keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Elämän epävarmuus

 
 
 Abivuoden kirmatessa loppuaan kohti sitä pieni ihminen pysähtyy miettimään, mitä helvettiä tässä tapahtuukaan.
Lukio loppuu. Jokin uusi ja epävarmempi alkaa. Kesä tulee. Töitä ei tällä hetkellä ole, mutta epätoivoinen on tällä hetkellä hakenut kahlannut läpi joka ikisen työilmoituksen, joten peukut pystyyn, että tämä tyttö pääsisi vaikka mäkkärin kassalle. Okei, tiedän, että asiasta tehdään vitusti pilaa.
 
 
Haha. No helvetti soikoon, mihin muuhun sitä tässä vaiheessa on mahdollisuuksia? Ihmiset ammatillisissa kouluissa, hurraan teille ja kumarran. Teillä on se ammattinimike, joka esimerkiksi aikaansaa työpaikkoja tietyillä aloilla. Meikä edustaa ah niin fiksuja lukiolaisia, sekasikiöitä, joilla ei ole oikeastaan mitään, millä pätkätöitä haalisi tässä ikävaiheessa. Filosofian teorioita? Pitkän matikan kaavoja takaraivossa?
Työn lisäksi melkein jokainen on hakenut nyt jonnekin. Ammattikorkea, yliopisto, ihan sama, kumpikin nimi kalskahtaa liian metalliselta huulilla, liian suurelta. Yhtäkkiä kotikylä tuntuu niin ihanan idylliseltä. Eikö voisi jäädä tänne?
Vastaus on ikävä kyllä ei.
Jos suunnitelmissa on oman identiteetin rakentaminen ja itsenäistyminen, näen, että vanhempien helmoista pitää lähteä lentämään omilla siivillään tuohon pelottavaan maailmaan. Ja voi helvetti, se pelottaa. Ystävät jäävät, kaikki vanha, tuttu ja turvallinen.
Toisaalta kaikki vanha paska jää taakse. Pienoista, tummanpuhuvaa ja repaleista sydäntäni helpottaa ajatus siitä, että sen särkijät jäävät tänne, kun minä lennän (toviottavasti) pois.
Kipeät muistot jäävät. Tottakai osa kulkee mukana sinne minne menee, mutta tunnepitoiset jäljet tarttuvat kiinni vanhoihin ympyröihin. Ja voin vain kuvitella, miten helpottaisi, jos ei tarvitsisi nähdä viikko toisen jälkeen toista ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
 
 
Mutta uusi paikkakunta, elämä, mikä hitto liekään, on sitten täynnä uutta kurjuutta, haastetta ja kyyneliä. Pahinta siinä on, että kyseessä voi olla vielä kipeämpiä asioita. Ja miksi?
Kyseessä on tuntematon voima. Ihmismieli täyttyy epävarmuudesta, kun on kyseessä jokin tuntematon.
Pitäisi vähän kuin heittäytyä benjihyppyyn. Vapaaseen pudotukseen. Tunteeseen tuhosta ja kuolemasta, ennen kuin köysi vetää takaisin. Päähän hulvahtaa helpotus. En kuollutkaan.
Ihminen joka lähtee hyppäämään, toki tietää, että köysi varmistaa sen, ettei putoa ja pirstaloidu. Silti hetki ennen köyden kiristymistä saa aikaan epäilyksiä. Vapaa pudotus hajottaa. Jos köysi katkeaa, eikä toimikaan?
Helpottavinta on kuitenkin tajuta, että meistä jokainen huoltaa itse omia köysiään. Jos köydestä tekee vahvan, voit olla varma, että se kestää- ja se luotto kantaa helvetin pitkälle.
Joskus itse ei saa turvaköyttään kokoon, ja silloin on ok pyytää apua. Loppujen lopuksi, ei se itsenäistyminen tarkoita, että yhtäkkiä pitäisi olla saatanan yksin aina ja kaikkialla. Se tarkoittaa sitä, että avun pyytäminen, mokaaminen ja läheisiin ja ammattilaisiin tukeutuminen muodostuu osaksi itseä. Eikä siinä ole mitään outoa. Se, jos mikä on itsenäistä, rohkeaa, ja siistiä.
 
Joten fuck you, siäsiset demonit tai vaikka ulkoiset lannistajat.


 
"Sä et kulu pois, olet kii niin syvällä.
Ja vaikka lähdetkin,
sä oot pysyvää"
 
Jossain vaiheessa suurimmat lannistajat muodostuvat suurimmiksi voimavaroiksi. Tunnekin on esimerkiksi energiaa. Miettikää, jos jossain vaiheessa tappavan sydänsurun osaisi käyttää johonkin rakentavaan. Mikä suuri energia ja voima siinä olisikaan.
 
