The Last One

Viikonloppuna oli seurakunnan nuortenleiri. Viimeinen nuortenleiri tuossa leirikeskuksessa. Ajattelin ensiksi tehdä jonkin erilaisen reportaasin leiristä, mutta äh, en jaksa. Turvaudun normaaliin kuvareportaasiin, enkä nyt edes jaksa viljellä sarkasmia ja ironiaa paljolti. Tiedän, minusta on tullut tylsä.

 

 

Viivi ja Laura, kaksi ystävääni ovat rumia kuin aasinperseet. Ehkä siksi olemme kavereita, kaikilla jonkinnäköinen pakkoliike vetää kasvot kurttuun jollain lailla.

 

Leirille piti ottaa lapsuusmuisto mukaan. Lauralla oli kova unileluna toimiva muumilelu. (Tiedän...en itsekään tajua miten Laura on sen kanssa NUKKUNUT...)

 

Siivottiin todella innolla Pensuota.

 

Käynnistimme Lauran kanssa Barbien sieppausoperaation.

 

Gangsta.

 

Taideteos huoneemme ovella. Pensuo-jengi featuring Hannah MontanaH.

 

Leirin teemana oli lastenleiri, jonka takia ympäri kohta maan  tasalle murskattavaa leirikeskustamme oli liimailtu Disney-julisteita. Tässä yritän imitoida dalmatialaista.

 

OMG. Hannah MontanaH.

(Ja Lauran takaraivo)

 

 

Leirillä oli uskonnollista opetusta, josta puolet nuokuin puolikorvalla kuunnellen, koska tein kuviskurssini lyhytelokuvan kuvakäsistä (innokkaat näyttelijänalut, ottakaa yhteyttä!) mutta toisen puolen meinasin räyhätä ja raivota koko ajan sille opettajalle (tai jollekin näsäsviisaalle urpolle yleisössä joka koko ajan pölötti jotain hihhulimaista). Opetus sisälsi abortinvastaista propagandaa, joka oli aivan tökeröä. Puhuttiin siitä, että koska ihmisarvo on niin mittaamattoman arvokas, ei syntymätöntä lastakaan saa tuhlata ja tappaa. Se oli laulun muotoon laitettu. Joku nolo hevibändi. Mutta pointti oli se, että tuommoinen EI OLE OK! Jokaisella on käsityksensä onko abortti oikein vai ei, mutta se että se kätkettiin uskonnon ja Jumalauskon huntuun noin viekkaasti, oli kökköistä! Olisivat sanoneet suoraan sitten että abortti on murha. Sen olisin (ehkä) voinut sulattaa. Suoraa puhetta, KIITOS!

Ja sen opettajan argumentit olivat jostain perseenkolosta. Väitteitä hän esitti, mutta perustelut kiersivät kehää, eikä niissä ollut lopulta päätä eikä häntää. Itsekin kysyin kysymyksen, mutta en saanut siihen muunlaista vastausta kuin suurinpiirtein:

"Niin, se on jännä juttu! Eikö olekin! Raamattukin sanoo että Jaakko meni kauppaan ja osti pyhää lehmää..."

 

Mutta kaiken kaikkiaan leirillä oli mukavaa. Menetin yhteissaunaneitsyyteni, sillä kävin ensimmäistä kertaa tyttöjen ja poikien yhteissaunassa (iik!). Tyttöjen sauna ei ollut lämmennyt, joten tungimme poikien puolelle. Se oli kivaa! Istua kuin sillit suolassa hikisten vartaloiden välissä tukehtuen kuumaan ilmaan. No en tukehtunut, vähän vain pyörrytti jälkeenpäin. Mutta tykkäsin tosi kovasti! Saunassa ei myöskään ollut sähköä (hyvä luomaniemi, JEE!) joten olimme pimeässä. Se teki jutusta ehkä rennomman, koska en koko ajan keskittynyt peittelemään vatsakumpuani ja puristelemaan jenkkakahvojani peläten jonkun näkevän ne.

 

Leiriä hieman varjosti oma flunssaisuuteni, joka perjantai-iltana johti siihen että minut siunattiin superseksikkäällä, käheällä bassolla. (Tai jollain matalalla äänellä) Kuulostan yhä raspikurkulta, eikä enää oikein ole kivaa. Aluksi oli jännää, ihmiset pyysivät minua puhumaan ja toistelemaan lauseita ja laulamaan. Joidenkin mielestä ääni kuulosti jopa seksikkäältä. Mutta sitten tajusin ettei laulamisesta tullut mitään, ellei laulu ollut todella madon matalalla. Jos sävel nousi yhtään korkealle, meikäpojan ääni höyläsi kauniisti kuin teinipojalla äänenmurroksen pyörteissä. Noo, toisaalta sekin oli hupaisaa. Suihkussa laulaa luikautimme Lauran kanssa My heart will go on. Oli aika väkivaltainnen biisinraiskaus.

 

Niin. Ja siis koska leiri liittyi lapsuuteen, meillä oli leirillä leluja joilla sai leikkiä. Mm. barbie-nukkeja, jotka yksi pojankoltiainen (Anteeksi, en tiedä saanko puhua Sakesta nimellä. Hups) omi itselleen. Se oli niin surullisen näköistä ja koomista, että Lauran mukana kidnapattiin nuket ja aloimme lähetellä salaperäisiä viestejä ja puheluita, ja barbiesta kopioituja alastonkuvia. ("Meillä on sinun barbisi" ja "Ole varovainen barbie-nukkejesi kanssa tai ensi kerralla lähtee muutakin kuin mekko päältä...." jne jne) (Joo, ehkä olen katsellut liikaa Pretty Little Liarsia...)

Se oli jännää! Kukaan ei arvannut kuka mysteerin takana oli. Meitä ei osattu edes epäillä. Hahaa!

 

Mutta. Mukavaa, tosi mukavaa oli!

Kiitos kaikille mukana olleille enemmän tai vähemmän idiooteille urpoille!

Nyt menen potemaan tätä tautia. Hemmetti vieköön.



TRL (Harry Potter-hengessä)

Kävely on muuttunut maassa möyrinnäksi. Puheesta on tullut säälittävää monkumista ja maukumista tyynyihin. Se, mikä ennen muistutti niin kovasti ihmiskroppaa, muistuttaa nykyään enemmänkin pahoinpideltyä merileijonaa.

Jei! Go hyvä joulumieli!

 

 



Joo, eli minulla on tällainen länsimaalaiselle teinitytölle ominainen tauti menossa, nimeltä TRL-päivä. Eli TylsäRumaLäski.

(Minulla kyllä oikeastikin on yhä flunssa. Oikeasti, jos vielä kurkku tuntuu santapaperilta ja niiskutatte kuin nyyhkyleffassa, en suosittele "jumppaamaan, sillä olenhan pian jo terve!" Pikku vinkkinä. Flunssa ei näköjään siitä parane, päinvastoin.)

 

 

Niin. Mutta hei eilen oli jouluaatto, ja säin jogurrtipähkinöitä, nyt on morkkis, enkä voi edes lähteä lenkille. PERKELE.

Tyydyn siis katselemaan Pretty Little Liars - boksiani (JEE!) ja angstimaan sohvanpohjalla.

Loppujen lopuksi, siihen meidät 17-vuotiaat on luotu.

 

Niin ja tietysti surffaamaan We Heart It - sivustolla lataillen aivan mahtavia Harry Potter - kuvia. Nauran täällä yksikseni.

 

Hah.

 

Ylihuomenna pääsee shoppailemaan. Luojan kiitos, pois täältä hullujen huoneelta!



Merry Fucking Xmas

Huomenna on joulu enkä ole saanut mitään järkevää aikaan kun loma alkoi. Ensimmäisen päivän lahnasin sängyssä, toisen päivän lahnasin sängyssä ja nousin puolenpäivän jälkeen ylös murjottamaan maailmalle. Ja arvatkaa mitä, laiskottelu ja menneitten murehtiminen on aivan aliarvostettua! Se jos mikä antaa sysäyksen....no, laiskotella lisää.
Ja sitten myöhemmin kenties reipastua ja lähteä ulkoilemaan tuonne kirpeään pakkassäähän!
(Reipastuisin itsekin, mutta olen hiukkasen KIPEÄ, ja koska astmaakin sairastan niin se on flunssan iskiessä liikuntakielto. Joten fuck the world.)
Mutta nyt leikitään että olen sen verran terve, että voin lähteä pian hirmu innokkaan siskoni (sain luvata kaksi euroa että hän lähti mukaani) kanssa luistelemaan! Ja kyllä minä nyt flunssassakin olen salaa muiden katseilta jumppaillut huoneessani.

Mutta tänne blogiini nytkin itseni raahasin koska halusin jakaa lahjatoiveeni kanssanne. Että voitaisiin kaikki yhdessä kuolata ja itkeä kun kuusen alta paljastuukin villasukkia ja neitseellisyyssormuksia. En aikaisemmin lahjalistaa toki tehnyt, sillä olin ihan sataprosenttisen varma maailmanlopusta 21. joulukuuta. Mutta noh, jos jostain kumman syystä meitä materialistisia ja pöhköjä ihmisiä tahdotaan pitää täällä telluksella vielä jonkun aikaa, mikäs siinä!
Mutta niistä lahjoista...

Pretty Little Liars Season 1 dvd box

AAAAA! Tätä kieroilua voisin katsoa koko joululoman odotellessani uv-leirin alkua. Voiko parempaa ollakaan kuin neljä hiukkasen moraalitonta tytönheitukkaa murhamysteerin keskellä?

 

Mekko Vilasta

Se on MAKSIMEKKO! Ja punainen, liukuvärjätty! Rakastuin täysin.

 

 

Cecelia Ahern - Tapaaminen Elämän kanssa (kirja)

Rakastan Cecelia Ahernin kirjoja. Se ei ole mitään perinteistä chick lit-kirjallisuutta, vaan taianomiasta kuvausta arjesta, johon on aina sotkettu jotain yliluonnollisen maagista mukaan. Kirjat ovat niin onnellisia ja opettavaisia että luulisi tällaisen kyynikon vihaavan niitä sydämensä pohjasta. Vaan ei. Ei voi kuin rakastaa. Tältä kirjailijalta on se kuuluisa PS. Rakastan sinua. Itse kyllä olen eniten kiintynyt tähän kirjaan.

