Kunniotustako?

Minulle sanottiin, että pitäisi kunnioittaa ihmisiä.
"Näyttele ees kunnioittavas, ei tarvi sanoo kaikkee mitä ajattelee! Varsinkaan kun suusta tulee tommosta myrkkyä."
Hmm, ironista. Tuohan vain todistaa sen, että ihmiset valehtelevat toisilleen koko ajan. Eihän toki sovi pahoittaa toisen mieltä. Tajuan kyllä, mutta meidän perheessä on unohtunut, ettei tämä ole pyhä temppeli, jonne paha ei pääse ikinä asumaan.
Vaikka lukittaisiin ovet ja tilkkiäisiin ikkunat, pääsee se paha maailma silti jostain sisään.
Turha on yrittää vaalia hyviä, hurskaita arvoja ja tapoja kun oven takana lentää ruumiita vasten kuistia.
Ja mitä hyödyttää vaalia omaa pyhää iloaan pienessä nurkassa, kun ei se vaikuta tähän maailmaan? Korkeintaan sinusta tulee niin suloisen sinisilmäinen, että nielet kaiken mitä paha maailma vain syöttää. Kaikki tietää miten sellaisille ihmisille käy.
Mitä yritän siis sanoa? Maailma on jo paska, samoin ihmiset?
Ei, vaikka tottahan tuokin toisaalta on.
Yritän todistaa selviytymistarinaa. Itsekkyyden ylistystä. Tekopyhyyden julistusta.
Pinnallisuuden voittoa. Moraalin turhuutta.

Voi herranjestas pakko päästä ulos, pakko saada joku positiivisuuspilleri, NYT ja HETI!
Esimerkkinä piristyksestä:

Ihanuutta. How I Met Your Mother <3

Ask me your questions

Tänään on tullut mietittyä mm. seuraavia asioita:

1) Sukupuoli, seksuaalisuus, mies ja nainen, vai pelkästään ihminen?
Jos oletetaan niin, ettei Jumala sanantarkkaan luonut maailmaa, niinkuin fundamentalistit ajattelevat, vaan että se voidaan nähdä vertauskuvallisena, ja että evoluutio rokkaa, niin miten selitätte hyvät ihmiset tämän:
Miksi evoluutiossa on syntynyt kaksi, miksi tuli female and male, naaras ja uros? Mihin sitä on tarvittu?
Entä jos alussa on ollut yksi? Tai siis on ollut pakko, mikään ei ole voinut lähteä kahdesta (ennen kuin toisin todistetaan). Miksi se on sitten jakautunut kahdeksi niin erilaiseksi, tai siis mistä hemmetistä on tullut nainen ja mies? Miksi on kaksi, ja miksi ne voivat saada jälkeläisiä? (Älkää antako minulle mitään alkukantaista biologiantuntia, tiedätte etten tarkoita sitä) Miksei luonto kehittänyt yhdenlaista?
Jos joku osaa antaa jonkinmoisen selityksen, kiitos ja kerro. Teoriat otetaan ilolla vastaan, samoin vastamietteet.
Antiikin ajan Ateenassa järjestettiin olympialaiset, joihin saivat osallistua vain miehet. Treenattujen urheiluvartaloiden joukossa homoseksuaalisuus oli todella yleistä.
Jos tuolloin homoseksuaalisuus johtui siitä, että miehet viehättyivät toisista miehistä viettäessään niin paljon aikaa keskenään, olisiko sama mahdollista toetuttaa nykyajassa, ja vieläpä kääntää täysin heterosta miehestä homo?
Jos olisi hypoteettinen olettamus, että se on ympäristö, joka määrää seksuaalisen suuntautumisen, olisiko mahdollista esim ottaa miehiä ja jättää keskenään ilman naispuolisia pitkäksi aikaa määrättyyn ympäristöön, tuntisivatko nämä kenties itsessään homoseksuaalisisa piirteitä? Miten muuten tällaiset asiat, kuin homoksi "kääntyminen" selitettäsiin? Entäs perimä, DNA? Ei, siihen en usko kunnes toisin todistetaan. Mutta hei, alkakaa tutkia tätä ympäristön vaikutusta, se mahtaa olla aika suuri, ihminen on sen verran riippuvainen muista ihmisistä.

