Tajusin eilen illalla taas, jälleen kerran sen, etten osaa käyttäytyä kunnolla, oikein, niin kuin pitäisi. En ainakaan ihmisten kanssa. (Tosin manaattien tai muiden kanssa en ole kokeillut. Mistä sitä tietää jos sukulaissielu joka puhuu samalla taajuudella odottaa siellä valtameressä sinivalaan muodossa?)
Kuitenkin, ihmisten kanssa puhuminen on jotenkin niin karmaisevan vaikeaa. Elehtiminen, oikeastaan pelkkä oleminen.
Miksi aina käy niin, että sattuu vahingossa satuttamaan niitä rakkaimpiaan kaikista pahiten? Onnistuu sanomaan ne kaikista piikikkäimmät kommentit parhaille ystävilleen.
Otsaani pitäisi tatuoida jokin tatuointi, joka varoittaa ihmistä ennalta. Jokin "mitä enemmän vittuilen sinulle, sitä enemmän pidän sinusta" -fraasi kaiketi. Koska muuten, huom. puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sattuu karkottamaan ne vähäisetkin rakkaat siitä ympäriltä. Ja jos joskus kuolen yksin, en tahdo elää yksin. Vaikka itsenäisyyttä ja hällä väliä-asennetta täällä kuulutankin, niin ei ihminen pärjää ilman muita ihmisiä. Sitä tekee hidasta ja kivuliasta kuolemaa, etsien sielunsiskoja, täydellistä yhteiysymmärrystä. Mutta siihen turhautuu, koska täydellistä yhteisymmärrystä ei ole.
Olisi vain näitä tavallisia ihmisiä.
Jotka satun karkottamaan vasten tahtoani ympäriltäni. Hemmetti, eikö luonteelle voisi olla on/off-nappulaa? Tahdon olla vähemmän piikikäs niille joista oikeasti välitän!
Ja heitä on oikeasti aika paljon. Ihmisiä joista välitän. Tällä ironisella kommentoinnilla ei vaan oikein pääse puusta pitkälle, sillä nämä ihmiset eivät enää pian välitä minusta. Vain koska oma kommunikaatiomenetelmäni on piilovittuilla niin paljon kuin sielu sietää! Se vain tarkoittaa että hitto kun olet mahtava tyyppi!
Mitä pahemmiksi kommentit käyvät, mitä enemmän hoen nimeäsi tahallani loukkaavissa yhteyksissä...sitä enemmän tykkään sinusta!
Käänteispsykologiaa siis. Sovelletaan sitä toisiimme niin minulla on paljon helpompaa.
(HMM. Sitten toinen juttu. Muselta ilmestyi levy, The 2nd Love. Erilaista, tosi erilaista jotenkin. Tulee mieleen Skrillex. Kaukaisesti.)
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
perjantai 21. syyskuuta 2012
Varoitus. Järjellistä tekstiä ei löydy täältä.
Ensinnäkin, en häpeile yhtään etten ole päivitellyt tätä homeista blogia edellisen tunteenpurkauksen jälkeen. Kuulkaas, maailmassa on paljon tärkeämpiäkin juttuja kuin blogi, nimittäin LUKIO!
(Jos ette ymmärtäneet mehevän ironian sävyä joka suorastaan pirskahtelee katkeruutta, niin sanonpa suoraan: lukio on peestä.)
Elämä valuu suorastaan hukkaan siellä vapaaehtoisessa kidutuslaitoksessa penkkiä kuluttamassa. Olisi niin paljon mitä tahtoisin juuri nyt tehdä, sen sijaan että lsitaan demokratia pros and cons -listaa ja kertaan kristinuskon hajaantumista johonkin joka suoraan sanottuna kiinnostaa yhtä paljon kuin kasa kakkaa.
Tahtoisin shoppailla. Olen rakastunut vaatteisiin, muotiin ja tyylittelyyn, tietynlaiseen taiteiluun eri tyylien ja lookkien välillä. Joku voisi sanoa että huh, kuinka pinnallista. Minä sanon huh, kuinka aivollista! Moni ei arvaakaan että muotialalla tarvitaan enemmän aivokapasitettia kuin useimmilla aloilla. Luovuutta pitää olla aikaimoinen paketti takataskussa, samoin loogista päättelykykyä. Hei dorkat, fashion is not for idiots.
Tahtoisin lenkkeillä. Teen sitä jo nytkin, mutta harvemmin kuin pari viikkoa sitten. Kuntokurssiin koulussa kuuluu kunnon nostaminen, ei sen vähentäminen. Vaikka toisaalta kolme kertaa viikossa juoksulenkki on ehkä ihan meedium joillekuille. Mutta parempaankin pystyy!
Tahtoisin katsella aivoja pehmittäviä romanttisia leffoja. KYLLÄ, juuri niitä joita sydämeni pohjasta halveksin enkä julkisesta myönnä meneväni lähellekään. Olisi kai aika tulla tässä asiasta kaapista, kun kerran myönnän jopa viettäväni mieluiten aikaa muotilehtien ja muotiblogien parissa. Mutta ei ehkä vielä, en sentään halua että minut leimataan täysidiootiksi. Ymmärrätte kai? Ei liikaa pinnallisuutta samassa paketissa.
