lauantai 30. elokuuta 2014
torstai 21. elokuuta 2014
Facebook-maailmanpelastajat
Huomaat Iltalehteä ja HS.fi-sivustoa selaillessasi artikkelin köyhistä lapsista Afrikassa ja huonoista pakolaisoloista Syyriassa. Klikkaus vain, ja olet jakanut molemmat Facebookiin. Mukaan pari huolestunutta saatesanaa tyyliin: "Herätkää ihmiset, miettikää mitä maailmassa tapahtuu!" tai "Jokainen voi auttaa! Niin surullista."
Ahh, eikös tämä nykyaika ole mukavaa, mukavaa, niin mukavaa ja helppoa. Pelkällä KLIKKAUKSELLA välität maailmasta, tuot esille oman hyvyytesi ja herättelet muita, ei niin valaistuneita Facebook-kavereitasi.
Tai näin sitä kaiketi kuvitellaan.
Jollakin tavalla vastustan äärimmäisesti näitä Facebook-maailmanparantajia, jotka pyrkivät turvalliselta kotoläppäriltään saada aikaan muutosta. Ainakin imagonmuutosta, sillä c'moon. Mihin muuhun siitä jatkuvasta linkkauksesta ja etämaailmanparantamisesta muka olisi? Jos joku haluaa oikeasti pelastaa maailman, niin sori vaan, mutta mielestäni tämä vaatisi HIUKAN radikaalimpia tekoja kuin pari klikkausta ja nettiadressin kirjoittamista. Ei sillä että väheksyisin netin ja sosiaalisen median tuomaa ja jakamaa yhteisöllisyyttä ja julkisuutta, mutta jokin järki käteen sentään. SE, että jaat nettiadressin delfiinien pelastamisesta parillesadalle hällä väliä-asenteen omaavalle teinille ja sitäkin välinpitämättömille aikuisille...noh. Jos tarkoitus on ärsyttää, niin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Jos joku haluaisi oikeasti tehdä jonkinlaista muutosta tähän maailmaan, hän kenties menisi itse sukeltelemaan delfiinien sekaan ja köyttäisi itsensä tähän nisäkkääseen protestina delfiinien tappamiselle.
Tässä saisi tämä maailmanpelastaja itse kylläkin surmansa, mutta HEI! Ainakin joku kämänen nettilehti voisi ottaa siitä kuvan ja sitä jaettaisiin seuraavana päivänä Facebookissa viestillä: "Hullu köytti itsensä delfiiniin".
Kuten näette, kaikki palautuu samaan pisteeseen. Maailmaa ei pelasteta kotitietokoneelta, hyvin harvoin edes sen ulkopuolelta. Henkilökohtaisesti uskon vakaasti siihen, että mitä tahansa ihminen tekee, kusee hän hommat kuitenkin jossain vaiheessa. Joten, mitä ideaa yrittää vähemmistövoimalla pelastaa tätä maapalloa, kun se ikävä kyllä on ihan helvetin tehotonta? Itsekäs ihminen täältä hyvinvoivasta pohjoismaasta kuvittelee tekevänsä paljon kun tiedottaa maailman vääryyksistä. Mutta hei ituhipit ja kettutytöt, kuulkaas tätä:
Me, itsekkäät paskiaiset joita ihmisiksi kutsutaan, tiedämme jo, että maailmassa menee huonosti.
Mutta sen sijaan, että jakaisimme tämän tiedon Facebookiin ja ärsyttäisimme puolta kaveripiiristämme, me vaan nielemme sen. Koska ei se maailma miksikään muutu, vaikka Facebook-seinäämme koristaisi adressi delfiinien ja kasvisruuan puolesta.
Nyt joku saattaa miettiä, että pata kattilaa soimaa. Itse kirjoitan blogia, joka tapahtuu turvakodostani, eikä minun tarvitse edes persettäni liikuttaa, jos haluan saada jotain sanottua. Mutta ero on siinä, että minä en oleta tekstieni tekevän muutosta yhtään mihinkään. Enkä myöskään kohota imagoani sille enkelintasolle, mitä maailmanparantajat tekevät.
Joten. Aamen, ja ollaan huomenna ihan yhtä paskoja ihmisiä kuin tänäänkin. Roskataan, syödään lihaa ja tapetaan ne fuckin' delfiinit, ettei kellään ekohörhöllä ole enää valittamisen sanaa siinä asiassa.
Rakkaudella, Pinja <3
Ahh, eikös tämä nykyaika ole mukavaa, mukavaa, niin mukavaa ja helppoa. Pelkällä KLIKKAUKSELLA välität maailmasta, tuot esille oman hyvyytesi ja herättelet muita, ei niin valaistuneita Facebook-kavereitasi.
