Mysteerinen ja karmaiseva - KUUKAUTISET

Okei, nyt on on hiukkasen provosoiva otsikko. Mutta hyvin ajankohtainen joka ikiselle naiselle. Ja mielestäni miehet voisivat oppia tästä mysteeristä enemmän, siis muutakin kuin sen että silloin nainen vuotaa verta alapäästä. Te kurjat miesolennot, luulitteko että kaikki se hormonimyllerrys ajoittuu vain YHDELLE viikolle kuukaudesta? Let me laugh my ass off.

Itse naisena olen havainnut kuitenkin sen, että ne fuckin' hormonit vaikuttavat koko kuukautiskierron ajan, eivät pelkästään niiden maagisten hilloviikkojen aikana. Siksi ajattelinkin jakaa nyt yleisimmät harhaluulot, vitutuksen kohteet ja kohokohdat naisena olemisessa. Mikäli hormoneja on kuunteleminen.

 KUUKAUTISET eli menstruaatio

No nämä tietysti ovat sitä itseään. Verta, hikeä ja tuskaa! Rakkautta ja piikkilankaa! Okei, suurimmaksi osaksi pelkkää piikkilankaa. 

Kun nainen huomaa kuukautistensa alkaneen, on ensimmäinen reaktio yleensä vitutus. En ole tainnut kuulla kuukautisista iloitsevasta naisesta kuin jossain urbaanilegendoissa, jossa on juhlittu naiseutta. Paskan marjat. Ainoa hetki, jolloin nainen hihkuu ilosta menkkojen alkaessa on silloin kun hän on luullut olevansa raskaana. Muuten - silkkaa vitutusta. Mutta miksi oikeastaan?

1. VERTA

Kuka itseään kunnioittava nainen ei HALUAISI menkkoja. Herranjestas sentään, olisiko miehistä kiva että kyrpä vuotaa verta viisi päiväää putkeen? Jos naisilla on enemmän ulkonäköpaineita ja muita itsetunto-ongelmia kuin miehillä, niin kaiken lisäksi tämä epämiellyttävä fakta, että vuodamme VERTA! Kaikesta maailman eritteistä verta. Haisevaa ja sotkevaa verta. Joka sotkee paikat. Miten mukavampaa olisikaan vuotaa vaikka keijupölyä...

2. TAMPONIT JA SITEET

Ja koska verta vuotaa, on se pakko kätkeä yhteiskunnalta ja muilta kanssaeläjiltä. Ja tietysti hygienisistä syistä. Joskus vuonna kivi ja keppi naiset antoivat veren valua saappaan sisään tai käyttää sammalta suojana. Onneksi nuo ajat ovat takana, ja on keksitty paljon mukavampia keinoja taata siisteys menkkojen aikana.

JA VITUT! Oikeasti, meillä on puhuvia robotteja ja tekoniveliä, älypuhelimia ja elinsiirtoja, mutta kukaan ei ole vaivautunut kehittämään mitään MUKAVAA kuukautissuojaa? Ja jos nyt joku väittää että tamponi on mukava, niin minä lyön.

Siteet tuntuvat epämukavilta, ja ovat näkyviä. Naisen kaikki seksikkyys katoaa sidettä käyttäessä kokonaan. Silloin myös turvaudutaan rumiin turvahousuihin, ettei van siteiden ja pikkuhousujen rajat näkysisi housujen läpi. Ja tunnetaan olo vielä enemmän sotanorsuksi. Ja tamponit? Mikäs sen ihanampaa kuin kulkea tietäen että sisällä tököttää jotain. Plus pelko siitä että se katoaisi sinne ikuisiksi ajoiksi. Okei, fyysisesti tämä on mahdotonta, mutta ajatus on karmiva. Ja entäs sitten kuukupit? Vielä vähemmän mielelläni tungen vittuuni KUPPIA! Kas kun ei ole muumilimupulloa keksitty sinne tunkea.