Tahtoisin lukea kirjoja. Minulla odottaa neljä aivan jumalaisen ihanaa kirjaa hyllyssä lukemista, aivan koulukirjojen vieressä. Vaikea vastustaa sitä houkutusta olla ottamatta joku näistä upeista romaaneista matikan vihkon sijaan. Herran tähden sentään, Riikka Pulkkisen uusin teos Vieras siellä odottelee ja kuiskuttelee minua. I'm too into that bad boy.
Tahtoisin kirjoittaa! Muutakin kuin tällaisia "Olen lukiolainen minulla ei ole elämää ja valivali" -tekstejä. Takaraivossa paukuttaa tuhat aihetta jotka repivät aivoni riekaleiksi, ellen saa niitä pian jaettua. Mielipiteitä, pakinoita. Novelleja! Olisi yksi novellikilpailukin mihin pitäisi osallistua.
Tahtoisin käpertyä sohvan nurkkaan ja fiilistellä kaakaomukin kanssa syksyä. Angstia kunnolla, sillä mihinkäs minä mistään muuttuisin. Olen yhä yhtä melankolinen surkimus kuin ennenkin, nykyään vain tsukutsuku-lukiojuna kiitää eteenpäin sillä vauhdilla että en voi pysähtyä murehtimaan. Kiidän eteenpäin, mutta murehdin silti. Esimerkkinä selittämättömät itkukohtaukset joillakin koulutunneilla. (Viva la stressi...)
Nyt tämän äärettömän ääliömäisen tekstin päätteeksi paljastan teille salaisuuden, sillä olen elämässä ottanut tietyissä asioissa äärimmäisen rehellisen linjan.
Spotifyssani soi Robinin Puuttuva palanen.
Tiedän. Olen epätoivoisempi kuin luulinkaan.
(Jos ette ymmärtäneet mehevän ironian sävyä joka suorastaan pirskahtelee katkeruutta, niin sanonpa suoraan: lukio on peestä.)
Elämä valuu suorastaan hukkaan siellä vapaaehtoisessa kidutuslaitoksessa penkkiä kuluttamassa. Olisi niin paljon mitä tahtoisin juuri nyt tehdä, sen sijaan että lsitaan demokratia pros and cons -listaa ja kertaan kristinuskon hajaantumista johonkin joka suoraan sanottuna kiinnostaa yhtä paljon kuin kasa kakkaa.
Tahtoisin shoppailla. Olen rakastunut vaatteisiin, muotiin ja tyylittelyyn, tietynlaiseen taiteiluun eri tyylien ja lookkien välillä. Joku voisi sanoa että huh, kuinka pinnallista. Minä sanon huh, kuinka aivollista! Moni ei arvaakaan että muotialalla tarvitaan enemmän aivokapasitettia kuin useimmilla aloilla. Luovuutta pitää olla aikaimoinen paketti takataskussa, samoin loogista päättelykykyä. Hei dorkat, fashion is not for idiots.
Tahtoisin lenkkeillä. Teen sitä jo nytkin, mutta harvemmin kuin pari viikkoa sitten. Kuntokurssiin koulussa kuuluu kunnon nostaminen, ei sen vähentäminen. Vaikka toisaalta kolme kertaa viikossa juoksulenkki on ehkä ihan meedium joillekuille. Mutta parempaankin pystyy!
Tahtoisin katsella aivoja pehmittäviä romanttisia leffoja. KYLLÄ, juuri niitä joita sydämeni pohjasta halveksin enkä julkisesta myönnä meneväni lähellekään. Olisi kai aika tulla tässä asiasta kaapista, kun kerran myönnän jopa viettäväni mieluiten aikaa muotilehtien ja muotiblogien parissa. Mutta ei ehkä vielä, en sentään halua että minut leimataan täysidiootiksi. Ymmärrätte kai? Ei liikaa pinnallisuutta samassa paketissa.
Tahtoisin lukea kirjoja. Minulla odottaa neljä aivan jumalaisen ihanaa kirjaa hyllyssä lukemista, aivan koulukirjojen vieressä. Vaikea vastustaa sitä houkutusta olla ottamatta joku näistä upeista romaaneista matikan vihkon sijaan. Herran tähden sentään, Riikka Pulkkisen uusin teos Vieras siellä odottelee ja kuiskuttelee minua. I'm too into that bad boy.
Tahtoisin kirjoittaa! Muutakin kuin tällaisia "Olen lukiolainen minulla ei ole elämää ja valivali" -tekstejä. Takaraivossa paukuttaa tuhat aihetta jotka repivät aivoni riekaleiksi, ellen saa niitä pian jaettua. Mielipiteitä, pakinoita. Novelleja! Olisi yksi novellikilpailukin mihin pitäisi osallistua.