Tai näin sitä kaiketi kuvitellaan.
Jollakin tavalla vastustan äärimmäisesti näitä Facebook-maailmanparantajia, jotka pyrkivät turvalliselta kotoläppäriltään saada aikaan muutosta. Ainakin imagonmuutosta, sillä c'moon. Mihin muuhun siitä jatkuvasta linkkauksesta ja etämaailmanparantamisesta muka olisi? Jos joku haluaa oikeasti pelastaa maailman, niin sori vaan, mutta mielestäni tämä vaatisi HIUKAN radikaalimpia tekoja kuin pari klikkausta ja nettiadressin kirjoittamista. Ei sillä että väheksyisin netin ja sosiaalisen median tuomaa ja jakamaa yhteisöllisyyttä ja julkisuutta, mutta jokin järki käteen sentään. SE, että jaat nettiadressin delfiinien pelastamisesta parillesadalle hällä väliä-asenteen omaavalle teinille ja sitäkin välinpitämättömille aikuisille...noh. Jos tarkoitus on ärsyttää, niin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Jos joku haluaisi oikeasti tehdä jonkinlaista muutosta tähän maailmaan, hän kenties menisi itse sukeltelemaan delfiinien sekaan ja köyttäisi itsensä tähän nisäkkääseen protestina delfiinien tappamiselle.
Tässä saisi tämä maailmanpelastaja itse kylläkin surmansa, mutta HEI! Ainakin joku kämänen nettilehti voisi ottaa siitä kuvan ja sitä jaettaisiin seuraavana päivänä Facebookissa viestillä: "Hullu köytti itsensä delfiiniin".
Kuten näette, kaikki palautuu samaan pisteeseen. Maailmaa ei pelasteta kotitietokoneelta, hyvin harvoin edes sen ulkopuolelta. Henkilökohtaisesti uskon vakaasti siihen, että mitä tahansa ihminen tekee, kusee hän hommat kuitenkin jossain vaiheessa. Joten, mitä ideaa yrittää vähemmistövoimalla pelastaa tätä maapalloa, kun se ikävä kyllä on ihan helvetin tehotonta? Itsekäs ihminen täältä hyvinvoivasta pohjoismaasta kuvittelee tekevänsä paljon kun tiedottaa maailman vääryyksistä. Mutta hei ituhipit ja kettutytöt, kuulkaas tätä:
Me, itsekkäät paskiaiset joita ihmisiksi kutsutaan, tiedämme jo, että maailmassa menee huonosti.
Mutta sen sijaan, että jakaisimme tämän tiedon Facebookiin ja ärsyttäisimme puolta kaveripiiristämme, me vaan nielemme sen. Koska ei se maailma miksikään muutu, vaikka Facebook-seinäämme koristaisi adressi delfiinien ja kasvisruuan puolesta.
Nyt joku saattaa miettiä, että pata kattilaa soimaa. Itse kirjoitan blogia, joka tapahtuu turvakodostani, eikä minun tarvitse edes persettäni liikuttaa, jos haluan saada jotain sanottua. Mutta ero on siinä, että minä en oleta tekstieni tekevän muutosta yhtään mihinkään. Enkä myöskään kohota imagoani sille enkelintasolle, mitä maailmanparantajat tekevät.
Joten. Aamen, ja ollaan huomenna ihan yhtä paskoja ihmisiä kuin tänäänkin. Roskataan, syödään lihaa ja tapetaan ne fuckin' delfiinit, ettei kellään ekohörhöllä ole enää valittamisen sanaa siinä asiassa.
Rakkaudella, Pinja <3
sunnuntai 17. elokuuta 2014
Tosielämän aaveet
"I keep going to the river to pray
'Cause I need something that can wash all the pain
And at most I'm sleeping all these demons away
But your ghost, the ghost of you
It keeps me awake"
Ella Henderson - Ghost
En ole ikinä uskonut aaveisiin, haamuihin, pahoihin henkiin tai mihinkään muuhun yliluonnolliseen (Vaikka olisihan se ollut KIVA päästä kaapista Narniaan tai seinää päin juoksemalla Tylypahkaan, mutta trust me, kumpikaan ei toimi. Been there, done that.). Siksi olen vain pidätellyt naurunpyrskähdyksiä, kun kaverini on kertonut kummallisista äänistä kotona, ja epäilyksistään, että kyseessä olisi jokin yliluonnollinen henki. Urbaanilegendat ja kummitustarinat ovat tietysti viihdyttäviä, mutta en olisi uskonut, että joku uskoo niihin. Noh, eräälle kaverilleni soitettiin joku eukko, joka manasi "kummituksen" pois.