3. SOTANORSUUS JA KIVUT

Eli kamala turvotus ja epäseksikkyyden tuntu koko menkkojen ajan. Housut puristaa, tissit aristaa ja turvottaa. Alavatsaa kivistää. OIKEASTI, sattuu helvetisti. Tämäkin on yksilökohtaista, mutta itsekin olen lähtenyt kesken koulupäivän kotiin kun linkutin kaksinkerroin eteenpäin kuin Notre Damen kellonsoittaja, vatsaani pidellen ja kiljuen "I DON'T WANNA LIVE ANYMOOOOOORE"

4. MIELIALANVAIHTELUT

Kuka idiootti on keksinyt tämän? Termistä tulee mieleen että naisen mieliala vaihtelee sadasosasekunneissa vitutuksesta hilpeyteen.

Bullshit. Se vaihtelee menkkojen sisällä korkeintaan superhypermaanisesta vitutuksesta aivan täydelliseen ja sokaisevaan apinamaiseen raivoon ja siitä vitutuksenomaiseen maailmanloppu-angstiin.

Ja siinä oli vasta menkkojen FAKTOJA. Törmään kuitenkin usein harhaluuloihin ja kakaramaisiin ennakkoluuloihin (miehiltä), jotka liittyvät menkkoihin. Ja sempä takia...

MENKKAISEN NAISEN KÄYTTÖOPAS:

1. Suuttumus ja huono tuuli eivät JOKA IKINEN KERTA tarkoita menkkoja

Jotkut urospuoliset luulevat olevansa muka fiksuja ja näsäsviisaita, kun laukovat semmoisia "totuuskia" kuten "taasko sulla on ne" tai "älä ny oo noin menkkanen"

Ensimmäiseksiksin, naiset eivät AINA omaa kuukautisia silloin kuin kiukuttaa. Se voi yksinkertaisesti johtua joskus jopa siitä idioottimaisesta toisesta sukupuolesta, joka jättää tiskit altaaseen tai käyttää teitä panopuuna ja orgasmi loistaa poissaolollaan. Viha ja kiukku eivät ole aina merkkejä MENKOISTA! Perkele.

Toiseksi, jos kuitenkin on niin, että naisella on menkat ja toinen niistä huomauttelee tyyliin "älä viitti olla noin menkkanen" tai  "onksul menkat ku oot tommoi kiukkupussi", niin viimeisen asia mitä tehdä on HUOMAUTTAA asiasta. Ei kukaan nainen ole tilannut sitä vittumaista olotilaa.

2. Älä osoita yökötyksen merkkejä. IKINÄ.

Tapahtuipa kerran kaukaisessa valtakunnassa. Tyttö oli menossa yökylään poikaystävälleen. Mainitsi pari minuuttia ennen lähtöä, että helvetti, menkat alkoivat, toivoen tietenkin myötätuntoa pojalta. Poika perui koko jutun. Myöhemmin kysyttäessä, poika kertoi, ettei halunnut menkkaista tyttöystävää yöksi, koska menkat yököttävät häntä.

Kas kun ei sanonut että itse tyttö on yököttävä ja vuotava haisunäätä. Siltä tytöstä nimittäin silloin tuntui.

ÄLÄ, HERRAN JUMALA, IKINÄ, KOSKAAN, MISSÄÄN NIMESSÄ, osoita yökötyksen merkkejä. Ensimmäiseksikin, se on helvetin kakaramaista, koska niin kuin sanoin, kukaan nainen ei voi vuodoilleen mitään. Toiseksikin, menkat eivät ole rutto, joka tarttuu ja tahraa. Joo, joskus tulee nukkuessa ohivuotoja, mutta mikä ihmeen harhaluulo se on että verta ruiskuaa ympäri seiniä kuin kauhuleffoissa?

Vaikka salaa olisitkin sitä mieltä että menkat, hyi, niin ÄLÄ SANO SITÄ. IKINÄ. Tuliko selväksi?

