Heilun ilman vaatteita raivauspallon päällä - true feminism?

 

 

Päätin tarttua kiinni tähän ilmiöön, joka saa vanhemmat voivottelemaan ja peittämään keskenkasvuisten poikiensa silmät. Se saa Will Smithin perheen näyttämään lievästi pahoivoivalta.

Normaalia ihmistä - no, se lähinnä shokeeraa, huvittaa, kummastuttaa.

 

Onhan sitä julkkiksia ennenkin nähty alasti musavideolla. Miley Cyrus vaan sattuu tekemään sen todellisella huonolla maulla. Mutta ei sekään uutta ole. Syy tähän ihmisjoukon shokeeraamiseen on se, kuka hän oli ennen. Tai ni, kuka hänen ROOLINSA oli ennen.

Hannah Monatansta on vähän riski siirtyä yhtään minkäänlaiseen viihdebisnekseen, ellei noudata pilkuntarkasti aiempaa puhtoista imagoa. Sen Miley teki - hetken ajan.

Mutta elokuvat brunettetukkaisesta söpöliinistä, kuten vaikkapa lumovoimaineen LOL (Täyttä paskaa) tai romanttinen The Last Song (Hevonkukkua) eivät oikein vie viestiä eteenpäin kyvykkäästä näyttelijästä. Vaikka suuri osa Hollywood-näyttelijöistä menestyy kalastelemalla koko ajan samanlaisia rooleja (Leonardo DiCaprio tai vaikkapa Kristen Stewart. Bella-ilmettä tarvittu kaikkialla!), on näyttelijälle oikeastaan vain etu etsiä erilaisia rooleja.

Oikeastaan, Miley Cyrus teki vain todella lyhyessä ajassa todella kovan imagon muutoksen. Mitä pahaa siinä on? Periaatteessa.

Okei, MTV Music Awardseissa itsensä hinkkaaminen ja härskit tanssiliikkeet eivät ehkä ole se paras tapa hankkiutua eroon Miley Stewartista ja Hannah Montanasta. Missä vaiheessa Cyruksen normaali kouluopetus kusi, koska käsittääkseni Hannah Montana vastakohta ei ole yliseksuaalinen härskiys?

Hän kuitenkin shokeerasi, ja me aloimme puhua kahvipöydässämme Mileysta. "Näitkö kun hän..." ja "Entäs kun hän..."

Pam. Klassinen temppu saada julkisuutta. Mutta emme me välitä, vaikka astuimme suoraan ansaan. Hämmästelemme vain sitä, miten vähän vaatteita sitä voikaan olla päällä raivauspallon päällä.

 

Jotkut rohkeat ovat rohjenneet väittää, että Cyrus myy itseään tällä tavoin. Alastomana, alusvaatteissa, provosoivana, nuolemassa lekaa. Hey see me bitches, I am free.

Raja vapaudessa ja oman naisellisuutensa julistamisessa ja härskissä ja kauheassa itsensä myymisessä onkin aika veteen piirretty. Oikeasti on, sillä mieti tilannetta, jossa Cyrus tekisi näin ilman rahaa. Ilman tuloja levyistään ja tempauksistaan.

Without money, olisiko hän vain naiseuden puolustaja? Onhan meillä lutkamarssikin.

Idea on siinä, että naisen pukeutuminen ei määritä miestä käsittelemään naista esineenä ja jopa raiskaamaan. Tämä on osoitus vahvasta feminismistä.

Miten se hirveän paljon eroaa Cyruksesta?

Jos hän tahtoo riuhtoa itsensä irti Disney-kahleista, en näe asialle estettä. Loppujen lopuksi, onko asia sen ihmeellisempi kuin Selena Gomez ja Spring Breakers tai Britney Spears? C'mooon, Britenykin oli aito Disney-kasvatti.

Ehkä siihen pitää vain tottua. Lyön vetoa, että seuraavilla musavideoilla saamme kenties hämmästellä lähikuvssa Cyruksen genitaalilävistystä (Toivokaa että olen väärässä) tai masturbointia vaikka suorassa talk-showssa.

Jos hän tuntee itsensä VAPAAKSI näin, kuka minä olen arvostelemaan ihmisen subjektiivista tunne-elämystä? Naapurin Pirkko julistaa vapauttaan ostamalla 70 % tummaa suklaata ja katsomalla julkkis-BB:n, Miley Cyrus juhlii vain hiukan ällömmin, provosoivammin, näkyvämmin ja tyylittömämmin.

 

Ja hei, Wrecking Ball on oikeasti hyvä biisi. Niin, BIISI. Kuunnelkaa se, molopäät, älkääkä shokissa tuijottaku Cyruksen alastonta vartta.