2) Avaruusolennot
Pelkään kuollakseni avaruusolentoja elokuvissa, eikä scifi kuulu lempijuttuihini. Nähtyäni kaverilla Men in Black-leffan ensimmäiset 30 minuuttia, olin kauhuissani.
Aloin tänään miettiä että minun ei tarvitsisi pelätä ufoja, jossei niittä esitettäisi kaikissa lefooissa samanlaisina, maailmaa valtaavina vihaisina ulkopuolisina.
Miksei missään leffassa (ainakaan itse en ole nähnyt) muukalaisia esitetä vieraan planeetan edustajina, jotka vain haluavat tulla hieromaan tuttavuutta ja nähdä miten Telluksella tepastellaan?
Tai sitten, miksi ne muukalaiset ovat aina ne ilkeät? Ihan yhtä hyvin kamala ihminen voisi lähteä avaruusmatkalle valloittamaan Marsia ja marsilaisia! Tehkää elokuva marsilaisten näkökulmasta, ehkä minunkin painajaiseni lähtisivät lätkimään, jos avaruusolento olisikin vain rauhaa rakastavia kukkia kastelevia tätejä, jotka pelkäävät kuollakseen pahojen ihmisten tuhoavan kukkapenkkinsä.

Mm. Joskus ajattelee yhtä, joskus toista. Tänään tällaista.

Ehkä elefantteja ei tarkoitettu tanssimaan

Niin kuin meitäkään ei luoto lentämään

ei luotu kauniita piileksimään.

Ei luotu kaloja taivaalle

enkeleitä maan päälle

rakkaustarinoita ihmiselle.

Luotu ei maailmaa tuhottavaksi

raa'aksi leikkikentäksi.

Silti rakastan tappaa

aikaa

ja

maailmaa.

Ihmisten sieluja.

Ei luotu sinua laulamaan

tyhjiä sanoja hamuamaan.

Miksi siis etsit kohtaloa?

Jahtaat harhakuvaa,

valoa.

Minua ei lutou tanssimaan.

Vaan nurkkaan katselemaan.

Hauskanpitoa sivusta

ihmisiä kauniita.

Tahdon tanssia

miksen saisi?

Akilleen kantapää.

Jalkani eivät kanna lattialle.

Tanssini nurkkaan jää.

Katselen muualle.

Tanssin aina unelmissani.

Kauniisti kuin keijukainen.

Kevyenä ja lumoavana.

Mutta

herään.

Minä olinkin se elefantti.

Unspeakable

Where are we?
What the hell is going on?
The dust has only
just begun to form
Crop circles in the carpet
Sinking feeling

Ransom notes keep falling out your mouth
Mid-sweet talk, newspaper word cut-outs (paper word cut-outs)
Speak no feeling, no, I don't believe you (I don't believe you)
You don't care a bit
You don't care a bit

FINAALI - Paskanpuhujien Valkoinen Ihmemaa osa 4

Valheita, valheita.
Valheet ovat keino suojata ihmisten tunteita.
Elinalle ne ovat myös keino huijata itseään.
Elina voisi sanoa olevansa patogeeninen valehtelija, mutta sekin olisi taas uusi, valkoinen valhe.
Elina tarkoittaa valheitaan.
"Sä näytät kauniilta"
Pieni, valkoinen valhe.
"Kyllä mä pärjään."
Suuri, satuttava valhe.

