perjantai 30. marraskuuta 2012

I don't care!

 
Nyt on vähän sellainen fiilis että "I crashed my car into the bridge, I watched, I let it burn."
 
Koeviikko loppui jo, ja olen nämä pari vapaapäivää juossut ympäri kyliä vailla paikkaa oikein minne mennä. Hihhulihei, tykkään hirveästi jatkuvista suunsoitoista ja ovenpaukkomisista perheen kesken!
Nyt kaikki on kai sitten ok. Myönsin olevani idiootti lapsi vailla järjenhiventäkään. Eikös se ole näin kaikissa perheissä?
 
Näiden tapahtumien johdosta, ja parin muun päätäni sekoittaneen yhteenoton ihmisten kanssa, olen tehnyt sitä mitä parhaiten suruuni ja vitutukseen osaan tehdä.
Olen shoppaillut.
En tiedä onko se yhtään sen parempi kuin että vuosi sitten söin suklaata suruuni. Omasta mielestäni hell yeah, mutta silti. Rahathan siinä menee.
 
Ja juuri näiden yhteenottojen takia tuntuu juuri tältä "I don't care" - biisiltä. Tekisi mieli juosta lähteä ekalla junalla huitsinnevadaan ja juhlia kuin hipit biitsillä jossain hevonkuusessa! Jotain johon hukuttaa päänsä, mielensä ja elämänsä.
On tullut oikeasti sellainen olo, että pitäisi repäistä ja juosta pois, lähteä automatkalle jonnekin, ihan sama minne, jonnekin. Elää vailla vastuuntuntoa ja ikuisia SUORITUSPAINEITA.
 
Mutta enhän sitä oikeasti tee. Tyydyn kiltisti talsimaan joka päivä lukiosta kotiin, tekemään läksyt ja sitten nukkumaan.
 
WOU, elämä on villiä!

Niin ja btw, useat asiat menevät tällä hetkellä päin PEETÄ, mutta onneksi I don't care!!!!!
ONNEKSI EN VÄLITÄ, että urheiluleirikin peruuntui osaltani!
ENHÄN MINÄ VÄLITÄ.

Hehheheheeee, kivaa vain on!


maanantai 26. marraskuuta 2012

Uskomisesta pelkkä ysi puol?


 
 
Tunnen oloni mahtavaksi kun osaan jotain. Liikunta sujuu, kuvataide sujui joskus, koulu menee hyvin. Laihduttu on kymmenen kiloa, kunto kohonnut, olen yrittänyt kovasti panostaa sosiaalisiin suhteisiin mitä nyt kykenen.
Uskonto ei ole ikinä purrut minuun. Kunnolla.
Ja viime keskiviikon nuortenmessussa tajusin kunnolla vasta miksi.
Uskontoa ei voi SUORITTAA.
Okei, aika ilmiselvä juttu. Mutta se ideapläjäys iski kuin sellainen sarjakuvan hehkulamppu pääkoppaan.
Olen tuskastellut niin kauan siinä, miksen voi seurakunnan jutuissa mennä mukana iloiten ja hoosiannaa hoilaten. Miksi inhottaa kun en halua ymmärtää, kun en halua tulla "aivopestyksi".
Niin minä ajattelen.
Vaikka en haluaisi.
Olen tuskastellut "MIKSI PERKELEESSÄ?"
Olisi niin paljon mukavampaa mennä lauman mukana, turvantunteessa kelluen. Sillä kyllä minulla pieni aavistus on siitä, että Jumala on jossakin, tai että jossakin on jotakin. Kristittyjen jumala, muslimien jumala. Minä en halua tehdä valtavaa me ja muut-erottelua, niin kuin seurakunnassa joskus tehdään. Meistä puhutaan seurakunnassa kristittyinä, ja tietyissä tilanteissa annetaan ymmärtää että olisimme parempia kuin ei-kristityt.
Tämä on niin väärin, että tekisi aina mieli hakata papin päätä virsikirjalla. (Ja ei rakkaat lukijat, minulla ei ole mitään agressioviettiä virsikirjoihin!)
Ei maailmalla ole käynnissä hei mikään Meidän jumala on parempi kuin teidän jumala - kilpailu!
Usein kuitenkin ajattelen että noh. Ei kaikkea voi tietää. Uskotaan siis pois.
Voi kun sormia voisi napsauttaa nyt ja sitten minä uskoisin täydestä sydämestäni ja olisin onnellinen ja luottavainen.
Mutta vaikka napsautan sormiani miettien että nyt minä uskon, hallelujaa, niin seuraavan kerran kun seurakunnan työntekijä tai hurskas jeesustelija avaa suunsa ja päästää sieltä jonkun rupikonnan, pääsääni pieni ääni avaa monttunsa ja alkaa inttää:
"EI! EI! EIPÄS! MIKSI!? MIKSEI? EI VOI OLLA! EI!"
Sitten taas otsa rutussa mietiskelen syntyjä syviä ja syvä ateismi on täyttänyt pääni.
 