 

 



 





Sitten vähän epävirallisempia lahjatoiveita:

 

- Mahdollisuus syödä mitä ikinä haluaa lihomatta

 

- Kunto, että voisi juosta Cooperin testin niin kuin Maanpuolustuskorkeakouluun kelpuutetaan (yli 2600 m)

 

- Hitonmoinen vastustuskyky, etten enää ikinä tulisi flunssaan

 

- Eräs tuntemani mieshenkilö kaapin perälle tylsiä iltapäiviä odottamaan (Kuulostipas pervolta...)

 

- Cosmopolitanin vuositilaus! (Äiskä ei ikinä suostusi. Raukka luulee vieläkin että luen Systeriä ja Winx clubia)

 

- Sixpack!

 

- Fifty Shades of Grey trilogia (Älkää jaksako. Itsekin kumminkin tahtoisitte lukea sarjan!)

 

- Chris Martin aviomieheksi

 

- Maailmanrauha

 

- 9,6 keskiarvo (jonka minä muuten hankin! Enää pitää liikunta korottaa, ja uskon että siinä onnistun. Jos en, niin kiristän opettajaa.)

 

- 100000 romanttista komediaa joissa onnellinen ja ällöromanttinen loppu

 

- Omat sukset! (Nykyään pitää siskon kanssa vuorotella, ja ei ole mukava huomata että jaahas, sisko jätti sukset yläasteelle, TAAS)

 

- Ihmissuhdetaitoja.

 

 

 

Hyvää joulua kaikille!

 

Juu, löysin webbikamerasta jotain extratoimintoja. Hupaisaa, indeed. Tonttulakkia ei vain ollut. Fuck.

 

 

 

Tekstitaito tappaa luovuuden! Plus muita nykykoulujärjestelemän "hienouksia"

Koska 17-vuotiaalla lukiolaisella on AINA paremmat vaihtoehdot maailman ongelmiin kuin niillä kuuluisilla päättäjillä, päätin jakaa pari ajatusta tästä nyt ja tässä. Ja ne koskevat koulua.

Luovuus pannaan
Nykyään ainoastaan pakolliset kuviksen ja musankurssit patistavat meitä luovuuteen. Oikeastaan nekään eivät sitä tee, omassa koulussani ainakin molemmat kurssit ovat sen verran koepainotteisia. Toki yhteiskuntaopissa kannustetaan omaan, yksilölliseen ajatteluun ja pohdintaan, mutta joskus tuntuu että lukiossa enemmän työnnetään meitä pikku raasu oppilaita siihen muottiin, jossa lukee viisitriljoona L:llää kirjoittanut, poliittisesti valveutunut rehti kansalainen.
Minä kysyn minne kätkeytyi luovuus?
Koulussa pitäisi enemmän keskittyä siihen, että jaksaisimme kehittää omia mielipiteitä asioihin, emmekä vain mukailla pelottavaa opettajaa. Sillä voin sanoa että ihmiset, joidenka mielipide tulevnpalaviin kysymyksiin on "ihan sama" tai "emmä ny oo aatellu..." saavat sappeni kiehumaan, enkä varmasti ole ainoa. Mielipiteet, vaikkakin hassutkin sellaiset, tekevät ihmisestä muistettavan. Minä ainakin saan vain päänsärkyä sellaisita kirjaviisaista ihansama-tyypeistä.
En nyt sitten tarkoita että oma älykkyyteni olisi jotain huippuluokkaa. Päinvastoin, taidan itse edustaa aikamoista kirjaviisautta! Mutta se, että elämässä luotetaan pelkästään siihen ja antaudutaan pehmoiseen tietämättömyyden kehtoon kellumaan, on aivan väärin! Ihmisten pitää tutkia asioita, etsiä omia kiinnostuksenkohteita ja kertoa jos jotain rakastaa tai vaikka vihaa! Mielipiteitä kiitos!
Yksi luovuuden ja mielipiteen tappaja on mielestäni äidinkielen tekstitaito, jossa pitää mekaanisen tarkasti vastata kysymykseen, jossa yleensä analysoidaan tekstiä mitä tylsimmin. Oma mielipide on no go, samoin vähänkin hienot kielelliset koukerot. Pelkkää vastaustekstiä, pelkkää loogista ja harmaata tekstiä.
Ja näitä väsätään joka äikänkurssilla neljä kappaletta. Ei ihme että lukiosta valmistuu täysiä taulapäitä vailla mielipidettä.
Toisaalta tekstitaidossa on myös hyviä puolia, mutta koska minua kiukuttaa, en ala käymään niitä läpi. Sanotaan yksinkertaisesti vain, että tekstitaidon vastaukset ovat peestä! Vihaan kaikesta sydämestäni niitä, ja kirjoitankin ne aina vasemmalla kädellä silmät puoliummessa. Urgh.


Itsenäisyys pannaan
Mikä toinen hieno juttu lukiossa on, että opettajat kannustavat meitä niin paljon JUMALAISEN IHANIIN ryhmätöihin, jossa sitten ryhmässä möllötetään pari oppituntia jostain Kissankakasta tietoa etsien.
Meitä pitäisi ryhmätöiden sijaan patistaa enemmän yksilötöihin. Omiin esitelmiin, omiin puheisiin, omiin juttuihin. Vaikka on totta että tässä individualisessa yhteiskunnassa saatetaan joskus sitä yhteisöllisyyttä tarvita, niin ei se ole mukavaa että joka toinen tunti sinut tungetaan poski poskea vasten jonkun Uppo-Nallen kanssa huutaen iloisesti "Let's work together!"
Voitte tunkea yhdessäolot perseisiinne! Sen lisäksi että lukiosta valmistuu tyhmiä ja mielipidettömiä urpoja, sieltä valmistuu vielä SELKÄRANGATTOMIA urpoja, jotka nykäisevät heti tilaisuuden tullen mamia hihasta kun pitää päästä vessaan.
Ihmiset, irtaututaa toisistanne. Piparkakuissa se on joo ihan söpöä kun kaksi on yhdessä, mutta ihmisissä ei. Niskasta kiinni ja itsenäisesti hommia tekemään. Ei kukaan tosielämässä tule teitä toppuuttelemaan.


Mielenterveys pannaan
Kuinka, ihan, järjettömän vaikeaa on nykyään pysyä järjissään lukiossa. Meidän pikku natsilassamme on sitä paitsi se, että terkkarille, opolle ja psykologille ei edes hirveän helposti pääse. Ja sitten hoetaan että näillä tahoilla on niin kiire, niin ei siinä edes viitsi mennä piipittämään että sori nyt kun häiritsen mutta mulla on yks juttu....
Onhan sitä yritetty, voi kuulkaa! Mutta vastaus jää aina jonnekin hyperavaruuteen leijumaan.
Sitten ihmetellään että voi kun meidät pienet lukiovauvelit on stressaantuneita. Miksiköhän?
Minä tahdon kunnon mielenterveyspalveluita! Tukiverkkoja ja keskustelumahdollisuuksia! Muuten meikäläinen istuu parin vuoden päästä ojan pohjalla vierellään bestis forever eli kaljapullo. Näin vähän kärjistettynä.



Mutta hei, Suomen koulujärjestelmähän on tosi paras ja silleen ja silleen. Joten mitä sitä valittamaan. Olemme tutkimuksissa huippukastia. Harmi vain että se motivaatiomme on tutkimusten mukaan vähän paljonkin alakanttiin. Why, oh why?

Yksinkertainen ratkaisu pulmaan on, että tehdään iso massalakko ja lopetetaan koulunkäynti. Pysäytetään Suomen koulutusjärjestelmän muussiintuminen tykkänään ja kirmataan metsissä alastomana hankien keskellä hoosiannaa hoilaten.

Miltä kuulostaa?


That's what I thought.


Joten huomenna taas kouluun. Jee.
(Kyllä minä oikeasti ihan tyytyväinen siihen olen...)

I think this curse may be love

Minusta tulee KUMMIpummi!

Jea party party! (Notice käkkärätukka)

 

Isosiskoni sai tässä jokin aika sitten ihastuttavan tytön, ja nyt sisko soitti ja tahtoi minut kummiksi. Sen hihhuilun ja ilonhuutojen jälkeen aloin tajuta että siellä kastetilaisuudessa sitten pitää viimesitään heittää romukoppaan kaikki kammo-oletukset lapsista, varsinkin vauvoista. Olen aikaisemmin suhtautunut niihin joko vihaten syvästi sitä parun ja rään määrää, tai sitten yksinkertaisesti peläten.

C'mon. Vauvojen pää on hemmetin iso. Ne muistuttavat hieman alieneita!

Mutta päätin antaa tällaisten olla, ja siirtyä oikeasti ihastelemaan kännykästäni kuvaa, jonka sisko lähetti pienokaisesta. Ja oi että tyttö on söpö.

Loppujen lopuksi minusta tulee kummi. Saan olla se cooli täti joka lainailee tytölle salaa cosmopolitania ja joka ostelee kivoja lahjoja. Minun ei tarvitse olla siellä kun vauva parkuu, rääkyy, kakkaa ja itkee.

 

 

Tämä kummiksi pyytäminen on hiukan sulattanut jääkylmän sydämeni, ja olen alkanut katsoa kaikkea vähän eri tavoin. Avoimuus on hyvä sana, joka kuvaa nykyistä asennettani aika moneen juttuun. Tajusin haluavani seikkailla ja rakastaa tässä elämässä niin paljon kuin mahdollista. Miten, sitä en vielä tiedä. Tiedän vain että tämä omituinen tunne ei ota laantuakseen (ja ei- en ole rakastunut, luoja sentään, sanan SIINÄ merkityksessä, minulla ei ole takavasemmalla prinssi rohkeaa odottamassa. Vaan tarkoitan rakkaudella tässä rakkautta kaikkeen, elämään sen myötä ja vastoinkäymisissä.)

 

 

Mutta nyt menen viljelemään rakkaudentunnettani Bridget Jones- Elämä jatkuu (ja niinhän se tekee!) elokuvan pariin. Aivot OFFille ja telkun ääreen!

Sähkönsinistä kemiaa ja pinnallisuutta

Paljon asiaa, vähän aikaa kirjoittaa tekstiä. Koulutyöt pukkavat päälle, mutta ah mikäs sen parempi lievittää stressiä kuin poistaa se hetkiseksi, työntää syrjään. Sitten voi parin päivän päästä havahtua siihen Mount Everstin kokoiseen hommapinoon ja itkeä silmät verille ahdistuksesta.
Mutta onneksi on tekijöitä, paljon tekijöitä jotka helpottavat lukiolaisen jokapäiväistä taakkaa ja itkupotkuraivokohtauksia.
Number one, shoppaus!
(Tiedän etten saisi shoppailla, mutta jos satun olemaan kaupungilla, ja käy ihme niin kuin eilen, kun tajusin tililläni olevan paljon enemmän rahaa kuin luulin, ei sille voi mitään. Minä shoppaan kun ahdistaa. Siksi eilen tuli ostettua pelkkää mustaa. Mutta aika ihanaa mustaa!)