(Jos joku ihmetteli suurta latausta itserakkautta eli kuvia tässä postauksessa, niin öh, siihen on hyvä selitys. Tekstini sattuvat olemaan puuduttavia, jos ne ovat pelkkää pötköä. Joten olkaa hyvä, saatte nauttia puuduttavan tekstin lisäksi MINUN IHANASTA PÄSTÄSTÄNI! <3)


perjantai 2. toukokuuta 2014

Tyttövihaa

Mikä siinä on, kun miehet eivät elämänsä aikana kohtaa niin suurta ongelmaa oman sukupuolensa kanssa kuin tytöt? Freudikin tuntui sorsivan tyttöjä "peniskateudellaan" (teoria, jonka mukaan pikkutytöt tuntevat itsensä vajaiksi, koska heillä ei ole penistä. Teoria on nykyään psykodynaamisesta teoriasta hylätty).
Tyttöjen päälle on langetettu geenirihmoissamme piilevä kirous. Joka naisella aktivoituva piirre, joka ei hellitä otettaan. Se on tietynlaista aggressiivisuutta itse yksilöä, sekä tämän ympäristöä kohtaan.
Tätä kirousta kutsutaan kateudeksi, ja se todellakin tuntuu olevan enemmän tyttöjen kuin poikien vitsaus.
Tytöt viljelevät kateutta siinä, missä tämä yhteiskunta viljelee kauneutta. Se ei ole vain elämän osa-alue, jonka voi sulkea ja ignoorata omaksi lokerokseen. Ei, se säteilee ja lisääntyy kuin tuhoisa bakteerikanta.
Ja se helmeilee ajatuksina. Olemisena. Ilman sitä ei voi olla! Joskus se kätkeytyy ja naamioituu, mutta se on silti läsnä hetkessä. Hyvinvointioppaat käskevät haudata kateuden. "Se syö sisältä" ja muuta soopaa. Soopaa siksi (sen lisäksi että on kyse yltiöpositiivisesta humanistihöpinästä), että kyseessä on yhtä tyhmä lause kuin "löydät tosirakkauden." Se on kaunis ajatus, todella inspiroiva, mutta loppujen lopuksi yhtä tosi kuin hammaskeiju. Käsite, ontto sellainen.
Kateus on yhtä luonnollista kuin paskantaminen, ihmiset hyvät. Ja vaikka ehkä hyvä olisi siitä pyrkiä eroon, niin kukaan inhimillinen ihminen ei tähän pysty.
Kateus on tässä hetkessä, kun selaan parhaiden kavereitteni instagram-tilejä ja katson kahvilan ikkunasta ulos. Minun ei edes tarvitse viedä tunnekokemusta konkreettiselle ja verbaaliselle tasolle. Se on alkukantaista, syvältä kumpuava kokemus. Negatiivinen välähdys, mieliteko, aggressio, ärsytys, totaalinen vitutus.
Ja tämä kaikki sen vuoksi, että katselen kauniita tyttöjä. Kauniimpia kuin minä.

Kerron teille tässä toisen seikan, jota pidetään yleisenä faktana, vaikka sen pohja on keksinmuruista rakennettu. "Kauneus on katsojan silmissä"-lausahdus toimii vain huumaantuneisiin ihmisiin, eli niihin, jotka ovat joko ihastumisen tai oikeiden huumausaineiden kanssa tekemisissä. Muutoin, on olemassa kauneusnormeja- ja malleja, jotka säätelevät kauneutta, elikkä myös tyttöjen kateutta.
Miksi puhun vain tytöistä? Yksinkertaista. Voin vedota suoraan siihen, että siinä, missä poikien aivot ajattelevat seksiä ja autoja tai vain käyvät tyhjäkäyntiä, tytöillä on lohko kateudelle ja bestisvihalle. En ole kuullut pojasta, joka vihaisi ystäväänsä, koska tämä on niin komea. Tytöt sen sijaan ovat valmiita katkomaan toisiltaan kädet ja jalat sekä lihottamaan toisensa munkkipossuiksi.
Ja ah, mikä onnenpäivä se onkaan, jos huomaa olevansa kaveriporukkansa kaunein. Jos on käynyt niin hyvä tuuri, että sekä Liisa että Minttu ovat joutuneet sulloutumaan kiireessä hikisiin verkkareihin. Mutta sinä olet kerrankin ehtinyt laittautua. Pienet vihreät peikot ovat läsnä tässäkin hetkessä, tosin tällä kertaa hoosiannaa ja voitonriemua kiljuen.
Pojat eivät vertaile samalla lailla. Tytöt sen sijaan mittaavat katseellaan toistensa rasvaprosentin, ÄO:n ja kuppikoon. Ja jos sitä ei tiedetä, se testataan. Mennään shoppailemaan ja luodaan nopea vilkaisu vaatekokoon. 38, halleluja! (Siinä tapauksessa jos itse sattuu olemaan 36. Jos on kokoa 40 niin daaaaamn girl you lost this one!)
Kateuden kanssa punnitaan usein ystävyyssuhteita. Oikea, akkamainen luonne tulee esille, jos sama mies himoitsee kaverusklikin toista jäsentä. Jos se et satu olemaan sinä, niin kohta ollaan matkalla helvettiin. Kateus nimittäin ajaa jos jonkinmoisiin pirullisiiin tekoihin, jopa alitajuisesti.

Oh sweetie, I hate you!
Toden totta, tytöt kadehtivat toisiaan. Paljon, ja tunteella. Viha väreilee ja peilautuu kasvoihin, kun tyttökaveria kehotetaan ostamaan se vaaleanpunainen ja liian kireä trikoo, jossa toinen näyttää erehdyttävästi möhköfantilta.

Lopetan kuitenkin tämän tekstini toteamalla, että sinä, rakas lukijani, olet täydellisen ihana toki sellaisena kuin olet. Olen vain äärimmäisen kärkevä kirjoittaessani. Olet ihana, Super, täynnä tyttöenergiaa! Kertakaikkisen upea.
Mutta, jos yhtään muurahaista fiksumpi olet, tajuat, että olet entistä upeampi, jos ilmestyt seuraani näyttäen darraiselta opossumilta.
Kaikella rakkaudella.