Pinja joka pilasi joulun

Joulu.
Tuo perhejuhla aiheuttaa kuristavaa ja puristavaa tunnetta rintalastassa. Kuin jokin olisi pakahtumassa, kuolemassa, tukehtumassa.

Minä en pidä joulusta. Ja olen hyvin itsekäs siinä suhteessa, että olen kyllä antanut lähipiirini ymmärtää ettei minua saa hempeäksi luukuttamalla Petteri Punakuonoa. Perhejuhla ei aiheuta mitään muuta kuin karmivaa ahdistusta. Koska se tekaistu läheisyys, mitä ei muulloin ole...

Noh. Se on aika järkyttävää.

Herkuista notkuvat pitopöydät. Hymyt ja naurut, lahjat jotka on kääritty kiiltäviin papereihin.
Ja silti mietin, kuinka moni oikeasti tarkoittaa, toivottaa sitä rakkautta, joka mukamas on kääritty lahjapaperiin.

Jouluna minulle tulee tunne, että tahtoisin karkottaa kaikki mahdollisimman kauas itsestäni. Ihan vain siksi, että läheisyys tuntuu pakotetulta näin joulun alla. Muistelu, hempeys ja rakkaus, ne ikään kuin KUULUVAT jouluun, ja tottakai erilaisen lapsen pitää vastustaa kaikkea normaalia ja perinteistä.

Miksen voisi julistaa rakkauttani minä tahansa muuna päivänä vuodessa ja toivoa hyvää koko maailmalle? Miksi juuri jouluna, joka on nykyään enemmän kaupallinen paskakasa kuin rakkauden julistus.

Yököttää se lahjojen jakaminen, niiden metsästys ja joulustressi, kun hyvin harva kuitenkin haluaa toiselle ostaa lahjoja. Mitä sille äitille nyt...eäh, entä se serkku...suklaata jos sitä vaikka.

Onko siinä konvehtirasiassa sitten tiivistetty sinun suuri RAKKAUTESI tätä henkilöä kohtaan? "Hyvää joulua rakas! En keksinyt muutakaan niin lihohan sitten oikein kunnolla ja mussuta suklaata!"

Fuck you.

Mitä jos tänä jouluna tekisit kaiken toisin? Liity mukaani antijouluun, jossa haistatetaan paskat joulun tähdelle ja bling bling tilpehöörille ja rakkaudelle! Syödään kaurapuuroa ja murjotetaan koko päivä kuunnellen musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Ei tunnusteta rakkautta yhtään kellekään, koska luonnollisestihan vihaamme kaikkia ja kaikkea. Keskari pystyssä aattoiltaa kohti!

Joulua kaikille ;)

Elämäntapamuutos än yy tee nyt

Jokainen blogi oikein tursuaa näitä hyvinvointivinkkejä, jossa luvataan parempaa mieltä salitreenin muodossa sekä uutta elämää joka on liimattuna ihmeellisesti rahkapurkin kylkeen. Ajattelin liittyä joukkoon, ja jakaa vinkkini, kuinka liittyä hyvinvointiheeboihin ja fitness-muijiin.

1. Ensimmäisenä sinun on tehtävä lähipiirillesi selväksi, että aiot parantaa elämäntapasi ja kertoa lähikulman Hesburgerille, ettet aiokaan enää vierailla heidän luonaan joka päivä. Tällöin päätöksestä tulee LOPULLINEN, sillä vaikka itse muuttaisit mielesi heikkona hetkenä kun tekee mieli ranskalaisia pottuja, niin se lähipiiri toljottaa kuolaista suutasi ihmetyksen vallassa ja muistuttaa, että missä Pinjan rahkapurkit.