 

 

 

Niin ja rakastuin myös sähkönsiniseen. Jotkut sanovat sähkönsinisen olevan mummomainen väri, mutta aivan sama. Olen sitten mummo, koska sähkönsininen on jumalainen väri. Nappasin Eyelinerin ja kynsilakan tätä sävyä mukaani.

Eilen tosiaankin olin kaupungilla. Sitä ennen olin Ny-myyjäisissä yrityksemme Helppi NY:n kanssa. Koulupäivä siinä tuli mukavasti lintsattua, ja samalla rahaa ansaittua. Kyllä myymishommat aina haravoinnin voittaa!

Alunperin menin myyjäisten jälkeen keskustaan metsästämään joululahjoja, mutta sitten tapahtui yhtä ja toista, törmäsin tuttuihin ja tuli niin hämillinen olo kuin mahdollista. Käytiin kahvilla, mutta meikäläinen ei osannut taaskaan muuta kuin tuppisuuna takaseinää tuijottaa. Missä ne sosiaalisten taitojen jämät kun niitä tarvitaan??? Meni vähän päälaelleen kaikki ajatukset ja auoin suutani kuin kala kuivalla maalla. Näytin varmasti hyvin viehättävältä, kaiken lisäksi kun purin huulta niin että siitä tuli verta. True seksikäs vampyyri, hahahahahahhaa.
Se tapaaminen kirvoitti niin paljon erilaisia ahdistuksentunteita että ostin kengät, neuletakin, meikkejä ja perustrikoita.

Muttah. En ole ihan vielä peeaa ja mattikukkaroinen, joten ei itketä vielä.
Tänään koulussa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tekstitaidonvastauksen raapustelu. Sain päänsäryn ja kirjoitin kaikkea kakkaa mitä mieleen tuli. Tänään ei myöskään olisi voinut vähempää kiinnostaa lenkille lähtö. Jouduin niskasta itseni ulos raahaamaan, mutta kyllä se sitten luisti kun oli vauhtiin päässyt, ja ajatteli että pakkohan se on, jos laihtua aikoo.
Eli tänään ei ole huvittanut MIKÄÄN. Huvittaisi shoppailla. Tai rakastua omaan peilikuvaan. Mutta kun kaikkia asioita ei ole tehty ihmisen saavutettavaksi. Pahuksen pahus.

Niin ja jokunen on saattanut kuulla siitä salamyhkäisestä muotiblogistani, se on ihan kuollut. Päätin ettei ole mitään järkeä jakaa itseään ja blogejaan kahteen osaan, vaikka oma persoona sattuu olemaan vähän kaksijakoinen. Teidän, rakkaat lukijat, täytyy vain hyväksyä se, että minusta löytyy tällainen muotia ja kauneutta rakastava pinnallisempi hömppä, ja sitten melankolinen, ironinen pohdiskelija. On niitä tietysti muitakin, on urheiluhullua ja novellinkirjoittajaa sun muuta, mutta se kaikki kuuluu MINUUUN! Ottakaa tai jättäkää, mutta mielestäni se on OK olla monipuolinen. Joten tästä lähtien alan lisäillä tänne blogiin myös sitä "pinnallisempaa" puolta itsestäni. Ostoksia, asukuvia, pärstäkuvia jne. Ja teidän on NIELTÄVÄ SE, tai LÄHTEKÄÄ LÄTKIMÄÄN.

 

 

 

 

 

(Älkää jooko silti lähtekö)

'Cause we are fabulous when we speak English

Uusi jakso on tässä starttaillut itseään käyntiin ja monta kiinnostavaa kurssia on alkanut. Mm. filosofia pärähti tänään käyntiin, enkä meinannut paikoillani pysyä, teki mieli siinä tuolilla keikkua ja rallattaa:
"MINÄ RAKASTAN FILOSOFIAAA!"
Tyydyin kuitenkin hymyilemaan nätisti (muiden silmissä mielipuolisesti) ja näyttämään mahdollisimman innostuneelta.
Joitakuita voisi kyllästyttää kuolemaan asti asiat ja kysymykset kuten: Minkälaisia me ihmiset olemme? Minkälainen on ihmisen luonto? Mikä on loppu? Onko loppua? Mikä erottaa oikeastaan ihmisen eläimestä? Viisaus, kauneus, elämä, mitä ne ovat? JUMALA? Onko Jumalaa? Miten ja miksi?
Minä sen sijaan rakastan yli kaiken asioiden kyseenalaistamista ja miksi-kysymysten sylkemistä ulos. Voi luoja, päästäisiinpä jo väittelemään asioista ja asian ytimeen! Sokrates, Platon, Aristoteles, ja jopa Nieche houkuttelevat minua niin suunnattomasti.

Asiasta makkaraan. Olen jo jankannut täällä blogissa rakastavani tanssia. Yees, se on fakta, mutta nyt olen ottanut tavoitteekseni kehittyä siinä paremmaksi, paljon paremmaksi.
Osaan kyllä tanssia, yees sir, mutta ongelma tunkee esille joissain lihasvetreyttä ja venyvyyttä vaativissa liikkeissä. Olen tosi vajavainen mitä tulee (kaikkeen) venyvyyteen liittyviin juttuihin. Se ärsyttää, sillä hypyissä ja jalanheitoissa jalkani voisi lihasvoiman (I <3 my olematon haba) puolesta lentää NÄIN:

Mutta koska olen mikä olen ruumiinrakenteeltani ja varsinkin siltä venyvyydeltäni, jalka yleensä treeneissäkin lentää näin:

 

"Hey dudes tsekatkaa tätä koipea! Kyllä se nousee!"

 

 

Mutta nyt alan venytellä kuin hullu! Heittelen jalkaa ylös, ylös ja ylös niin usein kunnes kopautan polvella otsaa! En lepää ennen kuin haarani avautuvat kuin huoralla! (Anteeksi kielen karkeus)



Ja kolmas importantti aihe on nyt vielä toinen kiva kurssi joka alkoi tänään. Englannin puhekurssi! Tosi mahtavaa, saa puhua pälpättää brittiläisittäin tunnit läpeensä! Enkä edes ole ironinen, englannin puhuminen on oikeasti aikas hienoa. Ja tänään tajusin, että siihen hienouteen liittyy ilmiö.

Englantia puhuva minäni on paljon sosiaalisempi, valoisampi, aurinkoisempi ja hurmaavampi kuin Suomea mongertava minäni.

En usko että olen ainoa. Jotenkin se on vieraalla kielellä paljon helpompi heittäytyä ystävälliseksi ja sosiaaliseksi, joka rakastaa jokaista vastaantulijaa, nauraa ja hymyilee niin että suupielet ratkeavat. Englantia puhuessa muuttuu jollain lailla. Miettikää nyt, englanniksi on paljon luonnollisempaa eikä lainkaan tekopyhää lausua kehuja päin naamaa niin kuin:
"You're looking absolutely fabulous! I love your hair and style!"
Sama suomella:
"Näytät aivan uskomattoman upelta! Rakastan hiuksiasi ja tyyliäsi!"
Tässä vaiheessa saisin perinteisen suomalaisen, höyryävän korvapuustin. Tai kenties klassisen tyylikkään mustan silmän.
Ankea suomalaisjurputtaja painuu taustalle, ja brittiläinen aurinkoenergialla käyvä supernainen astuu tilalle. Enkä sano että valitan.
Se on vain sen verran mahtavaa, tämä muutos, että sitä pitäisi tehdä useamminkin. Puhua vieraita kieliä. Se tuo meistä esiin persoonia, joita emme uskoneet olevan olemassakaan.

Eikö ole mahtavaa!? Kokeilkaa ihmeessä. Uskon että meissä jokaisessa, jopa tämmöisessä angstivyyhdissä asuu sisäinen britti/amerikkalainen ilopilleri, joka vain odottaa kahleistaan vapautumistaan. Ja nämä kahleet ovat jurot suomalaistavat ja normit.
Silti suosittelen tässä vaiheessa vain englantia vapaaseen puhumiseen ja iloitsemiseen. Toki jos ruotsi sujuu kuin äidinkieli niin sitten, mutta ainakin oma svenskani on sen verran sössöä ja kökköä, että taidan tyytyä englantiin.

Huomenna on btw itsenäisyysjuhla koulussa. Itseltäni koulu loppuisi jo yhdeltätoista, mutta koska tyksin nähdä opettajia ja oppilaita (miespuolisia) puvuissa (uskokaa pois, jopa mursu on seksikäs puku päällä), jään juhlaan asti. Sitäpaitsi on aina kiva saada jokin syy pukeutua vähän juhlavammin. Jee! Sitäpaitsi kiva nähdä minkälasita laulushowta on tänä vuonna tulossa.

Itsenäisyyspäiväasuksi nahkaista kynähametta ja kukkapaitaa!

Sori peiliteinitys, mutta lakataanko jooko kutsumasta tätä teinipeileilyksi? Hitto vieköön köyhällä lukiolaistytöllä ei ole varaa personal Nigel Barker-kuvaajaan (olisipa) joten jos haluaa omat jylheät piirteensä ikuistaa johonkin, pitää turvautua peiliin. TULIKO SELVÄKSI?

 



I don't care!

 

Nyt on vähän sellainen fiilis että "I crashed my car into the bridge, I watched, I let it burn."

 

Koeviikko loppui jo, ja olen nämä pari vapaapäivää juossut ympäri kyliä vailla paikkaa oikein minne mennä. Hihhulihei, tykkään hirveästi jatkuvista suunsoitoista ja ovenpaukkomisista perheen kesken!

Nyt kaikki on kai sitten ok. Myönsin olevani idiootti lapsi vailla järjenhiventäkään. Eikös se ole näin kaikissa perheissä?

 

Näiden tapahtumien johdosta, ja parin muun päätäni sekoittaneen yhteenoton ihmisten kanssa, olen tehnyt sitä mitä parhaiten suruuni ja vitutukseen osaan tehdä.

Olen shoppaillut.

En tiedä onko se yhtään sen parempi kuin että vuosi sitten söin suklaata suruuni. Omasta mielestäni hell yeah, mutta silti. Rahathan siinä menee.