 

 

Yhtä en saa (novelli)

Anna silitteli kädessään olevaa veistä. Sen sileää, viileää, terävää pintaa. Hän raapaisi sillä sormeaan, mutta mitään ei tuntunut. Hän halusi tuntea jotain sen tyhjyyden tilalla, mikä oli kiristänyt hänen sisimpäänsä jo vuosia. Se tyhjyys imaisi tunteet mukaansa, se sai Annasta onton ja kolkon, tärisevän ihmisriekaleen, jolla ei ollut tarpeeksi voimaa itkeä tai iloita.
Anna katsoi vierellään nukkuvaa naishahmoa, jonka vaalea tukka muodosti kurimuksen lailla pyöriviä pyörteitä tyynylle.
Anna silitti veitsellä naisen poskea. Hän ei tuntenut mitään, ei nähnyt muuta kuin veitsen ja posken, marmorisen ihon.
Hän vei veitsen kaulalle, ja painoi hiljaa. Verinorot alkoivat valua naisen kaulalta tyynylle. Anna tunsi vain kurkkuaan kuristavan tyhjyyden.
Vinkumista. Huohotusta.


Hiljaisuus.

Anna itse vinkaisi. Hänen jäsenensä olivat kauhusta jähmettyneet. Mitä hän oli tehnyt? Raskain askelin, minuuteilta, tunneilta tuntuvien sekunttien jälkeen hän oli juossut makuuhuoneen ovelle. Hän kääntyi katsomaan valkeaa naista. Anna huusi, kirkui, mutta ääntä ei kuulunut. Valkoinen valo imaisi kaiken, ja Anna kyyhötti polvillaan tyhjyydessä, katsellen elottomia silmiä. Ne tuijottivat kattoon, kylminä. Kaula veren peitossa.

Pärskähdys.

Anna räväytti silmänsä auki.
Saatana.
Hiki virtasi noroina hänen otsallaan. Paljas selkä oli liimautunut lakanaan ja suussa maistui veri. Hän nosti sormensa ja nuolaisi. Sormeen jäi pienoinen verivana. Kiva. Hän oli taas puraissut kieleensä nukkuessaan.
Jos tällaista sairasta menoa voisi nukkumiseksi kutsua. Jo kolmas kerta sama uni, samat sairaat piirteet. Anna hieroi otsaansa ja tunsi orastavan päänsäryn ohimoilleen hiipivänä kipinänä. Hän tunsi itsensä täysin, kaikin puolin, täydellisen, sairaaksi.
"ANNAA! YLÖS!"
Saatana.


"Tää saattaa kuulostaa omituiselta, mutta ootsä ikinä nähnyt...ööö...sairaita unia?"
Anna maleksi koulun käytävällä päänsärky jyskyttäen. Hänen vieressään tummatukkainen, pitkänhuiskea poika pureskeli kynsiään. Anna tuijotti poikaa kiinteästi silmiin, joka onnistui suhteellisen huonosti, ottaen huomioon Annan ja pojan kolmenkymmenen senttimetrin pituuseron. Yritä siinä olla vakuuttava, kun puhelet ihmisten vatsoille ja rintakehille.
"Emmä tiiä. Miten nii sairaita?" poika mutisi, pureskellen yhä vasempaa peukaloaan. Anna kurtisti kulmiaan. Mikä into oli pureskella kynsiään. Ällöttävää.
"Siis emmä tiiä. Sillä lailla mielipuolia unia, joissa sä vaikka teet jotain mitä et ikinä normisti tekis?"
Poika naurahti hiljaa ja Anna katseli kun viimein, VIIMEIN, hän heilautti kätensä taskuunsa. Raapisi mielummin pallejaan kuin pureskelisi kynsiä, Anna ajatteli ja piiskasi samalla itseään ajatuksesta. Äh, eipäs. Ihanaa, ihanaa, hän hoki itselleen.
"Emmä muista mun unia." poika murahti ja katsoi viimeinkin Annaan päin. Siniset silmät tapittivat Annaa. Silmiä, huulia. Kasvoja. Harhailivat alaspäin, kaula-aukkoon. Anna ei jaksanut edes välittää.
"Kai sä nyt joskus!?" Anna oli turhautunut. Pojan kanssa puhuminen oli aina yhtä tuskaa. Vastauksia sai onkia kuin kastematoja jäisestä maasta hallan jäljiltä. Ei mitään ideaa. Vastaukset olivat lyhyitä, ilmeettömiä, kipinättömiä.
Eipäs, ajatteli Anna nopeasti. Ei, ihanaa, ihanaa.
Poika nosti katseensa uudelleen yläilmoihin ja oli miettivinään. Ei sen päässä kulje muuta kuin sahajauhoja ja alastomia tyttöjä, Anna ajatteli.
Eipäs. Hups. Ei, ei noin. Näin. Hiljaa, Anna. Ihanaa tämä. Ihanaa kävellä kahdestaan. Ota sitä kädestä kiinni, ihanaa.
Anna tarttui haparoiden poikaa kädestä. Poika katsahti Annan kättä nopeasti sivusilmällä, sitten nappasi käden karhumaiseen kouraansa. Hikiseen, lämpimään. Voi vittu, Anna tajusi. Tämän käden kynsiähän se ääliö pureskeli.
EI SE OLE ÄÄLIÖ ANNA. Annan teki mieli hakata päätään seinään. Ei, ei kukaan ajattele näin.
Ei poikaystävästään.
Jimi on ihana, Anna syötti itselleen mantraa kuin uskontunnustusta. Jimi on ihanin. Jimi on viisas, järkevä, ja kohta se sanoo jotain kivaa, fiksua, lohduttavaa. Jimi on ihana.
Poika, Jimi nieleskeli ja lopulta raapi otsaansa.
"No?" Anna kysyi kärsimättömänä. Jimi katsahti häntä ja avasi suunsa sanoakseen...
"Mä taidan käydä paskalla."


