I DO NOT SHARE

Insta-ahdistus

Vietin kolme päivää instagramissa, ja se vähäinen riitti tälle tytölle. Koin ensiaskelista alkaen hirveää painetta sydänalassa. Sitä kutsutaan sosiaalisen median paineeksi.

Useat ikäiseni ovat eläneet sosiaaliseen mediaan. Syntyneet ja pitäneet siitä kiinni kuin äidin helmoista täpötäydellä kalatorilla. Joten ahdistus joka siihen liittyy, yleensä peittyy intoon laittaa hulluna tageja samaan kuvaan ja hyppiä paikoillaan huomatessaan saaneensa seuraajan. Kolmen päivän aikana itse vain ahdistuin siitä, ettei minua seurannut tarpeeksi ihmisiä, enkä tiennyt mitä kuvia laittaa, en tiennyt miten laitettiin tageja, en tiennyt ketä seurata, en uskaltanut tykkäillä tai sitten tykkäilin liikaa, ahdistuin kun kukaan ei tykännyt kuvistani tai seurannut.

Jotenkin kaikki se hohto, jonka Instagram oli saanut, haihtua parin päivän aikana kaiken kakan alle. Vaikka kyllähän Insta on hohdokas, jos sattuu olemaan Rita Ora tai Cara Delevingne.

 

 

 

Normaalille, (niin ja näin) 17-vuotiaalle tytölle asia on vähän toisin. En omaa sosiaalista statusta (enkä kroppaa) sen verran, että voisin lisäillä puolinakukuvia itsestäni, kuin jotkut. Eikä ole niin paljon kavereita, että voisin joka käänteessä pusutella älypuhelimen kameran avustuksella kamuni kanssa.

 

Instead of all that, minulla on naama, jossa on finnejä. Minulla on rasvainen tukka jos en pese sitä. Minulla on ällöttävät jenkkikset. Minulla on 18 seuraajaa, eikä 181. Minulla ei ole wifeyta, vaan usea hyvä ystävä, joidenka kanssa pidän viettää aikaa. Mutta ilman instagramia.

Juttu on nimittäin niin, että en nähnyt kaiken sen ahdistuksen keskellä ideaa jakaa melkein koko elämääni sosiaalisessa mediassa, että voin hakea hyväksyntää tykkäsyten muodossa. En tahtoisi että itsetuntoni on suorassa cause and effect-suhteessa seuraajien määrän kanssa. En tahtonut tuntea koko ajan sitä sydänalassa jaytävää ikävää tunnetta, että olen epäsuosittu hylkiö, ja minun pitäisi päivittää instaa, muuten en saa seuraajia.

Olemmeko todellakin niin epävarmoja kaikesta, että meidän on luotava elämämme uudestaan? Sitähän sosiaalinen media tekee. Tai me käytämme sitä siihen. Kuorrutamme elämämme sokerilla ja nappaamme siitä kuvan, joka näyttää täydelliseltä, vaikka oikeasti kuvaan tuhrautui viisikymmentä minuuttia turhaa poseerausta, sillä joka kulmasta nenä näytti isolta?

 

 

#me #training #hard #at #gym #finnishgirl #follow

 

Miksei kukaan vaihtelun vuoksi kerro totuutta kuvan takaa?

 

#me #training #at #gym #sweat #everywhere #after #smoking #eating #candy #throwing #eating #problem #crying #girl

 

Okei, kuvan tytöllä ei välttämättä ole bulimiaa, mutta tajusitte pointtini. Tänään käydessäni lenkillä mietin, että otampas itsestäni sporttisen kuvan instaan. Otin selfpicin ja aloin miettiä kuvatekstiä. Juoksin vain vartin koska en jaksanut enempää? Ei kovin hehkeää. Mutta ei kuva sitä kerro.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Paskat. Kuva ei kerro yhtään mitään.

 

 

Poistin pari tuntia sitten instan, ja nyt olo taas keveämpi. En tunne painetta jakaa elämääni siellä. Minusta on hyvä, että elämänviettotapani pysyvät mysteerinä. En tahdo jakaa sitä oikeastaan kenenkään kanssa. Ainakaan sosiaalisessa mediassa.