3. Yritä ymmärtää. Oikeasti.

Mielialanvaihtelut voivat tarkoittaa myös sitä, että nainen purkaa oloaan toiseen henkilöön. Esimerkiksi nyt vaikka poikaystävään. Seuraavat keskustelman pätkät ovat tavanomaisia:

poika: tilataanko pizzaa?

tyttö: YRITÄTKÖ SÄ TUKKIA MUN VERISUONET? TAPPAA MUT? LIHOTTAA MUODOTTOMAKS MÖYKYKS JA PANNA SITTEN SITÄ NAAPURIN MAIJAA JOLLA ON ISOT TISSIT JA AMPIAISVYÖTÄRÖ!?

poika:...okei. Ei pizzaa. Salaattia?

tyttö: OLENKO MÄ SUN MIELESTÄ LIHAVA!?

tyttö: (nyyhkii)

poika: noh, mikä on?

tyttö: ei mikään...

poika: okei.

tyttö: MIKSEI SUA IKINÄ KIINNOSTA MITEN MULLA MENEE? MIKSET SÄ VÄLITÄ, KYSY? LOHDUTA?

poika: mähän just-

tyttö: SÄ AOIT JÄTTÄÄ MUT!!

poika: no enkä mut-

tyttö: (huutoitkua) MÄ VOIN MUUTTUA, MÄ TEEN KAIKKENI ET MÄ OLISIN NIINKU NAAPURIN MAIJA!

poika: ei sun pidä-

tyttö: MÄ RAKASTAN SUA. ENKÄ MÄ ITKE USEIN, SORI. KAIKKI ON OKEI.

poika: ööö...

tyttö: HALAA MUA.

Yhteenvetona: Järkevämpää pysyä kaukana, älä kuitenkaan niin tee. Itsemurhalentäjilläkin on ainakin kunniakas kuolema.

Keneen sinä luotat?

Ihmisen lähellä voi olla laumoittain ihmisiä, tuttavia, kavereita, jopa ystäviä, jotka eivät tiedä henkilöstä mitään.

Nerokasta. Ihminen pystyy kätkemään todellisen luonteensi kuoren alle. Hän pystyy näyttelemään, olemaan joku toinen. Joskus ihminen keskittyy kulissin ylläpitoon niin kovasti, että hän katoaa kulissiin ja unohtaa loppupeleissä, kuka oikeasti oli.

On aivan turha asia tietää toisesta toinen nimi, sosiaaliturvatunnus, osoite, lempibändi. Ne eivät kerro mitään.

Jotkut meistä ovat niin monesti haavoitettuja tai muuten vain kuoreensa sulkeutuvia, että heitä täytyy houkutella olemaan omia itsejään. Vielä vaikeampaa se on, jos henkilö ei itsekään tiedä, mihin suuntaan lähteä. Jos hän on täysin hukassa oman itsensä kanssa. Jos näyttelemistä on kestänyt niin pitkään, että kaikki tuntuu huijaukselta.

Se on kuitenkin äärimmäisen kuluttavaa olla yhtä kulissia koko nainen. Tai mies.

Päätä särkee, ei uskalla kertoa omia mielipiteitään, kun tuskin itsekään tietää niitä. Sanoo yhtä, tarkoittaa toista. On ajautunut umpikujaan, jossa ei osaa PUHUA.

Small talk on helppoa, vaikka sitä sanotaan, etteivät suomalaiset osaa sitä. Mutta sen kun vain puhuu aiheita, jotka eivät kosketa yhtään ketään. Aiheita, jotka ovat niin pintaliitoa, että niillä ei ole mitään merkitystä yhtään kellekään.

Jossain vaiheessa ihmisen tunnejärjestelmä sitten ajautuu umpikujaan. Ihminen purskahtaa itkuun ilman syytä. Hän tuntee silmitöntä vihaa ilman syytä.

Tämä kakki on lähtöisin siitä, ettei henkilö ole saanut alkujaan ilmaista oikeita, ensisijaisia tunteitaan. Hän on luonut kulissin ja roolihahmon, joka on ajautumassa umpikujaan. Ei kukaan jaksa esittää lopun elämäänä.