2. Seuraavana sinun on ahmittava itseesi tietoa mahdollisimman paljon. Jos kukkaron nyörisi eivät riitä personal trainerin palkkaamiseen, suosittelen itseoppimista. Netti on täynnä jos jonkinmoista tiedonlähdettä, joista saa suhteellisen hyvää tietoa. Lisäksi kyseessä on psykologinen juttu, nimeltä aivopesu. Kun tarpeeksi kauan lukee kuinka porkkana maistuu oikeasti ihan sairaan hyvältä, paremmalta kuin mikään namunen maailmassa...noh, kohta se porkkana alkaa maistua ihan mukavalta. (Let's face it, karkkia siitä ei kuitenkaan koskaan tule, vaikka käärepapereihin tunkisi)

3. Uusien treenikuteiden hankkiminen nostattaa kummasti treenimotivaatiota. Viiletä siis ylipainoisilla käpälilläsi urheiluosastolle ja valitse mahdollisimman ihonmyötäisiä makkarankuoria. Todennäköisesti kauhistut peilistä tuijottavasta ihramöykystä niin paljon että teet Cooperin ennätyksen juostessasi hankkimaan kuntosalikorttia.

4. Kuntosali onkin aikamoinen avainsana! Jokaisella tulisi olla varaa jonkinnäköiseen kuntosalikorttiin, sillä kotona sängyn vieressä tehty lihaskuntojumppa ei aiheuta mitään muuta kuin mustelmia ja päänsärkyä (nimimerkillä "Liian monta kertaa hyllyn kulmaan raajansa kolauttanut") Jos et osaa tehdä avaruusalusten näköisillä laitteilla mitään, niin kysy rohkeasti henkilökunnalta. Usko pois, he tulevat kuitenkin opastamaan sinua viimeistään siinä vaiheessa kun liimaat perseesi siihen missä kuuluisi pitää niskaa.

5. Siivoa jääkaappi. Mottoni on: kun kaapissa ei ole mitään epäterveellistä, et voi syödä mitään epäterveellistä! Ja millä erotetaan terveellinen ja epäterveellinen toisistaan? Aloittelijalle, jolla ei ole ravitsemuksesta melkein mitään tietoa, se on ällistyttävän helppoa. Kysy ruoka-aineen kohdalla, tekeekö mielesi sitä. Jos vastaus on kyllä, kyseessä on epäterveellinen herkku. Jos ei, osta se pahuksen parsakaali!

6. Kuuluta yhäkin kovaan ääneen uusista, terveellisistä elintavoistasi. Alat pian saamaan ystäviltäsi ihailevia huokauksia ja kehuja uudesta vähemmän möhköstä ruumiinrakenteestasi. Vaikket olisikaan muuttunut mitoissasi mitenkään, ystävät ovat siitä hienoja olentoja että he kehuvat silti. Ihan vaikka saadakseen tukittua turpasi, joka hehkuttaa uutta Peppu Piukaksi-jumppaa. 

7. Etsi netistä muitakin samoihin elämän uomiin ja trendeihin hurahtaneita, eli itseään fitness-ihmisiksi kutsuvia (useimmiten naisia). Jaettu ilo on kaksikertainen ilo! Ainakin siinä tapauksessa jos saat pienet kicksit siitä että vyötäröympäryksesi on pienempi kuin PunttiPetralla ja saat tehtyä kyykkyjä painavammilla painoilla. Hevonkukut siitä että ihminen kamppailee ainoastaan itseään vastaan. Kunnon vanhanaikainen vertailu- ja kilpailuvietti saa yrittämään vielä lisää.

8. Nähdessäsi tuloksia, oli se sitten painojen nouseminen, parempi olo, vähempi pöhötys masussa tai mitä tahansa mikä voidaan pyöristää positiiviseen (sekin lasketaan että alkoholiin ei mene ollenkaan fitness-beibeilla rahaa!) jäät koukkuun terveellisiin, urheilullisiin elämäntapoihin. Ja jos et, teet kaiken vain sitten väärin. Palaa kohtaan yksi ja ala alusta luuseri.

Hyvää terveysmössöä. Rahka on mun uusi sielunkumppani <3

Kids are not allright

Rehellisesti, olen ihan sairaan väsynyt tällä hetkellä.

Sen lisäksi purin vielä itseäni kieleen, jota teen todella usein. Se ei ole kivaa. Kieli turpoaa kohta semmoiseksi metrin pituiseksi etanaksi joka vain röhnöttää suustani roikkuen kuin...öö avaruusoliolla?