Niin nyt olen tajunnut yhden syyn siihen, että miksi uskonto on niin pirun vaikeaa. (Ja ei, se ei johdu siitä että käytän tehostesanana pirua.)
Uskontoa ei voi osata parhaiten. Siinä ei voi saada kymppi plussaa, papukaijamerkkiä Jumalalta ja selkääntaputuksia Jeesukselta.
"Yeah kyllä sä Pinja olet sitten paras kristitty!"
Ei. Kristinuskossahan ydin kiteytyy juuri nimenomaan siihen, miten me KAIKKI olemme Jumalan silmissä tasa-arvoisia ja mielettömän arvokkaita. Vaikka Hilja Hurskastelija rukoilisi viisi kertaa päivässä ja tekisi ristinmerkin aina ylittäessään katua, ei hän hassua kyllä ole uskossaan parempi kuin Epa Epäuskoinen joka näyttää keskisormea kirkolle kun vähän ketuttaa. Jos molemmat kuitenkin jollain tasolla, jollain alhaisella luolamiestasolla uskovat....
se on kymppi plus ja papukaijamerkki molemmille.
 
Tämä on hankalaa!
Itselläni on pakkomielle pärjätä vähän kaikessa, oikeastaan pärjätä mitä parhaiten.
Uskonnossa se ei onnistu.
Ei idiootit. Tätä ei voi suorittaa. Pahuksen pahus. (Paitsi tietenkin lukion uskonnonkursseja. Halleluja, niissä kysytään pelkkää kovaa faktaa, jossa meikäläinen on hyvä. Pohdiskelukin käy, kunhan ei perustu OMAAN USKOON.)
 
Ja hei Ziisus, jos satut olemaan siellä jossain, niin voitko lähettää postissa (tai sähköpostilla) todistuksen tästä uskomisesta? Arvosanoineen päivineen? Ehkä minä sitten uskoisin.
 
 

perjantai 23. marraskuuta 2012

Trendi-ilmiöitä

Moro mummot! Muistattekos kun kuuminta hottia maailmassa oli leveälahkeiset housut ja leopardikuviot?
Nykyään on luojan kiitos uudenlaiset kuviot! Ei pelkästään vaatteissa, vaan ehkä enemmänkin sisäisissä tekijöissä. Nyt on tulossa aikamoisen tylyä tekstiä, joten älkää ottako itseenne.