Turhautuneena, täysin vittuuntuneena Anna sulki itsensä vessakoppiin. Hänen teki mieli itkeä, itkeä ja huutaa. Hän tuijotti itseään peilistä ja mutristi suutaan. Rypisti otsaansa, yritti näyttää kärsivältä.
Tulos oli kaikkea muuta. Jos mieliala ei olisi ollut niin turhautunut ja ärsyyntynyt, Anna olisi naunut. Hän näytti ilmavaivaiselta opossumilta.
Mikä siinä oli, kun Anna ei saanut kyyneliä tuleviksi. Anna oli jo kaksi viikkoa yrittänyt saada itsensä itkemään. Täysin turhaan. Hän oli katsonut Titanicin kaksi kertaa putkeen, muttei voinut sille mitään että elokuva huvitti häntä enemmän kuin suretti. Hän oli kuorinut sipulia. Se oli toki saanut aikaan kyyneleitä, mutta Anna ei silti iteknyt. Sipuli-itku oli kaikki mitä hänestä lähti, ja se tuntui säälittävältä.
Anna kuitenkin halusi itkeä. Häntä itketti, hän oli sekaisin, hän oli eksyksissä. Hän ei vain tiennyt minne oli eksynyt.
Anna nojasi päätään viileää kaakelia vasten. Hellitä jo päänsärky, minä pyydän.


"ANNAAA! Autatko viipaloimaan tomaatit?" Annan äiti karjui Kari Tapion soinnukkaan äänen yli. Anna hieroi otsaansa ja nappasi toisen Buranan kitaansa veden kanssa. Ällöttävä tabletti juuttui kurkkuun ja Anna yski.
"ANNAAA!" äiti huuteli yhä ja napsautti kiertoilmauunin päälle. Liedellä oleva seos, mikä lie myrkkypaistos, kiehui ja kuohui yli. Höyry lämmitti keittiön sameaksi saunaksi.
Anna yskien juoksi keittiöön. Hänen äitinsä avasi juuri ikkunaa ja yritti tehdä jotain nopeasti, ennen kuin...
PIIPIIPIIPIIPII
"Perkele. Anna avaa toi toinen ikkuna."
Anna teki työtä käskettyä, kakistellen yhä kurkkuaan. Hän työnsi ikkunan auki ja hengitti raikasta pakkasilmaa keuhkoihinsa. Yskien, mutta raikasta ilmaa se silti oli.
"Miks sä kokkaat äiti? Sä et ikinä kokkaa." Anna kysyi viipyillen yhä ikkunan äärellä välttääkseen uuden yskimiskohtauksen, tällä kertaa äidin keitosten aikaansaaman.
Annan äiti vilkaisi Annaa ja pyyhkäisi kurittoman hiussuortuvan korvan taa. Hän hymyili kuin Naantalin aurinko ja Annan teki mieli kirkua. Äidin ärsyttävä teinimäisyys paistoi kilometrien päähän. Hän nimittäin arvasi, mitä oli tulossa.
"Markku tulee kylään!" hän hihkaisi.
Anna puhkesi uuteen yskäkohtaukseen.