 

 

Ja blogihan on ihan toinen juttu, urpot.



 





Paha ihminen

Mitä näet kun katsot peiliin?

 

Näetkö itsesi?

 

Hyvä.

 

Katso syvemmälle.

 

 

Unohda, että peili on heijastuksia. Unohda mitä peilistä heijastuu. Unohda, että katselet itseäsi peilistä.

 

Muista sen sijaan kuka olet.

 

Ihminen.

 

Katso silmiisi. Voitko kertoa rehellisesti rakastavasi lähimmäistäsi? Rakastatko oikeastaan yhtään mitään muuta kuin itseäsi?

Voitko sanoa rehellisesti, että olet rehellinen ja luotettava? Ettet valehtele tai puukota selkään heti paikan tullen.

 

Älä kiellä asiaa, sillä totuus on, että sinä teet rumia asioita. Joka päivä. Sinä valehtelet, huijaat, puukotat, murskaat muiden unelmia omiesi tieltä, sinä kadehdit, toivot pahaa, kostat, syljet muiden jalkoihin. Sinä saarnaat, hurskastelet ja esität olevasi hyvä.

 

Ehkä siinä on pahin erhe, jonka ihminen tekee. Leikkii, kuvittelee olevansa hyvä.

Vaikka olisi läpeensä paha.

 

Minä ainakin olen. Helvetin paha ihminen.

 

Sorry about that <3

 



I prefer living in a fantasy than coming back to reality

MORO.
Minulla olisi kolmenlaista asiaa jotka on pakko jakaa täällä, että te muutamat urpot lukijani tietäisitte ne, ja voisitte sen jälkeen joko vihata tai rakastaa minua.
Välimuotojahan ei ole.

1. Tasa-arvon epätodennäköisyys
Minulla vähän vaihtelee mielialan mukaan tasa-arvoon suhtautuminen. Tai miehiseen ylivoimaan maapallolla yleensä. Maanantaina olen feministi henkeen ja vereen, tiistai-iltaan mennessä olen taantunut enemmänkin harmaalle alueelle, jossa ei oteta kantaa miehiin eikä naisiin, ihmisistä kuitenkin on kyse, oli sitten penis taikka emätin. Keskiviikkoaamuna kannatan miehistä voimaa ihan tosissani.
NYT. Lauantaina, olen tullut pitkään pohdiskeltuani siihen tulokseen, että tasa-arvo on yliarvostettua roskaa. (Niinkuin aika moni muukin asia omasta mielestäni....eheh.)
Typerään ihmiskaaliin kun ei näköjään ole mennyt, että ihminen on kertakaikkisen tyhmä olento. Kaikessa viisaudessaan. Me olemme törppöjä.
Törppöluonteen meissä aikaan saa se, että emme pysty tyytymään inhimilliseen osaamme elämässä. Ei, meidän on pakko saada enemmän, olla enemmän, LUODA enemmän.
Jep. Playing God, I guess.
Tasa-arvoon pyrkiminen ei heti aluksi iske mieleen kun miettii ihmisen suuruudenhulluja Jumalanleikkimiskokeiluja. Mutta mitäpä muutakaan olisi se, että pyrimme tekemään maapallosta niinkin abstraktin asian kuin tasa-arvoisen!?
Historia kertoo, että jo esihistorian aikana on tunnettu eriarvoisuus. Ihminen alkoi keräillä ja metsästää. Ja koska ihmisellä oli vähän enemmän aivosoluja kuin apinalla ja mammutilla, ihminen tajusi, että damn, meikähän voikin kerätä vähän enemmän marjoja ja sieniä kuin naapuri.
No okei, virallisesti eriarvoisuus yleistyi, kun ihminen alkoi haalia omaisuutta, eli vasta maanviljelyksen yleistyttyä. Koska metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaa kansaa, ja liikkuva elämäntapa esti suuren omaisuuden kantamisen mukana.
Mutta asia, joka on juurtunut synnin lailla ihmiseen, ei ole nopeasti aivopestävissä pois. Joten tasa-arvo on omaisuuden sijalta aivan huuhaata. Voitte ihan vapaasti yrittää pelastaa Afrikan lapsia ja saada rikkaita luopumaan urheiluautokokoelmistaan, mutta sanonpahan vain, ettei sillä tasa-arvoa tavoiteta. Korkeintaan pari kakaraa lisää tässä väestöllä ylikuormittuneella maailmassa ja vihainen autopohatta.
Ja naiset ja miehet. Faministit tekevät todellakin arvokasta työtä yrittäessään saada naisten palkkoja nousemaan sun muuta. Mutta tässäkin ilmiössä käy niinkuin yleensä. Kun yritetään pyrkiä tasa-arvoon, saadaan yhä enemmän epätasa-arvoa aikaan. Vaaka ei ole ikinä tasapainossa.