Väsymykseni ja otsikko viittaavaat lapsiin, joiden seurasta olen nyt joutunut nautiskelemaan, ehkä enemmän kuin tarpeeksi. Olin siis koko viikonlopun 3-4 luokkalaisten leirillä työntekijänä, eikä ollut oikein helpoimmasta päästä tuo homma, varsinkin kun meikäläisellä ei ole koulutustakaan ohjata semmoisia räkänokkia joilla ilmiselvästi on aivoissa solujen sijaan riisimuroja.

Monta kertaa kirosin niitä lapsia, sekä itseäni, kun olin mennyt lupautumaan hommaan. Mutta hei, euronkuvat silmissä kiillellen suostuisin vaikka strippaamaan,

Strippaaminen olisi kyllä ehkä käynyt nopeammin kuin tuo 24/7  tapahtuva vahtiminen ja ohjaaminen ja karjuminen. Karjuin siihen malliin että leirimme isoset alkoivat pelätä minua. Heh.

Mutta auktoriteettia ansaitakseen oli vähän pakko välillä natseilla, varsinkin kun tuonikäiset kakarat eivät meinaa kunnioittaa ketään. 

Pakko sanoa, että kyllä välillä koin antoisiakin hetkiä. Semmoisia hymyjä lapsilta, naurua ja hassuja juttuja. Semmoista hyväntahtoisuutta riitti vielä monessa, ja se oli ihanaa.

Pakostakin aloin miettiä, olinko itsekin tuollainen älykääpiö tuossa iässä. Mätöin karkkia niin paljon etten enää jaksanut ruokaa. Kiljuin innosta kun sain askarrella jonkun hölmön kyhäelmän, jonka vein ylpeänä äidille, joka heitti sen pois heti kun silmä vältti (Ja MITENNIIN se pyyhekankaasta tehty käsinukke oli TURHAKE?)

Ja jep. Taisin olla jopa tyhmempi. Todisteena siitä vanhat päiväkirjat joissa lukee kuinka Markus tykkää minusta. (Ei tykännyt. Luokkamme pojat kusettivat minua ja olin sitten valmiina tunnustamaan ah, niin vakavat tunteeni, mutta sinä päivänä kun tämä "Tykkään susta"-lappu poltteli taskussani, Markus ei ollut koulussa. THANK GOD. Seuraavana päivänä päätinkin sitten luovuttaa ja rakastaa enemmän sipsipussiani. Ja sitten ihmetellään miksi meillä on lihavia lapsia...)

Kuitenkin, ette arvaakaan kuinka ihastuksissani saavuin takaisin kotiin. 

Ja täällä sitten odottelikin oma kummilapseni, semmoinen 2 vee.

Vittu.

No ei, oikeasti tykkään kummilapsestani. Oli se ihan suloista kun se tuli halaamaan polveani kun ei muuhun ylettänyt.

Nyt kuitenkin saan olla vähän aikaa ilman lapsia. HALLELUJA! Teenkin  sitten kaikkea mitä kaipasin lastenleirillä ollessani. Kiroilen liikaa. Juon vahvaa kahvia, jota leirikeskustesta ei saa. Syön omia mössöjäni (oli ikävä omia mössöreseptejäni. Oikeasti, mitä enemmän ruoassa on erilaista kamaa, sitä parempaa se on!). Ja perkele, koko leirillä ei ollut tarjolla yhden yhtä hedelmää! JA SITTEN IHMETELLÄÄN MEIDÄN LÄSKEJÄ LAPSIA!

Ja asia, jota kaipasin ehkä eniten, oli aikaiset nukkumaanmenot. Meikäläistä nukuttaa jo yhdeksältä, mutta ne kakarat menivät nukkumaan vasta yhdeltätoista. Raakaa.

Unohdin jo kokonaan, mikä tämän tekstin pointti oli. Todennäköisesti pointtia ei ollutkaan...joten. 

The end.

TÄÄ ON MUN JUTTU! - vai onko?