Tahtoisin käpertyä sohvan nurkkaan ja fiilistellä kaakaomukin kanssa syksyä. Angstia kunnolla, sillä mihinkäs minä mistään muuttuisin. Olen yhä yhtä melankolinen surkimus kuin ennenkin, nykyään vain tsukutsuku-lukiojuna kiitää eteenpäin sillä vauhdilla että en voi pysähtyä murehtimaan. Kiidän eteenpäin, mutta murehdin silti. Esimerkkinä selittämättömät itkukohtaukset joillakin koulutunneilla. (Viva la stressi...)
Nyt tämän äärettömän ääliömäisen tekstin päätteeksi paljastan teille salaisuuden, sillä olen elämässä ottanut tietyissä asioissa äärimmäisen rehellisen linjan.
Spotifyssani soi Robinin Puuttuva palanen.
Tiedän. Olen epätoivoisempi kuin luulinkaan.
tiistai 28. elokuuta 2012
Älä purematta niele!
Meillä on koulussa opettaja, joka herättää ihmisissä ristiriitaisia tunteita, varmasti koska itsekin on ehkä maailman ristiriitaisin ihminen jonka tunnen.
Yleinen mielipide on että tämä opettaja on mahtava! Ylivoimaisesti paras! Huikea ja ihana! Ihastuttava, yleväkäytöksinen ja muutenkin vain niin....JEES.
Tämä käy siis ilmi tuijottaessa meidän pienen opiskeluryhmämme tuntia.
Mitä tahansa tämä opettaja sanookin, on luokan yleinen mielipide "we agree".
Tänään kysyttiin kantaa monenmoniin asioihin tunnin aikana, ja aina se oli pulpettien puolelta jaa ja halleluja.
Olisi asia ihan ok, mutta kun tiedän, etteivät ihmiset oikeasti ole tätä mieltä. Kaverinikin sanoi tunnin jälkeen että hän on samaa mieltä opettajan kanssa, ettei opettaja nakittaisi häntä silmätikukseen.
Ja voihan perkele.
Tällä tekniikalla minä tahdon olla se viheliäinen hirrenpätkä opettajan silmässä. Rukoilin hiljaa mielessäni että joku aivopesty heräisi ja huutaisi "VIVA LA REVOLUTION", pamauttaisi kirjan pulpettiin ja julistaisi että on eri mieltä opettajan kanssa.
Itse tyydyin tunnilla vain olemaan viittamaatta yhteenkään "oletteko samaa mieltä"-kysymykseen. En minä voi muodostaa mielipidettä noin nopeasti. Varsinkin kun kyseessä on sosiaaliturvajuttuja, joista meikäläinen tietää hädintuskin piirun vertaa.
Nyt rakkaat kansalaiset pyydän teiltä äärimmäisen vaikeaa tekoa.
Vastustakaa byrokraattisen voiman omaavia opettajia, jotka saavat itsemme tuntemaan pissilätäköiksi mullan alla! Olemme aivan yhtä ihania, parhaita ja mahtavia kuin muutkin täyspäiset idiootit joita ihmisiksi kutsutaan.
Ja meidän kuuluisi miettiä ja etsiä oma mielipiteemme täällä isossa maailmassa. Jos joku diktaattoriopettaja antaa meille mielipiteen joka pitäisi omaksua, sitä vastaan pitää taistella!
ÄLÄ NIELE PUREMATTA.
Jos mielipide on omiaan sopimaan arvomaailmaasi, siitä vaan. Mutta älä nyt purematta niele hyvä ihminen. Siinähän tukehtuu.
Joten. Kun sinua yritetään aivopestä ajatuksella että "pilkkiminen on kivaa", tappele sitä vastaan. Kyseenalaista pilkkimisen koko olemus. Miksi meidän kaikkien pitäisi pilkkiä? Pilkkiminen ei ole velvollisuus, ei elämänehto, miksi juuri MINUN pitäisi tykätä pilkkimisestä?
Yleinen mielipide on että tämä opettaja on mahtava! Ylivoimaisesti paras! Huikea ja ihana! Ihastuttava, yleväkäytöksinen ja muutenkin vain niin....JEES.
Tämä käy siis ilmi tuijottaessa meidän pienen opiskeluryhmämme tuntia.
Mitä tahansa tämä opettaja sanookin, on luokan yleinen mielipide "we agree".
Tänään kysyttiin kantaa monenmoniin asioihin tunnin aikana, ja aina se oli pulpettien puolelta jaa ja halleluja.
Olisi asia ihan ok, mutta kun tiedän, etteivät ihmiset oikeasti ole tätä mieltä. Kaverinikin sanoi tunnin jälkeen että hän on samaa mieltä opettajan kanssa, ettei opettaja nakittaisi häntä silmätikukseen.
Ja voihan perkele.
Tällä tekniikalla minä tahdon olla se viheliäinen hirrenpätkä opettajan silmässä. Rukoilin hiljaa mielessäni että joku aivopesty heräisi ja huutaisi "VIVA LA REVOLUTION", pamauttaisi kirjan pulpettiin ja julistaisi että on eri mieltä opettajan kanssa.