Olen pyöritellyt silmiä päässäni ja huokaillut raskaasti, vakuuttuen yhä enemmän ja enemmän siitä, ettei aaveita ole.
Sitten havahduin siihen hetkeen, kun radiosta pauhasi Ella Hendersonin Ghost. Myöhemmin, tarpoessani seurakunnan porukan kanssa suofutiksesta kotiinpäin, sivusilmälläni mulkoilin henkilöitä, jotka olivat kummitelleet mielessäni jo kauan.
Ja hei, kappas keppanaa, aaveita on olemassa.
He ovat ehkä todellista lihaa ja verta, mutta periaate on sama. He kummittelevat elämässämme, eivätkä jätä rauhaan, vaikka syytä olisi. Enkä tässä tarkoita nyt mitään stalkkaamista, ehei. Vaan enemmänkin ajatuksissa. Vaikka omatkin haamuni, entiset poikaystävät ja bestikset, eivät olisi fyysisesti läsnä, he kummittelevat ajatuksissani, kun teen valintojani, kun mietin elämääni, kun vittu varon joka ikistä askeltani.
Voisin ajatella, että kyse on vain siitä, etten itse osaa päästää irti menneisyydestä. Mutta kun ei minua edes periatteessa kiinnosta, mitä joku typerä entinen menneisyyteni ihminen ajattelee minusta. Mutta se onkin ehkä enemmän alitajuntaista kamppailua. Kieroutuneita ajatusmalleja, joiden mukaan pitää näyttää tietynlaiselta ja käyttäytyä tietyllä lailla. Ignooraten, hymyillen, esittäen että kaikki on täydellisesti. Vaikka mitä sillä on väliä, en minä ole velvollinen vetämään mitään kulissishowta kellekään. Silti sitä teen. Koska haamuni, kummitukseni eivät jätä minua rauhaan. Minulla on miltei PAKKOMIELLE todistella haamuilleni ja menneisyyden ihmisille, kuinka hyvin pärjään nykyään, vaikka totuus olisi toinen. Vaikka, ei haamujani edes kiinnosta. Muuta kuin oman pääni sisällä.
Helvetin ihmissuhteet.
sunnuntai 3. elokuuta 2014
Älytöntä läheisyyttä
Olen koko pienen ikäni ollut teknologian kehitystä vastaan. Sinnittelin viime vuoteen asti vanhalla kaiken kestävällä Nokian puhelimella, jota sai todellakin heitellä ympäriinsä, ennen kuin se lopullisesti hajosi. Karvaiden kyynelten jälkeen tajusin, ettei mikään ole ikuista, edes Nokia (ja kas kuinka sitten sillekin yritykselle kävikään!). Joten päätin keskittyä vastustamaan teknista kehitystä hiljaa mielessäni, ja ostin älypuhelimen. Hauraan, herkän älypuhelimen, jota ei enää saisi heitellä. Siinä meni KAUAN, ennen kuin tunsin tuon puhelimen omakseni, mutta sopeutumista helpotti se, että älypuhelimessa oli kaikkea kivaa sälää, jota en olisi voinut edes kuvitella vanhaan kapulaani. Vihkin itseni Whatsappin ja Facebook Messengerin sekä Snapchatin ihmeelliseen maailmaan, ja aloin pitää sosiaalisia suhteitani yllä 80 % älypuhelimella.
Ja let's face it. Kaikki me teemme nykyään niin. Älypuhelin on helpottanut sitä, ettei tarvitse edes nostaa persettään penkistä, että voi sosialisoitua ja tuntea kuuluvansa porukkaan.
Elikkä, älypuhelimella olikin miljoonittain hyviä ominaisuuksia, siinä sivussa surullisen huonoja. Päätin nyt kuitenkin nostaa esiin sen hyvän, ei, PARHAAN puolen, mitä älypuhelimissa on. Ainakin minunlaiselleni tunnerajoittuneelle suomalaiselle jupille.
Jos olette joskus huomanneet, tunteiden ilmaisu ns livenä on karmaisevan vaikeaa. Ainakin minulle. Vaikka tuntisinkin empatiaa ja myötätuntoa jotakuta henkilöä kohtaan, en ole hyvä pukemaan sitä sanoiksi ja äänteiksi, saati sitten kosketuksiksi ja läsnäoloksi. Kun mielikuvassani haluaisin tarttua jotakuta kädestä ja lohduttaa hellästi, kaikki mitä saan aikaiseksi on yskähdyksen ja sen että tokaisen "kello on viis" tai jotain muuta ihan yhtä tilanteeseen liittymätöntä ja irrelevanttia. Tai jos pitäisi tehdä jotain VIELÄ tunteellisempaa, olen kuset housussa, sillä se tuntuu yhtä luontevalta kuin tikkujen tunkeminen perseeseen. Sanominen, kuinka paljon joku henkilö minulle merkitsee, on yhtä kidutusta. Takeltelen sanoissani, koska kaikki kuulostaa sopimattomalta suuhuni ja/tai liian imelältä. Sen takia olen päätynyt vain olemaan ihan helvetin ristiriitainen puheissani. Vittuilen, kun pitäisi sanoa "hei, oot kiva!".