Välivuotta viettelevänä teininrääpäleenä voin sanoa olleeni harvinaisen eksyksissä, mitä tulee omaan elämääni. Hyvä sentään etten huumeisiin retkahtanut ja turruttanut pahaa oloani niihin. No joo, vitsi vitsinä. Pointtina se, että olen huhuillut oman pääkoppani sisällä että "MITÄ HELVETTIÄ" enkä ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen minkään suhteen.
Nyt sitten olen hihkunut sisäisesti riemusta monestakin syystä. Ensinnäkin, flunssani alkaa olla poissa, toiseksi olen päässyt takaisin treenaamisen pariin!
Ja on tuntunut, jo jonkin aikaa, että tässä voisi olla tämän tytön juttu.
Jokin intohimo, jota minä seuraisin.
Jokin unelma, johon tarttuisin kaikella voimallani.
Jotain konkreettista ja tavoiteltavaa, jossa voisin kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Vetää paremmin ja paremmin.

Ja vaikka voisinkin puhua puukiipeilystä, niin tämä kuvassa näkyvä apinointi on vain osa sitä upeaa kokonasuutta, jota liikunnaksi kutsutaan.

Pari kaveria pyysi minua viikonloppuna tekemään heille ruokasuunnitelmat kuukaudella. Olin ihan äärettömän innoissani tästä amatööri-personal trainerin hommasta, joten tartuin toimeen heti. Ja jo kirjoitellesani niitä suunnitelmia tunsin olevani liekeissä! Kelasin, että hemmetti vieköön, jos tämmöistä vois tehdä työkseen!

Nyt kaikki paskapäät ja epäilevät Tuomakset ajattelee siellä, että miten tällaisesta voisi tulla liikunnanohjaaja tai personal traineri. Voi toki olla, että ainoa epäilijä  on oman pääni sisällä. Levy päässäni soittaa etten ole tarpeeksi sporttisen näköinen hommaan. Vaikka joo, eihän se ulkonäkö kerro välttis mitään. Kuntoni on hyvä (ainakin, en nyt uskalla ruveta arvioimaan itseäni huippukuntoiseksi, mutta kyllä se normisuomalaisen tämänikäisen kunnon voittaa) vaikka rasvaprosenttini ei ole nolla (ei se kyllä voisikaan olla...koska naisia tässä ollaan niin kahenkympin kieppeillä se on terveissä lukemissa).

Mutta treenaamisesta on viime aikoina muodostunut semmoinen juttu, jota odotan innolla. Suoraan sanottuna rakastan sitä, että saan ylittää itseni ja kehitellä uusia haasteita. Unelmoin siitä päivästä kun saan skorpionin tangolla, käsilläseisonnan puhtaasti ja hauiskäännöissä suurempia painoja.

Niin. Että jos sitä yrittäisi suuntautua vaikka liikunnanohjaajaksi? Kuulostaako ihan mahdottomalta ajatukselta? (Ja keltäköhän minä kysyn? Kukaan tätä ikinä lue xD)

On se rankkaa

On se hemmetin rankkaa olla kipeänä. Pitäisi junnata paikoillaan että parantuu. Kurlata suolavedellä ja kumota kurkkuun kuumaa kuin vanha alkoholisti jaloviinaa.

Minä vihaan olla vähänkin flunssassa, sillä se laittaa minut automaattisesti treenikieltoon, sillä keuhkot täynnä limaa en aiheuttaisi muuta kuin kamalat jälkitaudit itselleni. Trust me, been there done that!

Koska fiksuna tyttönä halusinkin sitten tämän saakelin flunssan nopeasti pois kehostani, googlasin miten siitä pääsisi mahdollisimman nopeasti eroon. Ja kappas keppanaa, löysin jotain suht kiinnostavaa, sillä google on kaveri.

Iltalehden otsikko komeili siinä läppärilläni, ja päätin epätoivoisena kokeilla joka ikistä kohtaa.

Miten flunssan saa nitistettyä 24 tunnissa

1. Ota kuuma suihku

Menin sitten suihkuun keskellä päivää ja laitoin sen tulikuumalle, niin kuumalle että vannon, että niskani taisi kärähtää. Siinä sitte värjöttelin vartin (olen pahoillani Afrikan lapset ja viherpiiperöt että kulutan vettä näin suunnattomasti. No, little too late.) 

2. Puuroa ja marjoja

Hei c'mon. Minä syön joka ikinen päivä kaurapuuroa punaviinimarjojen kanssa! Noh, jotain muuttaakseni ja päästäkseni tästä pöpöstä eroon kasasin erikoissuuren kasan niitä jäisiä marjoja puuroon. 