Vuoden 2012 kuumimmat trendit - ja ehkä tulevaisuuden tulevat trendit

1. Traumat

Kertokaa joku menestyvä artisti, julkkis, taiteilija, vakavasti otettava näyttelijä, jolla EI ole lapsuuden tramoja. Joka toisella on koulukiusaamistausta, joka kolmannella väkivaltaiset vanhemmat, joka neljännellä huumeperhe.
Eihän sitä ole vakavasti otettava ihminen enää nykypäivänä, ellei taustalla ole jotain hirmu kipeää, josta ihmisluonto on kuitenkin selviytynyt maagisesti ja nyt surffaa maailman aallonharjalla med maine ja mammona!
"Urpo Urpola selviytynyt koulukiusaamisesta! Vahvempana kuin koskaan!"
Joskus ihmisten olisi syytä erottaa missä menee oikean kivun raja, ja missä pelkkä huomiohuoraus ja oman sankarillisuuden korostaminen.
Toki kipu on kaikille henkilökohtainen asia, josta ei voi kiistellä. Mutta tuntuu, että nykyään ihmiset keksimällä keksivät jotain kamalaa heille tapahtuneeksi, jotta heidät voidaan ottaa vastaan vakavina ja sankarillisina selviytyjinä, jotka taistelevat pahaa vastaan.
Jossain vaiheessa olemme pisteessä että hankkimalla hankimme itsellemme näitä kipuja, jotta voimme nousta niistä. Vähän laiskemmat eivät jaksa edes tätä tehdä, joten he varpaansa pöydänkulmaan lyödessään vähän suurentelevat asiaa. Ja kas kummaa, 10 vuoden päästä lööpit jo huutavat:

"Pinja selvisi kammottavasta lapsuudesta! Lapsuus täynnä väkivaltaa! -Perheeni oli väkivaltainen ja nautti kivustani! Sain useita osumia päivän aikana! sanoo Pinja The Famous"

Vaikka loppujen lopuksi olisi ollut kyse tästä varpaan lyömisestä pöytään. Wou, what a trauma.

2. Avoimuus (joku voisi sanoa hävyttömyys)

Natsipolin avoimien ovien päivässä viihdytin itseäni jutustelemalla ties keiden kanssa. Tuli luokkakaverinkin kanssa pitkät pätkät juteltua - tisseistä.

Myöhemmin kelasin vähän että mitä tulikaan sanottua.

Mihin katosivat ajat, jolloin rintavako oli paheellinen asia ja varsinkin tällaisista ruuminosista puhuminen? Nykyään oudompaa on, jos kielesi ei taivu puhumaan kaikesta avoimesti. Virtsatientulehdus, umpisuolivaiva, tissiongelmat, piereskely, röyhtäily, seksielämä, kuukautiset.
NYKYÄÄN SE KAIKKI ON NORMAALIA, ARKIPUHEESEEN KUULUVAA!
MIKSI????
Pärjäisin ihan hyvin jos nämä jutut pidettäisiin pieninä tabuina, joista ei ainakaan ventovieraille puhuta!

Toiselta kantilta avoimuus on mukavaa. Ja siihen vain kasvaa. Yhteiskunnan mukana. Ei sille voi mitään. Kyllä meikäpoikakin ylä-asteella teki heti ristinmerkin kun luokassa eräs tyttö huokaisi kovaan ääneen

"TISSIÄ KUTITTAA!"

ja rapsutti.

...

Samoin pukuhuoneet. Olen alkanut olemaan niissä paljon avoimempi, ikävä kyllä. Ihmiset ovat yleensä alkaneet. En sitten tiedä pitäisikö hurrata onnesta, jos tytöillä on nykyään niin hyvä itseluottamus että kehtaavat miltei alasti kekkuloida ympäri ämpäri, vai pitäisikö itkeä kun tuli nähneeksi jotain jota ei pitäisi?

Se on myös nykyään hyväksi (tai huonoksi) todettu keino saada huomio suuressa ihmisjoukossa. Kirosanoja huutamalla ei enää saavuta mitään. Ja kannttaa unohtaa huomiot, attentionit sun muut. Huuda väkijoukossa "RIPULIKAKKA!" ja johan saat huomiota. Eri asia on, mikälaista huomiota...

3. Ihminen rakastuu yliluonnolliseen

Olen tätä blogissani aiemminkin ruotinut, mutta kyllä se pännii! Samalla kun koukuttaa.
Kaiken maailman Twilight-jutut paisuvat yli äyräidensä. Ja Twilight-genren jälkeen tuli kaikki, ihmisen ja ihmissuden rakkaus, ihmisen ja langenneen enkelin rakkaus, ihmisen ja keijun rakkaus, ihmisen ja muodonmuuttajan rakkaus, ihmisen ja varjometsästäjän rakkaus ja ties mitä vielä. Odottelen vain yhä sitä että ihminen rakastuu yksisarviseen. Kentauriin. My little Ponyyn. Virtahepoon. Sammakkoon. Siiliin. Muumiin.
Katsokaa nyt hyvät ihmiset mihin sitä ollaan tultu! Muumeja ja virtahepoja.