TÄSSÄ KOHTAA älypuhelimen chattisovellukset ovat olleet pelastava enkeli.
Ne ovat auttaneet minua (ja uskon, että monia muitakin tunnevammaisia) ilmaisemaan tunteitaan ja lohduttamaan toista. Olen voinut yksinkertaisesti kirjoittaa sen, mitä en missään nimessä pystyisi sanoa ääneen. Kosketusta on korvannut hymiöt ja emojit. Ja uskokaa tai älkää, se Whatsapp-läheisyys tuntuu oikeasti aidolta. Nykyään kaikki tunteellinen ja sosiaalinen toimintani tapahtuu siellä. Jos nään henkilöä kasvokkain, aiheena on sää tai joku muu yhtä hiton luonteva small talk. Mutta odotas vaan, kun päästään kotiin ja yön myöhäisimpinä tunteina aletaan naputella sitä puhelinta. Meno muuttuu syvälliseksi ja syvimmät salaisuudet paljastetaan. Ja sitten näpytellään sydämiä ja lohduttavia sanoja, ja henkilö kokee tulleensa ymmärretyksi.
Tässä kohtaa voidaan tietenkin miettiä, onko kyseessä pikemminkin jonkun aidon menetys, kun kaikki tärkeä kanssakäyminen tapahtuu älypuhelimen kautta. ENTÄPÄ SE OIKEAN ELÄMÄN TUNNERIKAS KANSSAKÄYMINEN!!??
No, olisihan se kiva. Jos elettäisiin siinä täydellisessä maailmassa. Mutta kun ihmiskunta omasta mielestään "kehittyy", ottaa se tosiasiassa askelia taaksepäin. Mutta hei, älypuhelinten vallankumous on vasta aluillaan. Kuvitelkaas, ehkä jo parin vuoden päästä on mahdollista ilmaista laajempiakin tunnekokonaisuuksia puhelimella. Ehkä voimme pian mennä naimisiin älypuhelimilla, koska onhan se nyt aika turhaa järjestää häät ja tunteilla siellä sitten koko suvun edessä. Mielummin ryhmächätti, jossa sitten tunteillaan oikein olan takaa ja pappi julistaa oman puhelimensa kautta aamenen. Ja sitten kun hääpari tapaa irl, meno on kuin jääkaudella.
Sopii minulle.
Ja let's face it. Kaikki me teemme nykyään niin. Älypuhelin on helpottanut sitä, ettei tarvitse edes nostaa persettään penkistä, että voi sosialisoitua ja tuntea kuuluvansa porukkaan.
Elikkä, älypuhelimella olikin miljoonittain hyviä ominaisuuksia, siinä sivussa surullisen huonoja. Päätin nyt kuitenkin nostaa esiin sen hyvän, ei, PARHAAN puolen, mitä älypuhelimissa on. Ainakin minunlaiselleni tunnerajoittuneelle suomalaiselle jupille.
Jos olette joskus huomanneet, tunteiden ilmaisu ns livenä on karmaisevan vaikeaa. Ainakin minulle. Vaikka tuntisinkin empatiaa ja myötätuntoa jotakuta henkilöä kohtaan, en ole hyvä pukemaan sitä sanoiksi ja äänteiksi, saati sitten kosketuksiksi ja läsnäoloksi. Kun mielikuvassani haluaisin tarttua jotakuta kädestä ja lohduttaa hellästi, kaikki mitä saan aikaiseksi on yskähdyksen ja sen että tokaisen "kello on viis" tai jotain muuta ihan yhtä tilanteeseen liittymätöntä ja irrelevanttia. Tai jos pitäisi tehdä jotain VIELÄ tunteellisempaa, olen kuset housussa, sillä se tuntuu yhtä luontevalta kuin tikkujen tunkeminen perseeseen. Sanominen, kuinka paljon joku henkilö minulle merkitsee, on yhtä kidutusta. Takeltelen sanoissani, koska kaikki kuulostaa sopimattomalta suuhuni ja/tai liian imelältä. Sen takia olen päätynyt vain olemaan ihan helvetin ristiriitainen puheissani. Vittuilen, kun pitäisi sanoa "hei, oot kiva!".