Itse tyydyin tunnilla vain olemaan viittamaatta yhteenkään "oletteko samaa mieltä"-kysymykseen. En minä voi muodostaa mielipidettä noin nopeasti. Varsinkin kun kyseessä on sosiaaliturvajuttuja, joista meikäläinen tietää hädintuskin piirun vertaa.
Nyt rakkaat kansalaiset pyydän teiltä äärimmäisen vaikeaa tekoa.
Vastustakaa byrokraattisen voiman omaavia opettajia, jotka saavat itsemme tuntemaan pissilätäköiksi mullan alla! Olemme aivan yhtä ihania, parhaita ja mahtavia kuin muutkin täyspäiset idiootit joita ihmisiksi kutsutaan.
Ja meidän kuuluisi miettiä ja etsiä oma mielipiteemme täällä isossa maailmassa. Jos joku diktaattoriopettaja antaa meille mielipiteen joka pitäisi omaksua, sitä vastaan pitää taistella!
ÄLÄ NIELE PUREMATTA.
Jos mielipide on omiaan sopimaan arvomaailmaasi, siitä vaan. Mutta älä nyt purematta niele hyvä ihminen. Siinähän tukehtuu.
Joten. Kun sinua yritetään aivopestä ajatuksella että "pilkkiminen on kivaa", tappele sitä vastaan. Kyseenalaista pilkkimisen koko olemus. Miksi meidän kaikkien pitäisi pilkkiä? Pilkkiminen ei ole velvollisuus, ei elämänehto, miksi juuri MINUN pitäisi tykätä pilkkimisestä?
lauantai 11. elokuuta 2012
Jumala lupasi minulle enkelin, mutta sainkin henkilökohtaisen paholaiseni sädekehä pään ympärillä
Avasin kovetetun sydämeni
päästin sen lentoon.
Kuin leija se lensi
kehtoon hentoon.
Mistä oisin voinut arvata,
noissa lempeissä käsissä
on minun hautani lepäävä.
Satutan vain itseäni
kun annan itseni tuntea.
Tunteet ovat pahasta
sydämelle tappoa.
Rikki olin
kokonaista leikin
ei se toimi
sytytin vain liekin.
Siitä syntyi roihu
raastava rakkaus.
Tahdon sydämeni tappaa.
Tappaa.
Tappaa.
Tappakaa sydämeni, ettei
ettei
ettei
se hengähtäisi enää
koskaan.
Kaipaisi sinua enää
ikinä.
perjantai 3. elokuuta 2012
Märkte du paniken i min blick
Laahaan perseeni huomenaamulla kuudelta auton takapenkille ja pistän päälle välinpitämättömän, ilmeettömän ilmeeni.
Hej, se on vuotuinen matka Lappiin, karseaan juoppojen käpykylään! Kaverini omassa blogissaan hihkui ilosta kun pääsi Rovaniemelle, minä yökkään ajatuksesta. Tai no okei, ehkä Rovaniemi menisi, herranjumala, se on sentään hieman ihmisten ilmoilla! Mutta käpykylä jonne menen....hemmetti ei siellä ole kuin pari ruokakauppaa, monen monta baaria ja poroja silmänkantamattomiin!
That's the real Lapland. Kaikki mukava tuntureilla oleilu, lomailu, hauskuus ja mukavat pikku porot ovat täyttä pastaa. Tunturi homehtuu pian, lomalaisia ei ole, koska paikka on niin kuollut, ja mukavat pikku porot ovat kaikkea muuta kuin mukavia ja pieniä!
Vietä siellä sitten viikko.
Tänään on viimeinen päiväni täällä rakkaassa kotipuolessa, joten olen hiihdellyt päivän ympäri kyliä, ja hiihtely jatkuu. Haluan dramaattisesti sanoa hyvästit ja vilkuttaa lähtevästä laivasta, tahdon itkeä kyyneleeni lähdönvirtaan ja tuntea tuskaa, lähdön tuskaa...
(Okei se on periaatteessa VAIN viikko, mutta viimeinen lomaviikko joten tämä koko juttu on sieltä karhun takapuolesta!)
Mutta tänään vielä elän, ennen kuin alistan itseni tuolle viikatemiehen lailla kulkevalle kulkutaudille, lappihöperyydelle. Koko perheeni alkaa yhtäkkisesti aina puhua siellä murtaen ja tunkien h-kirjainta joka paikkaan ja se on minun loppuni.
Loppuni, finito, on myös se kun ruokapöytään kiikutetaan veristä poronpäätä, aivoa tai ties mitä ruumiinosaa.
Ja senkin jälkeen kun palaamme iki-ihanasta käpykylästä, on Nurmifestarit, riparin pikkuisten konfirmaatio ja tättärärääää mikäs se iso paha susi sitten kulman takaa kurkistelee?
Fuckin' school.
Go to hell.