 

Ja juuri näiden yhteenottojen takia tuntuu juuri tältä "I don't care" - biisiltä. Tekisi mieli juosta lähteä ekalla junalla huitsinnevadaan ja juhlia kuin hipit biitsillä jossain hevonkuusessa! Jotain johon hukuttaa päänsä, mielensä ja elämänsä.

On tullut oikeasti sellainen olo, että pitäisi repäistä ja juosta pois, lähteä automatkalle jonnekin, ihan sama minne, jonnekin. Elää vailla vastuuntuntoa ja ikuisia SUORITUSPAINEITA.

 

Mutta enhän sitä oikeasti tee. Tyydyn kiltisti talsimaan joka päivä lukiosta kotiin, tekemään läksyt ja sitten nukkumaan.

 

WOU, elämä on villiä!

Niin ja btw, useat asiat menevät tällä hetkellä päin PEETÄ, mutta onneksi I don't care!!!!!
ONNEKSI EN VÄLITÄ, että urheiluleirikin peruuntui osaltani!
ENHÄN MINÄ VÄLITÄ.

Hehheheheeee, kivaa vain on!



Uskomisesta pelkkä ysi puol?

 

 

Tunnen oloni mahtavaksi kun osaan jotain. Liikunta sujuu, kuvataide sujui joskus, koulu menee hyvin. Laihduttu on kymmenen kiloa, kunto kohonnut, olen yrittänyt kovasti panostaa sosiaalisiin suhteisiin mitä nyt kykenen.

Uskonto ei ole ikinä purrut minuun. Kunnolla.

Ja viime keskiviikon nuortenmessussa tajusin kunnolla vasta miksi.

Uskontoa ei voi SUORITTAA.

Okei, aika ilmiselvä juttu. Mutta se ideapläjäys iski kuin sellainen sarjakuvan hehkulamppu pääkoppaan.

Olen tuskastellut niin kauan siinä, miksen voi seurakunnan jutuissa mennä mukana iloiten ja hoosiannaa hoilaten. Miksi inhottaa kun en halua ymmärtää, kun en halua tulla "aivopestyksi".

Niin minä ajattelen.

Vaikka en haluaisi.

Olen tuskastellut "MIKSI PERKELEESSÄ?"

Olisi niin paljon mukavampaa mennä lauman mukana, turvantunteessa kelluen. Sillä kyllä minulla pieni aavistus on siitä, että Jumala on jossakin, tai että jossakin on jotakin. Kristittyjen jumala, muslimien jumala. Minä en halua tehdä valtavaa me ja muut-erottelua, niin kuin seurakunnassa joskus tehdään. Meistä puhutaan seurakunnassa kristittyinä, ja tietyissä tilanteissa annetaan ymmärtää että olisimme parempia kuin ei-kristityt.

Tämä on niin väärin, että tekisi aina mieli hakata papin päätä virsikirjalla. (Ja ei rakkaat lukijat, minulla ei ole mitään agressioviettiä virsikirjoihin!)

Ei maailmalla ole käynnissä hei mikään Meidän jumala on parempi kuin teidän jumala - kilpailu!

Usein kuitenkin ajattelen että noh. Ei kaikkea voi tietää. Uskotaan siis pois.

Voi kun sormia voisi napsauttaa nyt ja sitten minä uskoisin täydestä sydämestäni ja olisin onnellinen ja luottavainen.

Mutta vaikka napsautan sormiani miettien että nyt minä uskon, hallelujaa, niin seuraavan kerran kun seurakunnan työntekijä tai hurskas jeesustelija avaa suunsa ja päästää sieltä jonkun rupikonnan, pääsääni pieni ääni avaa monttunsa ja alkaa inttää:

"EI! EI! EIPÄS! MIKSI!? MIKSEI? EI VOI OLLA! EI!"

Sitten taas otsa rutussa mietiskelen syntyjä syviä ja syvä ateismi on täyttänyt pääni.

 

Niin nyt olen tajunnut yhden syyn siihen, että miksi uskonto on niin pirun vaikeaa. (Ja ei, se ei johdu siitä että käytän tehostesanana pirua.)

Uskontoa ei voi osata parhaiten. Siinä ei voi saada kymppi plussaa, papukaijamerkkiä Jumalalta ja selkääntaputuksia Jeesukselta.

"Yeah kyllä sä Pinja olet sitten paras kristitty!"

Ei. Kristinuskossahan ydin kiteytyy juuri nimenomaan siihen, miten me KAIKKI olemme Jumalan silmissä tasa-arvoisia ja mielettömän arvokkaita. Vaikka Hilja Hurskastelija rukoilisi viisi kertaa päivässä ja tekisi ristinmerkin aina ylittäessään katua, ei hän hassua kyllä ole uskossaan parempi kuin Epa Epäuskoinen joka näyttää keskisormea kirkolle kun vähän ketuttaa. Jos molemmat kuitenkin jollain tasolla, jollain alhaisella luolamiestasolla uskovat....

se on kymppi plus ja papukaijamerkki molemmille.

 

Tämä on hankalaa!

Itselläni on pakkomielle pärjätä vähän kaikessa, oikeastaan pärjätä mitä parhaiten.

Uskonnossa se ei onnistu.

Ei idiootit. Tätä ei voi suorittaa. Pahuksen pahus. (Paitsi tietenkin lukion uskonnonkursseja. Halleluja, niissä kysytään pelkkää kovaa faktaa, jossa meikäläinen on hyvä. Pohdiskelukin käy, kunhan ei perustu OMAAN USKOON.)

 

Ja hei Ziisus, jos satut olemaan siellä jossain, niin voitko lähettää postissa (tai sähköpostilla) todistuksen tästä uskomisesta? Arvosanoineen päivineen? Ehkä minä sitten uskoisin.

 

 

Trendi-ilmiöitä

Moro mummot! Muistattekos kun kuuminta hottia maailmassa oli leveälahkeiset housut ja leopardikuviot?
Nykyään on luojan kiitos uudenlaiset kuviot! Ei pelkästään vaatteissa, vaan ehkä enemmänkin sisäisissä tekijöissä. Nyt on tulossa aikamoisen tylyä tekstiä, joten älkää ottako itseenne.

Vuoden 2012 kuumimmat trendit - ja ehkä tulevaisuuden tulevat trendit

1. Traumat

Kertokaa joku menestyvä artisti, julkkis, taiteilija, vakavasti otettava näyttelijä, jolla EI ole lapsuuden tramoja. Joka toisella on koulukiusaamistausta, joka kolmannella väkivaltaiset vanhemmat, joka neljännellä huumeperhe.
Eihän sitä ole vakavasti otettava ihminen enää nykypäivänä, ellei taustalla ole jotain hirmu kipeää, josta ihmisluonto on kuitenkin selviytynyt maagisesti ja nyt surffaa maailman aallonharjalla med maine ja mammona!
"Urpo Urpola selviytynyt koulukiusaamisesta! Vahvempana kuin koskaan!"
Joskus ihmisten olisi syytä erottaa missä menee oikean kivun raja, ja missä pelkkä huomiohuoraus ja oman sankarillisuuden korostaminen.
Toki kipu on kaikille henkilökohtainen asia, josta ei voi kiistellä. Mutta tuntuu, että nykyään ihmiset keksimällä keksivät jotain kamalaa heille tapahtuneeksi, jotta heidät voidaan ottaa vastaan vakavina ja sankarillisina selviytyjinä, jotka taistelevat pahaa vastaan.
Jossain vaiheessa olemme pisteessä että hankkimalla hankimme itsellemme näitä kipuja, jotta voimme nousta niistä. Vähän laiskemmat eivät jaksa edes tätä tehdä, joten he varpaansa pöydänkulmaan lyödessään vähän suurentelevat asiaa. Ja kas kummaa, 10 vuoden päästä lööpit jo huutavat:

"Pinja selvisi kammottavasta lapsuudesta! Lapsuus täynnä väkivaltaa! -Perheeni oli väkivaltainen ja nautti kivustani! Sain useita osumia päivän aikana! sanoo Pinja The Famous"

Vaikka loppujen lopuksi olisi ollut kyse tästä varpaan lyömisestä pöytään. Wou, what a trauma.

2. Avoimuus (joku voisi sanoa hävyttömyys)

Natsipolin avoimien ovien päivässä viihdytin itseäni jutustelemalla ties keiden kanssa. Tuli luokkakaverinkin kanssa pitkät pätkät juteltua - tisseistä.

Myöhemmin kelasin vähän että mitä tulikaan sanottua.

Mihin katosivat ajat, jolloin rintavako oli paheellinen asia ja varsinkin tällaisista ruuminosista puhuminen? Nykyään oudompaa on, jos kielesi ei taivu puhumaan kaikesta avoimesti. Virtsatientulehdus, umpisuolivaiva, tissiongelmat, piereskely, röyhtäily, seksielämä, kuukautiset.
NYKYÄÄN SE KAIKKI ON NORMAALIA, ARKIPUHEESEEN KUULUVAA!
MIKSI????
Pärjäisin ihan hyvin jos nämä jutut pidettäisiin pieninä tabuina, joista ei ainakaan ventovieraille puhuta!

Toiselta kantilta avoimuus on mukavaa. Ja siihen vain kasvaa. Yhteiskunnan mukana. Ei sille voi mitään. Kyllä meikäpoikakin ylä-asteella teki heti ristinmerkin kun luokassa eräs tyttö huokaisi kovaan ääneen

"TISSIÄ KUTITTAA!"

ja rapsutti.

...

Samoin pukuhuoneet. Olen alkanut olemaan niissä paljon avoimempi, ikävä kyllä. Ihmiset ovat yleensä alkaneet. En sitten tiedä pitäisikö hurrata onnesta, jos tytöillä on nykyään niin hyvä itseluottamus että kehtaavat miltei alasti kekkuloida ympäri ämpäri, vai pitäisikö itkeä kun tuli nähneeksi jotain jota ei pitäisi?

Se on myös nykyään hyväksi (tai huonoksi) todettu keino saada huomio suuressa ihmisjoukossa. Kirosanoja huutamalla ei enää saavuta mitään. Ja kannttaa unohtaa huomiot, attentionit sun muut. Huuda väkijoukossa "RIPULIKAKKA!" ja johan saat huomiota. Eri asia on, mikälaista huomiota...