TÄSSÄ KOHTAA älypuhelimen chattisovellukset ovat olleet pelastava enkeli.
Ne ovat auttaneet minua (ja uskon, että monia muitakin tunnevammaisia) ilmaisemaan tunteitaan ja lohduttamaan toista. Olen voinut yksinkertaisesti kirjoittaa sen, mitä en missään nimessä pystyisi sanoa ääneen. Kosketusta on korvannut hymiöt ja emojit. Ja uskokaa tai älkää, se Whatsapp-läheisyys tuntuu oikeasti aidolta. Nykyään kaikki tunteellinen ja sosiaalinen toimintani tapahtuu siellä. Jos nään henkilöä kasvokkain, aiheena on sää tai joku muu yhtä hiton luonteva small talk. Mutta odotas vaan, kun päästään kotiin ja yön myöhäisimpinä tunteina aletaan naputella sitä puhelinta. Meno muuttuu syvälliseksi ja syvimmät salaisuudet paljastetaan. Ja sitten näpytellään sydämiä ja lohduttavia sanoja, ja henkilö kokee tulleensa ymmärretyksi.
Tässä kohtaa voidaan tietenkin miettiä, onko kyseessä pikemminkin jonkun aidon menetys, kun kaikki tärkeä kanssakäyminen tapahtuu älypuhelimen kautta. ENTÄPÄ SE OIKEAN ELÄMÄN TUNNERIKAS KANSSAKÄYMINEN!!??
No, olisihan se kiva. Jos elettäisiin siinä täydellisessä maailmassa. Mutta kun ihmiskunta omasta mielestään "kehittyy", ottaa se tosiasiassa askelia taaksepäin. Mutta hei, älypuhelinten vallankumous on vasta aluillaan. Kuvitelkaas, ehkä jo parin vuoden päästä on mahdollista ilmaista laajempiakin tunnekokonaisuuksia puhelimella. Ehkä voimme pian mennä naimisiin älypuhelimilla, koska onhan se nyt aika turhaa järjestää häät ja tunteilla siellä sitten koko suvun edessä. Mielummin ryhmächätti, jossa sitten tunteillaan oikein olan takaa ja pappi julistaa oman puhelimensa kautta aamenen. Ja sitten kun hääpari tapaa irl, meno on kuin jääkaudella.
Sopii minulle.
torstai 31. heinäkuuta 2014
Kaikki mitä mä tarvin olet sä
Kun olin viisitoistavuotias, kavereillani oli hassu teineille tyypillinen tapa puhua pojista, kuin esineistä ja tuotteista, joihin valitaan hyviä ja kiiltäviä ominaisuuksia, ja karsitaan niitä huonoja.
Teini-ikäiset ihastuksemme olivat kokoelmia niistä persoonallisuuden ja ulkonäön piirteistä, joita arvostimme. Lempijulkkiksemme määrittelivät suurimman osan siitä, millaisena näimme unelmiemme miehen. (Ja jostain syystä odotukset olivat sitten liian korkealla, kun meni seiskaluokan diskoon ja kaikki unelmapojat tuntuivat kadonneen kuin tuhkatuuleen, ja tilalle oli tullut finninaamaisia lapsia...mitä tapahtui!?)
Ruskeat silmät ja tumma tukka. Ei ku mä tykkään vaaleista. Lihaksikas.
Sitten itsekin kasvoin, psyykkisesti ja vuosissa, en ikävä kyllä pituudessa. Vaalea tukka ja siniset silmät vaihtuivat siihen, että aloin pohtia tyttöporukassa poikia omasta mielestäni syvällisemmin. Piti olla taiteellinen mies. Piti olla omia mielipiteitä ja poliittinen vakaamus, piti olla silti komea ja edes hiukan söpö.
Sitten kasvoin vielä vähän lisää. Pidin tärkeimpänä ominaisuutena kykyä keskustella, ja haastaa minut keskusteluissa, väittelyissä ja älyssä. Omasta mielestäni vaatimus oli suht kypsä ja realistinen. Kaukana lapsuuden ulkonäkökeskeisistä piirteistä.
Nyt katson elämässäni taaksepäin ja NAURAN. Olen vasta 18 ja nyt jo tajunnut yhden elämän lainalaisuuksista. Oikeastaan kaksi niistä.
ENSIMMÄINEN, on se, että ihminen syö sanansa ja kääntää takkiaan useammin kuin vaihtaa sukkiaan.