Ja pahinta on ettei tätä giganttista sutta pääse pakoon. Se on pakko kohdata ja antautua polynomeille, äidinkielen sijamuodoille, kirjallisuudelle, yhteiskuntaopin pyörteille ja sun muulle pastalle.
Mutta hyvästit jää. Pakko juosta taas heittelemään hyvästejä teatraalisesti ilmaan että ne muutamat kaverintynkäni saavat ne kiinni ja voivat samantien heittää niillä vesilintua.
Hej, se on vuotuinen matka Lappiin, karseaan juoppojen käpykylään! Kaverini omassa blogissaan hihkui ilosta kun pääsi Rovaniemelle, minä yökkään ajatuksesta. Tai no okei, ehkä Rovaniemi menisi, herranjumala, se on sentään hieman ihmisten ilmoilla! Mutta käpykylä jonne menen....hemmetti ei siellä ole kuin pari ruokakauppaa, monen monta baaria ja poroja silmänkantamattomiin!
That's the real Lapland. Kaikki mukava tuntureilla oleilu, lomailu, hauskuus ja mukavat pikku porot ovat täyttä pastaa. Tunturi homehtuu pian, lomalaisia ei ole, koska paikka on niin kuollut, ja mukavat pikku porot ovat kaikkea muuta kuin mukavia ja pieniä!
Vietä siellä sitten viikko.
Tänään on viimeinen päiväni täällä rakkaassa kotipuolessa, joten olen hiihdellyt päivän ympäri kyliä, ja hiihtely jatkuu. Haluan dramaattisesti sanoa hyvästit ja vilkuttaa lähtevästä laivasta, tahdon itkeä kyyneleeni lähdönvirtaan ja tuntea tuskaa, lähdön tuskaa...
(Okei se on periaatteessa VAIN viikko, mutta viimeinen lomaviikko joten tämä koko juttu on sieltä karhun takapuolesta!)
Mutta tänään vielä elän, ennen kuin alistan itseni tuolle viikatemiehen lailla kulkevalle kulkutaudille, lappihöperyydelle. Koko perheeni alkaa yhtäkkisesti aina puhua siellä murtaen ja tunkien h-kirjainta joka paikkaan ja se on minun loppuni.
Loppuni, finito, on myös se kun ruokapöytään kiikutetaan veristä poronpäätä, aivoa tai ties mitä ruumiinosaa.
Ja senkin jälkeen kun palaamme iki-ihanasta käpykylästä, on Nurmifestarit, riparin pikkuisten konfirmaatio ja tättärärääää mikäs se iso paha susi sitten kulman takaa kurkistelee?
Fuckin' school.
Go to hell.
Ja pahinta on ettei tätä giganttista sutta pääse pakoon. Se on pakko kohdata ja antautua polynomeille, äidinkielen sijamuodoille, kirjallisuudelle, yhteiskuntaopin pyörteille ja sun muulle pastalle.
Mutta hyvästit jää. Pakko juosta taas heittelemään hyvästejä teatraalisesti ilmaan että ne muutamat kaverintynkäni saavat ne kiinni ja voivat samantien heittää niillä vesilintua.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Vuodatus taiteesta ja ihmisestä
Eilinen päivä hujahti hauskasti Helsingissä. Silmät kuin peuralla ajovaloissa hiihtelimme kaverin kanssa ympäri Helsinkiä. Matkan tarkoituksena oli siis iki-ihanan Helene Schjerfbeckin näyttely Ateneumissa.
Näyttelyssä tajusin oman mieltymykseni, ja kenties valheellisen sellaiseni, taiteeseen. Vaikka päässäni tykytti ääni joka käski nauttia jokaisesta maalauksen siveltimenvedosta ja rispaaantuneesta kankaasta sen takana, oma pääni jyskytti vastaan mitä mielukuvituksettomin asein:
"TYYYLSÄÄÄÄ!"
se huusi ja halusi pomppia paikoillaan.
Tämän reaktion aiheuttivat lukuisat Schjerfbeckin maisemamaalaukset ja asetelmat. Henkilömaalaus sen sijaan...
Schjerfbeckin omakuvissa piilee mielestäni taiteilijan lahjakkuus ja mielenkiintoisuus.
Suoraan sanottuna rakastan katsella niitä. Vuosiluvut kertovat missä vaiheessa Schjerfbeck valutti miltei vertaan tuolle heppoiselle kankaalle määritellessään itseään kuvallisin keinoin, samalla kun halusi osoittaa miehisessä taiteilijamaailmassa olevansa joku.
Psykologisessa mielessä Schjerfbeck minua kiehtoo, en olekaan ennen tajunnut.
Huithait jostain omena plus ruukku - hötskästä, kun voi tutkiskella Schjerfbeckin mielenkiintoa ihmiskasvoja kohtaan. Ja omiaan, omakuvia tehdessään.
Lempparini Schjerfbeckin omakuvista on vuodelta 1944 - kaksi vuotta ennen taiteilijan kuolemaa.