Sitten jos on aikeissa päästää jonkun lähelleen. Ystävän, seurustelukumppanin, terapeutin jne.
Se ei onnistukaan. Ja se turhauttaa. Haluaisi luottaa toiseen, mutta ei yksinkertaisesti pysty. Sanoo ja tekee sitä, mitä rooli edellyttää. Ettei vain toinen lähtisi, jättäisi, nauraisi.

Ihmisestä tulee mitäänsanomaton "ihan sama"-myötäilijä, johon kyllästyy. Koska hei haloo, kuka nyt haluaisi mielipiteettömän hiirulaisen? Olkoonkin, että kyseessä on vain hylkäämisenpelon kuorrruttama pelokas ihminen, joka oikeasti sisäisesti KIRKUU.

Ja ratkaisu?
Määrätään lääkkeitä ja terapiaa, jossa puhutaan sitten aivan vääristä asioista, tottakai, koska roolin vankina oleva ihminen ei osaa sanoa asioita, jotka ovat oikeasti vialla. Lääkkeet turruttavat hieman, mutta niistä ei loppujen lopuksi ole mitään apua, koska oireiden oikeita syitä taustalla ei huolleta! Vähän kuin laittaisi nukutuslääkettä ihmiselle, jolla on jalka murtunut ja verisenä auki. Eihän se nukkuessa tunnu, mutta aina välillä joutuu heräämään, ai jaahas, siinä se repaleinen lihas vieläkin on.

Jos joku jaksoi lukea, niin kiitos <3

Uusi vuosi, sama minä

Uuden vuoden kumartaessa edessämme moni lupailee liikoja ja huokaisee helpotuksesta. Puhdas pöytä, jonka voi paskoa taas aivan uudella tavalla. Elämäntapamuutos, salit täyttyvät ja väliaikaisesti lähikaupasta on loppu rahka ja salaatti. 

Mahdollisuus olla parempi ihminen. Uusi, uutukainen, kiiltelevä ja kimaltava.

Toiveikkuus. Tuntuu olevan päivän sana, ja tuo maaginen vuosi 2015 tuntuu olevan jostain kummallisesta syystä miljoona kertaa parempi kuin ne viiskytä edellistä. Vaikka todellisuudessa vuodet seuraavat toisiaan, eikä mikään oikeasti ikinä muutu. Joustamme ja nousemme feeniksin lailla tuhkasta, mutta pongahdamme takaisin kuin kuminauha. Takaisin lähtöpisteeseen.

Sen sijaan, että ajattelisimme muutosta ja sitä, kuinka voimme parantaa itseämme, aletaan vain yksinkertaisesti pelkäämään. Pelko muutoksesta, pelko tulevasta vuodesta. Joillakin se pelko on, että jaksaako seuraavan päivän, viikon, tuskaisan kuukauden.

Masentavaahan se semmoinen olisi. Pelätä uutta vuotta, pelätä epäonnistumista ja kaikkea mahdollista. Hylkäämistä, kyyneliä, kipuja. Elämistä.

Voisitko vain olla onnellinen siitä neutraaliudesta, normaalitilasta?

Ei sinun tarvitse tehdä muutosta, kun hyvin todennäköisesti kuset sen omaan nilkkaasi.

Miksi tavoittelet muutosta, kun voit olla vain ja elää? Pitää asioista semmoisina, kuin ne ovat? Tai vihata niitä, jos olet aikaisemmin vihannut.

Ihminen on kuitenkin, noh, ihminen. Paheetonta ihmistä ei olekaan. Olkoon se sitten ylensyönti, tupakka, alkoholi, laiskuus, valehtelu, ilkeys.

Joskus, yksinkertaisesti, sen kanssa on vain elettävä. 

Oman ihmisyytensä siis.