PAM.
Elina paiskaa oven kiinni. Lukitsee oven. Juoksee mutaiset kengät jalassa halki eteisen, olohuoneen. Sulkee takaoven, vetää varalukon kiinni. Hän sammuttaa valot talosta, vetää kaihtimet kiinni ikkunoista.
Hengähtää.
Täristen Elina valuu ovea vasten lattialle. Pyyhkii silmäkulmistaan kyyneleet. Elina yrittää hengittää. Halata itseään.
"Kaikki hyvin. Älä pelkää."
Elinan heiveröinen ääni kaikuu tyhjissä huoneissa. Valhehan sekin oli. Kaikki ei ole hyvin. Ei ole nyt, ei eilen eikä huomennakaan. MIKÄÄN ei ole ollut hyvin pitkään aikaan.
Elina katseli tänäänkin Iidan, Katariinan ja Jannin naurua. Elina katseli parin metrin päästä, kulman takana piilosta.
Raivo värähteli Elinan kasvoilla. Hän tahtoi käpristyä kokoon ja huutaa. Mutta hän palautti mieleensä olevansa koulun käytävällä. Ihmisten ympäröimänä. Puristuksissa noiden ihmisiksi kutsuttujen villipetojen välissä.
"Missä Elina on?" Katariina kysyi. Elina liikahti. Terästi kuuloaan. Vihdoinkin, hän ajatteli.
"Emmä tiiä. Kerroinksmä jo kun..." Ja Janni alkoi puhua pälpättää jotain täysin turhanpäiväistä.
Niin kuin aina. Nuo tytöt jotenkin aina "sattuivat" unohtamaan Elinan koko olemassaolon. Elina muuttui välistä nökymättömäksi henngeksi, joka saattoi liidellä tyttöjen ohi herättämättä minkäänlaista reaktiota.'
Ja Elina vihasi sitä.
Nyt Elina kokosi itsensä ja nosti laukkunsa olalle. Asteli kulman takaa ja vältti katsekontaktia noihin ystäviksi kutsuttuihin.
"Elina!"
Elina pysähtyi ja hitaasti sivusilmällä katsoi Jannia, joka oli nostanut katseensa vitun upeasta ystäväpiiristään ja vaivautunut kutsumaan Elinaa.
"Moi." Elina sanoi. Lyhyesti, ytimekkäästi. Naama pokerina hän lähestyi tyttöjä. Nyt Katariina ja Iidakin suvaitsivat huomioida Elinan.
"Elina rakas! Me ei huomattu sua!"
"Ette niin senkin itsekkään huorat!"
"Ähh, en mäkään teitä. Aattelin vaan kaikkee muuta." Valhe. Valhe.
Tytöt tuijottivat Elinaa odottaen että tämä paljastaisi mietinnän aiheensa. Elinan teki mieli nauraa. Luulivatko he tosiaan kaiken olevan kuin eilen?
"No, mitäs teillä?" Elina sanoi ja käänsi huomion muihin. Pian tytöt alkoivatkin innokkaina selittää viimeisimmästä laskettelureissustaan toissapäivänä.
"JA MISSÄ MÄ OLIN SILLOIN?"
"Tosi harmi että sun täyty tehä koulujuttuja Elina, oisit niin tykänny!" Janni sanoi katsoen Elinaa säälien ja laskien kätensä tämän olkapäälle. Elina puri huultaan. Koulujuttuja. Valhe. Elina istui illan yksin raivoten hiljaiselle, autiolle talolle.
"IRTI SE KÄSI TAI KATKASEN SEN KIRVEELLÄ!"
Elina tönäisi Jannin käden hellästi pois.
"Nonni. Eikös meillä ala jo tunti?"
Katariina nappasi Elinaa kädestä kun he lähtivät luokkaan.
"Mitä tykkäät mun uudesta tukasta?" Katariina hymyili koskettaen uusia, punaisi hiuksiaan sivellen. Elina hymyili, vaikka ei olisi halunnut.
"Ihanat." Valhe. Elinan mielestä ne eivät sopineet Katariinan muutenkin punertaviin possunkasvoihin yhtään.
"Aivan ihanat."