TOISEKSI, vaatimukset ja odotukset unelmakumppanista, ne ovat yhtä tyhjän kanssa,
Olen nuori, mutta en ole vielä pariutunut kenenkään kanssa, joka olisi haastanut minut älyllisesti. Poikaystäväni ovat olleet tyhmiä (ei sillä lailla "erottiin joten vihaan sinua idiootti", vaan yksinkertaisesti tyhmiä. Niin kuin päästään lahoja kookospähkinöitä.) ja yksinkertaisia. Nuorempia ja eivät yksinkertaisesti yhtään mitään sellaista, mitä olen kuvitellut. Mutta jostain syystä, se ei ole haitannut tunteitani.
Pääpointti on kuitenkin siinä, että he ovat olleet mitä suurimmissa määrin niin kaukana "unelmien miehestä" kuin kuvitella saattaa. Oikeastaan tosi vähän kyseessä on ollut mikään yksittäinen ulkonäkötekijä tai luonne. Enää mieleeni ei tulisi luetella edes yhden yhtä ominaisuutta, jota olettaisin mieheltä.
Ehkä koko maailman (joo, minulla on suuret suunnitelmat!) pitäisi lopettaa mielikuvien luominen siitä unelmien kumppanista. Koska ei sellaista ole. Minä en ole vielä törmännyt taiteelliseen ja fiksuun mieheen, joka nostaa jalkaprässistä enemmän kuin minä. Ei sillä, etteikö tällaista miestä jossain olisi, mutta entä sitten vaikka olisi? Kuvitellaan tilanne, että hän tulisi vastaan. Voi olla, etten edes kiinnostuisi. Voi olla, ettei klikkaisi millään tasolla. Sen sijaan joku urpo rumilus, joka hakkaa tietokonepelejä ja vihaa liikuntaa, saattaa saada tyttöparan sydämen pamppailemaan.
Logiikka?
Ei ole. Siinä se pointti juuri onkin.
Ja lopuksi ajatus, jonka rakast ystäväni Laura (mainontaa, tsekkaa Lauran blogi!) pisti päähäni:
Miksi ihmeessä me odotamme kumppanilta kaikkea ihmeellisyyttä ja unelmien toteuttamista? Pitäisi olla sitä ja tätä, hyvä kuuntelija, keskustelukumppani, bileseura, olkapää, hauska, samalla vakava, hyvää seuraa minne vaan, blaa blaa blaa...
Ystäviltämme me kuitenkin odotamme paljon vähemmän. Joku toinen on bileseura, joku toinen kuuntelija, ja se on täysin okei.
Joten...siirrytäänkö seuraavaksi moniavioiseen yhteiskuntaan, jossa miehiä riittää joka sormelle, aina eri tarpeita toteuttamaan? Sounds good.
Teini-ikäiset ihastuksemme olivat kokoelmia niistä persoonallisuuden ja ulkonäön piirteistä, joita arvostimme. Lempijulkkiksemme määrittelivät suurimman osan siitä, millaisena näimme unelmiemme miehen. (Ja jostain syystä odotukset olivat sitten liian korkealla, kun meni seiskaluokan diskoon ja kaikki unelmapojat tuntuivat kadonneen kuin tuhkatuuleen, ja tilalle oli tullut finninaamaisia lapsia...mitä tapahtui!?)
Ruskeat silmät ja tumma tukka. Ei ku mä tykkään vaaleista. Lihaksikas.
Sitten itsekin kasvoin, psyykkisesti ja vuosissa, en ikävä kyllä pituudessa. Vaalea tukka ja siniset silmät vaihtuivat siihen, että aloin pohtia tyttöporukassa poikia omasta mielestäni syvällisemmin. Piti olla taiteellinen mies. Piti olla omia mielipiteitä ja poliittinen vakaamus, piti olla silti komea ja edes hiukan söpö.
Sitten kasvoin vielä vähän lisää. Pidin tärkeimpänä ominaisuutena kykyä keskustella, ja haastaa minut keskusteluissa, väittelyissä ja älyssä. Omasta mielestäni vaatimus oli suht kypsä ja realistinen. Kaukana lapsuuden ulkonäkökeskeisistä piirteistä.
Nyt katson elämässäni taaksepäin ja NAURAN. Olen vasta 18 ja nyt jo tajunnut yhden elämän lainalaisuuksista. Oikeastaan kaksi niistä.
ENSIMMÄINEN, on se, että ihminen syö sanansa ja kääntää takkiaan useammin kuin vaihtaa sukkiaan.