Kuva on ruma, mutta voi, kun se samalla antaa katselijalleen niin vapaiset silmät ja kätöset miettiä taiteilijaa persoonana ja henkilönä, inhimillisenä toisinajattelijana.
Ja juuri rumuus, tuo ääretön ja hetkellinen reaktio, saa minut huokaisemaan ihastuksesta.
Hertsileijaa, en minä mikään taiteenystävä ole. Minua ällötti Ateneumissa kun nuoripari siristeli silmiään Edefeltin maalauksen edessä ja kehui sen aidontuntuista valoa, joka sai aallot näyttämään aivan oikeilta....
Voi sherlock, teki mieli ottaa paistinpannu ja lätkästä se tuon nuorenparin päähän.
Eilinen sai tajuamaan, että itselleni on aivan kertakaikkisen sama, onko jokin taidetta tai kaunista.
Minua kiehtoo ilmaus, itsensäilmaus, palasten keräily itsestään - tämä kaikki sulka hulluus, mikä riippuu sumunsekaisena verhona taiteilijoiden yllä. Minä rakastan lukea riettaasta elämästä, rakastajattarista, sairauksista, mystisitä muusista joita taiteilijoilla on ollut. Minusta on mahtava kuvitella kenties mielen oikkuja, psykologisia termejä joita näihin henkilöihin nykyään voisi yhdistää.
Schjerfbeckin kuvat kuvaavat taiteilijan näkyä itsestään, toisaalta miltä hän itse halusi vaikuttaa. Siveltimenvedot muuttuvat iän, ja sairauden karttuessa yhä rispaantuneimmiksi ja karkeimmiksi. Ne huutavat apua ja juuri tuo -44 omakuva saa minut melkein huutamaan apua. Tuo voldemortinnäköinen kuva on loistava, sen taakse kätkeytyy niin paljon tuskaa, kaikkea kaunista, elämäntarinaa, ja vaikka Schjerfbeckiä paljon ollaan tutkittukin, kukaan ei saa ikinä tietää mitä ihmismielessä liikkui silloin, kun hän kärsi, kun hän rakasti ja kun hän maalasi.
Niin kuin sinäkään et saa tietää mitä minun mielessäni liikkuu kun kärsin, kun rakastan, kun maalaan (mitä en kyllä usein tee).
Eikö ihminen ole ihana? Tahtoisin halata nyt kaikkia maailman kansalaisia siitä onnesta, että ihminen itsessään on täysi mysteeri, miltei yhtä suuri kuin kysymys kuolemasta ja Jumalasta.
Minä rakastan selvittää tätä mysteeriä. Oi, antakaa minulle taide, kauneus ja rumuus, sivellin ja kangas, ja minä teen teille tuskaa paperille. Minä haluan selvittää taiteen avulla ihmismielen salat.
(Näistä ah, niin runollisista ja herkistä, hypetettävistä tunnelmista sitten asiaan: toinen blogini on tekeillä juuri NYT. Pyydän kuitenkin, älkää vierailko siellä ennenkun se on valmis, muuten minä pillitän kuin babyhyeena ja rikon tämän tietokoneen. Amen)
Näyttelyssä tajusin oman mieltymykseni, ja kenties valheellisen sellaiseni, taiteeseen. Vaikka päässäni tykytti ääni joka käski nauttia jokaisesta maalauksen siveltimenvedosta ja rispaaantuneesta kankaasta sen takana, oma pääni jyskytti vastaan mitä mielukuvituksettomin asein:
"TYYYLSÄÄÄÄ!"
se huusi ja halusi pomppia paikoillaan.
Tämän reaktion aiheuttivat lukuisat Schjerfbeckin maisemamaalaukset ja asetelmat. Henkilömaalaus sen sijaan...
Schjerfbeckin omakuvissa piilee mielestäni taiteilijan lahjakkuus ja mielenkiintoisuus.
Suoraan sanottuna rakastan katsella niitä. Vuosiluvut kertovat missä vaiheessa Schjerfbeck valutti miltei vertaan tuolle heppoiselle kankaalle määritellessään itseään kuvallisin keinoin, samalla kun halusi osoittaa miehisessä taiteilijamaailmassa olevansa joku.
Psykologisessa mielessä Schjerfbeck minua kiehtoo, en olekaan ennen tajunnut.
Huithait jostain omena plus ruukku - hötskästä, kun voi tutkiskella Schjerfbeckin mielenkiintoa ihmiskasvoja kohtaan. Ja omiaan, omakuvia tehdessään.
Lempparini Schjerfbeckin omakuvista on vuodelta 1944 - kaksi vuotta ennen taiteilijan kuolemaa.
Ja juuri rumuus, tuo ääretön ja hetkellinen reaktio, saa minut huokaisemaan ihastuksesta.
Hertsileijaa, en minä mikään taiteenystävä ole. Minua ällötti Ateneumissa kun nuoripari siristeli silmiään Edefeltin maalauksen edessä ja kehui sen aidontuntuista valoa, joka sai aallot näyttämään aivan oikeilta....
Voi sherlock, teki mieli ottaa paistinpannu ja lätkästä se tuon nuorenparin päähän.