Siniset, lempeät ja ystävälliset silmät tuijottivat Annaa pöydän toiselta puolelta. Anna tunsi punastuvansa. Hän hengitti katkonaisesti ja yritti vältellä suoraa katsekontaktia pöydän toisella puolella istuvaan mieheen. Turhaan. Silmät lassosivat Annan ja napittivat häntä niin vilpittömän uteliaasti, niin nälkäisen kiinteästi. Susi lampaan vaatteissa.
"No, miten meni koulussa?" mies kysyi ja haukkasi pakastepitsaansa. Ilmekään ei värähtänyt, vaikka pitsa oli sisältä kohmeessa. Anna puri huultaan. Aukaisi suunsa, muttei tiennyt mitä sanoa. Sulki sen, hymyili ujosti. Avasi taas.
"No katos katos, tyttöhän on aivan hämmentynyt, ootsä syöttäny sille keitoksias Maria?" mies sanoi ja iski silmää Annalle.
Älä tee noin. Kiltti.
Annan äiti, Maria naurahti ja siemaisi viiniään. Hän nojasi käsiinsä ja sanoi jotain. Yhdentekevää, Anna ajatteli.
Yhdentekevää kaikki, kun sinä olet siinä.
Mies tuijotti Annaa hätkähdyttävien silmiensä takaa. Hän käänsi päättään, silitti niskaansa ja venytteli. Piktät sormet kiertyivät pian viinilasin ympärille ja veivät lasin huulille.
Annaa kuumotti, kun hän katseli miehen juovan viiniä. Huulet pusertuivat lasin reunalle hennosti, ja viini virtasi.
Älä tee noin. Kiltti.
Annan äiti jatkoi puhettaan. Mies vastaili, silmät yhä naulittuina Annaan. Ne kysyivät kaiken. Ne arvasivat kaiken. Ne muistivat kaiken.
Anna raotti huuliaan ja toivoi, että mies pystyi lukemaan hänen vaietuilta huuliltaan avunhuudon.
"Anna, onko kaikki hyvin?" Maria kysyi ja kosketti Annan olkapäätä hennosti. Anna kääntyi vastahakoisesti äitinsä puoleen.
"Mun pitää käydä. Tuolla." hän sanoi ja nousi nopeasti tuoliltaan.

Anna kyhjötti vessan oveen nojaten. Hänen päänsä oli sekaisin, hän tahtoi itkeä tuskasta. Hän tahtoi nauraa onnesta. Nämä kaksi tunnetta olivat kietoutuneita toisiinsa. Miehen näkeminen toi hänelle molemmat, sairaalla, kieroutuneella tavalla.
"Anna, onko kaikki hyvin?"
Matala ääni, hienoisesti nouseva intonaatio, lämmin kysymys, huolestunut sointi.
Anna katsoi, kun Markku, äidin poikaystävä, kolmekymmentäviisivuotias psykologi katseli häntä metrin päästä, seinään nojaten. Ei liian kaukana, ei liian lähellä. Liian turvallinen, Anna ajatteli.
Liian ihana.
"Ei oo."
Markku hieroi parransänkeään ja katsoi yhä Annaa hievahtamatta.
"Tahtoisitsä puhua siitä?"
Puhua. Siitä. Taas. Niin kuin aina. Anna ja Markku puhuivat paljon. Anna puhui, vuodatti näkymättömiä kyyneleitään ikuiseen virtaan. Markku kuunteli ja katsoi jäänsini silmissään. Lämmin läsnäolo. Ihanuus.
Lämpö. Kauneus. Turva, jota äiti ei ollut koskaan osannut antaa. Poskien helotus. Kihelmöivät sormet, hakkaava sydän.
Markku otti askeleen eteenpäin ja kahmaisi Annan syliinsä. Isällisellä, psykologin tavoin. Lämmin.
Ihana.
Ja siinä kaikki.
Annan silmiä kirveli. Tämä kaikki oli hänen, muttei ikinä ollutkaan. Ei täysin, ei kuten hän olisi halunnut.

"Jimi? Ootsä siellä? Hyvä. Emmä...mä tahdoin vaan sanoa, et mäkin rakastan sua. Oikeesti rakastan."
Anna katsoi ikkunasta heijastuvaa kuvaa. Olohuone. Markku ja äiti.
Kuole, ämmä. Veit multa kaiken. Anna puheli hajamielisesti puhelimeen, ilmeettömänä, katkerana.
"Joo, rakastan mä. Nähään joo. Mä tuun sinne."

Koska suru koukuttaa

 

Ihminen on hyvin angstinen, haven't you heard. Etsii hyvin monista asioista nurjia puolia, kääntää joka hopeareunan sadepilven varalta.