3. Ihminen rakastuu yliluonnolliseen

Olen tätä blogissani aiemminkin ruotinut, mutta kyllä se pännii! Samalla kun koukuttaa.
Kaiken maailman Twilight-jutut paisuvat yli äyräidensä. Ja Twilight-genren jälkeen tuli kaikki, ihmisen ja ihmissuden rakkaus, ihmisen ja langenneen enkelin rakkaus, ihmisen ja keijun rakkaus, ihmisen ja muodonmuuttajan rakkaus, ihmisen ja varjometsästäjän rakkaus ja ties mitä vielä. Odottelen vain yhä sitä että ihminen rakastuu yksisarviseen. Kentauriin. My little Ponyyn. Virtahepoon. Sammakkoon. Siiliin. Muumiin.
Katsokaa nyt hyvät ihmiset mihin sitä ollaan tultu! Muumeja ja virtahepoja.



Nyt jokainen voi käpertyä itseensä ja miettiä itsekseen, syyllistyttekö trendien orjalliseen noudattamiseen. Jos ette, olette valehtelevia ämmiä. Minäkin syyllistyn traumatisointiin, hävyttämyyteen ja Twilight-genren himolukemiseen. Ikävä kyllä. Syyllistyn myös Robinin Puuttuvan Palasen kuuntelemiseen ja muotiblogien lukemiseen, joten selvähän se. Let's burn in hell.

WAKA WAKA (ja otsikoinnin sietämätön keveys)

Huomenna tanssitaan!

Tai ainakin minä tanssin ja muut töllöttävät silmät ja suut suurina että mitä hemmettiä. Toivon totisesti että porukan valtaa sama innon fiilis kuin minut. Ja että kaikki revittelisivät täysillä huomisella liikunnantunnilla Shakiran Waka Wakaa. Sillä se koreografia rakentuu revittelylle! No ei nyt ihan, mutta lanteita pitää osata liikuttaa, muuten näyttää tyhmältä. Mitä isommin, sitä paremmin. Minulle kaveri joskus huomauttikin miksi teen kaikki liikkeet niin isosti. Koska se on hauskempaa, ja näyttää tuplasti paremmalta kuin millimetrin levyiset lanteenketkutukset. C'moon girls we have hips and hips don't lie so shake them like it was your last day!
Tietysti sitten jos tekee virheen, virhe näkyy paremmin laajassa liikkeessä, mutta mitä väliä! Ja kuka muka sanoi että minä yleensä teen virheitä.... hahahaha. (Kolkko ironia)

Sain ujutettua ison perseeni liikuntaretkelle! JEE! HYVÄ MINÄ!

Nyt enää sitten se maksupuoli. Kymmenen päivää aikaa hankkia 133 euroa.

...

Haluaako joku ostaa jotain? Hyviä ideoita? Pyhää henkeä? Tukiopetusta? Omenankuoria?


Olin tänään kaverin kanssa kahvittelemassa. Oli hypersuperkivaa, ja nautin täysin siemauksin myöskin capuzzinostani (ei mitään hajua miten kirjoitetaan. Hyväksyttekö jos kirjoitan sen kökkösuomalaisesti kaputsino?) ja mahtavasta seurasta. Niin, ja Laura oli kaveri. En usko että hänen nimensä hirveän salainen on, vaikka jostain syystä kaikki ihmiset eivät halua tulla julkisesti minuun yhdistetyksi.

Nyt kyllä jännittää, ja aihe hyppii kuin vauhkoontunut kenguru. (Olen hyvin innostunut eläinvertauksista arkipuheessani. Tänäänkin näytin Lauralle kuinka yhden Triossa astelevan pojan tukkaa(musta alta, punaruskea läntti päälaella), joka oli kuin siihen olisi oravanraato kuollut.)
Jännitys johtuu huomisesta! Liikunnanopettajamme psyykkasi etten saisi stressata, mutta kun nyt ei stressaa, vaan yksinkertaisesti puntit tutisee! Mutta ihan hyvällä tavalla, ja onneksi se kuuluu yhteen kasiin koreografiassa. :D

 

Kirjoittelen tässä samalla (naisen taito, kaksi asiaa yhtä aikaa hoituu nokkelasti!) jatkonovellia, joten jossain vaiheessa julkaisen taas sitäkin. Niinkuin jotakuta kiinnostaisi. Plah. Menetätte miljoonasti, saan vielä kirjallisuuden NOBELIN!

Huomenna nuortenmessuun. Hassua mennä sinne. Okei, pelottavaa. Siellä ovat varmaan kaikki jeesushihhulit, juuri festareilta palanneet. Jos joku mainitseekin lauseenparren "Kuinka kivaa meillä festareilla olikaaan..." heitän virsikirjalla päähän- jonka jälkeen muusaan tuusannuuskaksi ehtoolliskannulla.
Että huomenna nähdään! <3

Marttyyrirakkaus - jatkonovelli osa 2

Veto.

Veto.

Hengitän ilmaa keuhkoihin.

Puhallan kuplina veteen.

Veto.

Potku.

Potku.

Loputtomasti vettä silmieni edessä. Se liplattaa, pärskii rauhattomasti altaan reunoille. "Päästäkää minut pois!" se tuntuu kirkuvan. Loputtomassa vankilassaan vesi velloo, ja minä vedän yhä uudestaan ja uudestaan keuhkot täyteen ilmaa.

Minun on pakko saada ilmaa, muuten hukun veteen.

Muuten muutun tuoksi vellovaksi, märäksi kyyneleitten mereksi, ja jään vangiksi. Pakokauhu.

Potkin jalat irti vartalostani. Kauhon henkeni edestä vettä.

Läpsäisen kämmenpohjalla altaan reunaan huutaen. Minä huudan, mutta en itse kuule sitä. Tunnen kädet, jotka takertuvat kainaloitteni alta ja vetävät minut ylös altaasta, ylös vedestä, ylös rauhattomuudesta.
Kädet päästävät minusta irti, antavat minun pudota polvilleni altaan reunalle. Ääniaallot iksevät vasten kalloani, mutten kuule vieläkään mitään.

"KIIA! KIIA? Mikä helvetti hätänä? Kiia?"

Ääni on hätäinen, täynnä huolta ja sääliä tihkuvaa kysymysten tulvaa. Avaan suuni ja saan vihdoinkin ääntä ilmoille. Ääntä jonka kuulen itse. Ääneni tärisee, ja se höylää pahasti.
"Mä olin ih-an va-varma et mm-mä hukun..."
"Et sä ollut hukkumassa. Sun uintis näytti hyvältä."
"Nä-näytti vai?"
Uskomatonta. Tajuni alkaa vasta palautua normaaliin tuosta äskeisestä sekavasta unenomaisesta tilasta, ja ainoa ajatus joka tajuntaani mahtuu, on se, miten minua kehuttiin juuri.
Ei se kehu, vaan se, kuka sen sanoi.
"Kiitos Joonas"
Joonas tuijottaa minua kulmiensa alta kuin mielipuolista.
Okei, nyt kyllä tuntuu olo aika mielipuoliselta. Käännän päätäni ja näen että muu uintijoukkue on noussut altaasta ja jäänyt tuijottamaan minua. Katsahdan uudestaan Joonakseen, joka muodostaa huulillaan sanat:
ULOS. NYT.


Rullaan Joonaksen tuolilla ympäri toimistoa katsellen pokaaleja ja mitaleja seinällä ja hyllyllä. Tämä huone kuuluu jollekin aivan saakelin hyvälle uimarille.
Niin, Joonakselle.
Niin, ja minä rullaan. Tiedättehän te rullilla varustetut toimistotuolit? Parasta maailmassa.
Nappaan pöydänkulmasta ja huitaisen itseni vauhtiin. Ilma viuhahtaa ympärilläni, ja minua hieman pyörryttää. Mutta ei liikaa. Sopivasti.
"Mitä helvettiä sä teet?"
Kompuroin pystyyn kaataen tuolin. Rullat jäävät rullaamaan ilmaan.
"Moi Joonas"
Joonas pyörittelee päätään ja sujahtaa ohitseni nostamaan tuolin takaisin paikalleen. Hän istahtaa siihen.
"Missä mä nyt istun?"
Joonas vain tuijottaa kulmiensa alta, otsa rypyssä ja käsivarret ristissä rinnalla.
"Jaa. Vai niin."
"Mitä ihmettä sä sähelsit tänään?" Joonas tiuskaisee kiivasti ja mulkoilee minua kuin olisin ryöstänyt juuri uimaseuran kassan. Jos Joonas jatkaisi mulkoilua, minä vielä RYÖSTÄISIN kassan. Ja vähän muutakin.
"Mulla oli tunne, että mä hukun. Piste. Montako kertaa pitää sanoa yksinkertainen juttu?" Tiuskaisen takaisin, hieman kökösti kylläkin. En ole tottunut tähän julmuuteen, jossa Joonas elää.

"Ja btw, puhu vähän ystävällisemmin! Sä oot sentään mun valmentaja." mutristan huuliani ja yritän katsoa Joonasta murhaavasti.
"Onksul joku allerginen reaktio kun sun silmät nykii?"

Paskat. Hyvin menee.

"Ei oo."
"Ja mitä siihen sun hukkumisees tuli, tottakai mä ymmärrän jos sä olisit hukkunut. Mutkun sä vedit niin perkeleen hyvin, puhtain vedoin. Niinku aina! Kyl mä tiiä miltä hukkuva ihminen näyttää, usko pois. Sä näytät nytkin enemmän hukkuvalta ku äsken altaassa." Joonas on puristanut kämmenensä nyrkkiin reisilleen.
"Kiitos."
"Ei ollu kohteliaisuus."
"Ei mullakaan."
"Täh?"
Voi helvetti. Kunpa joku olisi opettanut minulle kuinka Suomea puhutaan!
"Oikeasti Kiia. Mikä on?"
Nielaisen. Huokaisen. Pyörittelen silmiäni. Kaikki maailman teatraaliset eleet samaan syssyyn.
"Mulla ei oo mikään. Tutkituta sä pääs ja tuu sitten vasta pätemää!"
"Mitä mä nyt oon pätemässä?"
"Sitä kuinka...kuinka....kuinka sä tiiät miltä hukkuva näyttää!"
"Mitä vittua?"
"Sitä vittua."
Villi idea hyökkää päähäni. Julma sellainen, törkeän huono.
"Vaimos vittua." tokaisen.



Luodolla

Hiivin taas itkevän olion luo. Hän piirtelee sormenpäillä kuvioita pöytään, siinä olevaan pölykerrokseen.
Joonas kääntyy puoleeni ja mulkaisee murhaavasti.

"Taasko sä?"

"Minäpä minä. Oliko jo ikävä?"

Joonas murahtaa ja pamauttaa päänsä pöytään.

"Oli."

Sydämeni hypähtää. Heittää voltin. Toisen.