Nyt jokainen voi käpertyä itseensä ja miettiä itsekseen, syyllistyttekö trendien orjalliseen noudattamiseen. Jos ette, olette valehtelevia ämmiä. Minäkin syyllistyn traumatisointiin, hävyttämyyteen ja Twilight-genren himolukemiseen. Ikävä kyllä. Syyllistyn myös Robinin Puuttuvan Palasen kuuntelemiseen ja muotiblogien lukemiseen, joten selvähän se. Let's burn in hell.

tiistai 20. marraskuuta 2012

WAKA WAKA (ja otsikoinnin sietämätön keveys)

Huomenna tanssitaan!

Tai ainakin minä tanssin ja muut töllöttävät silmät ja suut suurina että mitä hemmettiä. Toivon totisesti että porukan valtaa sama innon fiilis kuin minut. Ja että kaikki revittelisivät täysillä huomisella liikunnantunnilla Shakiran Waka Wakaa. Sillä se koreografia rakentuu revittelylle! No ei nyt ihan, mutta lanteita pitää osata liikuttaa, muuten näyttää tyhmältä. Mitä isommin, sitä paremmin. Minulle kaveri joskus huomauttikin miksi teen kaikki liikkeet niin isosti. Koska se on hauskempaa, ja näyttää tuplasti paremmalta kuin millimetrin levyiset lanteenketkutukset. C'moon girls we have hips and hips don't lie so shake them like it was your last day!
Tietysti sitten jos tekee virheen, virhe näkyy paremmin laajassa liikkeessä, mutta mitä väliä! Ja kuka muka sanoi että minä yleensä teen virheitä.... hahahaha. (Kolkko ironia)

Sain ujutettua ison perseeni liikuntaretkelle! JEE! HYVÄ MINÄ!

Nyt enää sitten se maksupuoli. Kymmenen päivää aikaa hankkia 133 euroa.

...

Haluaako joku ostaa jotain? Hyviä ideoita? Pyhää henkeä? Tukiopetusta? Omenankuoria?


Olin tänään kaverin kanssa kahvittelemassa. Oli hypersuperkivaa, ja nautin täysin siemauksin myöskin capuzzinostani (ei mitään hajua miten kirjoitetaan. Hyväksyttekö jos kirjoitan sen kökkösuomalaisesti kaputsino?) ja mahtavasta seurasta. Niin, ja Laura oli kaveri. En usko että hänen nimensä hirveän salainen on, vaikka jostain syystä kaikki ihmiset eivät halua tulla julkisesti minuun yhdistetyksi.

Nyt kyllä jännittää, ja aihe hyppii kuin vauhkoontunut kenguru. (Olen hyvin innostunut eläinvertauksista arkipuheessani. Tänäänkin näytin Lauralle kuinka yhden Triossa astelevan pojan tukkaa(musta alta, punaruskea läntti päälaella), joka oli kuin siihen olisi oravanraato kuollut.)
Jännitys johtuu huomisesta! Liikunnanopettajamme psyykkasi etten saisi stressata, mutta kun nyt ei stressaa, vaan yksinkertaisesti puntit tutisee! Mutta ihan hyvällä tavalla, ja onneksi se kuuluu yhteen kasiin koreografiassa. :D

 
Kirjoittelen tässä samalla (naisen taito, kaksi asiaa yhtä aikaa hoituu nokkelasti!) jatkonovellia, joten jossain vaiheessa julkaisen taas sitäkin. Niinkuin jotakuta kiinnostaisi. Plah. Menetätte miljoonasti, saan vielä kirjallisuuden NOBELIN!

