'Cause we are fabulous when we speak English

Uusi jakso on tässä starttaillut itseään käyntiin ja monta kiinnostavaa kurssia on alkanut. Mm. filosofia pärähti tänään käyntiin, enkä meinannut paikoillani pysyä, teki mieli siinä tuolilla keikkua ja rallattaa:
"MINÄ RAKASTAN FILOSOFIAAA!"
Tyydyin kuitenkin hymyilemaan nätisti (muiden silmissä mielipuolisesti) ja näyttämään mahdollisimman innostuneelta.
Joitakuita voisi kyllästyttää kuolemaan asti asiat ja kysymykset kuten: Minkälaisia me ihmiset olemme? Minkälainen on ihmisen luonto? Mikä on loppu? Onko loppua? Mikä erottaa oikeastaan ihmisen eläimestä? Viisaus, kauneus, elämä, mitä ne ovat? JUMALA? Onko Jumalaa? Miten ja miksi?
Minä sen sijaan rakastan yli kaiken asioiden kyseenalaistamista ja miksi-kysymysten sylkemistä ulos. Voi luoja, päästäisiinpä jo väittelemään asioista ja asian ytimeen! Sokrates, Platon, Aristoteles, ja jopa Nieche houkuttelevat minua niin suunnattomasti.

Asiasta makkaraan. Olen jo jankannut täällä blogissa rakastavani tanssia. Yees, se on fakta, mutta nyt olen ottanut tavoitteekseni kehittyä siinä paremmaksi, paljon paremmaksi.
Osaan kyllä tanssia, yees sir, mutta ongelma tunkee esille joissain lihasvetreyttä ja venyvyyttä vaativissa liikkeissä. Olen tosi vajavainen mitä tulee (kaikkeen) venyvyyteen liittyviin juttuihin. Se ärsyttää, sillä hypyissä ja jalanheitoissa jalkani voisi lihasvoiman (I <3 my olematon haba) puolesta lentää NÄIN:

Mutta koska olen mikä olen ruumiinrakenteeltani ja varsinkin siltä venyvyydeltäni, jalka yleensä treeneissäkin lentää näin:

 

"Hey dudes tsekatkaa tätä koipea! Kyllä se nousee!"

 

 

Mutta nyt alan venytellä kuin hullu! Heittelen jalkaa ylös, ylös ja ylös niin usein kunnes kopautan polvella otsaa! En lepää ennen kuin haarani avautuvat kuin huoralla! (Anteeksi kielen karkeus)



Ja kolmas importantti aihe on nyt vielä toinen kiva kurssi joka alkoi tänään. Englannin puhekurssi! Tosi mahtavaa, saa puhua pälpättää brittiläisittäin tunnit läpeensä! Enkä edes ole ironinen, englannin puhuminen on oikeasti aikas hienoa. Ja tänään tajusin, että siihen hienouteen liittyy ilmiö.

Englantia puhuva minäni on paljon sosiaalisempi, valoisampi, aurinkoisempi ja hurmaavampi kuin Suomea mongertava minäni.

En usko että olen ainoa. Jotenkin se on vieraalla kielellä paljon helpompi heittäytyä ystävälliseksi ja sosiaaliseksi, joka rakastaa jokaista vastaantulijaa, nauraa ja hymyilee niin että suupielet ratkeavat. Englantia puhuessa muuttuu jollain lailla. Miettikää nyt, englanniksi on paljon luonnollisempaa eikä lainkaan tekopyhää lausua kehuja päin naamaa niin kuin:
"You're looking absolutely fabulous! I love your hair and style!"
Sama suomella:
"Näytät aivan uskomattoman upelta! Rakastan hiuksiasi ja tyyliäsi!"
Tässä vaiheessa saisin perinteisen suomalaisen, höyryävän korvapuustin. Tai kenties klassisen tyylikkään mustan silmän.
Ankea suomalaisjurputtaja painuu taustalle, ja brittiläinen aurinkoenergialla käyvä supernainen astuu tilalle. Enkä sano että valitan.
Se on vain sen verran mahtavaa, tämä muutos, että sitä pitäisi tehdä useamminkin. Puhua vieraita kieliä. Se tuo meistä esiin persoonia, joita emme uskoneet olevan olemassakaan.

Eikö ole mahtavaa!? Kokeilkaa ihmeessä. Uskon että meissä jokaisessa, jopa tämmöisessä angstivyyhdissä asuu sisäinen britti/amerikkalainen ilopilleri, joka vain odottaa kahleistaan vapautumistaan. Ja nämä kahleet ovat jurot suomalaistavat ja normit.
Silti suosittelen tässä vaiheessa vain englantia vapaaseen puhumiseen ja iloitsemiseen. Toki jos ruotsi sujuu kuin äidinkieli niin sitten, mutta ainakin oma svenskani on sen verran sössöä ja kökköä, että taidan tyytyä englantiin.

Huomenna on btw itsenäisyysjuhla koulussa. Itseltäni koulu loppuisi jo yhdeltätoista, mutta koska tyksin nähdä opettajia ja oppilaita (miespuolisia) puvuissa (uskokaa pois, jopa mursu on seksikäs puku päällä), jään juhlaan asti. Sitäpaitsi on aina kiva saada jokin syy pukeutua vähän juhlavammin. Jee! Sitäpaitsi kiva nähdä minkälasita laulushowta on tänä vuonna tulossa.

Itsenäisyyspäiväasuksi nahkaista kynähametta ja kukkapaitaa!

Sori peiliteinitys, mutta lakataanko jooko kutsumasta tätä teinipeileilyksi? Hitto vieköön köyhällä lukiolaistytöllä ei ole varaa personal Nigel Barker-kuvaajaan (olisipa) joten jos haluaa omat jylheät piirteensä ikuistaa johonkin, pitää turvautua peiliin. TULIKO SELVÄKSI?