Viimeisen kerran alkoi sataa lunta. Hiutaleet leijailivat hiljalleen koulurakennuksen aulaan.
Elina kääntyi Katariinan puoleen.
"Noi hiukset on vitun rumat!"
Samalla hän veti kädet suunsa eteen. Mitä hemmettia tuli sanottua Elina?
Katariina kavensi silmänsä viiruiksi.
"Anteeksi. Ainakaan mä en oo yhtä ruma ku sä."
"HEIHEIHEI! Mitämitämitä?" Iida sössötti ja työntyi Katariinan ja Jannin välistä Elinan luokse.
"Ei Elina voi sille mitään, että sen kasvojen toinen puoli näyttää halvaantuneelta." Iida sanoi, pitäen Elinaa olkapäästä. Sitten hän tajusi mitä oli juuri sanonut ja päästi kätensä putoamaan takellellen:
"En....mä...öh. Tai siis tota noin....kyllä mä...."
"Sä tarkotit sitä." Elina sanoi katsoen Iidaa murhaavasti. Hän otti askeleen kauemmas tytöistä.
"Vitun huorat. Vehkeilette joka ikinen sekuntti mun selän takana. Ja sitten näytätte tommosta naamaa, kuin kaikki ois hyvin. Mikään, ei mikään ole hyvin. Ei niin kauan ku mä joudun katsomaan tota Jannin yököttävää tekohymyä, Iidan itsesäälistä marttyyriutta ja Katariinan hiljaista vittuilua."
Jannin hymy murtui.
"Kai me nyt vehkeillään sun selän takana kun oot niin masentavaa seuraa. Luulitko olevas joku miss päivändäse vai? Sua ei kutsuta mihinkään koska pilaat muiden päivän. Ellet elämän."
Katariina ja Iida nyökkäilivät hiljaa. Katsoen Elinaa säälien.
"PUHUISITTE SITTEN TOTTA!" Elina kiljui.
"SANOTTE AINA JOTAIN MUUTA, KEKSITTE TEKOSYITÄ! ONKO NIIN VAIKEETA SANOA ETTÄ ME VIHATAAN SUA?!" hän heitti koululaukkunsa lumeen. Puuterilumi pölähti, ja Elina pyyhki silmäkulmiaan. Keräten lisää raivoa ja surua hän nosti lumesta mustan, kämmenen kokoisen kiven.
"PUHUKAA TOTTA, HUORAT!" hän kohotti kiveä kirkuen, tietäen että nyt pata soimasi kattilaa.
"Mikä sä oot puhumaan toden puhumisesta? Hah." Katariina sanoi ja huitaisi kiven Elinan kädestä yhdellä nopealla läpsäytyksellä. Kivi lensi lumeen, ja katosi sinne kuin sumuun, veteen.
"Valehtelet minkä kerkeät. Sun koko elämäs taitaa olla valhetta vai?"
Elina hätkähti. Ei, ei.
Elina käännähti nopeasti, ja samassa lumisade muuttui läpitunkemattomaksi raesateeksi, ja myrskyksi. Elina pinnisti voimansa äärimmilleen ja lähti juoksemaan koulun käytävllä, joka ei kyllä muistuttanut koulua ollenkaan.
"Pysähdy Elina!" hän kuuli Iidan äänen takaansa. Mutta Elinan koko elämä riippui tästä, jaksaisiko hän, pystyisikö hän juosta tarpeeksi pitkälle. Juosta sinne, missä Elinan koko elämä oli.
Myrskytuulen paiskatessa Elinan kasvoja oli mahdotonta nähdä eteensä. Rakeet viilsivät pieniä haavoja hänen ihoonsa, mutta Elina tuskin huomasi sitä. Hän keskittyi kolmiin askeleisiin takanaan, niiden yhä lähestyvään tempoon.
"Elina perkele!" Janni oli päässyt Elinan rinnalle ja kurotti kättään kohti tätä. Elinan näki vain sumuisen käden, petollisen, heiveröisen käden keskellä pahinta painajaistaan.
"Lopeta tää nyt! Jos sä vaan luottasit, kertosit...-"
"TURPA KII!" Elina karjui ja löi Jannia äkillisesti palleaan. Janni jäi taakse, kun Elina jatkoi juoksua elämästä ja kuolemasta.
Mutta mitä lujempaa Elina juoksi, sitä kovemmaksi myrsky kävi. Pian Elinan ohitse kiisi pieniä kivenmurikoita. Elina väisteli niitä parhaansa mukaan, mutta ei voinut mitään sille että hänen menonsa hidastui.
"SAATANA!" Elina haukkoi henkeään ja pyyhki verta paidanhihallaan poskestaan, johon oli juuri osunut tusina pieniä kivenmurikoita. Häntä haluttiin estää pääsemästä perille.
"Elina!" kuului yhä huhuilua taustalla. Elina jatkoi juoksemista, vaikka oli tukehtua omiin keuhkoihinsa ja kurkustaan tulevaan vereen.
Elina juoksi.
Juoksi.
Juoksi.
Juoksi.
Juoksi.
Saavuttamatta sitä, minne oli matkalla.
"Missä se on?" Elina kuiskasi hätääntyneenä ja heittäytyi maahan. Hän alkoi kaivaa lunta toivoessaan löytävänsä etsimänsä. Kylmä lumi raapi ihoa, ja Elina irvisteli tuskasta. Mutta missä ihmeessä se oli?
"Tätäkö etsit?"
Elinan ylle lankesi varjo, ja Elina pelkäsi kääntää katseensa äänen suuntaan. Sivusilmällä hän vilkaisi Jannia, Katariinaa ja Iidaa.
Ja siinä se oli.
"ANTAKAA SE TÄNNE!" Elina parkui ja tarttui Jannia käsistä vetäen ja itkien. Hän huusi, sylki, parkui, itki. Elina jopa kohottautui ja puri Jannia käsivarteen, mutta tyttöjoukko pysyi tyynenä lumimyrksyn keskellä.
"TÄNNE SE!" Elina karjui ja yritti lyödä Jannilta esineen kädestä, mutta Iida ja Katariina pitelivät häntä käsistä kuin raivotautista.
"ÄLÄ AVAA SITÄ! ÄLÄ AVAA, ÄLÄ AVAA SITÄ!" Elina huusi, mutta turhaan.
Janni napsautti rasian auki.