Huomenna nuortenmessuun. Hassua mennä sinne. Okei, pelottavaa. Siellä ovat varmaan kaikki jeesushihhulit, juuri festareilta palanneet. Jos joku mainitseekin lauseenparren "Kuinka kivaa meillä festareilla olikaaan..." heitän virsikirjalla päähän- jonka jälkeen muusaan tuusannuuskaksi ehtoolliskannulla.
Että huomenna nähdään! <3

maanantai 19. marraskuuta 2012

Marttyyrirakkaus - jatkonovelli osa 2

Veto.

Veto.

Hengitän ilmaa keuhkoihin.

Puhallan kuplina veteen.

Veto.

Potku.

Potku.

Loputtomasti vettä silmieni edessä. Se liplattaa, pärskii rauhattomasti altaan reunoille. "Päästäkää minut pois!" se tuntuu kirkuvan. Loputtomassa vankilassaan vesi velloo, ja minä vedän yhä uudestaan ja uudestaan keuhkot täyteen ilmaa.

Minun on pakko saada ilmaa, muuten hukun veteen.

Muuten muutun tuoksi vellovaksi, märäksi kyyneleitten mereksi, ja jään vangiksi. Pakokauhu.

Potkin jalat irti vartalostani. Kauhon henkeni edestä vettä.

Läpsäisen kämmenpohjalla altaan reunaan huutaen. Minä huudan, mutta en itse kuule sitä. Tunnen kädet, jotka takertuvat kainaloitteni alta ja vetävät minut ylös altaasta, ylös vedestä, ylös rauhattomuudesta.
Kädet päästävät minusta irti, antavat minun pudota polvilleni altaan reunalle. Ääniaallot iksevät vasten kalloani, mutten kuule vieläkään mitään.

"KIIA! KIIA? Mikä helvetti hätänä? Kiia?"

Ääni on hätäinen, täynnä huolta ja sääliä tihkuvaa kysymysten tulvaa. Avaan suuni ja saan vihdoinkin ääntä ilmoille. Ääntä jonka kuulen itse. Ääneni tärisee, ja se höylää pahasti.
"Mä olin ih-an va-varma et mm-mä hukun..."
"Et sä ollut hukkumassa. Sun uintis näytti hyvältä."
"Nä-näytti vai?"
Uskomatonta. Tajuni alkaa vasta palautua normaaliin tuosta äskeisestä sekavasta unenomaisesta tilasta, ja ainoa ajatus joka tajuntaani mahtuu, on se, miten minua kehuttiin juuri.
Ei se kehu, vaan se, kuka sen sanoi.
"Kiitos Joonas"
Joonas tuijottaa minua kulmiensa alta kuin mielipuolista.
Okei, nyt kyllä tuntuu olo aika mielipuoliselta. Käännän päätäni ja näen että muu uintijoukkue on noussut altaasta ja jäänyt tuijottamaan minua. Katsahdan uudestaan Joonakseen, joka muodostaa huulillaan sanat:
ULOS. NYT.


Rullaan Joonaksen tuolilla ympäri toimistoa katsellen pokaaleja ja mitaleja seinällä ja hyllyllä. Tämä huone kuuluu jollekin aivan saakelin hyvälle uimarille.
Niin, Joonakselle.
Niin, ja minä rullaan. Tiedättehän te rullilla varustetut toimistotuolit? Parasta maailmassa.
Nappaan pöydänkulmasta ja huitaisen itseni vauhtiin. Ilma viuhahtaa ympärilläni, ja minua hieman pyörryttää. Mutta ei liikaa. Sopivasti.
"Mitä helvettiä sä teet?"
Kompuroin pystyyn kaataen tuolin. Rullat jäävät rullaamaan ilmaan.
"Moi Joonas"
Joonas pyörittelee päätään ja sujahtaa ohitseni nostamaan tuolin takaisin paikalleen. Hän istahtaa siihen.
"Missä mä nyt istun?"
Joonas vain tuijottaa kulmiensa alta, otsa rypyssä ja käsivarret ristissä rinnalla.
"Jaa. Vai niin."
"Mitä ihmettä sä sähelsit tänään?" Joonas tiuskaisee kiivasti ja mulkoilee minua kuin olisin ryöstänyt juuri uimaseuran kassan. Jos Joonas jatkaisi mulkoilua, minä vielä RYÖSTÄISIN kassan. Ja vähän muutakin.
"Mulla oli tunne, että mä hukun. Piste. Montako kertaa pitää sanoa yksinkertainen juttu?" Tiuskaisen takaisin, hieman kökösti kylläkin. En ole tottunut tähän julmuuteen, jossa Joonas elää.