Itse olen ainakin tällainen. Ja todella, todella monet kaverini. Tässä yhteiskunnassa ja sosiaalisessa yhteisössä on menossa näkömätön ja kuiskattu kilpailu, kenen kurjuus on suurinta. Sitä ei esitellä kuin uusia pareja korkokenkiä tai uutta hiusmallia. Se ujutetaan puheeseen eleillä, tyhjällä katseella ikkunasta ulos, nykivällä askelluksella ja roikkumaan jäävillä lauseilla. Tämä on kuitenkin jostain syystä vielä ilmeisempää kuin se, jos sanottaisiin vain mikä kaikki on "mun paskassa elämässä paskaa."

Ja kaikessa nurinkurisuudessaan tuo suorapuheisuus ei ehkä kenties olisi niin ärsyttävää, kuin tämä nykyinen kulman takana nyyhkiminen ja tekopirteä feikkihymy, jolla huudetaan syömishäiriötä, ihmissuhdeongelmia ja itsetuntorippeitä.

Se on katu-uskottavampaa uskotella, että elämässä on ainakin JOTAIN pielessä. Jos olet ihminen, jolla kaikki rullaa eteenpäin niin kivasti, sinut yleensä leimataan ärsyttäväksi neiti täydelliseksi. Miksi? Koska kateellisuus.

Ihmettelen etten ole törmännyt tähän missään psykankirjassa ihan ilmiönäkin. Hylätyille lapsille on kehitelty kiintymyssuhdeteoria, joten ihmettelen ettei angstiselle teinille ole tehty omaa teoriaansa.

Tämä tuntuu kuitenkin aivan saatanan järjettömältä. Onnellinen ei saa olla, aina pitää etsiä jotain paskaa elämästään. Mutta ei saa myöskään olla paskassaan vellova itkuvyyhti.

Nykyteinin normaali on siis kai sopivan angstinen. Sellainen, joka selviää arjesta, vaikka varjelee syvällä sydämessään olevia haavoja.

 

Guess what, you can go and fuck yourselves.

 

Miksi niitä haavoja täytyy varta vasten etsiä, kääntää joka ikinen lapsuudenmuisto ja nykyisyyden ihmissuhde. Miksi vitussa ihmiset haluavat olla SURKEITA.

On siinä ihmisen itsekkäässä "huomatkaa minut"- huudossa taustalla myös hieman empatiaa. Olisihan vähän tökeröä kertoa tyypille, jonka marsu jäi auton alle, että oj då, meikäläinen voitti lotossa.

 

Oikeasti.

Se salaisuus niissä haavojen etsimisessä on oikeasti se, että kun niitä tarpeeksi etsii, ne myös saa. Itseään toteuttava ennuste periaatteessa. Jos tarpeeksi kovasti tahdot olla ikisinkku ja itkeä yksipuolisessa rakkaudessasi, niin luuletko että se itku ja itsesääli saa jonkun ryntäämään syliisi?

Kaikessa, niin kaikessa, saamme syyttää itseämme.

Nyt minulla on kiire nuolemaan haavojani ja itkemään tyynyyn.

Niin mitä muka?

Elämääni. Sehän on. Niin kamalaa.

 

 

 

Sarkastisen saarnan jälkeen hieman loppukevennystä!

 

 

 

 

 

 

hahaha.

 



I DO NOT SHARE

Insta-ahdistus

Vietin kolme päivää instagramissa, ja se vähäinen riitti tälle tytölle. Koin ensiaskelista alkaen hirveää painetta sydänalassa. Sitä kutsutaan sosiaalisen median paineeksi.

Useat ikäiseni ovat eläneet sosiaaliseen mediaan. Syntyneet ja pitäneet siitä kiinni kuin äidin helmoista täpötäydellä kalatorilla. Joten ahdistus joka siihen liittyy, yleensä peittyy intoon laittaa hulluna tageja samaan kuvaan ja hyppiä paikoillaan huomatessaan saaneensa seuraajan. Kolmen päivän aikana itse vain ahdistuin siitä, ettei minua seurannut tarpeeksi ihmisiä, enkä tiennyt mitä kuvia laittaa, en tiennyt miten laitettiin tageja, en tiennyt ketä seurata, en uskaltanut tykkäillä tai sitten tykkäilin liikaa, ahdistuin kun kukaan ei tykännyt kuvistani tai seurannut.

Jotenkin kaikki se hohto, jonka Instagram oli saanut, haihtua parin päivän aikana kaiken kakan alle. Vaikka kyllähän Insta on hohdokas, jos sattuu olemaan Rita Ora tai Cara Delevingne.

 

 

 

Normaalille, (niin ja näin) 17-vuotiaalle tytölle asia on vähän toisin. En omaa sosiaalista statusta (enkä kroppaa) sen verran, että voisin lisäillä puolinakukuvia itsestäni, kuin jotkut. Eikä ole niin paljon kavereita, että voisin joka käänteessä pusutella älypuhelimen kameran avustuksella kamuni kanssa.