Elina puuskutti. Hän tahtoi suojaa, turvaa. Kuinka vaikeaa se on? Aiemmin kun Iida oli soittanut ja kysynyt miten menee, Elinan oli vain paiskannut luurin korvaan huutaen hävyttömyyksiä.
Miksi hän ajoi muut pois?
Elina käpertyi itseensä. Puristi kätensä nyrkkiin keskellä pimeää olohuonetta, jossa ei ollut muuta kuin köyhä tuoli ja viisi tonnikalatölkkiä.
Elina itki.
Itki sitä, miten hänellä ei ollut ketään kotona. Ikinä, koskaan. Itki läheisyydenkaipuussa.
Elina asui yksin. Ei pitänyt minkäänlaista yhteyttä vanhempiinsa, sukuunsa. Hän halusi päästä pois siitä sukurutsaisesta räjähdysalttiista keskitysleiristä.
Mutta oliko jatkuva, kuolettava yksinäisyys parempi kuin keskitysleiri?
Onko kaikki hyvin Elina?
On. Tottakai. Valhe.
Elina ryömi eteiseen. Siellä sijaitsi pieni lipasto, jonka kylkeen Elina oli maalannut kolibreja ja kukkia. Elina rakasti lipastoa, mutta vielä enemmän hän rakasti lipaston sisältöä.
Lipasto oli pyhä, sillä siellä Elina säilytti suurinta salaisuuttaan, kipeintä asiaansa ja suloisisnta muistoaan.
Elina vati lipaston laatikon auki ja poimi nyyhkyttäen pienen rasian. Naksautti lukot auki.
Veti esiin valokuvan hänestä, Iidasta, Katariinasta ja Jannista.




Epilogi

Joskus itsestänikin tuntuu, että ystävyys on liian itsestäänselvä asia. Sitä vaan ollaan ja hengaillaan yhdessä, sen enempää miettimättä. Minäkin satun liian usein kohtelemaan ystäviäni tai kavereitani kuin tyhmiä, itsestäänselviä kertakäyttölautasia.
Ei ihminen tarvitse ystäviä, eikä ihmisiä!
Tarvitseepas.
Joskus mietin sitäkin, että olisi hienoa jos ystävät eivät valehtelisi koko ajan toisilleen. Valheita toisensa perään, niitä itsekin viljelen liian usein.
Mutta jos valheet ovat se hinta, millä ihmisellä on elämää, eli muita ihmisiä, olen sen valmis maksamaan.
Ei eletä täydellisessä maailmassa, oikeastaan ihan hirveässä maailmassa.
Mutta jos sen elää ihmisten kanssa joita pohjimmiltaan rakastaa?