Eilinen sai tajuamaan, että itselleni on aivan kertakaikkisen sama, onko jokin taidetta tai kaunista.
Minua kiehtoo ilmaus, itsensäilmaus, palasten keräily itsestään - tämä kaikki sulka hulluus, mikä riippuu sumunsekaisena verhona taiteilijoiden yllä. Minä rakastan lukea riettaasta elämästä, rakastajattarista, sairauksista, mystisitä muusista joita taiteilijoilla on ollut. Minusta on mahtava kuvitella kenties mielen oikkuja, psykologisia termejä joita näihin henkilöihin nykyään voisi yhdistää.
Schjerfbeckin kuvat kuvaavat taiteilijan näkyä itsestään, toisaalta miltä hän itse halusi vaikuttaa. Siveltimenvedot muuttuvat iän, ja sairauden karttuessa yhä rispaantuneimmiksi ja karkeimmiksi. Ne huutavat apua ja juuri tuo -44 omakuva saa minut melkein huutamaan apua. Tuo voldemortinnäköinen kuva on loistava, sen taakse kätkeytyy niin paljon tuskaa, kaikkea kaunista, elämäntarinaa, ja vaikka Schjerfbeckiä paljon ollaan tutkittukin, kukaan ei saa ikinä tietää mitä ihmismielessä liikkui silloin, kun hän kärsi, kun hän rakasti ja kun hän maalasi.
Niin kuin sinäkään et saa tietää mitä minun mielessäni liikkuu kun kärsin, kun rakastan, kun maalaan (mitä en kyllä usein tee).
Eikö ihminen ole ihana? Tahtoisin halata nyt kaikkia maailman kansalaisia siitä onnesta, että ihminen itsessään on täysi mysteeri, miltei yhtä suuri kuin kysymys kuolemasta ja Jumalasta.
Minä rakastan selvittää tätä mysteeriä. Oi, antakaa minulle taide, kauneus ja rumuus, sivellin ja kangas, ja minä teen teille tuskaa paperille. Minä haluan selvittää taiteen avulla ihmismielen salat.
(Näistä ah, niin runollisista ja herkistä, hypetettävistä tunnelmista sitten asiaan: toinen blogini on tekeillä juuri NYT. Pyydän kuitenkin, älkää vierailko siellä ennenkun se on valmis, muuten minä pillitän kuin babyhyeena ja rikon tämän tietokoneen. Amen)
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Menetys pimeän voimille, vai onko?
Olen ajatellut tässä tätä kuollutta ja homeista blogiani. Niin suloinen kun se säälittävyydessään onkin, myönnetään että tekstipainotteiset blogit eivät menesty oikein verrattuna valokuvia pullollaan oleviin blogeihin.
Vaikka rakas blogini sinnittelee ja ehkä hyvässä lykyssä esittelee kerran kolmessa kuukaudessa hyvän tekstinpätkän, minua ahdistaa kun en menesty tässä kovassa blogibisneksessä olemalla oma itseni.
Olen siis päättänyt juhlallisesti avata hauta-arkkuni kannen ja upottaa sinne toisen jalkani ja jatkaa matkaani toinen jalka haudassa, toivoen silti purevan päheen (hehe) kirjoitustyylini roikkuvan mukana.
Eli.
Ajattelin jotain lifestyle-blogin kaltaista.(Kyllä, myin sieluni.)
Sellaista jossa on paaaaaaljon kuvia. Ajattelin ehkä alkaa käyttää järkkäriäni, kun minulla kerran semmoinen on. Tähän asti siskoni on käyttänyt sitä kuvatessaan nukkejaan blogiinsa. (Sillä blogilla on yli 400 lukijaa, arvatkaa vaan olenko kateellinen vaikka siskoni blogi kertoo....noh. NUKEISTA! Mikä hassuinta, hän ompelee nukeille vaatteita, joita ihmiset oikeasti OSTAVAT hänen blogistaan. Sisko on saanut jo kaksi viikkoa putkeen rahalähetyksiä postissa. Oi missä on oikeudenmukaisuus?)
Kuvia sitten mistä. Ei ole vielä harmainta hajua. Itsestäni? Ajatus kiehtoo huomionhakuisen mutta inhimillisen puoleni puolesta, mutta toisaalta yököttää protestoivan massablogien haukkujan puoleni puolesta.
Elämästäni? En tiedä kuinka kiinnostavaa olisi sitten katsella normaalista sunnuntaipäivästäni kuvia. Kuva 1: Sänky, Kuva 2: Sänky, Kuva 3: Minä katsomassa Frendejä yöpuvussa, Kuva 4: Katkeraa itkua, Kuva 5: Sänky
Kavereistani? Suurin osa kameran lähestyessä kääntää vähemmän kohteliaasti selkänsä.
Mutta tämän olen päättänyt. Valokuvapainotteinen lifestyle-blogi ottanee söpöt mutta kömpelöt ensiaskeleensa vielä kesän aikana.
