa hymyillä nätisti valokuvissa, joten varmuuden vuoksi irvistän niissä aika usein.

49. En pidä yhtään teknologiasta. Kaiken maailman wii-pelit, kosketusnäyttöpuhelimet, asioiden tekeminen tietokoneelle...MIHIN KATOSIVAT KYNÄ JA PAPERI?

50. Näiden kaikkien 49 listankohdan jälkeen ihmettelen että minulla on kavereita. VIELÄ

Coffee makes me spinning around!

Mmm. Kahvia? Joillekin se on äärimmäinen EI KIITOS. Pelkkä kahvin haju öklöttää. Silloin ei auta kuin teekutsuilla/päiväkahveilla pyytää kiltisti mehukattia. Eli suoraan sanottuna alentua lapseksi. Koska mielestäni kahvi ja sen juonti....se on aina ollut aikuisuuden merkki. Siltä se pienin kuusivuotiaan silmin vaikutti, kun seurailin aikuisia litkimässä kahvia sivistyneesti. Mummo pyysi lisää maitoa, isä sokeria. "Kuka haluaa lisää kahvia?"
Se oli salaperäinen maailma johon halusin vielä jonakin päivänä kuulua. Mysteeri, nimeltä kofeiinipitoiset juomat.
Niitähän ei suositella lapsille. Joten miten olisin muka saanut maistaa sitä ikinä? Ainoa mahdollisuus oli päiväkodissa makujenmaistelupäivä, jolloin testattiin kai makuaisteja, koska silloin meille pienille tyrkytettiin suolaa, sokeria, sitruunaa ja tatatatatatadaaaa KAHVIA!
Mutta minä olin kipeänä.

Kahvi kiehtoi yhä mieltäni kuin kielletty hedelmä. Asia jota en voinut saada (periaatteessa olisin saanut koska tahansa vain pyytämällä esimerkiksi köksäntunnilla että keittävät minulle kahvia. Mutta en uskaltanut siltä varalta etten pidä siitä ja alan sylkeä sitä ympäri ämpäri pöytiä) mutta halusin kovasti. Janosin vain ja ainoastaan kiellettyä kofeiinia....

Possibility. Mahdollisuus saapui leirin muodossa. Kaverini juo kahvia, ja en tiedä mistä rakas haaveeni kuulua kofeiiniriippuvaisten maailmaan pälkähti päähäni, mutta päätin maistaa kahvia.
Ja sitten kun aavistelin aikuisuuden hetkeni olevan käsillä...odotin herkullisen kahvin aromeja...tai joko jotain jonka halusin sylkäistä ulos...
Nothing. Se oli vain hassunmakuista. Litkua. Joka maistui kahville. Maaginen hetki oli poissa, jäljellä oli vain ruskeaa lirua jota litkin.

Minulle ei iskenyt kahvintarvetta aina päiväkutsuilla. En juonut kahvia kuin silloin tällöin. Oli hetkiä jolloin mieleeni iski kahvihiiri. Ja sitten se oli poissa. Kummaa. Eikös kahviriippuvuus ole pysyvää? Migreeniä jos ei saa kahvia yms?

Mutta onko kukaan kertonut haittavaikutuksista jota kahvi saa aikaan? PIRISTYMINEN?
Ja omassa tapauksessani yltiöpäinen huitelu ympäri maailmaa sekopäisenä. Asioiden pälätys ja kälätys. Ja mikä oudointa, oletteko kuulleet kahvidarrasta?
Se tumma litku jonka nykyään myönnän aika hyvänmakuiseksi, tekee muistoihin koloja. Aukkoja muistissa viime illan tapahtumista. Dementiaa? Huono muisti? NOU. I blame coffee.

Johtuukohan kahvista sekin että blogini on aika turhanpäiväinen? Käsi ylös ketä kiinnosti lukea kahvinjuonnistani?
---
Niin minä arvelinkin.
Mutta. Kokeilkaa juoda kahvia, jos ette ole jo. It makes me spinnig around. Ihan kuin tarvitsisin ekstrapotkua ollakseni seko. Ja outo.
Olenkohan minä nyt aikuinen kun juon kahvia välillä?
---
Niin minä arvelinkin.