Nyyhkyti nyyh, herkistelen tietokoneen äärellä. Säälittävää, mutta tässä oli nyt tämä novelli/tarina.
THE END.

Maniac

WARNING!
SISÄLTÄÄ PALJON TEINI-IHKUTUSTA JA HYVÄNNÄKÖISIÄ MIEHIÄ. JOS EI KIINNOSTA, PAINU HELVETTIIN. <3

Paskanpuhujien Valkoinen Ihmemaa osa 4 tekeillä. Nyt en vain jaksa synkistellä sen parissa, vaan pikemminkin sössöttää kaikkea turhaa pitkästä aikaa.
Leffakuume on valloillaan. Tutkiskelen Finnkinon nettisivuja aivan silminnäkemättömän innostuksen vallassa. Niin monta leffaa mitä haluan nähdä! Ja niin vähän rahaa tähän tarkoitukseen...
Tuhlasin jo viime sunnuntaina Nälkäpeliin. Oli ihan epäinhimillinen juoni, mutta tiesin sen jo kirjoista oppineena. Sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta julmaa. Ja ikärajana kun toimi 12, mietin vain sitä tajusivatko ne 12 wee pojankoltiaiset mitä oikein katsoivat. Muuta kuin "JEAH, ACTIONIA JA VERTA!"
Henkisesti RASKAS elokuva. Koska idea ja teema raskaita. Vaikka peitinkin silmäni aina kauheissa kohdissa (puolet elokuvaa meni sormien välistä kurkkien) niin ei se väkivalta siitä tehnyt niin karmaisevaa. Vaan se tunnelma. Oikeastaan pitäisi kiittää/syyttää Suzanne Collinsia tämän kirjasarjan luomisesta.
Noh. Lisää elokuvaa puskee esiin vaan koko ajan, ja ne on PAKKO päästä katsomaan, syitä yleensä kaksi:
1) hiton hyvä juoni
2) hiton hyvännäköinen miesnäyttelijä
Yleensä lempileffoissani nämä kaksi yhdistyvät kivasti.

Niin kuin tässäkin ihanuudessa!

Ja kyllä, Michael Fassbender (Carl Jung elokuvassa) on jumalainen. Lakastuin häneen ostaessani Kotiopettajattaren romaanin uusimman elokuvasovituksen itselleni, ja olen nyt kuolannut kuin koiranpentu tuota 35 vuotiasta miestä. Hankkiako elämä? EI.
Michaelin lisäksi kyseessä psykoanalyysi! Freud! Ihkutanko vielä vähän kuinka olen lukenut innoissani Freudin luennoista kertovia kirjoja ihan intopiinä!

Sitten on Kerro, kerro kuvastin. Hyvän mielen leffa, luulisin. Pikkusiskon kanssa sitä ollaan menossa katselemaan.

JA JOS PUHUTAAN LISÄÄ MIEHISTÄ...

...supersankareina! Robert Downey Jr. täytti juuri 47 vuotta, mutta missä näkyy? Ei missään, Iron man rocks!

Unohdin tästä vielä Humisevan Harjun, joka on briliantti kuvaus ihmisluonteen karuudesta ja epäinhimillisyydestä, ihmisluonteen pimeästä puolesta.


Heippa. Minä menen uneksimaan unia, joissa Michael Fassbender psykoanalysoi minua, Robert Downey Jr. Iron Manina sieppaa minut, ja lopulta Chris Martin soittaa molemmat kitarallaan suohon kuin Kalevalassa konsanaan! Good night.

(Lupaan olla ihkuttelematta kuukauteen. Amen, häpeän tätä tekstiä jo valmiiksi.)