Media räjäyttää eteemme täydellisiä elämiä, ja luulemme, että omamme pitäisi olla samanlainen. Mutta oikeasti, vasta kivun kautta tajuaa mielihyvän. Vasta itkun jälkeen voi hymyillä ja nauraa. Vasta sairaana voi arvostaa terveyttä. Mutta meillä ei ole kaikkea, emme ikinä saa sitä kaikkea. Kukaan ei ole täydellinen. Eikä tule olemaan. 

Uskokaa pois. Sixpäkin tavoittelu johtaa syömishäiriöön, täydellisyydentavoittelu masennuslääkkeisiin.

Joten jos vain annettaisiin olla. Ja elettäisiin menemään.

Pinja joka pilasi joulun

Joulu.
Tuo perhejuhla aiheuttaa kuristavaa ja puristavaa tunnetta rintalastassa. Kuin jokin olisi pakahtumassa, kuolemassa, tukehtumassa.

Minä en pidä joulusta. Ja olen hyvin itsekäs siinä suhteessa, että olen kyllä antanut lähipiirini ymmärtää ettei minua saa hempeäksi luukuttamalla Petteri Punakuonoa. Perhejuhla ei aiheuta mitään muuta kuin karmivaa ahdistusta. Koska se tekaistu läheisyys, mitä ei muulloin ole...

Noh. Se on aika järkyttävää.

Herkuista notkuvat pitopöydät. Hymyt ja naurut, lahjat jotka on kääritty kiiltäviin papereihin.
Ja silti mietin, kuinka moni oikeasti tarkoittaa, toivottaa sitä rakkautta, joka mukamas on kääritty lahjapaperiin.

Jouluna minulle tulee tunne, että tahtoisin karkottaa kaikki mahdollisimman kauas itsestäni. Ihan vain siksi, että läheisyys tuntuu pakotetulta näin joulun alla. Muistelu, hempeys ja rakkaus, ne ikään kuin KUULUVAT jouluun, ja tottakai erilaisen lapsen pitää vastustaa kaikkea normaalia ja perinteistä.

Miksen voisi julistaa rakkauttani minä tahansa muuna päivänä vuodessa ja toivoa hyvää koko maailmalle? Miksi juuri jouluna, joka on nykyään enemmän kaupallinen paskakasa kuin rakkauden julistus.

Yököttää se lahjojen jakaminen, niiden metsästys ja joulustressi, kun hyvin harva kuitenkin haluaa toiselle ostaa lahjoja. Mitä sille äitille nyt...eäh, entä se serkku...suklaata jos sitä vaikka.

Onko siinä konvehtirasiassa sitten tiivistetty sinun suuri RAKKAUTESI tätä henkilöä kohtaan? "Hyvää joulua rakas! En keksinyt muutakaan niin lihohan sitten oikein kunnolla ja mussuta suklaata!"

Fuck you.

Mitä jos tänä jouluna tekisit kaiken toisin? Liity mukaani antijouluun, jossa haistatetaan paskat joulun tähdelle ja bling bling tilpehöörille ja rakkaudelle! Syödään kaurapuuroa ja murjotetaan koko päivä kuunnellen musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Ei tunnusteta rakkautta yhtään kellekään, koska luonnollisestihan vihaamme kaikkia ja kaikkea. Keskari pystyssä aattoiltaa kohti!

Joulua kaikille ;)

Elämäntapamuutos än yy tee nyt

Jokainen blogi oikein tursuaa näitä hyvinvointivinkkejä, jossa luvataan parempaa mieltä salitreenin muodossa sekä uutta elämää joka on liimattuna ihmeellisesti rahkapurkin kylkeen. Ajattelin liittyä joukkoon, ja jakaa vinkkini, kuinka liittyä hyvinvointiheeboihin ja fitness-muijiin.