3. Hoida tilaasi rohdoin ja höyryhengityksellä

Millä vitun rohdoilla minun olisi tarkoitus itseäni hoitaa? Poimia yrttejä Milla Magian pihamaalta ja keittää niistä äklövihreää juomaa?

No, tyydyin popsimaan sokerittomia kurkkupastilleja. Niin paljon että kärsin sitten vatsavaivoista koko loppuillan.

Ja tuo höyrhengitys oli kyllä kivaa. Tuntui siltä, että tukehtuisin hitaasti höyryyn. Plus että poltin nenäni kun pistin sen liian lähelle sitä kiehuvan kuumaa vettä.

4. Rauhallinen ulkoiluhetki

Noudatin ohjetta melkein pilkuntarkasti ja pyöräilin pari kilometriä kaatosateessa. Auttoi varmasti.

5. Proteiinipitoinen lounas

Teki taas mieli hakata päätä seinään, sillä syön joka päivä proteiinipitoisesti. Aloin epäillä näiden vinkkien kirjoittajaa. 

6. Nauti kuumia juomia

Join niin paljon teetä hunajalla, lämpimiä mustaherukkamehuja ja kahvia, että tuntui että juoksin vartin välein vessassa. 

7. Illalliseksi tulista currya

Wtf. Currya? Ei meidän supisuomalaisessa urpoperheessä syödä CURRYA. Iskä on Lapin perukoilta, joten jos jos ruoan nimessä on niinkin eksoottinen kirjain kuin C niin sitähän ei meidän perheessä syödä.

Olin kuitenkin ovela ja hiivin maustehyllylle ja kumosin suoraan purkista currymaustetta kurkkuun.

Sain ihan hillittömän yskänkohtauksen ja äiti halusi viedä minut akuuttiin, mutta yskin siinä että ei kyllä helvetissä. Kiva niille olisi selittää. Kuka idiootti kumoaa curryjauhetta suuhunsa?

Hehe.

8. Lämmin kylpy

Luuleeko se hemmetin "professori", joka nämä ohjeet kehitti, että asuisin jossain kartanossa? Ei meillä ole kylpyammetta, lähimmäksi osuu ehkä jalkojenpesuvati. No, otin sitten uudestaan kuuman suihkun ja poltin taas kaikki jäseneni siinä.

9. 8 tunnin yöunet

Ihan tosisani yritin noudattaa tätä kohtaa, mutta naulitsin itseni vahingossa tuijottamaan Pretty Little Liarsia läppäriltä puoleenyöhön. Ja sen jälkeen en sitten edes saanut unta, sillä pelkäsin ihan hitosti että vaatekaapistani pomppaa mörkö tai ikkunan takana värjöttelee stalkkeri joka haluaa minut hitaasti ja kivuliaasti hengiltä.

Mutta nukuin minä kuusi tuntia, se on melkein sama asia.

The results:

Heräsin seuraavana aamuna kankeana, tukkoisena, kurkku kipeänä currysta ja ties mistä paskasta mitä kurkkuuni kumosin. Sitten ajattelin että FUCK YOU ja tein pakaratreeniä kotona.

(Ja joo, minulla on Nalle Puh-lakanat sekä iso Nalle Puh pehmolelu joka pitää minulle seuraa näinä flunssaisina päivinä. Ja ei, ei se ole noloa. Nalle Puh rokkaa)

Äärirajoille!

Ei, nyt ei ole tulossa hehkeää tekstiä jossa hehkutan Cheekiä, vaikkakin otsikon lainasinkin tuon miljonääriäppäritollon (sori, mutta hei eikse mennyt niin että vihaajat vihaa? :D) biisistä.
Aion vaan sen sijaan kertoa nyt omia kokemuksiani siitä, miten olen itse vienyt itseäni "äärirajoille" lähiviikkoina, ja kuinka olenkaan nauttinut siitä!