SÄÄLI - Paskanpuhujien Valkoinen Ihmemaa osa 3

"Iida."
"Iida?"
"IIDA!"
Iida havahtuu mietteistään. Kääntää päänsä ja katsoo äänen lähdettä. Sinisiä silmiä, vitun kliseistä, mutta Iida ei ollut Jumala joka kaiken loi. Hän vain tyytyy katsomaan Luojan kättenjälkeä, mestarituotosta, kuvapatsasta, jossa hän voisi lepuuttaa silmiään kuolemaansa asti.
Kuolema. Iida maistelee tuota niin karseaa, niin typerää mutta kaunista sanaaa suussaan. Se kipristelee, kirvelee, mutta houkuttelee.
Iida on itsesäälinen ihminen. Hän menee joka päivä koulun jälkeen kotiin, sulkee huoneensa oven, tiuskii yksinhuoltajaäidilleen. Huoneessaan sulkee verhot, sammuttaa valot. Menee huoneen keskelle, sytyttää kynttilän ja jää siihen makaamaan.
Iida rakastaa kynttilän valoja leikkimässä hänen kasvoillaan. Hän ei voi nähdä niitä, mutta se on ainoa hetki, jolloin hän tuntee itsensä kauniiksi. Usein hän tiputtaa muutaman kyyneleen. Kokeilee sammuttaa liekkiä niillä.
"Onko minun suruni tarpeeksi suurta?" hän usein kuiskaa.
Kieriskelee pimeydessä. Itsesäälissä. Surkuttelee elämäänsä. Sitä, miten Iida joutuu nielemään ilkeät sanansa joka päivä koulussa, ettei vain karkottaisi kaikkia ystäviään. Sitä, miten Iidan ystävät kuitenkin karkaavat pois. Iida itkee äitiään. Sitä miten äiti elää keskellä helvettiä, nimittäin Iidan kanssa. Iida ei voi itselleen mitään, mutta hän osaa satuttaa ihmisiä. Satuttaa taitavammin kuin kukaan, kipeämmin kuin kukaan. Äiti aina itkee Iidan myrkyllisten sanojen ja tappavan katseen takia.
"Mikset sä vois ees leikkiä rakastavas mua?"
Iida haluaisi sanoa äidilleen sillloin:
"Oon rikki, vihaan itteäni. Miten voit olettaa et pystyisin rakastaa jotain muuta jos en siedä ees itteeni?"
Sen sijaan Iida sylkee uuden karvaan kommentin suustaan. Ja äiti itkee.
Iida on niin taitava tappamaan ihmisiä henkisesti, että hän pelkää itseään. Hän varastaa ihmisiltä näiden synkimmät salaisuudet, häpeän kohteet ja käyttää niitä henkiseen väkivaltaan.
Siksi Iida ei kerro omia salaisuuksiaan. Hän pelkää jonkun teroittavan ne tikarinteräviksi, ja heittävän takaisin Iidaan, syvälle Iidan verta vuotavaan, mustaan sydämeen.
Näitä ajatuksia Iida miettii joka päivä koulun jälkeen. Itkeskelee itkun voimasta, kärsii omasta itsestään.
Nyt hän oli havahtunut näistä ajatuksista kesken päivän. Joku oli herättänyt Iidan unesta.
"Iida mitä sä mietit?"
Iidan tummanpuhuvassa sydämessä on eräs heikko kohta. Se on ainoa piirre, joka tekee hänestä inhimillisen. Piirre, tai oikestaan ihminen.
Iida vihaa itseään. Ei pysty rakastamaan perhettään, ystäviään. Mutta voi, kyllä hän rakkauteen pystyy.
Katkeraan, yksipuoliseen rakkauteen joka vain ruokkii Iidan itserakkautta.
Iida kiduttaa itseään tällä rakkaudella. Rikkinäisellä, särkyneellä. Hän ei ole ikinä uskaltanut tarttua veitseen viiltääkseen veripisaroita käteen, mutta aina yhtä tehokasta on ollut katsella, puhua, niellä tunteensa ja rakastaa.