 

Instead of all that, minulla on naama, jossa on finnejä. Minulla on rasvainen tukka jos en pese sitä. Minulla on ällöttävät jenkkikset. Minulla on 18 seuraajaa, eikä 181. Minulla ei ole wifeyta, vaan usea hyvä ystävä, joidenka kanssa pidän viettää aikaa. Mutta ilman instagramia.

Juttu on nimittäin niin, että en nähnyt kaiken sen ahdistuksen keskellä ideaa jakaa melkein koko elämääni sosiaalisessa mediassa, että voin hakea hyväksyntää tykkäsyten muodossa. En tahtoisi että itsetuntoni on suorassa cause and effect-suhteessa seuraajien määrän kanssa. En tahtonut tuntea koko ajan sitä sydänalassa jaytävää ikävää tunnetta, että olen epäsuosittu hylkiö, ja minun pitäisi päivittää instaa, muuten en saa seuraajia.

Olemmeko todellakin niin epävarmoja kaikesta, että meidän on luotava elämämme uudestaan? Sitähän sosiaalinen media tekee. Tai me käytämme sitä siihen. Kuorrutamme elämämme sokerilla ja nappaamme siitä kuvan, joka näyttää täydelliseltä, vaikka oikeasti kuvaan tuhrautui viisikymmentä minuuttia turhaa poseerausta, sillä joka kulmasta nenä näytti isolta?

 

 

#me #training #hard #at #gym #finnishgirl #follow

 

Miksei kukaan vaihtelun vuoksi kerro totuutta kuvan takaa?

 

#me #training #at #gym #sweat #everywhere #after #smoking #eating #candy #throwing #eating #problem #crying #girl

 

Okei, kuvan tytöllä ei välttämättä ole bulimiaa, mutta tajusitte pointtini. Tänään käydessäni lenkillä mietin, että otampas itsestäni sporttisen kuvan instaan. Otin selfpicin ja aloin miettiä kuvatekstiä. Juoksin vain vartin koska en jaksanut enempää? Ei kovin hehkeää. Mutta ei kuva sitä kerro.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Paskat. Kuva ei kerro yhtään mitään.

 

 

Poistin pari tuntia sitten instan, ja nyt olo taas keveämpi. En tunne painetta jakaa elämääni siellä. Minusta on hyvä, että elämänviettotapani pysyvät mysteerinä. En tahdo jakaa sitä oikeastaan kenenkään kanssa. Ainakaan sosiaalisessa mediassa.

 

 

Ja blogihan on ihan toinen juttu, urpot.



 





Paha ihminen

Mitä näet kun katsot peiliin?

 

Näetkö itsesi?

 

Hyvä.

 

Katso syvemmälle.

 

 

Unohda, että peili on heijastuksia. Unohda mitä peilistä heijastuu. Unohda, että katselet itseäsi peilistä.

 

Muista sen sijaan kuka olet.

 

Ihminen.

 

Katso silmiisi. Voitko kertoa rehellisesti rakastavasi lähimmäistäsi? Rakastatko oikeastaan yhtään mitään muuta kuin itseäsi?

Voitko sanoa rehellisesti, että olet rehellinen ja luotettava? Ettet valehtele tai puukota selkään heti paikan tullen.

 

Älä kiellä asiaa, sillä totuus on, että sinä teet rumia asioita. Joka päivä. Sinä valehtelet, huijaat, puukotat, murskaat muiden unelmia omiesi tieltä, sinä kadehdit, toivot pahaa, kostat, syljet muiden jalkoihin. Sinä saarnaat, hurskastelet ja esität olevasi hyvä.

 

Ehkä siinä on pahin erhe, jonka ihminen tekee. Leikkii, kuvittelee olevansa hyvä.

Vaikka olisi läpeensä paha.

 

Minä ainakin olen. Helvetin paha ihminen.

 

Sorry about that <3

 



I prefer living in a fantasy than coming back to reality

MORO.
Minulla olisi kolmenlaista asiaa jotka on pakko jakaa täällä, että te muutamat urpot lukijani tietäisitte ne, ja voisitte sen jälkeen joko vihata tai rakastaa minua.
Välimuotojahan ei ole.