Uskoakseni itsessäni riittää jonkun verran masokistia, sillä olen aivan hullaantunut kaikkeen, missä saa satuttaa itseään. Esimerkkinä urheilussa, sillä miten muuten tankotanssi olisi vienyt sydämeni? Se laji on rakkautta, ja suurin osa siitä menee kyllä raajat ja haarat mustelmilla, mutta mitäs pienistä. Se on vaan niin upea tunne, kun saa tehtyä jonkun liikkeen, jota on pitkään treenannut, ja vihdoinkin onnistuu! Muistan yhä kuinka hihkuin riemusta kun sain heivattua itseni ekan kerran käsivarsilla inverttiin (pää alaspäin) tankoon. Siinä sitten kiljuin samaan aikaan kauhusta ja riemusta, kun katselin maailmaa pää alaspäin.

Tosi monet jutut oikeastaan on sellaisia, että niiden nautinto ikään kuin paljastuu vasta kivun tai jonkinnäköisen tuskan kautta. Esimerkiksi saliharjoittelu ei ole kaikille, sillä se sattuu. Lihaksissa polttelee ja tekee mieli huutaa (ja trust me, minä huudan ja ähkin kuin pieni, hikinen ja hyvin epäseksikäs possu) mutta siinä se juju onkin. Se kipu on kivaa, vaivan arvoista, ja siinä oikein tuntee, kuinka tekee työtä.
Myönnän, että olen itsekin ollut joskus sellainen, joka lopettaa heti kun sattuu. Joskus se on hyvä, sillä jos omaa kroppaa ei kuuntelisi, niin saattaisi pian olla pyörätuolissa.

Mutta se oikeanlainen tuska. Ah, parasta mitä tiedän!
Itsensä kiduttamisessa on jotain helvetin kiehtovaa. Tämän olen tajunnut, kun olen osallistunut nyt seurakunnan porukkamme kanssa jos jonkinmoiseen tempaukseen, futisturnaukseen, suofutikseen ja sissikeikkaan.

Vitun kaunista. (Suofutiksen before-kuva. After-kuva on niin paskanen että bogger varmaan sensuroisi sen)

Oikeastaan olen vieläkin ihan kuollut sissikeikasta, joka oli siis toissayönä. Yli 12 tuntia rämmittiin pimeässä metsässä yrittäen etsiä ja ryöstää toisilta joukkueilta halkoja ja nauhoja. 

Sissikeikalle lähtiessäni olin vielä kahden vaiheilla että jäänkö sittenkin kotiin, koska rehellisesti sanottuna epäilytti, uskallanko minä. Sillä pelkään pimeitä metsiä ja eläimiä (karhuja ja susia ja melkein jopa oravia. Mistä sitä tietää jos niillekin kasvaa öisin torahampaat?). Sitten pohdin, että noh, ei siellä kukaan ole vielä kuollut verenhimoisten villioravien hyökkäykseen, niin tuskin minäkään. Ja jos niin käy, niin ainakin saataisiin Nastolan seurakunta lööppeihin, jee.

Se oli ensimmäinen kertani sissikeikalla, ja millaista oli?

Ihan silkkaa tuskaa ja kärsimystä :D

Vittuunnuin monta kertaa yön aikana, olin paniikissa pimeässä ja kompuroin itseni ihan romukasaksi.

Mutta juuri siksi se oli niin mahtavaa! Ristiriitaista?

Kirottiin siellä monta kertaa kaverin kanssa että mitä me täällä tehdään, mitä kukaan järkevä ihminen täällä oikein tekee.

Mutta silti, se oli niin hienoa, että pakko lähteä ensi vuonna uudestaan! Kaiken kökköisyyden lomassa nimittäin oli niitä hetkiä, kun meikäläisenkin kyyninen pääkoppa ajatteli, että wautsi wau, tämä on aika ainutlaatuista. Rämpiä metsässä, juosta pakoon, taistella. Ja kun kello läheni viittä aamulla, olimme joukkueen kanssa niin poikki, että makasimme vartin hiekkatiellä. Minä tuijottelin tähtitaivasta ja kirosin koko sissikeikan, luvaten etten ikinä enää lähde moiseen.

Mutta lähdenpä silti.

Oli se niin hienoa, siistiä ja kaikkea mahdollista! Samalla voitin pelkoni pimeistä metsistä.

Ugh!

Have a nice viikko. Minulla on suunnitelmissa haastaa itseni tangolla ja tiistaina bodycombatissa.