2. Minne olet menossa?
Kesälomieni aamut ovat nyt riparin jälkeen sujuneet kaikki suht saman kaavan mukaan. Herään automaattisesti seitsemältä, jonka jälkeen makoilen sängyssä radiota kuunnellen. Surffailen radiokanavien välillä sen mukaan, miltä kanavalta sattuu tulemaan siihen aamuun sopivaa musaa.
Pari päivää sitten jämähdin Radio Aallon taajuuksille. Radiojuontajat puhuivat ja jäin kuuntelemaan. Kyse oli elämästä ja tulevaisuudesta. Yleistähän on, jos kaveri näyttää pakkaavan laukkuaan, kysymme: "Minne sä oot menossa?"
Vastaus on yleensä hyvin lyhytkatseinen. "Kotiin." "Kauppaan." "Kouluun."
Mutta juontajat olivat sitä mieltä, että miksi olemme näin lyhytkatseisia. Joku filosofi oli kuulemma ehdottanut, että sen sijaan, että kerromme sen hetkisen määränpäämme, meidän pitäisi jakaa elämänsuunnitelmamme. Maalimme pitkällä tähtäimellä. Sillä se auttaa tähtäämään täysillä niihin maaleihin, vaikka maalit olisivatkin valovuosien päässä tästä hetkestä. Jos on esimerkiksi aina halunnut matkustaa Australiaan, ja se on tulevaisuuden suurin haave, pitäisi yksinkertaiseen kysymykseen vastata: "Olen menossa Australiaan."
Tämähän ei tietenkään ole kovin käytännöllistä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Saattaisi olla hiukan hämmentävää arkikeskustelussa:
"Minne oot menossa?"
"Presidentinlinnaan."
"Tä?"
Mutta ajatus siitä, että meillä pitäisi olla pitkäkestoisia tavoitteita ja unelmia, haaveita joita kohti juoksemme. Siinä on jotain hirveän ideaalista ja hienoa.
Tai siinä olisi, jos tietäisi minne on menossa. Minulla nimittäin ei ole hajuakaan. Joten tyydyn vastaamaan: "Lähikauppaan" jos kysytte. Siinä on minulle pitkän aikavälin ideaali suunnitelma ja haave. K-marketin kassalle asti pääsy. Jeah.

3. Videokamera
Löysin vanhan, hirveän huonolaatuisen videokameran jostain komeron perukoilta. Ja päätin tehdä itsestäni supermegablogitähden(haha) ja kuvata sillä omaa päivääni! Kävi vain ilmi, ettei se mennykään ihan niinkuin strömsössä...

Alone - but I don't give a damn

 

 

 

Kaveri löysi minut eilen laiturilta istuskelemasta. Yksin. Huolestunut ilme ja varovainen kysely: "Mikä on?"

Noh, ei mikään. Hassua kyllä, tässä yltiösosiaalisessa maailmassa en välitä paskaakaan, vaikka viettäisin 10 % tai enemmän elämästäni yksin. Mutta koska elelen tässä sosiaalisessa yhteisössä, kansakunnan joukossa ja ihmisten ympäröimänä, on yksinolo jotenkin tabu. Se, että erakoituu jonnekin edes hetkeksi, on merkki heikkoudesta, merkki siitä, että minulla ei ole kavereita ja jokin on nyt huonosti.
Olin toki ihan otettu siitä, että kamuni jaksoi kysyä moista minulta. Mutta siinä kohtaa pääni oikeasti lävisti ajatus siitä, miten negatiivia YKSINÄISYYS nähdään nykypäivänä. Se on säälittävää, surullista ja umpinaisten huoneiden hajuista, katkeruutta ja harmaita hetkiä. Se on ihmisten pelkoa, typeryyttä tai ylpeyttä, se on sitä, ettei ole ystäviä, ei ketään kelle puhua.
Tällaiseksi se myönnetään. Wikipedia liittää yksinäisyyden depressioon ja leskeyteen.