1. Ensimmäisenä sinun on tehtävä lähipiirillesi selväksi, että aiot parantaa elämäntapasi ja kertoa lähikulman Hesburgerille, ettet aiokaan enää vierailla heidän luonaan joka päivä. Tällöin päätöksestä tulee LOPULLINEN, sillä vaikka itse muuttaisit mielesi heikkona hetkenä kun tekee mieli ranskalaisia pottuja, niin se lähipiiri toljottaa kuolaista suutasi ihmetyksen vallassa ja muistuttaa, että missä Pinjan rahkapurkit.

2. Seuraavana sinun on ahmittava itseesi tietoa mahdollisimman paljon. Jos kukkaron nyörisi eivät riitä personal trainerin palkkaamiseen, suosittelen itseoppimista. Netti on täynnä jos jonkinmoista tiedonlähdettä, joista saa suhteellisen hyvää tietoa. Lisäksi kyseessä on psykologinen juttu, nimeltä aivopesu. Kun tarpeeksi kauan lukee kuinka porkkana maistuu oikeasti ihan sairaan hyvältä, paremmalta kuin mikään namunen maailmassa...noh, kohta se porkkana alkaa maistua ihan mukavalta. (Let's face it, karkkia siitä ei kuitenkaan koskaan tule, vaikka käärepapereihin tunkisi)

3. Uusien treenikuteiden hankkiminen nostattaa kummasti treenimotivaatiota. Viiletä siis ylipainoisilla käpälilläsi urheiluosastolle ja valitse mahdollisimman ihonmyötäisiä makkarankuoria. Todennäköisesti kauhistut peilistä tuijottavasta ihramöykystä niin paljon että teet Cooperin ennätyksen juostessasi hankkimaan kuntosalikorttia.

4. Kuntosali onkin aikamoinen avainsana! Jokaisella tulisi olla varaa jonkinnäköiseen kuntosalikorttiin, sillä kotona sängyn vieressä tehty lihaskuntojumppa ei aiheuta mitään muuta kuin mustelmia ja päänsärkyä (nimimerkillä "Liian monta kertaa hyllyn kulmaan raajansa kolauttanut") Jos et osaa tehdä avaruusalusten näköisillä laitteilla mitään, niin kysy rohkeasti henkilökunnalta. Usko pois, he tulevat kuitenkin opastamaan sinua viimeistään siinä vaiheessa kun liimaat perseesi siihen missä kuuluisi pitää niskaa.

5. Siivoa jääkaappi. Mottoni on: kun kaapissa ei ole mitään epäterveellistä, et voi syödä mitään epäterveellistä! Ja millä erotetaan terveellinen ja epäterveellinen toisistaan? Aloittelijalle, jolla ei ole ravitsemuksesta melkein mitään tietoa, se on ällistyttävän helppoa. Kysy ruoka-aineen kohdalla, tekeekö mielesi sitä. Jos vastaus on kyllä, kyseessä on epäterveellinen herkku. Jos ei, osta se pahuksen parsakaali!

6. Kuuluta yhäkin kovaan ääneen uusista, terveellisistä elintavoistasi. Alat pian saamaan ystäviltäsi ihailevia huokauksia ja kehuja uudesta vähemmän möhköstä ruumiinrakenteestasi. Vaikket olisikaan muuttunut mitoissasi mitenkään, ystävät ovat siitä hienoja olentoja että he kehuvat silti. Ihan vaikka saadakseen tukittua turpasi, joka hehkuttaa uutta Peppu Piukaksi-jumppaa. 

7. Etsi netistä muitakin samoihin elämän uomiin ja trendeihin hurahtaneita, eli itseään fitness-ihmisiksi kutsuvia (useimmiten naisia). Jaettu ilo on kaksikertainen ilo! Ainakin siinä tapauksessa jos saat pienet kicksit siitä että vyötäröympäryksesi on pienempi kuin PunttiPetralla ja saat tehtyä kyykkyjä painavammilla painoilla. Hevonkukut siitä että ihminen kamppailee ainoastaan itseään vastaan. Kunnon vanhanaikainen vertailu- ja kilpailuvietti saa yrittämään vielä lisää.