En silti aio brutaalisti tappaa tätä blogia, ei sentään! Jatkan sössötystä kunnes joku tulee tukkimaan suuni sukalla. (Älkää oikeasti tulko. Minä tykkään kirjoittaa!)
Ja ehkä, jos massamaisesta (mutta toivottavasti silti pinjamaisesta) blogistani tulee oikea menestys, voin alkaa paimentaa pöhköjä lampaitani tämän aitauksen suuntaan.
Mutta te seitsemän lukijaani, ylin ylistys ja kolminkertainen hurraahuuto teille! Luette (toivottavasti) säännöllisesti blogiparkaani ja jopa myönnätte sen! Ja jos minulla on piilolukijoita (tiedän pari) niin hävetkää ensiksi! Miksette voi myöntää olevanne täysin rakastuneita sössötyksiini ja blogini huonoon, hippimäiseen ulkoasuuni? Mutta häpenaallon jälkeen iso kiitos teillekin kaapissa maleksijat.
Ja hei, seitsemän kääpiötäni, mitä mieltä olette ideasta? Tiedän myyneeni sieluni paholaiselle ja astuneeni pimeän puolelle, mutta kun minäkin olen vain ihminen! Olen huomionhakuinen ja vallanhaluinen plösö (joka kylläkin on laihtunut jo kolme kiloa, jei!) joka tahtoo tunnustusta jostain. Mistä vain.
Vaikka rakas blogini sinnittelee ja ehkä hyvässä lykyssä esittelee kerran kolmessa kuukaudessa hyvän tekstinpätkän, minua ahdistaa kun en menesty tässä kovassa blogibisneksessä olemalla oma itseni.
Olen siis päättänyt juhlallisesti avata hauta-arkkuni kannen ja upottaa sinne toisen jalkani ja jatkaa matkaani toinen jalka haudassa, toivoen silti purevan päheen (hehe) kirjoitustyylini roikkuvan mukana.
Eli.
Ajattelin jotain lifestyle-blogin kaltaista.(Kyllä, myin sieluni.)
Sellaista jossa on paaaaaaljon kuvia. Ajattelin ehkä alkaa käyttää järkkäriäni, kun minulla kerran semmoinen on. Tähän asti siskoni on käyttänyt sitä kuvatessaan nukkejaan blogiinsa. (Sillä blogilla on yli 400 lukijaa, arvatkaa vaan olenko kateellinen vaikka siskoni blogi kertoo....noh. NUKEISTA! Mikä hassuinta, hän ompelee nukeille vaatteita, joita ihmiset oikeasti OSTAVAT hänen blogistaan. Sisko on saanut jo kaksi viikkoa putkeen rahalähetyksiä postissa. Oi missä on oikeudenmukaisuus?)
Kuvia sitten mistä. Ei ole vielä harmainta hajua. Itsestäni? Ajatus kiehtoo huomionhakuisen mutta inhimillisen puoleni puolesta, mutta toisaalta yököttää protestoivan massablogien haukkujan puoleni puolesta.
Elämästäni? En tiedä kuinka kiinnostavaa olisi sitten katsella normaalista sunnuntaipäivästäni kuvia. Kuva 1: Sänky, Kuva 2: Sänky, Kuva 3: Minä katsomassa Frendejä yöpuvussa, Kuva 4: Katkeraa itkua, Kuva 5: Sänky
Kavereistani? Suurin osa kameran lähestyessä kääntää vähemmän kohteliaasti selkänsä.
Mutta tämän olen päättänyt. Valokuvapainotteinen lifestyle-blogi ottanee söpöt mutta kömpelöt ensiaskeleensa vielä kesän aikana.
En silti aio brutaalisti tappaa tätä blogia, ei sentään! Jatkan sössötystä kunnes joku tulee tukkimaan suuni sukalla. (Älkää oikeasti tulko. Minä tykkään kirjoittaa!)
Ja ehkä, jos massamaisesta (mutta toivottavasti silti pinjamaisesta) blogistani tulee oikea menestys, voin alkaa paimentaa pöhköjä lampaitani tämän aitauksen suuntaan.
Mutta te seitsemän lukijaani, ylin ylistys ja kolminkertainen hurraahuuto teille! Luette (toivottavasti) säännöllisesti blogiparkaani ja jopa myönnätte sen! Ja jos minulla on piilolukijoita (tiedän pari) niin hävetkää ensiksi! Miksette voi myöntää olevanne täysin rakastuneita sössötyksiini ja blogini huonoon, hippimäiseen ulkoasuuni? Mutta häpenaallon jälkeen iso kiitos teillekin kaapissa maleksijat.
Ja hei, seitsemän kääpiötäni, mitä mieltä olette ideasta? Tiedän myyneeni sieluni paholaiselle ja astuneeni pimeän puolelle, mutta kun minäkin olen vain ihminen! Olen huomionhakuinen ja vallanhaluinen plösö (joka kylläkin on laihtunut jo kolme kiloa, jei!) joka tahtoo tunnustusta jostain. Mistä vain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)