Mutta kun ihmiset, kuten minä, tahtovat joskus vain olla yksin. Eikä siinä välttämättä ole negatiivista jälkikaikua yhtään.
Tahdon joskus olla yksin, miettiä omia asioita, maailmaa, syvällisiä, pinnallisia. Tahdon lukea, luonnostella, pidellä polvista kiinni ja käpertyä pieneksi keräksi. Ilman ketään.
Eikä se tarkoita sitä, että olisin äkkiä surullinen tai depressiivinen. Melankolinen saatan olla, mutta jotenkin tuntuu, että ihmisten on tosi vaikea käsittää, että yksin voi olla ONNELLINEN.
Tai siis se, että istuskelen yksin jossain ja vedän henkeä, ei tarkoita sitä, että purskahdan kohta itkuun ja että maailma kaatuu. Se saattaa vain tarkoittaa sitä, että nyt en juuri jaksa ihmisten seuraa ja että tekee mieli olla yksin ja ajatella.

Tahtoisin yhteiskunnan, jossa yksinolo ei nostaisi heti niskavilloja pystyyn. Se voisi olla enemmän neutraali sana. Koska tottahan on, että yksinolo on myös monissa tapauksissa ihan perseestä. Joku oikeasti on yksin, ja silloin kyyneleet eivät ole ilon kyyneleitä. Jokainen kärsii tästä yksinäisyydesä joskus.
Mutta kuka puhuu nykyään sen positiivisen yksinolon puolesta? HÄH!!?? NIIN!!
Kaikki vain jauhavat yhtenäisyydestä. Ystävistä! Ryhmähengestä! JEE! <3 <3 <3

Älkää nyt käsittäkö väärin. Minä tyksin myös yhtenäisyydestä, useimmiten. Mutta sitä korostetaan niin paljon nykyään. Siitä on tullut ilmiö, joka on kuohunut yli uomiensa. Ja se on johtanut siihen, etteivät useat edes nykyään OSAA olla yksin. Sitä pitää olla jonkun kanssa, melkein ihan kenen tahansa, kunhan ei vain ole YKSIN. Vaikka ei edes periaatteessa haluttaisi, vaikka olisi kuin perseelle ammuttu karhu niin äh, jonkun kanssa on oleiltava. Vaikka se ihminen ärsyttäisi.

Koska voihan se yksinolo vaikka. En tiedä. Syödä?

Tehdäänpä näin. Tälle positiiviselle yksinololle voitaisin antaa termi:


ITSENÄISYYS

Ja sille yksinolon pelolle. Sitä minä pidän mielummin säälittävänä, kuin sitä, että ihminen on joskus yksikseen. Viva la erakkoluolat!

Songs for the Broken Hearted

I feel very confused right now.

I know that there is a feeling I supposed to be feeling right now. So called Love. But instead of love, I feel nothing but bitter feelings. My angry soul is crying out loud, and it's getting insane.

I must be crazy. That's the only reason why I'm still alive.

 

So little time to loose. And fall from heaven.

 

 

I always keep wondering why I'm not good enough. Why I have to keep fighting all the time while the others just keep hanging around? They're relaxing in a comfortness. While I'm stuck. In some kind of hell.

My own, personal hell. I see no devils here but insted of Satan, I see anly my own reflection from a mirror.

 

And the reason why I am writing English, is very simple. In Finnish all this shit would sound like stupid. Even more stupid than it does now, in English.

 

I have been very close to happiness. I have had my hands reaching it, almost touching it.

But then, as always, something has gone wrong.

I have lost it completely.