8. Nähdessäsi tuloksia, oli se sitten painojen nouseminen, parempi olo, vähempi pöhötys masussa tai mitä tahansa mikä voidaan pyöristää positiiviseen (sekin lasketaan että alkoholiin ei mene ollenkaan fitness-beibeilla rahaa!) jäät koukkuun terveellisiin, urheilullisiin elämäntapoihin. Ja jos et, teet kaiken vain sitten väärin. Palaa kohtaan yksi ja ala alusta luuseri.

Hyvää terveysmössöä. Rahka on mun uusi sielunkumppani <3

Kids are not allright

Rehellisesti, olen ihan sairaan väsynyt tällä hetkellä.

Sen lisäksi purin vielä itseäni kieleen, jota teen todella usein. Se ei ole kivaa. Kieli turpoaa kohta semmoiseksi metrin pituiseksi etanaksi joka vain röhnöttää suustani roikkuen kuin...öö avaruusoliolla?

Väsymykseni ja otsikko viittaavaat lapsiin, joiden seurasta olen nyt joutunut nautiskelemaan, ehkä enemmän kuin tarpeeksi. Olin siis koko viikonlopun 3-4 luokkalaisten leirillä työntekijänä, eikä ollut oikein helpoimmasta päästä tuo homma, varsinkin kun meikäläisellä ei ole koulutustakaan ohjata semmoisia räkänokkia joilla ilmiselvästi on aivoissa solujen sijaan riisimuroja.

Monta kertaa kirosin niitä lapsia, sekä itseäni, kun olin mennyt lupautumaan hommaan. Mutta hei, euronkuvat silmissä kiillellen suostuisin vaikka strippaamaan,

Strippaaminen olisi kyllä ehkä käynyt nopeammin kuin tuo 24/7  tapahtuva vahtiminen ja ohjaaminen ja karjuminen. Karjuin siihen malliin että leirimme isoset alkoivat pelätä minua. Heh.

Mutta auktoriteettia ansaitakseen oli vähän pakko välillä natseilla, varsinkin kun tuonikäiset kakarat eivät meinaa kunnioittaa ketään. 

Pakko sanoa, että kyllä välillä koin antoisiakin hetkiä. Semmoisia hymyjä lapsilta, naurua ja hassuja juttuja. Semmoista hyväntahtoisuutta riitti vielä monessa, ja se oli ihanaa.

Pakostakin aloin miettiä, olinko itsekin tuollainen älykääpiö tuossa iässä. Mätöin karkkia niin paljon etten enää jaksanut ruokaa. Kiljuin innosta kun sain askarrella jonkun hölmön kyhäelmän, jonka vein ylpeänä äidille, joka heitti sen pois heti kun silmä vältti (Ja MITENNIIN se pyyhekankaasta tehty käsinukke oli TURHAKE?)

Ja jep. Taisin olla jopa tyhmempi. Todisteena siitä vanhat päiväkirjat joissa lukee kuinka Markus tykkää minusta. (Ei tykännyt. Luokkamme pojat kusettivat minua ja olin sitten valmiina tunnustamaan ah, niin vakavat tunteeni, mutta sinä päivänä kun tämä "Tykkään susta"-lappu poltteli taskussani, Markus ei ollut koulussa. THANK GOD. Seuraavana päivänä päätinkin sitten luovuttaa ja rakastaa enemmän sipsipussiani. Ja sitten ihmetellään miksi meillä on lihavia lapsia...)

Kuitenkin, ette arvaakaan kuinka ihastuksissani saavuin takaisin kotiin. 

Ja täällä sitten odottelikin oma kummilapseni, semmoinen 2 vee.

Vittu.

No ei, oikeasti tykkään kummilapsestani. Oli se ihan suloista kun se tuli halaamaan polveani kun ei muuhun ylettänyt.