1. Tasa-arvon epätodennäköisyys
Minulla vähän vaihtelee mielialan mukaan tasa-arvoon suhtautuminen. Tai miehiseen ylivoimaan maapallolla yleensä. Maanantaina olen feministi henkeen ja vereen, tiistai-iltaan mennessä olen taantunut enemmänkin harmaalle alueelle, jossa ei oteta kantaa miehiin eikä naisiin, ihmisistä kuitenkin on kyse, oli sitten penis taikka emätin. Keskiviikkoaamuna kannatan miehistä voimaa ihan tosissani.
NYT. Lauantaina, olen tullut pitkään pohdiskeltuani siihen tulokseen, että tasa-arvo on yliarvostettua roskaa. (Niinkuin aika moni muukin asia omasta mielestäni....eheh.)
Typerään ihmiskaaliin kun ei näköjään ole mennyt, että ihminen on kertakaikkisen tyhmä olento. Kaikessa viisaudessaan. Me olemme törppöjä.
Törppöluonteen meissä aikaan saa se, että emme pysty tyytymään inhimilliseen osaamme elämässä. Ei, meidän on pakko saada enemmän, olla enemmän, LUODA enemmän.
Jep. Playing God, I guess.
Tasa-arvoon pyrkiminen ei heti aluksi iske mieleen kun miettii ihmisen suuruudenhulluja Jumalanleikkimiskokeiluja. Mutta mitäpä muutakaan olisi se, että pyrimme tekemään maapallosta niinkin abstraktin asian kuin tasa-arvoisen!?
Historia kertoo, että jo esihistorian aikana on tunnettu eriarvoisuus. Ihminen alkoi keräillä ja metsästää. Ja koska ihmisellä oli vähän enemmän aivosoluja kuin apinalla ja mammutilla, ihminen tajusi, että damn, meikähän voikin kerätä vähän enemmän marjoja ja sieniä kuin naapuri.
No okei, virallisesti eriarvoisuus yleistyi, kun ihminen alkoi haalia omaisuutta, eli vasta maanviljelyksen yleistyttyä. Koska metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaa kansaa, ja liikkuva elämäntapa esti suuren omaisuuden kantamisen mukana.
Mutta asia, joka on juurtunut synnin lailla ihmiseen, ei ole nopeasti aivopestävissä pois. Joten tasa-arvo on omaisuuden sijalta aivan huuhaata. Voitte ihan vapaasti yrittää pelastaa Afrikan lapsia ja saada rikkaita luopumaan urheiluautokokoelmistaan, mutta sanonpahan vain, ettei sillä tasa-arvoa tavoiteta. Korkeintaan pari kakaraa lisää tässä väestöllä ylikuormittuneella maailmassa ja vihainen autopohatta.
Ja naiset ja miehet. Faministit tekevät todellakin arvokasta työtä yrittäessään saada naisten palkkoja nousemaan sun muuta. Mutta tässäkin ilmiössä käy niinkuin yleensä. Kun yritetään pyrkiä tasa-arvoon, saadaan yhä enemmän epätasa-arvoa aikaan. Vaaka ei ole ikinä tasapainossa.

2. Minne olet menossa?
Kesälomieni aamut ovat nyt riparin jälkeen sujuneet kaikki suht saman kaavan mukaan. Herään automaattisesti seitsemältä, jonka jälkeen makoilen sängyssä radiota kuunnellen. Surffailen radiokanavien välillä sen mukaan, miltä kanavalta sattuu tulemaan siihen aamuun sopivaa musaa.
Pari päivää sitten jämähdin Radio Aallon taajuuksille. Radiojuontajat puhuivat ja jäin kuuntelemaan. Kyse oli elämästä ja tulevaisuudesta. Yleistähän on, jos kaveri näyttää pakkaavan laukkuaan, kysymme: "Minne sä oot menossa?"
Vastaus on yleensä hyvin lyhytkatseinen. "Kotiin." "Kauppaan." "Kouluun."
Mutta juontajat olivat sitä mieltä, että miksi olemme näin lyhytkatseisia. Joku filosofi oli kuulemma ehdottanut, että sen sijaan, että kerromme sen hetkisen määränpäämme, meidän pitäisi jakaa elämänsuunnitelmamme. Maalimme pitkällä tähtäimellä. Sillä se auttaa tähtäämään täysillä niihin maaleihin, vaikka maalit olisivatkin valovuosien päässä tästä hetkestä. Jos on esimerkiksi aina halunnut matkustaa Australiaan, ja se on tulevaisuuden suurin haave, pitäisi yksinkertaiseen kysymykseen vastata: "Olen menossa Australiaan."
Tämähän ei tietenkään ole kovin käytännöllistä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Saattaisi olla hiukan hämmentävää arkikeskustelussa:
"Minne oot menossa?"
"Presidentinlinnaan."
"Tä?"
Mutta ajatus siitä, että meillä pitäisi olla pitkäkestoisia tavoitteita ja unelmia, haaveita joita kohti juoksemme. Siinä on jotain hirveän ideaalista ja hienoa.
Tai siinä olisi, jos tietäisi minne on menossa. Minulla nimittäin ei ole hajuakaan. Joten tyydyn vastaamaan: "Lähikauppaan" jos kysytte. Siinä on minulle pitkän aikavälin ideaali suunnitelma ja haave. K-marketin kassalle asti pääsy. Jeah.