 

And now I'm again in the soft darkness, waiting for someone to save me. Waiting for someone to stop me. Waiting for someone to stop my misery. Waiting for the happiness.



R.I.P Motivaatio

Arvatkaas mitä, olen aina ollut tosi ylpeä siitä koko tämän lukioajan, että olen jaksanut opiskella perse ruvella halki vuoden. Vaikka olisin mielummin vaikka siivonnut pölypallot nurkasta, pakotin itseni aina ruotsin sanojen ääreen tai yhteiskuntaopin kirjan kanssa nurkkaan lukemaan.

Niin. Mutta eikös kaksi vuotta täydellistä koululle omistautumista riitä jo?

Koska nyt olen kokonaan, suorastaan totaalisesti kadottanut sen motivaatiopeikon. Tai ehkä karkotin sen. Joka tapauksessa, on koeviikko, ja MINÄ. EN. JAKSA. LUKEA.

Huhhuh. Tämä on ollut ainoa koeviikko, jolle en ole tehnyt lukuaikataulua. Kun olen ajatellut lukevani, on mieleeni tullut jotain paljon hetkisempää. Historian kirjasta luin 12 sivua, jonka jälkeen tekstasin kaverilleni Sinille, että mitäs tehtäis. Ja siihenhän se lukeminen sitten jäi. Vietin koko loppupäivän ja illan rannalla makoillen, Cosmoja lukien ja nauraen sekä laulaen. Ja haukikaloja pakoillen.

 

Sitten tulin kotiin ja jatkoin lukemista.

 

Siis Cosmopolitanin.

 

Ja tänään heräsin, lähdin juoksemaan ja lupasin itselleni, että noh, sitten suihkun jälkeen tartun kirjaan!

Ja minä jopa TARTUIN siihen. Hyvin intohimoisesti.

 

Mutta sitten päähäni pälkähti ajatus kirjoittaa blogia.

 

Ja se kirja jäi. Alakertaan, vaatekasan alle, hylättynä, syrjittynä.

 

Sanonpahan vaan, ihan oikein sille! Senkin ilkeä historiankirja.

 

Ja nyt. MINÄ LUPAAN MENNÄ LUKEMAAN HISTORIAA.

 

 

Kävin muuten melkein uimassa. (Kastoin varpaani!)

 

Sini! (Olisin lisännyt kuvia, jossa Viivikin on, mutta olen varma, että saisin sanoa hyvästit henkikullalleni sen jälkeen.)

 

 

Joku albatrossi.

 

NIIIIIN, siskokulta pääsi muuten eilen ripille, sai naimaluvan ja kaikkea muuta. Sen kunniaksi tahdoin ikuistaa päivän valokuvin! Niin ja linssiluteena tahdoin mukaan.

 

Sannilla oli vaikeuksia hymyillä, joten ratkaistiin ongelma omalla tavallamme!

 

 

 

Siellä on tulossa tosi kivaa säätä tällä viikolla! Joten ADIOS AMIGOS!

 

 

 

 

 

 

Ai mikä hissa???





Ei taida tietää tyttö ettei

 

 

 

Hallo!

On taas vähän asiaa pienellä ihmisellä, isolla egolla. Hauskaa, kurjaa, paskaa, ihanaa, suorastaan ihastuttavaa. Ja taas paskaa.

Mutta semmostahan se elämä on. Kaikessa moniulotteisuudessaan.

 

"Tanssi tyttö tanssi"

Oli lauantaiaamun piristykseksi tanssitreenit, kun on maanantaina tulossa Sibeliustalolla esitykset. Menin sinne ihan paniikissa, sillä olin torstain harjoituksista törkeästi lintsannut, sillä koin kahvittelun ja juoruilun Lauran kanssa paljon tärkeämmäksi kuin yhdet piskuise tanssitreenit.

No, se ei ollut elämäni paras päätös.

Olen muutenkin vähän pihalla tästä meidän koreografiasta, johon kuuluu paljon nopeita taputuksia ja teknisiä pikkuviilauksia.

 

 

 

Tähän biisiin tanssahtelemme. (Okei, muut tanssahtelee, meikäläinen talloo ja rymisee epänaisellisesti. Mutta hei, tanssia se on merijellonan möyriminenkin!)