Hope you can see me

Tänä aamuna katsoin peiliin ja mietin minkälaisena ihmiset näkevät minut. Minkälainen olen ollut, miten maailmalle näyttäytynyt. Pelkään että toiselle puolelle maailmaa olen vain hymyillyt, kun taas toisen olen hylännyt ja päättänyt irvistää sille. Angstia kunnolla. "Et sinä minua muunlaisena nähnytkään, miksi esittäisin muuta?"
Mutta sitten taas päähän pälkähtää onko sekään koko totuus. Hittolainen, olisi kiva tietää kuka oikeasti katsoo peilistä takaisin! Olenko se minä? Vai sen varjo mitä olen halunnut aina olla, sinun ja minun yhdistelmä? Taitaa olla että se on kuori jonka olen itsellenei rakentanut. Uskoo ken tahtoo.

Joskus tuntuu että sieltä peilistä katsoo monsteri. (Siis muullakin tavalla kuin ulkonäön puolesta...) Murhanhimoinen hirviö.


Joskus tuntuu että ihmissuhteet on huollettavia. Jotain omituisia narukeriä, joita hamstraamme lankakoriin. Hamstraamme hurmiossa, uutuudenviehätys on loputon.
Jossain vaiheessa kori tuntuu ahtaalta. Harittavatko silmät vai alkavastko narukerät purkautua?
Siitä pienestä ajatuksesta lähtee se. Kaaos. Kun ensimmäinen kerä tipahtaa, alkaa kieriä ja jättää jälkeensä sekavan lankamytyn. Herranen aika. Se alkaa kadota, olla jo horisontissa....
Mutta se roikkuu silti korissa. Heiveröinen langanpätkä sojottaa korissa. Paniikki iskee.
Tarrattuaan lankakerän päähän ei ole paluuta.
Silloin ei puhuta enää tasapainoisesta ystävyyssuhteesta, vaan toispuolisesta, epätoivoisesta roikkumisesta. Ihmisestä joka kuumeisesti yrittää kelata lankaa, hankkia menetetyt ystävät ja ihmiset takaisin. Mutta mitä enenmmän narua kiskoo, sitä enemmän se menee sykkyrään, solmuun ja purkautuu.

Ja LOPPUJEN LOPUKSI, mitä on jäänyt käteen? Tyhjääkin tyhjempi lankakori. Täynnä katkenneita langanpätkiä, muistoja kokonaisista elämistä.

Jos ette ole jo huomanneet niin sunnuntai-aamulla ajatukset lentelevät aivan liian vapavasti. Pitäisi laissa kieltää yömyöhäinen kännykän näpräily. Mutta kun en saa unta, niin silloin en saa unta. Siihen ei auta keksit ja maito, lampaiden laskeminen jne. (Olen kokeillut joskus muinoin lampaiden laskemista, huonolla menestyksellä. Aloin tietysti heti miettiä mistä ne hitsin lampaat tulivat ja miksei joku karannut?!)
Mutta mietteiden laatu on siis Ö +
Asiasta toiseen, syvällisestä lankavertauksesta musiikkiin. Kävin eilen lenkillä ja löysin lenkkikamuni! Luonnollisesti kuuntelin iskelmää, joten kun sieltä tuli Paula Koivuniemeä, juoksin jopa kovempaa kuin ennen! (Eteneminen oli kyllä etananvauhtia, mutta olin nopeampi etana!) Ja sitten sieltä tuli Erinin Popeda! Okei, outo musiikkimaku, mutta jalkani kulkivat nopemapaa kun Erin lauloi: "Ei mennä naimisiin, ei nyt ei koskaan eikö niin, ei tehdä tästä vaikeaa."

Oltais niinkuin tähän asti, keittiössä luontevasti, kuunneltaisiin Popedaa!