"Mä mietin sua."
Iidan suusta tipahtavat sanat ovat kuin hiusmurtuma ennen padon murtumista. Ennen kuin pato räjähtää ja vesi paiskautuu vapaaksi ja kouhuu sinne tänne.
Naurua, Hän nauraa ja Iida katselee. Iida rakastaa noita uurteita silmien ympärillä, naururyppyjä jotka ilmestyvät niin usein Hänen kasvoilleen. Iida rakastaa toispuolista hymykuoppaa.
Ja noita hemmetin sinisiä silmiä, silmäripsiä jotka heittävät varjot poskille, tässä hämärässä huoneessa. Iida kurottautuu ja nappaa lumihiutaleen Hänen silmäkulmastaan. Voi, kunpa ne olisivat kyyneleitä, eivätkä vain lunta. Itke minun vuokseni, hän rukoilee ajatuksissaan. Kärsi yhtä paljon kuin minä kärsin ollessani sinun lähelläsi. Jaa tämä tuska, älä anna minun olla...
"Yksin."
Iida haluaisi padon murtuvan. Antaa tunteiden tulla, paisua, päästä vapaaksi.
Satuttaa.
"Mitäs sä musta mietit?"
Iida on hiljaa. Kunnes pato murtuu.
"Mä taidan rakastaa sua."
Siniset silmät jähmettyvät. Ne muuttuvat tummemmiksi, kivettyvät. Lumihiutaleet muuttavat muotoa. Ne ovat muuttunueet koviksi, teräviksi rakeiksi, jotka piiskaavat Iidan ihoa. Jättävät jälkeensä viiltoja toisensa perään. Iidan vasen olkapää on jo verenpunainen.
Naururypyt kaikkoavat. Otsa rypistyy, katse harhailee. Siniset silmät alkavat vältellä Iidan kiinteää tuijotusta.
"Mä rakastan niin että sattuu. Voisin antaa mun elämäni sulle. Voisin heittää kaiken muun menemään, ei mulla olekaan tässä elämässä mitään. Voisin olla vain hetki, jos sä antaisit. Raiskaa mut, heitä mut pois. En mä välitä. Välitä musta vaan hetken verran."
Siniset silmät tuijottavat kattoon. Asento on vaivaantunut. Raekuuro piiskaa yhä, mutta se tuntuu osuvan vain Iidaan. Miksei Hän vuoda verta? Iida katsoo omaa rintaansa, joka on kuin luotien lävistämä. Mutta Hänen rintansa on puhtaan valkoinen, kauluspaita vain vähän repsottaa. Muuten Hän seisoo täydellisenä, kauniina, kaikkivoipaana. Iidan vastakohtana. Iida on nyt vain lasimurskaa, vaasi joka heitettiin lattialle, ja vielä murskattiin pieniksi siruiksi. Ei siitä enää ehjää saa.
"Sano jotain." Iida ojentaa hentoa kättään. Koskettaa käsivartta. Mutta Hän vetäisee kätensä pois. Kylmästi. Iida haluaisi kuolla. Tähän paikkaan. NYT. Täristen hän vetää henkeä:
"VIHAATSÄ MUA? SANO VITTU NYT JOTAIN! KÄSKE PAINUU HELVETTIIN, KUNHAN NYT SANOT!"
Siniset silmät katsovat viimeinkin Iidaan. Säälien.
Iida polvistuu rintaansa pidellen. Sattuu niin että huutaminen ei enää onnistu. Rintaa kivistää, kirvelee ja pakottaa. Jalat eivät kanna. Hengittäminen on vain pinnallista. Iida ottaa tukea lumisesta maasta, joka on jo peittynyt Iidan verestä. Hän yskii verta. Iidan kädetkään eivät kanna. Hän tuupertuu, näkee vain valkoisena hohtavat, täydelliset jalat.
"Mä haluisin vihata sua, mutta en voi." Iida itkee.
Iidan vartaloa polttelee, se on kuin tulessa.


"Iiiiidaaaa....?"
"Anteeks hirveesti! Mitä sä sanoitkaan?"
Iida nipistää rannettaan varmistaakseen olevansa nyt oikeassa elämässään. Kyllä hän on, nipistys sattuu.
Mutta ei niin paljoa kuin yksipuoliset tunteet.
"Kysyin mitä sä mietit?"
Iida nauraa.
"En paljon mitään. Koulujuttuja ja sitä rataa."
"No hyvä ettei vakavampaa. Mä välil pelästyn kun sä katoot ajatuksiis yhtäkkiä." Huolestunut katse.
"Ääää. Mul on tapana jäädä jumittaa."
"Olis mielenkiintosta kurkistaa ton tukkapehkon taakse, mitä sä sillon aattelet." Siniset silmät nauravat. Iida pudisteleee päätään.
"Usko pois, ei ois."