Joonas pyyhkii kädellään pölyä vaatteistaan. Nousee ylös ja osoittaa vasemmalle puolelleni.

"Sä voit silti olla ystävällinen ja kadota."

"Mutta sä varmaan jo valmiiks tiiät, että mä en oo ystävällinen." hymyilen myhäillen. Tuijotan kiinteästi hänen vasempaa nimetöntään, jossa komeilee sormus. Tuijotan, ja ajattelen sormuksen katoavan. Se häipyy hiljalleen näkyvistä.

Joonas nostaa katseensa ja katsoo minua ensimmäsitä kertaa ilman ivaa katsessaan.

"Niin mä tiiän."

Joonas kääntyy ja alkaa väkertaa jotain. Takkinsa vetoketjua. Kuulen zip-äänen, kun hän avaa vetoketjun.

"Alatsä stripata?"

Joonas mulkaisee minua ja kääntyy varovasti takaisin puoleeni. Hänen jalkansa narskuvat lattialaudoilla, ja tallovat lasinsiruja alleen.
Joonaksen takki on auki, ja hänellä on valkoinen t-paita sen alla. Paitsi että t-paidan keskellä, keskellä Joonaksen rintaa ammottaa musta aukko. Se tuntuu sykkivän sydämen lailla, valuttaen joka tykytyksellä mustaa ainetta Joonaksen lenkkareille.

Marttyyrirakkaus - jatkonovelli

Vannoin itselleni ettei minusta tule sellaista säälittävää surkimusta, joka uskottelee olevansa rakastunut.
Vannoin niin, ja olen lupaukseni päällisin puolin pitänyt. Minusta ei tullut sellaista.

Minusta tuli paljon pahempi.



Luodolla

Kyynerpäitä myöten kyyneleissä. Hän on sulkenut kasvonsa käsiinsä, ja tärisee. Kyyneleet ovat sulaneet ripsiin, ja kivinen katse häivähtelee inhimillisyyden tieltä.

"Mitä sä haluat?"

Hätkähdän.

"Sä näet mut?"

Murahdus. Käsi pyyhkii kyyneliä silmäkulmasta, yrittäen valaa takaisin sen kovuuden, johon hän on tottunut. Mihin minä olin tottunut. Mutta nyt tiedän paremmin, paremmin kuin kukaan muu, paremmin kuin hän itsekään.
Kuinka heikko hän onkaan.

"Mä luulin että koska me ollaan mun unessa, mä saisin päättää, olenko mä vain sivustakatselija."

"Et tietenkään! Voi luoja miten typerä sä olet!"

Typerä, sanoo hän. Vaikka ei tarkoita.
Opin Joonaksesta jo kauan sitten, ettei hän tarkoita. Ei hän haluaisi pahaa kellekään. Ei oikeasti. Vaikka sanat sivaltavatkin, ja sattuvat kenties. Se on vain kipua. Hyvin hetkellistä.

"Sä olet kaunis, Joonas."

Voi Luoja. Olenko aina kuulostanut noin kornilta puhuessani vain totta?

"Ja sä ruma kuin aasinperse."

Joonas tönäisee tuolinsa nurin. Hän nuosee ylös ja ravistelee päätään kuin karkottaakseen ärsyttävän kärpäsen. Kyyneleet ovat yhä jähmettyneet poskelle, merkkinä hetken heikkoudesta.

"Painu helvettiin mun unesta."

Hän osoittaa ovea, joka on yhtäkkiä ilmestynyt aivan viereeni. Naristen se raottuu. Kylmä talvi-ilma virtaa sisälle ja Joonas hytisee. Minua ei palella.

Itseasiassa minulla ei ole ikinä ollut yhtä lämmin olo.

"Älä vaan seiso ja toljota! Mene!"

Katsahdan ovea. Tuijotan sitä kiinteästi, ja se pamahtaa kumeasti kiinni.

"Tää on mun uni, joten mä sanelen ehdot."

Joonas on laittanut kätensä rinnalleen ristiin. Mielenosoituksena. Protestina. Siitä, että minä olenkin tilanteen herra. Hän ei katso minua. Kattoa. Ovea. Matonkulmaa. Kaikkea muuta.

"Mitä sä tahot musta?"

Joonaksen ääni on käheä kuiskaus. Ääni eroaa paljon Joonaksen normaalista puheesta, joka yleensä kajahtelee tylynä ja kovaäänisenä seinistä.

"Mä tahon sut."

Voi jumalauta. Kornius jatkuu. Mutta minkä sille voi. Totuus ei ole leipälajini, muualla kuin täällä fysiikanlakien ulottumattomissa.

"No mä en."

KRÄKS.

Jostain kuuluu risahduksen ääniä. Nostan katseeni ylös, ja näen lasikaton.

KRÄKS.

Hiusmurtuma on aiheuttanut ketjureaktion. Lasi alkaa murtua jonkin näkymättömän voiman painosta.

KRÄKS.

"Varo Joo-"



Jatkuu joskus.
Nyt käsi ylös niillä, joilla ei ole hajuakaan mitä juuri tuli luettua. JEE! Niin ajattelinkin.
Osaan olla maailman epäselvin novellinkirjoittaja. Mutta minulla on tässä punainen lanka, ja jopa JUONI, joten ennen kuin hylkäätte blogini, niin odottakaa novellin jatko-osaa. Lupaan että toisesta osasta saa ehkä jotain selville. Enemmän kuin tästä.
Sitäpaitsi kristalliselvät novellit ovat tylsiä. Ne eivät anna lainkaan tilaa ihmisen omalle aivotyöskentelylle. Parasta on epäselvät aukkonovellit, joissa lukijan ensireaktio on "WOOOT", jonka jälkeen "MAYBE tajuan" ja sitten idea tulee selville "AHAAAA".

Yrittäkääs muuten arvailla mistä on kyse? Tai miten asiat kehkeytyvät? Mielenkiintoista olisi kuulla ideoita. :)
Miten itse jatkaisi epäselvää söherrystäni?
(En mitenkään uuno, novellit on typeriä ja sun novellis on idiootein ikinä! - vastauksia ei hyväksytä.)

We're getting more and more evil...

Kaikki ovat lähteneet jonnekin hevonkuuseen (Maata Näkyvissä-festareille), mutta minä pysyn iäti uskollisena läppärilleni ja lenkkitossuilleni että pysyn kotona! Nyt voin omistaa viikonlopun kaikelle ratkiriemukkaalle kouluhommalle...

Olen ollut viikon yllättävän hyvällä tuulella. Se hyvä tuuli loppui eilen kun meni parikin asiaa päin hevonpeetä. (Olen kovin mieltynyt nyt hevosiin ja niistä taivuteltaviin voimsanoihin, jotka kuitenkin ovat miedompia kuin kirosanat kuten se emätin.)
Liikunnassa pelattiin eilen koripalloa, ja voi että minä rakastan kaikkia pelejä! Jos kilpaillaan, niin jopa pitsinnypläys muuttuu himottavimmaksi lajiksi ikinä! Koripallossa kuitenkin syke nousee ja hiki virtaa ja kaikkea muuta ihanaa, että sitä on pakko rakastaa, vaikkei pituudeltaan koripallonpelaajaa muistuttaisikaan. En tosiaankaan tiedä mitä teen kun tämä jakso loppuu ja minulla on vain yksi viikkotunti liikuntaa! Vaivun horrokseen ja muumioidun? Kenties. Sillä vaikka tietysti jatkan yhä juoksemista vapaa-ajalla ja tanssitreenitkin pysyvät, niin en pääse mottaamaan ketään koripallolla naamaan enkä tuntemaan sitä voitonriemua tehdessäni pisteen/maalin/syötön/ryöstön/jonkin muun tosi hyvän jutun pelissä. Alkoi juuri tänään harmittaa hirveästi kun en liikuntaretkellekään ilmottautunut, koska liikuntaleirin hinnasta tuli yli satanen. Olen imbesilli, tiedättekös? Olisi pitänyt huutaa huraa, ilmottautua retkelle vielä kun olisin voinut ja vasta MYÖHEMMIN mietiskellä raha-asioita. Miksi piti olla aikuismainen ja peruuttaa koko juttu ajoissa? Ei raha ole ennenkään hirveän suuri juttu ole ollut. Myyn vaikka vaatteet päältä jos niikseen tulee.
Ikävä kyllä tilaisuus oli ja meni, ja nyt itken karvaita kyyneliä.

Itken myös hieman historian esseen numeroa. Okei, se on ysi, mutta koko muukin luokka tuntui saavan ysin! Ja hevonkakka sentään, minä ja kaverini jonka kanssa työn tein, tiedämme enemmän aiheestamme kun koko muu luokka yhteensä!!!! Opiskelin Darfurin kriisiä kuin omaa uskontoani, ja tässäko kiitos? Ruma koukero, jonka naapuriryhmäkin sai puolet vähemmällä ÄO:lla.

Historiantunnilla muutenkin meinasi palaa pinna. Vieressäni istuva TOLVANA jaksoi muistutella silmäkulmassaan olevasta pienenpienestä jäljestä, mustelmasta, tussinjäljestä, mistälie, jonka minä olin eilisessä korispelissä aiheuttanut. Oikeasti, säälittävää! Vaikka minä ehkä satuinkin kivuliaasti silmään kädellä huitaisemaan, niin kasva mieheksi. Kipu on hetkellistä, eikä kukaan sokaistunut. Silti pitää tehdä niin iso numero tuollaisesta.Ainakaan vielä. Jos muistuttelu jatkuu, tartun harppiin.
Sitä paitsi minä en tuon dorkan asemassa muistuttelisi jäljestä, jonka vaivainen, heiveröinen tyttö teki, kun idiootti ei osannut pitää palloa sähläräpylöissään.

Ragerage. Eikös jutun juju ollut että sanoin olleeni hyvällä tuulella? No en ole enää.
Goodbye ja hyvää loppuelämää. Nauttikaa festareista kaikki Jeesushihhulit!

...


Terveisin katkera Jeesushihhuli

Du måste flytta på dej

 

 

Flytta flytta flytta flytta

AARGH! Maailman ärsyttävin mutta varmasti täystolloa ihmismieltä eniten koukuttavin keino, toisto!

 

 

Havahduin taas siihen että olen saanut pari lukijaa lisää. Halleluja ja kiitos sille suonenvedolle joka patisti nämä ihanat henkilöt painamaan "Lue blogia"-nappulaa.

Olen nyt niin innostunut vähän kaikesta, joten ajattelin jakaa lyhyillä, ultramoderneilla ja täysin ymmärrettävillä lauseenpätkillä kuulumiseni.