Welcome to the world of HumanDolls

RAKKAUS
The line between love and hate

Herranen aika miten sitä voi unohtaa tuollaisen
maailmaakannattavan aiheen.
Rakkaudestahan unelmoi miltei jokainen. Todellakin! Aikuiset, teinit...lapsetkin jahtaavat päiväkodin pihalla toisiaan kuvitellun ihastuksen valossa.
Kolmetoistavuotiaat pussailevat yläasteen pihalla ja tyhmät teinitytöt lähettelevät Demiin/Miss Mixiin kysymyksiä sänkyyn menosta.
Rakkaus näkyy varmasti parhaiten avioliitoissa. Todellakin! Kaksi aikuista joilla ei ole parinkymmenen vuoden jälkeen MITÄÄN sanottavaa toisilleen. Joilla viha on lähempänä keskinäistä ymmärrystä.
Mutta syyllisyydentunto pakottaa olemaan yhdessä. Hei, sitähän luvattiin ikuista rakkautta. Kokeile nyt saatana edes.
On se kyllä mukava lukea rakkaudesta. Mutta sen mukavuuden vie mennessään täydellinen kusetuksentunne. Real Life kurkkailee sivujen välistä. Vai kuinkakohan todennäköistä on tapahtumasarja, jossa mies luovuttaa verta ja veri päätyy kuolemaisillaan olevalle naiselle ja nainen saa veren mukana miehen kiinnostuksenkohteita ja muistoja. Heillä on YHTEYS. He etsivät toisiaan kuumeisesti Lontoon ja Dublinin kaduilta, löytämättä. Näkevät toisensa vilaukselta, kunnes kirjan lopussa tapaavat malliin: "Se olit sinä koko ajan".
Tai toisena esimerkkinä nuori, neljätoistavuotias tyttö joka laitetaan koulussaan puhumaan terapeutille, ja terapeutiksi paljastuu kolmekymppinen komea mies. Tyttö käy terapeutilla kahdeksantoistavuotiaaksi saakka, jopa kesälomilla, vapaa-ajalla. Vastoin kaikkia maailman lakeja ja omaa järkeäni he rakastuvat. Normipäivä.
Harmi todellakin ettei se mene noin. Mutta kiitoksia silti kirjailijoille jotka pitävät toivoa yllä. Onhan maailmassa toki ihmeitä. Rakkautta yli rajojen, ikävuosien, kansalaisuuksien, lakien. Olisi kiva uskoa niihin.

Älkää pahastuko tästä sekavasta tekstistä, se on vain oma, piskuinen ja ahdas mielikuvani.





Ahdasmieliseltä tuntuu näinä päivinä nykyään kaikki. Tuntuu ihan oudolta. Olen kieriskellyt vähän muistoissa ja ajatellut asioita jotka painatin kiviseen lippaaseen iäksi. Päälle liimasin "ÄLÄ AVAA"-lappusen. Silti menin ja revin sen väkisin auki.

Tajusin unohdettujen ajatusten virratessa mieleeni kuinka kaipaan jotain. Tai siis jotenkin vanhaa. Vanhoja hyviä aikojako? Nääh. Vanhoja, hyviä, pahoja, kamalia, surkeita ihmisiä.

Ihmismieliä joiden kanssa olin kietoutunut muka ajattelemaan samoin. Kaikki on aina kaunista ensiksi. Sitten alkaa vajoaminen.
Vajoaminen hetkiin jolloin hän huusi minulle, käski hankkimaan oman elämän. Hetkiä jolloin nauroimme kippurassa jollekin typerälle, pinnalliselle jutulle. Hetkiä jolloin hän laati sopimuksen. Se hemmetin sopimus on vieläkin pyötäni kätköissä. Se on hetki, muisto ja kynänjälki joka tekee todelliseksi sen että joskus edes tunsimme toisemme. Hetkiä jolloin itkin aivoni pihalle, hakkasin seinää luullen että se tekee asiat paremmaksi. Hetkiä jolloin vain tuijotin tietokoneen ruutua mieli tyhjänä.
Ennen kaikkea vajoan hetkiin, jolloin hänkin myönsi olevansa ihminen.
Se on outoa. Inhimillisyys ei ole mielestäni perus"ominaisuus" tai sellainen. Jos ihailen, kadehdin, haluan olla joku ihminen....en näe henkilöä sillä lailla ihmisenä. Hän on kuin vahanukke, upea ja täydellinen. Hymy kivettynyt muovisille kasvoille.
Kestää aikaa tajuta että vahanukkea ei ollutkaan. Vahanukellakin on tunteet, mielikuvitus ja paheet. Hänellä on tuskaa, tuskaa sydämessään niinkuin sinullakin. Kaikilla, luulisin.
Hän siis nauroi ja... itki.
Eiväthän vahvat itke. Itkeminen on nössöille, ei hänelle. Minä itken. Liikaakin, tyhmissä paikoissa. Disney-leffoissa, ihmisten puolesta joita en tunne. TYPERÄÄ: Itkeminen on heikkouden merkki, sama kuin kuuluttaisit olevasi rikki ja väsynyt. Se naarmuttaisi pintakuvaa.
Mutta hän istui ja itki.

Ja minä ymmärsin kaikkien tässä maailmassa olevan pahoillaan jostakin. Ja että ehkä jokaisella on tunteet. Omituista. Olin luullut eläväni vahanukkejen keskellä.