Nyt kuitenkin saan olla vähän aikaa ilman lapsia. HALLELUJA! Teenkin  sitten kaikkea mitä kaipasin lastenleirillä ollessani. Kiroilen liikaa. Juon vahvaa kahvia, jota leirikeskustesta ei saa. Syön omia mössöjäni (oli ikävä omia mössöreseptejäni. Oikeasti, mitä enemmän ruoassa on erilaista kamaa, sitä parempaa se on!). Ja perkele, koko leirillä ei ollut tarjolla yhden yhtä hedelmää! JA SITTEN IHMETELLÄÄN MEIDÄN LÄSKEJÄ LAPSIA!

Ja asia, jota kaipasin ehkä eniten, oli aikaiset nukkumaanmenot. Meikäläistä nukuttaa jo yhdeksältä, mutta ne kakarat menivät nukkumaan vasta yhdeltätoista. Raakaa.

Unohdin jo kokonaan, mikä tämän tekstin pointti oli. Todennäköisesti pointtia ei ollutkaan...joten. 

The end.

TÄÄ ON MUN JUTTU! - vai onko?

Välivuotta viettelevänä teininrääpäleenä voin sanoa olleeni harvinaisen eksyksissä, mitä tulee omaan elämääni. Hyvä sentään etten huumeisiin retkahtanut ja turruttanut pahaa oloani niihin. No joo, vitsi vitsinä. Pointtina se, että olen huhuillut oman pääkoppani sisällä että "MITÄ HELVETTIÄ" enkä ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen minkään suhteen.
Nyt sitten olen hihkunut sisäisesti riemusta monestakin syystä. Ensinnäkin, flunssani alkaa olla poissa, toiseksi olen päässyt takaisin treenaamisen pariin!
Ja on tuntunut, jo jonkin aikaa, että tässä voisi olla tämän tytön juttu.
Jokin intohimo, jota minä seuraisin.
Jokin unelma, johon tarttuisin kaikella voimallani.
Jotain konkreettista ja tavoiteltavaa, jossa voisin kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Vetää paremmin ja paremmin.

Ja vaikka voisinkin puhua puukiipeilystä, niin tämä kuvassa näkyvä apinointi on vain osa sitä upeaa kokonasuutta, jota liikunnaksi kutsutaan.

Pari kaveria pyysi minua viikonloppuna tekemään heille ruokasuunnitelmat kuukaudella. Olin ihan äärettömän innoissani tästä amatööri-personal trainerin hommasta, joten tartuin toimeen heti. Ja jo kirjoitellesani niitä suunnitelmia tunsin olevani liekeissä! Kelasin, että hemmetti vieköön, jos tämmöistä vois tehdä työkseen!

Nyt kaikki paskapäät ja epäilevät Tuomakset ajattelee siellä, että miten tällaisesta voisi tulla liikunnanohjaaja tai personal traineri. Voi toki olla, että ainoa epäilijä  on oman pääni sisällä. Levy päässäni soittaa etten ole tarpeeksi sporttisen näköinen hommaan. Vaikka joo, eihän se ulkonäkö kerro välttis mitään. Kuntoni on hyvä (ainakin, en nyt uskalla ruveta arvioimaan itseäni huippukuntoiseksi, mutta kyllä se normisuomalaisen tämänikäisen kunnon voittaa) vaikka rasvaprosenttini ei ole nolla (ei se kyllä voisikaan olla...koska naisia tässä ollaan niin kahenkympin kieppeillä se on terveissä lukemissa).

Mutta treenaamisesta on viime aikoina muodostunut semmoinen juttu, jota odotan innolla. Suoraan sanottuna rakastan sitä, että saan ylittää itseni ja kehitellä uusia haasteita. Unelmoin siitä päivästä kun saan skorpionin tangolla, käsilläseisonnan puhtaasti ja hauiskäännöissä suurempia painoja.

Niin. Että jos sitä yrittäisi suuntautua vaikka liikunnanohjaajaksi? Kuulostaako ihan mahdottomalta ajatukselta? (Ja keltäköhän minä kysyn? Kukaan tätä ikinä lue xD)