TOISEKSI, vaatimukset ja odotukset unelmakumppanista, ne ovat yhtä tyhjän kanssa,
Olen nuori, mutta en ole vielä pariutunut kenenkään kanssa, joka olisi haastanut minut älyllisesti. Poikaystäväni ovat olleet tyhmiä (ei sillä lailla "erottiin joten vihaan sinua idiootti", vaan yksinkertaisesti tyhmiä. Niin kuin päästään lahoja kookospähkinöitä.) ja yksinkertaisia. Nuorempia ja eivät yksinkertaisesti yhtään mitään sellaista, mitä olen kuvitellut. Mutta jostain syystä, se ei ole haitannut tunteitani.
Pääpointti on kuitenkin siinä, että he ovat olleet mitä suurimmissa määrin niin kaukana "unelmien miehestä" kuin kuvitella saattaa. Oikeastaan tosi vähän kyseessä on ollut mikään yksittäinen ulkonäkötekijä tai luonne. Enää mieleeni ei tulisi luetella edes yhden yhtä ominaisuutta, jota olettaisin mieheltä.
Ehkä koko maailman (joo, minulla on suuret suunnitelmat!) pitäisi lopettaa mielikuvien luominen siitä unelmien kumppanista. Koska ei sellaista ole. Minä en ole vielä törmännyt taiteelliseen ja fiksuun mieheen, joka nostaa jalkaprässistä enemmän kuin minä. Ei sillä, etteikö tällaista miestä jossain olisi, mutta entä sitten vaikka olisi? Kuvitellaan tilanne, että hän tulisi vastaan. Voi olla, etten edes kiinnostuisi. Voi olla, ettei klikkaisi millään tasolla. Sen sijaan joku urpo rumilus, joka hakkaa tietokonepelejä ja vihaa liikuntaa, saattaa saada tyttöparan sydämen pamppailemaan.
Logiikka?
Ei ole. Siinä se pointti juuri onkin.
Ja lopuksi ajatus, jonka rakast ystäväni Laura (mainontaa, tsekkaa Lauran blogi!) pisti päähäni:
Miksi ihmeessä me odotamme kumppanilta kaikkea ihmeellisyyttä ja unelmien toteuttamista? Pitäisi olla sitä ja tätä, hyvä kuuntelija, keskustelukumppani, bileseura, olkapää, hauska, samalla vakava, hyvää seuraa minne vaan, blaa blaa blaa...
Ystäviltämme me kuitenkin odotamme paljon vähemmän. Joku toinen on bileseura, joku toinen kuuntelija, ja se on täysin okei.
Joten...siirrytäänkö seuraavaksi moniavioiseen yhteiskuntaan, jossa miehiä riittää joka sormelle, aina eri tarpeita toteuttamaan? Sounds good.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
Ylimielinen paska vai vahva nainen?
Vaikeneminen on kultaa, ja hiljaista naista on arvostettu läpi historian siipien havinan. Istu pöydässä, syö ruokasi ja näytä nätiltä, mutta älä missään nimessä avaa suutasi.
Luulin, oi perkele luulin, että tästä vanhasta ja ylikonservatiivisesta ajattelumallista oltiin päästy.
Sitten tuli joku sanomaan minulle, että kannattaisi miettiä mitä puhuu.
Okei. Tässä vapaassa maassa, jossa sananvapaus periaatteessa toteutuu, on ihan ymmärrettävää, ettei lentokentällä saa sanoa pommi, eikä hautajaisissa saa laulaa Poika saunoo.
Mutta kaikessa muussa, luulisi jo, että sana on ainoa asia, joka tavoittaa kaiken, ja se saa liitää vapaana ja villinä.
Mutta ei. Ei ainakaan, jos olet 18-vuotias tyttö ja satut juttelemaan vanhoillisen paskan kanssa. Koska siinä on jotain väärää kuulemma, että nuoren tytön suusta kuuluu kirosanoja ja törkeyksiä. Eilen sain huomautusta mm. siitä, että veneessä soutelemassa ollessani huudahdin, että joku on nakkena uinnilla. Okei, vesi kantaa ääntä ja tämä supisuomalainen aatami siis varmaan huudahdukseni kuuli, ja sen takia sain moitintaa siitä, ettei semmoisia ole sopivaa sanoa. Mutta pointti onkin siinä, että minä vain totesin jotain luonnollista. Alastomuus on luonnollista, ja satuin vain sanomaan mitä näin siinä soutaessani. Vähän kuin "Kiva puu" tai "sorsa".
Selitin hyvin tyynesti että omasta mielestäni saan sanoa mitä haluan. Sain vastaukseksi silmien pyörittelyä.