 

Lauantain yrityskeikka meni ihan järkyttävästi! Kesetistä (ultrarääkkikuntopiiri, joka on uusi rakkauteni) lihakset muusina yritin haravoida ja sahata pikkupuita, mutta jotenkin se kävi vähän kankeasti.

 

Lauantai-illlalla kaverin kanssa katsottiin A Dangerous Method-leffa ja höpistiin kaikkea oleellista. On muuten hyvä elokuva. Jos kiinnostuitte psykologian tunneilla Freudista, niin katsokaa leffa ja heti!

 

Maanantai olikin jänskä päivä. Se jännitti etukäteen ihan hirveästi! Mahanpohjassa tuntui semmoinen möykky, ja jalat tärisivät (johtuu kyllä osaksi kesetistä ja meikäläisen huonosta palautumiskyvystä.) koska maanantaina oli pitkästä aikaa Natsipolin Näytelmä ja musiikkikurssin harjoitukset. En tiedä miksi ison lihavan pääni olen sinne kurssille raahannut! Näyttelijäntaitoni rajoittuvat tekohymyyn, joka sekin luonnistuu erittäin huonosti.

Kyseisellä kurssilla pitäisi siis tehdä musikaali, joka esitetään about. koko maailmalle. (Nastolalle)

Ja kyllä, musikaali. Meinasin alkaa itkeä tajutessani että musikaaliin kuuluu tuo kauheus kuin MUSIIKKI, LAULAMINEN, ja kaikki se muu kamala.

Ja koska näyttelijäporukkamme on naisvoittoista (GO FEMINISMI!), oli pulaa toisesta pääosan esittäjästä, Kaunottaren ja Hirviön hirviöstä.

Asiat ajatuvuivat siihen malliin, että nyt jos ei muuta Hirviötä keksitä, niin minä esitän tämän roolin.

JEEEEE! Kai...?

Opettajamme tuntui kuitenkin epäilevältä ja passitti minut musiikinopettajan puheille malliin:

"Enmää usko et tää osaa laulaa mutta kokeile nyt kummiski"

 

...

 

Hei. Oikeasti. Minä. Laulaa. Ei sovi yhtälöön.

 

Ääni täristen kuitenkin laulaa luritin kertosäettä Trudly Madly Deeplystä, ja sitten kehtasivat päin naamaa valehdella että hyvin meni!

Vihaan laulamista. Siis silleen että joku kuulee. Muuten se on kivaa! Vihaan muutenkin musiikkia, vihaan tuota opettajaa, vihaan koko oppianetta, vihaan kaikki jotka ovat jollain tavalla lahjakkaita kyseisessä moskassa. (Minä olen kateellinen, myönnetään. Olisihan se toki kiva, kun suun aukaisisi että sieltä kajahtaisi ilmoille semmoinen Christina Aguilera tai Adele. Mutta oma ääneni on enemmän kuin höyläävän harakan ja narisevan ovenkarmin risteytys.)

 

En siis tiedä yhtään mitä tässä käy. Hirviönä olisi mahtavaa olla (luontainen luonnerooli), joten peukut pystyssä ettei opettaja löysä tuolta tuppukylästä ketään oopperatähteä joka laulaa lurittelee aarioita ruokatunnilla ja jonka suurin unelma on ollut esittää kämäisessä näytelmässä Hirviötä.

 

Tänään oli oppilaiskunnan hallituksen kokous. Olen jo joskus aikoja sitten paapattanut kutsumuksestani hallitusta kohtaan, ja varsinkin sitä puheenkohtajan kuninkaantuolia.

Koulun jälkeen jäin kokoukseen toivoen sitä, että uudet pj:t, rahastonhoitajat ja muut valittaisiin uusiksi, siitä kun on ollut puhe.

Mutta kun EI.

Limukone oli paljon tärkeämpi puheenaihe.

Rehellisesti, jos oppilaskunnan hallitus paneutuisi oikeasti koulua hyödyntäviin asioihin samalla kiihkolla ja innolla kuin LIMUAUTOMAATTIIN, eläisimme paratiisissa.

Mutta limukone tuntui olevan hektisempi aihe kuin koulussamme liikkuva laukkuvaras.

"Ja taas joltain urpolta pöllittiin reppu, mutta hei ei se mitään, sanotaan sille että osta EDiä Hallituksen LIMUAUTOMAATISTA!"

 

Kaatakaa limut housuihinne. Tulisi jotain elämää sinnekin. Haha.

 



Dancing is fun!

Pointsit meikäläiselle otsikon omaperäisyydestä!

No niin, kaiken hauskuuden jälkeen asiaan. Pidin tänään elämäni ensimmäisen tanssitunnin. Olen siis jo tanssinut kuusi vuotta (tanssin nyt seitsemättä) ja olen aika kökkö siinä. Show-tanssista on kyse, ja se on aiheuttanut minulle useamminkin kuin kerran harmaita hiuksia ja itkuisia silmiä.
Silti rakastan sitä. Hah. Kaikista parhaimpiin juttuihin maailmassa (myös ihmisiin) minulla on intohimoinen viha-rakkaussuhde. Myös tanssiin.
Nyt se on tänä vuonna sujunut hyvin! Olen oppinut tunkemaan takarivistä hieman edemmäs, ja nyt minä jopa NÄEN mitä liikkeitä opettaja näyttää. JEE! (Ennen juttu oli siis suurinpiirtein kuin rikkinäinen puhelin. Pienessä salissa yli parikymmentä tyttöä tanssii kuin viimeistä päivää, ja ilma on täynnä viuhtovia käsiä, jalkoja ja muita raajoja. Takarivistä on kertakaikkisen MAHDOTON nähdä eturiviin, missä opettaja liikkeet näyttää, joten liike kulkee kuin rikkinäisessä puhelimess viesti rivien lomitse. Jos ensimmäinen rivi tekee opettajan johdolla hyppyjä, takarivissä urpot kuten minä, luulevat tekevänsä oikein ja vetävät jotain aivan muuta.)
Olen siis kehittynyt. Hell yeah, mutta siitä en ajatellut puhua, vaikka kuinka rakastankin kehua itseäni ja taitojani. (haha)
Meillä oli tänään LI7- kurssilla eli Fitness ja tanssi-kurssilla lukiossa vuorossa vihdoin viimein tanssia. Opettajamme ei osaa tanssia (Hyvin palkattu tyyppi Natsipoli!), joten lupauduin tekemään meille tanssitunnin, nyt kun kerran ehkä osaan tanssia.
Kaverin kanssa tehtiin alkulämppä, ja sitten suunnittelin ensimmäisen oman koreografiani, jonka kirjasin muistiin. Se oli Lady Gagan Marry the Night-biisiin, ja oi että rakastin sen sarjan työstämistä! Olihan se alkuun vähän kökköä ja tyhmää yrittää huitoa jotenkin saaden kauniita koreografioita aikaan, mutta kunhan aikani sitä työstin, tuli siitä jopa ihan JEES!
Vähän jänskätti sitä liikkaryhmän tytöille vetää, mutta kun huomasin, että opetukseni toimi, ja sarjasta vaikutettiin tykkäävän, aloin oikeasti rakastua hommaan. Okei, silloin vasta ihastuin. Rakastuin siinä vaiheessa kun vedin tytöille vatsalihassarjaa ja yksi huusi: "SÄ OOT SAIRAS PINJA!" Silloin tuli hyvä mieli!
Ja liikunnanopettajamme (eri kuin tuo ei tanssitaitoinen) kysyi minua tekemään myös LI2-kurssille tanssisarjan. Olin niin iloinen että olisin voinut hyökätä opettajan kaulaan!(Kuulostipa aggressiiviselta. Ihan kuin vamppyyri. Mutta tarkoitin siis halaamista)
Puhuttiin muutenkin opettajan kanssa liikunnasta ja omasta kunnon kohoamisesta. Oli ihana saada kuulla omasta muutoksestaan kehuja joiltakin muiltakin kuin pään sisäisiltä ukkeleilta, jotka kylläkin yleensä dissaavat vaan.
Nyt on vain ihana miettiä seuraavaa sarjaa LI2-tunnille. Alan kääntyä Sweer Dreams(Are made of these) - kasarijytkyyn. Mutta olo on mitä mahtavin! Lihakset ovat muussina toissapäiväisesti tunnin mittaisesta rääkkikuntopiiristä, mutta tämä on mahtavaa kipua! Ja huomenna on yrityksemme Helppi NY:n ensimmäinen keikka. Jänskättää, mutta minusta tuntuu että kyllä siitä selvitään. On semmoinen supernainen-fiilis :)

Käännä selkäsi pettureille

 

 

Havahduin.

Jumalattomuuteen.

 

Missä olet, mikset vastaa?

Kuinka helvetissä annoit minun joutua helvettiin?

 

Havahduin.

Itsekkyyteen.

 

Kun et vastaa, vastaan itse.

Olen itse oma jumalani.

 

Havahduin.

Suruun.

 

Kukaan ei enää vastaa.

Omat voimani heikkenevät eikä ääni kulje.

Sinä unohdit minut.

 

...

 

Ei se mitään.

Yksin pärjää kyllä.

Sielu helvetissä kyllä.

Mutta mitäpä siitä.

En enää ikinä turvaudu sinuun.

Mielummin yksin helvetissä kuin sinun kanssasi taivaassa.