Rääkin kautta rakkauteen, adios! <3

Iso paha Putin

Ensinnäkin, nyt ei ole tarkoituksena tarjota aukotonta informaatiota Ukrainan tapahtumista ja Suomen, Venäjän tai minkään muunkaan maan ulkopoliittisesta kannasta asiaan. Tarkoitus on vain esitellä hieman asiaa, joka (yllätys, yllätys) pännii minua tässä mediahärdellissä. joka pyörii Ukrainan tulenaran tilanteen ympärillä.

Seuraava teksti sisältää subjektiivisen näkökulman ja paljon vihaisia mielipiteitä. 

Uskoakseni jokainen on edes jollain tasolla tietoinen Ukrainan tilanteesta. Jos ei ole, niin ripustautukaa korvistanne puuhun syöden Putin-juustoa ja lukien hesaria.

En nyt kuitenkaan aioa selittää tilannetta auki, lukekaa se sieltä helvetin hesarista tai vaikka netistä. (Ehkä pari minuuttia siitä instagramin selaamisesta voi käyttää uutisten lukemiseen? Edes otsikkojen?)

SE, mitä aion tässä kertoa, on oma mielipiteeni siitä, miten suunnattoman typerästi ihmiset suhtautuvat tähän Ukrainaan ja Venäjään ja separisteihin. Ukrainan tilanteesta on tullut koko Eurooppaa järisyttävä tilanne, joka uhkaa perusturvallisuutta. Kylmän sodan aikainen jaottelu on nostanut päätään, ja ihmiset ovat tehneet vanhan kunnon kahtiajaon Länsimaiden ja Venäjän välillä. 

Niin, Venäjä.

Nousiko mieleesi kuva neuvostoliiton ajan maasta, jota hallitsee ilkeä tyranni Stalin?

Kamala, takapajuinen ja kylmä maa, joka uhkasi tuhota pienen ja viattoman Suomen talvisodassa?

Nonni, helvetti soikoon, stoppi siihen paikkaan.

On täydellisen VÄÄRIN, että jonkun maan nykyisyyttä värittää niin paljon kyseisen maan menneisyys. Miksi ajattelemme Venäjää niin vihamielisesti? Eihän kukaan suomalainen vihaa saksalaistakaan vain sen takia, että Saksa teki ihan samanlaisia joukkomurhia ja hirveyksiä kuin Neuvostoliitto.

Venäjä on kuitenkin maa muiden joukossa, jossa asuu ihan hitto samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä. Ei niillä rajan itäpuolella roiku puukkoa vyöllä ja kommunistitunnusta hihansuussa. 

Enkä nyt henkilökohtaisesti usko siihenkään, että Vladimir Putin olisi jokin "stalininjatke", joka suunnittelee valloittavansa maailman.

Hitto tätä median luomaa kuvaa asioista ja tapahtumista. Ollaan sodan partaalla kuulemma ja Putin hyökkää helvetti soikoon Suomeen. Länsi vastaan Venäjä. TÄMÄ OLI KAIKEN HUIPPU:

Testaa, uskotko Putinin vai lännen kantoja Ukrainan sodasta

Sinänsä tosi ihkupihkukivaa, että lukija saa tehdä testin. Ikään kuin kummalle puolelle kuuluu.

JA SIINÄPÄ SE.

ONKO PAKKO JAKAA NOIN HELVETIN MUSTAVALKOISESTI KAHTIA?

Luopukaa vähän niistä ennakkoluuloista. Ja lopettakaa se kahtiajako, eikö tässä ole opittu jo siitä kuinka pitkälle semmoinen kannattaa? Ihmisiähän me kaikki ollaan, sekä Nato-maat että Venäjä. Ukrainassakin.

Okei, joo, helppohan se täältä on huudella. Enkä nyt tarkoittanutkaan, että asiat olisivat näin yksinkertaisia, ja tällä minun superhienolla inhimillisellä "ihmisiähän me kaikki ollaan"-ajatuksella saataisiin sota loppumaan. 

Ei. Mutta jos se herätti edes SINUT hieman kelaamaan ajtuksiasi Venäjää ja ennakkoluulojasi kohtaan, niin olen tehtäväni tehnyt.