3. Videokamera
Löysin vanhan, hirveän huonolaatuisen videokameran jostain komeron perukoilta. Ja päätin tehdä itsestäni supermegablogitähden(haha) ja kuvata sillä omaa päivääni! Kävi vain ilmi, ettei se mennykään ihan niinkuin strömsössä...

Alone - but I don't give a damn

 

 

 

Kaveri löysi minut eilen laiturilta istuskelemasta. Yksin. Huolestunut ilme ja varovainen kysely: "Mikä on?"

Noh, ei mikään. Hassua kyllä, tässä yltiösosiaalisessa maailmassa en välitä paskaakaan, vaikka viettäisin 10 % tai enemmän elämästäni yksin. Mutta koska elelen tässä sosiaalisessa yhteisössä, kansakunnan joukossa ja ihmisten ympäröimänä, on yksinolo jotenkin tabu. Se, että erakoituu jonnekin edes hetkeksi, on merkki heikkoudesta, merkki siitä, että minulla ei ole kavereita ja jokin on nyt huonosti.
Olin toki ihan otettu siitä, että kamuni jaksoi kysyä moista minulta. Mutta siinä kohtaa pääni oikeasti lävisti ajatus siitä, miten negatiivia YKSINÄISYYS nähdään nykypäivänä. Se on säälittävää, surullista ja umpinaisten huoneiden hajuista, katkeruutta ja harmaita hetkiä. Se on ihmisten pelkoa, typeryyttä tai ylpeyttä, se on sitä, ettei ole ystäviä, ei ketään kelle puhua.
Tällaiseksi se myönnetään. Wikipedia liittää yksinäisyyden depressioon ja leskeyteen.

Mutta kun ihmiset, kuten minä, tahtovat joskus vain olla yksin. Eikä siinä välttämättä ole negatiivista jälkikaikua yhtään.
Tahdon joskus olla yksin, miettiä omia asioita, maailmaa, syvällisiä, pinnallisia. Tahdon lukea, luonnostella, pidellä polvista kiinni ja käpertyä pieneksi keräksi. Ilman ketään.
Eikä se tarkoita sitä, että olisin äkkiä surullinen tai depressiivinen. Melankolinen saatan olla, mutta jotenkin tuntuu, että ihmisten on tosi vaikea käsittää, että yksin voi olla ONNELLINEN.
Tai siis se, että istuskelen yksin jossain ja vedän henkeä, ei tarkoita sitä, että purskahdan kohta itkuun ja että maailma kaatuu. Se saattaa vain tarkoittaa sitä, että nyt en juuri jaksa ihmisten seuraa ja että tekee mieli olla yksin ja ajatella.

Tahtoisin yhteiskunnan, jossa yksinolo ei nostaisi heti niskavilloja pystyyn. Se voisi olla enemmän neutraali sana. Koska tottahan on, että yksinolo on myös monissa tapauksissa ihan perseestä. Joku oikeasti on yksin, ja silloin kyyneleet eivät ole ilon kyyneleitä. Jokainen kärsii tästä yksinäisyydesä joskus.
Mutta kuka puhuu nykyään sen positiivisen yksinolon puolesta? HÄH!!?? NIIN!!
Kaikki vain jauhavat yhtenäisyydestä. Ystävistä! Ryhmähengestä! JEE! <3 <3 <3

Älkää nyt käsittäkö väärin. Minä tyksin myös yhtenäisyydestä, useimmiten. Mutta sitä korostetaan niin paljon nykyään. Siitä on tullut ilmiö, joka on kuohunut yli uomiensa. Ja se on johtanut siihen, etteivät useat edes nykyään OSAA olla yksin. Sitä pitää olla jonkun kanssa, melkein ihan kenen tahansa, kunhan ei vain ole YKSIN. Vaikka ei edes periaatteessa haluttaisi, vaikka olisi kuin perseelle ammuttu karhu niin äh, jonkun kanssa on oleiltava. Vaikka se ihminen ärsyttäisi.

Koska voihan se yksinolo vaikka. En tiedä. Syödä?

Tehdäänpä näin. Tälle positiiviselle yksinololle voitaisin antaa termi:


ITSENÄISYYS

Ja sille yksinolon pelolle. Sitä minä pidän mielummin säälittävänä, kuin sitä, että ihminen on joskus yksikseen. Viva la erakkoluolat!