Insta-ahdistus
Vietin kolme päivää instagramissa, ja se vähäinen riitti tälle tytölle. Koin ensiaskelista alkaen hirveää painetta sydänalassa. Sitä kutsutaan sosiaalisen median paineeksi.
Useat ikäiseni ovat eläneet sosiaaliseen mediaan. Syntyneet ja pitäneet siitä kiinni kuin äidin helmoista täpötäydellä kalatorilla. Joten ahdistus joka siihen liittyy, yleensä peittyy intoon laittaa hulluna tageja samaan kuvaan ja hyppiä paikoillaan huomatessaan saaneensa seuraajan. Kolmen päivän aikana itse vain ahdistuin siitä, ettei minua seurannut tarpeeksi ihmisiä, enkä tiennyt mitä kuvia laittaa, en tiennyt miten laitettiin tageja, en tiennyt ketä seurata, en uskaltanut tykkäillä tai sitten tykkäilin liikaa, ahdistuin kun kukaan ei tykännyt kuvistani tai seurannut.
Jotenkin kaikki se hohto, jonka Instagram oli saanut, haihtua parin päivän aikana kaiken kakan alle. Vaikka kyllähän Insta on hohdokas, jos sattuu olemaan Rita Ora tai Cara Delevingne.
Normaalille, (niin ja näin) 17-vuotiaalle tytölle asia on vähän toisin. En omaa sosiaalista statusta (enkä kroppaa) sen verran, että voisin lisäillä puolinakukuvia itsestäni, kuin jotkut. Eikä ole niin paljon kavereita, että voisin joka käänteessä pusutella älypuhelimen kameran avustuksella kamuni kanssa.
Instead of all that, minulla on naama, jossa on finnejä. Minulla on rasvainen tukka jos en pese sitä. Minulla on ällöttävät jenkkikset. Minulla on 18 seuraajaa, eikä 181. Minulla ei ole wifeyta, vaan usea hyvä ystävä, joidenka kanssa pidän viettää aikaa. Mutta ilman instagramia.
Juttu on nimittäin niin, että en nähnyt kaiken sen ahdistuksen keskellä ideaa jakaa melkein koko elämääni sosiaalisessa mediassa, että voin hakea hyväksyntää tykkäsyten muodossa. En tahtoisi että itsetuntoni on suorassa cause and effect-suhteessa seuraajien määrän kanssa. En tahtonut tuntea koko ajan sitä sydänalassa jaytävää ikävää tunnetta, että olen epäsuosittu hylkiö, ja minun pitäisi päivittää instaa, muuten en saa seuraajia.
Olemmeko todellakin niin epävarmoja kaikesta, että meidän on luotava elämämme uudestaan? Sitähän sosiaalinen media tekee. Tai me käytämme sitä siihen. Kuorrutamme elämämme sokerilla ja nappaamme siitä kuvan, joka näyttää täydelliseltä, vaikka oikeasti kuvaan tuhrautui viisikymmentä minuuttia turhaa poseerausta, sillä joka kulmasta nenä näytti isolta?
#me #training #hard #at #gym #finnishgirl #follow
Miksei kukaan vaihtelun vuoksi kerro totuutta kuvan takaa?
#me #training #at #gym #sweat #everywhere #after #smoking #eating #candy #throwing #eating #problem #crying #girl
Okei, kuvan tytöllä ei välttämättä ole bulimiaa, mutta tajusitte pointtini. Tänään käydessäni lenkillä mietin, että otampas itsestäni sporttisen kuvan instaan. Otin selfpicin ja aloin miettiä kuvatekstiä. Juoksin vain vartin koska en jaksanut enempää? Ei kovin hehkeää. Mutta ei kuva sitä kerro.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Paskat. Kuva ei kerro yhtään mitään.
Poistin pari tuntia sitten instan, ja nyt olo taas keveämpi. En tunne painetta jakaa elämääni siellä. Minusta on hyvä, että elämänviettotapani pysyvät mysteerinä. En tahdo jakaa sitä oikeastaan kenenkään kanssa. Ainakaan sosiaalisessa mediassa.
Ja blogihan on ihan toinen juttu, urpot.