Panik

Nyt olen harjoittanut koko päivän erilaisia stressihoidon muotoja. Käynyt juoksemassa niin, että nyt persettä kivistää (joo ja kyllä minäkin ihmettelen, en sentään peppu maata laahaten tuolla kylillä juokse!) ja kävelen kuin raihnainen mummo jonka rollaattori jäi kotiin. On se aika nössöä pyytää pikkusiskoa nostamaan pudonnut kynä, mutta kun hitto vie kun en juuri nyt taivu niin paljoa.
Olen myös yrittänyt hukuttaa synkän murheen alhoni tietokonepeleihin. (Tiedättehän Starshinen? Hirveän kökköisen heppapelin jossa soturihepat pelastavat maailman soturitaikaplääpläätyttöjen kanssa pahaa mörköä pois taikoen ja ilkeitä örkkimörkkejä vastaan taistellen? Jos ette, mahdatte olla varsin sivistymättömiä.)
Minkä asian haluan sitten unohtaa? Sen lisäksi että olen epäsosiaalinen sössöttäjä ja törppö idiootti joka saattaisi tarvita psykologia, se kamala mörkö jota pelkään, on HUOMINEN.
Huomenna nimittäin koittaa elämäni ensimmäinen ULKOMAANMATKA! (taputusta ja hurraahuutoja)
Okei, se on Ruotsiin.
Mutta ulkomaille yhtä kaikki! Pääsen ylittämään rakkaan kotimaani rajat muutenkin kuin kruisailemalla lapinmatkalla lähellä Venäjän rajaa.
Mutta isoin juttu on ehkä, että ylitän tuon rajan lentämällä.
En varmaan saa unta yöllä yhtään. Mielessä on pyörinyt jo tänään kauhuskenaarioita erilaiista vioista jota koneeseen voisi tulla. Erilaisista kauheista kohtaloista, joihin joutuisin. Saattaa nimittäin olla että koneen moottoriin tulee vikaa, ja me lennämme suoraan Atlantin syleilyyn jonne mätänemme Titanicin seuraksi! (Kyllä, maantitietoni oli kymppi)
En minä edes tiedä mitä lentokentällä pitää tehdä. Kaikissa leffoissa toteutetaan tärkeät jutut lentokentällä, joten paineet ovat suuret. Joko minun pitäisi löytää kadotettu kaksoissiskoni/ elämänkumppanini lentokentän väestön hulinasta ja rynnätä hänen syliinsä hidastetussa kuvassa koko muun kouluryhmän pyyhkiessä kyyneleitä taustalla. Tai sitten minun pitäisi juosta hiki päässä maratonjuoksua lähtöselvityksen poikki rakkaani kanssa (jota ei siis ole mutta nämä elokuvakohtaukset ovat paljon hauskempia näin) huutaen "WE'LL NEVER MAKE IT!". Loppujen lopuksi sulhoni nappaisi minut syliinsä ja juoksisimme kirkuen lentokentän läpi ja ehtisimme juuri ja juuri hypätä lentokoneen kyytiin kun se on jo nousemassa ilmaan. (Ja kysymyksenä että mitä hiton leffoja olen katsellut, niin en tiedä)
Mutta todennäköisesti huomenna käy pikemminkin Pilanpäiten kuin The MovieScene. Matkatavarani häviävät jonnekin Bermudan kolmioon tai minut pidätetään laittoman tavaran salakuljetuksesta, vaikka Mummon Kaurakeksit-nimisellä tarralla varustetut pussukat ovat oikeasti Mummon Kaurakeksejä.
Vahingossa myöskin varmaan iloisin mielin marssin johonkin lentokoneeseen joka menee Istanbuliin. Sitten ihmetellään missäs se kuuluisa kuninkaanlinna onkaan.
Lennon lisäksi jännittää muutkin asiat matkassa. Asumme kouluryhmän kanssa hotellissa, jonka huonejaot menivät juuri pari päivää sitten uusiksi. Minun PITI olla kahden kaverin kanssa samassa huoneessa, mutta ah, kappas vaan, Minttu sekä Ville, jouduin historianopettajan ja opon kanssa samaan huoneeseen. YKSIN. Onko traagisempaa kohtaloa kuin joutua käyttämään samaa suihkua kuin oma opettaja?
Lisäksi pikkuista paniikkia lietsoo se, että ruotsin kieleni ei ole mikään jättebra, vaikka sitä varmasti tulen Ruotsissa hokemaankin. (Ainoa mieleenpainuva sana kaikista ruotsinkursseista)

Mutta minä menen pakkaamaan. Kas kummaa kun en ole sitäkään tehnyt. Onhan se paljon tärkeämpää ja järkevämpää hakata näppistä huutaen "RUN IDIOT RUN!" (Starshine-heppapelin lumoissa)

 

 (Ps. Löysin taas kerran webbikameran. Eläköön pikselimössö ja teini-ihkuposetus!)

 

Kommunikaatiovaikeuksia

Tajusin eilen illalla taas, jälleen kerran sen, etten osaa käyttäytyä kunnolla, oikein, niin kuin pitäisi. En ainakaan ihmisten kanssa. (Tosin manaattien tai muiden kanssa en ole kokeillut. Mistä sitä tietää jos sukulaissielu joka puhuu samalla taajuudella odottaa siellä valtameressä sinivalaan muodossa?)
Kuitenkin, ihmisten kanssa puhuminen on jotenkin niin karmaisevan vaikeaa. Elehtiminen, oikeastaan pelkkä oleminen.
Miksi aina käy niin, että sattuu vahingossa satuttamaan niitä rakkaimpiaan kaikista pahiten? Onnistuu sanomaan ne kaikista piikikkäimmät kommentit parhaille ystävilleen.
Otsaani pitäisi tatuoida jokin tatuointi, joka varoittaa ihmistä ennalta. Jokin "mitä enemmän vittuilen sinulle, sitä enemmän pidän sinusta" -fraasi kaiketi. Koska muuten, huom. puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sattuu karkottamaan ne vähäisetkin rakkaat siitä ympäriltä. Ja jos joskus kuolen yksin, en tahdo elää yksin. Vaikka itsenäisyyttä ja hällä väliä-asennetta täällä kuulutankin, niin ei ihminen pärjää ilman muita ihmisiä. Sitä tekee hidasta ja kivuliasta kuolemaa, etsien sielunsiskoja, täydellistä yhteiysymmärrystä. Mutta siihen turhautuu, koska täydellistä yhteisymmärrystä ei ole.
Olisi vain näitä tavallisia ihmisiä.
Jotka satun karkottamaan vasten tahtoani ympäriltäni. Hemmetti, eikö luonteelle voisi olla on/off-nappulaa? Tahdon olla vähemmän piikikäs niille joista oikeasti välitän!
Ja heitä on oikeasti aika paljon. Ihmisiä joista välitän. Tällä ironisella kommentoinnilla ei vaan oikein pääse puusta pitkälle, sillä nämä ihmiset eivät enää pian välitä minusta. Vain koska oma kommunikaatiomenetelmäni on piilovittuilla niin paljon kuin sielu sietää! Se vain tarkoittaa että hitto kun olet mahtava tyyppi!
Mitä pahemmiksi kommentit käyvät, mitä enemmän hoen nimeäsi tahallani loukkaavissa yhteyksissä...sitä enemmän tykkään sinusta!
Käänteispsykologiaa siis. Sovelletaan sitä toisiimme niin minulla on paljon helpompaa.


(HMM. Sitten toinen juttu. Muselta ilmestyi levy, The 2nd Love. Erilaista, tosi erilaista jotenkin. Tulee mieleen Skrillex. Kaukaisesti.)

Varoitus. Järjellistä tekstiä ei löydy täältä.

Ensinnäkin, en häpeile yhtään etten ole päivitellyt tätä homeista blogia edellisen tunteenpurkauksen jälkeen. Kuulkaas, maailmassa on paljon tärkeämpiäkin juttuja kuin blogi, nimittäin LUKIO!
(Jos ette ymmärtäneet mehevän ironian sävyä joka suorastaan pirskahtelee katkeruutta, niin sanonpa suoraan: lukio on peestä.)
Elämä valuu suorastaan hukkaan siellä vapaaehtoisessa kidutuslaitoksessa penkkiä kuluttamassa. Olisi niin paljon mitä tahtoisin juuri nyt tehdä, sen sijaan että lsitaan demokratia pros and cons  -listaa ja kertaan kristinuskon hajaantumista johonkin joka suoraan sanottuna kiinnostaa yhtä paljon kuin kasa kakkaa.
Tahtoisin shoppailla. Olen rakastunut vaatteisiin, muotiin ja tyylittelyyn, tietynlaiseen taiteiluun eri tyylien ja lookkien välillä. Joku voisi sanoa että huh, kuinka pinnallista. Minä sanon huh, kuinka aivollista! Moni ei arvaakaan että muotialalla tarvitaan enemmän aivokapasitettia kuin useimmilla aloilla. Luovuutta pitää olla aikaimoinen paketti takataskussa, samoin loogista päättelykykyä. Hei dorkat, fashion is not for idiots.
Tahtoisin lenkkeillä. Teen sitä jo nytkin, mutta harvemmin kuin pari viikkoa sitten. Kuntokurssiin koulussa kuuluu kunnon nostaminen, ei sen vähentäminen. Vaikka toisaalta kolme kertaa viikossa juoksulenkki on ehkä ihan meedium joillekuille. Mutta parempaankin pystyy!
Tahtoisin katsella aivoja pehmittäviä romanttisia leffoja. KYLLÄ, juuri niitä joita sydämeni pohjasta halveksin enkä julkisesta myönnä meneväni lähellekään. Olisi kai aika tulla tässä asiasta kaapista, kun kerran myönnän jopa viettäväni mieluiten aikaa muotilehtien ja muotiblogien parissa. Mutta ei ehkä vielä, en sentään halua että minut leimataan täysidiootiksi. Ymmärrätte kai? Ei liikaa pinnallisuutta samassa paketissa.
Tahtoisin lukea kirjoja. Minulla odottaa neljä aivan jumalaisen ihanaa kirjaa hyllyssä lukemista, aivan koulukirjojen vieressä. Vaikea vastustaa sitä houkutusta olla ottamatta joku näistä upeista romaaneista matikan vihkon sijaan. Herran tähden sentään, Riikka Pulkkisen uusin teos Vieras siellä odottelee ja kuiskuttelee minua. I'm too into that bad boy.
Tahtoisin kirjoittaa! Muutakin kuin tällaisia "Olen lukiolainen minulla ei ole elämää ja valivali" -tekstejä. Takaraivossa paukuttaa tuhat aihetta jotka repivät aivoni riekaleiksi, ellen saa niitä pian jaettua. Mielipiteitä, pakinoita. Novelleja! Olisi yksi novellikilpailukin mihin pitäisi osallistua.
Tahtoisin käpertyä sohvan nurkkaan ja fiilistellä kaakaomukin kanssa syksyä. Angstia kunnolla, sillä mihinkäs minä mistään muuttuisin. Olen yhä yhtä melankolinen surkimus kuin ennenkin, nykyään vain tsukutsuku-lukiojuna kiitää eteenpäin sillä vauhdilla että en voi pysähtyä murehtimaan. Kiidän eteenpäin, mutta murehdin silti. Esimerkkinä selittämättömät itkukohtaukset joillakin koulutunneilla. (Viva la stressi...)

Nyt tämän äärettömän ääliömäisen tekstin päätteeksi paljastan teille salaisuuden, sillä olen elämässä ottanut tietyissä asioissa äärimmäisen rehellisen linjan.
Spotifyssani soi Robinin Puuttuva palanen.
Tiedän. Olen epätoivoisempi kuin luulinkaan.