Elämän epävarmuus

 

 

 Abivuoden kirmatessa loppuaan kohti sitä pieni ihminen pysähtyy miettimään, mitä helvettiä tässä tapahtuukaan.

Lukio loppuu. Jokin uusi ja epävarmempi alkaa. Kesä tulee. Töitä ei tällä hetkellä ole, mutta epätoivoinen on tällä hetkellä hakenut kahlannut läpi joka ikisen työilmoituksen, joten peukut pystyyn, että tämä tyttö pääsisi vaikka mäkkärin kassalle. Okei, tiedän, että asiasta tehdään vitusti pilaa.

 

 

Haha. No helvetti soikoon, mihin muuhun sitä tässä vaiheessa on mahdollisuuksia? Ihmiset ammatillisissa kouluissa, hurraan teille ja kumarran. Teillä on se ammattinimike, joka esimerkiksi aikaansaa työpaikkoja tietyillä aloilla. Meikä edustaa ah niin fiksuja lukiolaisia, sekasikiöitä, joilla ei ole oikeastaan mitään, millä pätkätöitä haalisi tässä ikävaiheessa. Filosofian teorioita? Pitkän matikan kaavoja takaraivossa?

Työn lisäksi melkein jokainen on hakenut nyt jonnekin. Ammattikorkea, yliopisto, ihan sama, kumpikin nimi kalskahtaa liian metalliselta huulilla, liian suurelta. Yhtäkkiä kotikylä tuntuu niin ihanan idylliseltä. Eikö voisi jäädä tänne?

Vastaus on ikävä kyllä ei.

Jos suunnitelmissa on oman identiteetin rakentaminen ja itsenäistyminen, näen, että vanhempien helmoista pitää lähteä lentämään omilla siivillään tuohon pelottavaan maailmaan. Ja voi helvetti, se pelottaa. Ystävät jäävät, kaikki vanha, tuttu ja turvallinen.

Toisaalta kaikki vanha paska jää taakse. Pienoista, tummanpuhuvaa ja repaleista sydäntäni helpottaa ajatus siitä, että sen särkijät jäävät tänne, kun minä lennän (toviottavasti) pois.

Kipeät muistot jäävät. Tottakai osa kulkee mukana sinne minne menee, mutta tunnepitoiset jäljet tarttuvat kiinni vanhoihin ympyröihin. Ja voin vain kuvitella, miten helpottaisi, jos ei tarvitsisi nähdä viikko toisen jälkeen toista ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

 

Mutta uusi paikkakunta, elämä, mikä hitto liekään, on sitten täynnä uutta kurjuutta, haastetta ja kyyneliä. Pahinta siinä on, että kyseessä voi olla vielä kipeämpiä asioita. Ja miksi?

Kyseessä on tuntematon voima. Ihmismieli täyttyy epävarmuudesta, kun on kyseessä jokin tuntematon.

Pitäisi vähän kuin heittäytyä benjihyppyyn. Vapaaseen pudotukseen. Tunteeseen tuhosta ja kuolemasta, ennen kuin köysi vetää takaisin. Päähän hulvahtaa helpotus. En kuollutkaan.

Ihminen joka lähtee hyppäämään, toki tietää, että köysi varmistaa sen, ettei putoa ja pirstaloidu. Silti hetki ennen köyden kiristymistä saa aikaan epäilyksiä. Vapaa pudotus hajottaa. Jos köysi katkeaa, eikä toimikaan?

Helpottavinta on kuitenkin tajuta, että meistä jokainen huoltaa itse omia köysiään. Jos köydestä tekee vahvan, voit olla varma, että se kestää- ja se luotto kantaa helvetin pitkälle.

Joskus itse ei saa turvaköyttään kokoon, ja silloin on ok pyytää apua. Loppujen lopuksi, ei se itsenäistyminen tarkoita, että yhtäkkiä pitäisi olla saatanan yksin aina ja kaikkialla. Se tarkoittaa sitä, että avun pyytäminen, mokaaminen ja läheisiin ja ammattilaisiin tukeutuminen muodostuu osaksi itseä. Eikä siinä ole mitään outoa. Se, jos mikä on itsenäistä, rohkeaa, ja siistiä.

 

Joten fuck you, siäsiset demonit tai vaikka ulkoiset lannistajat.

 

"Sä et kulu pois, olet kii niin syvällä.

Ja vaikka lähdetkin,

sä oot pysyvää"

 

Jossain vaiheessa suurimmat lannistajat muodostuvat suurimmiksi voimavaroiksi. Tunnekin on esimerkiksi energiaa. Miettikää, jos jossain vaiheessa tappavan sydänsurun osaisi käyttää johonkin rakentavaan. Mikä suuri energia ja voima siinä olisikaan.

 

(Jos joku ihmetteli suurta latausta itserakkautta eli kuvia tässä postauksessa, niin öh, siihen on hyvä selitys. Tekstini sattuvat olemaan puuduttavia, jos ne ovat pelkkää pötköä. Joten olkaa hyvä, saatte nauttia puuduttavan tekstin lisäksi MINUN IHANASTA PÄSTÄSTÄNI! <3)