 

 

"Liikuttaa mua liikutus. Ja ehkä vähän sixpakki."

Viime keskiviikkona oli Cooperin testi, jota jänskäsin taas niin, että pari yötä valvoin sängyssä pyörien ja hyörien. Kaikenlaiset kauhukuvat vilisivät mielessäni. Suurimpana se, että entäs jos en jaksakaan juosta.

Noh, turhaan taas stressasin, yllätys yllätys. 12 minuuttia tuli ja meni, ja sitten ihmettelin joko se oli ohi. 2445 metriä juoksin. On se ihan jees verrattuna syksyyn, jolloin juoksin 2200 metriä. Ja vaikka parinsadan metrin parannus kuulostaa vähältä, se EI OLE.

Muutenkin liikunta maistuu taas. Ei ole enää niin pakkopullaa kuin kuukausi tai pari sitten. Silloin niskaperseotteella melkein raahasin itseni juoksulenkille, ettei vyötärölle kertyisi ylimääräistä, sitten yhtään. Ja itkulla väänsin sitä juoksua, paikkoihin sattui, eikä luonnistunut. Asiaa eivät auttaneet lumikinokset, joista huolimatta juoksin.

Nyt on vähän parempi. Juokseminen on taas kivaa. Hyvä aggressionpurkukeino. Se saa ajatukset jonnekin aivan muihin sfääreihin. Ajattelen olevani juoksukone, jonka jalat takovat maata tahdissa ja sydän pumppaa verta, keuhkot toimivat.

 

 

"Ding dong"

Euroviisut! I dag!

Ja JUU, vaikka alkuun olin täysillä sitä mieltä, että Krista Siegfridsin Marry Me on naista alentavaa saastaa, niin en minä hitto vie voinut vastustaa kiusausta popittaa sitä aina nurkassa yksin. Siis silloin kun kukaan ei nähnyt. Ja hei, ei laulunsanoja pidä ottaa ehkä niin vakavasti...

En tiedä Suomen voittopotentiaalista, mutta biisi, Euroviisut, maijat ja mehiläiset, kukat ja auringonvalo...se kaikki on saanut minut hyvin...haavelliseksi.

En nyt sentään aviomiestä ja vauvelia, taloa sekä somaa vuohta pihaan määkimään tahdo.

Mutta poikaystävästä.

En ole täällä blogissa ikinä puhunut, syynä yksinkertaisesti se, ettei meikäläisen ruho ole kelvannut kellekään, plus se, etten ole kokenut tarpeelliseksi hankkia ketään nilkkaan roikkumaan ja kuolaamaan. C'mon- koirat on keksitty!

Mutta koska on tullut kevät, ja olen ehkä varmaan popsinut jotain  pösilöpilleriä, olen nyt keksinyt, että tarvitsen sen miehen. (Tai naisen.)

Ja syy tulee tässä:

Olen hyvin kateellisena katsellut vaatekaupoissa liikuskelevia tytönhupakkoja, joilla on poikakaveri mukana. Poikakaveri, joka kantaa ostokset ja kehuu sovituskopissa, että ei kulta, sulla ei ole pömppömahaa, näytät ihanalta ja muita valheita.

Niin ja kivassa tapauksessa maksaa ostokset.

 

MUTTA.

Feministinen puoleni minusta ei hyväksy tätä toivetta. Onhan minulla kaksi toimivaa ja vahvaa kättä kantaa ostoksia.

Sitä paitsi. Budjettini pyörii nollilla, joten mitä ostoksia minulla muka on? Laskuja korkeintaan.

Joten tuo ylitsevuotava RAKKAUS saa odottaa vuoroaan. Ehkä siihen kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti, kun olen hankkinut rasvaimun, silikonit, turbohuulet ja brassivahauksen.

Sounds gooooooooood.

 

Heissan. Älkää jooko ottako tosissaan. Mitään. Mitä. Puhun.

<3

 

 (Elämä ei ole niin vakavaa. Sen huomasitte kai jo uudesta ulkoasusta, jonka ihan piruuttani laitoin)