Toinen ajatuksia herättävä sattumus oli siinä, kun sain hieman kritiikkiä ja aloin periaatteessa puolustautumaan ja kertomaan oman näkökantani tähän asiaan. Voi olla, että joku näkee asian siten etten osaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta omasta mielestäni taas minä vain satuin aukaisemaan suuni. Onko siinä jotain ylimaallisen pahaa, että tahdon sanoa sanottavani ja yrittää pitää ylpeyttä yllä? Sanompahan vaan, että mieheltä puoliensa pitäminen olisi merkki siitä, että äijällä on munaa.
Mutta saako tytöllä olla munaa?
Ja kuinka paljon ilman että sukupuoli vaihtuu yhteisön silmissä?
Luulin, oi perkele luulin, että tästä vanhasta ja ylikonservatiivisesta ajattelumallista oltiin päästy.
Sitten tuli joku sanomaan minulle, että kannattaisi miettiä mitä puhuu.
Okei. Tässä vapaassa maassa, jossa sananvapaus periaatteessa toteutuu, on ihan ymmärrettävää, ettei lentokentällä saa sanoa pommi, eikä hautajaisissa saa laulaa Poika saunoo.
Mutta kaikessa muussa, luulisi jo, että sana on ainoa asia, joka tavoittaa kaiken, ja se saa liitää vapaana ja villinä.
Mutta ei. Ei ainakaan, jos olet 18-vuotias tyttö ja satut juttelemaan vanhoillisen paskan kanssa. Koska siinä on jotain väärää kuulemma, että nuoren tytön suusta kuuluu kirosanoja ja törkeyksiä. Eilen sain huomautusta mm. siitä, että veneessä soutelemassa ollessani huudahdin, että joku on nakkena uinnilla. Okei, vesi kantaa ääntä ja tämä supisuomalainen aatami siis varmaan huudahdukseni kuuli, ja sen takia sain moitintaa siitä, ettei semmoisia ole sopivaa sanoa. Mutta pointti onkin siinä, että minä vain totesin jotain luonnollista. Alastomuus on luonnollista, ja satuin vain sanomaan mitä näin siinä soutaessani. Vähän kuin "Kiva puu" tai "sorsa".
Selitin hyvin tyynesti että omasta mielestäni saan sanoa mitä haluan. Sain vastaukseksi silmien pyörittelyä.
Toinen ajatuksia herättävä sattumus oli siinä, kun sain hieman kritiikkiä ja aloin periaatteessa puolustautumaan ja kertomaan oman näkökantani tähän asiaan. Voi olla, että joku näkee asian siten etten osaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta omasta mielestäni taas minä vain satuin aukaisemaan suuni. Onko siinä jotain ylimaallisen pahaa, että tahdon sanoa sanottavani ja yrittää pitää ylpeyttä yllä? Sanompahan vaan, että mieheltä puoliensa pitäminen olisi merkki siitä, että äijällä on munaa.
Mutta saako tytöllä olla munaa?
Ja kuinka paljon ilman että sukupuoli vaihtuu yhteisön silmissä?
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Anna mulle ankkuri
Kun juuret kohoavat kohti taivasta, pitäisikö se nähdä vapautena vai yksinkertaisesti juurettomuutena?
En oikeastaan tiedä, onko lasini puolitäysi vai puoliksi tyhjä.
Länsimaisen ihmisen ongelmat. Se kun on taivas rajana, ahdistaa, koska periaatteessa se ei mene niin. Sitä hoetaan nuoruuden olevan elämän parasta aikaa. Varmasti, mutta päällisin puolisin kakusta näkyy sen kuori. Eli tässä tapauksessa ilmassa roikkuvat kysymykset.
Olen aikaisemminkin puhunut epävarmuudesta. Tulevaisuuden suhteen. Toivosta ja toivottomuudesta. Kaikessa on se kuuluisa kaksiteräinen miekka.
Uskonko ja luotanko tulevaan, koska se on vapaa ja aukinainen?
Pelkäänkö sitä kuollakseni, koska siinä ei ole mitään kiinnityskohtaa todellisuuteen?
Suurin pelkoni on jäädä kellumaan tähän hetkeen, tähän tunteeseen, jota en osaa täysin kuvailla. Minä vain kellun, ilman juuria, eikä minulla ole mitään mistä napata kiinni. Voin vaikka kellua, ajatutua liian kauas. En pysty pysäyttämään sitä.
Tahdon tarttumapintaa, jonkinlaisen ankkurin, joka pitäisi minut tässä. Ihmissuhteen, työpaikan, opiskelupaikan, jonkin vakaan ja pysyvän.
Silti lävitseni virtaa pelkkää vuorvettä, joka vetäytyy kuitenkin takaisin.
Ah, nuoruus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

.jpg)
.jpg)