"Ja btw, puhu vähän ystävällisemmin! Sä oot sentään mun valmentaja." mutristan huuliani ja yritän katsoa Joonasta murhaavasti.
"Onksul joku allerginen reaktio kun sun silmät nykii?"

Paskat. Hyvin menee.

"Ei oo."
"Ja mitä siihen sun hukkumisees tuli, tottakai mä ymmärrän jos sä olisit hukkunut. Mutkun sä vedit niin perkeleen hyvin, puhtain vedoin. Niinku aina! Kyl mä tiiä miltä hukkuva ihminen näyttää, usko pois. Sä näytät nytkin enemmän hukkuvalta ku äsken altaassa." Joonas on puristanut kämmenensä nyrkkiin reisilleen.
"Kiitos."
"Ei ollu kohteliaisuus."
"Ei mullakaan."
"Täh?"
Voi helvetti. Kunpa joku olisi opettanut minulle kuinka Suomea puhutaan!
"Oikeasti Kiia. Mikä on?"
Nielaisen. Huokaisen. Pyörittelen silmiäni. Kaikki maailman teatraaliset eleet samaan syssyyn.
"Mulla ei oo mikään. Tutkituta sä pääs ja tuu sitten vasta pätemää!"
"Mitä mä nyt oon pätemässä?"
"Sitä kuinka...kuinka....kuinka sä tiiät miltä hukkuva näyttää!"
"Mitä vittua?"
"Sitä vittua."
Villi idea hyökkää päähäni. Julma sellainen, törkeän huono.
"Vaimos vittua." tokaisen.



Luodolla

Hiivin taas itkevän olion luo. Hän piirtelee sormenpäillä kuvioita pöytään, siinä olevaan pölykerrokseen.
Joonas kääntyy puoleeni ja mulkaisee murhaavasti.

"Taasko sä?"

"Minäpä minä. Oliko jo ikävä?"

Joonas murahtaa ja pamauttaa päänsä pöytään.

"Oli."

Sydämeni hypähtää. Heittää voltin. Toisen.

Joonas pyyhkii kädellään pölyä vaatteistaan. Nousee ylös ja osoittaa vasemmalle puolelleni.

"Sä voit silti olla ystävällinen ja kadota."

"Mutta sä varmaan jo valmiiks tiiät, että mä en oo ystävällinen." hymyilen myhäillen. Tuijotan kiinteästi hänen vasempaa nimetöntään, jossa komeilee sormus. Tuijotan, ja ajattelen sormuksen katoavan. Se häipyy hiljalleen näkyvistä.

Joonas nostaa katseensa ja katsoo minua ensimmäsitä kertaa ilman ivaa katsessaan.

"Niin mä tiiän."

Joonas kääntyy ja alkaa väkertaa jotain. Takkinsa vetoketjua. Kuulen zip-äänen, kun hän avaa vetoketjun.

"Alatsä stripata?"

Joonas mulkaisee minua ja kääntyy varovasti takaisin puoleeni. Hänen jalkansa narskuvat lattialaudoilla, ja tallovat lasinsiruja alleen.
Joonaksen takki on auki, ja hänellä on valkoinen t-paita sen alla. Paitsi että t-paidan keskellä, keskellä Joonaksen rintaa ammottaa musta aukko. Se tuntuu sykkivän sydämen lailla, valuttaen joka tykytyksellä mustaa ainetta Joonaksen lenkkareille.




sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Marttyyrirakkaus - jatkonovelli

Vannoin itselleni ettei minusta tule sellaista säälittävää surkimusta, joka uskottelee olevansa rakastunut.
Vannoin niin, ja olen lupaukseni päällisin puolin pitänyt. Minusta ei tullut sellaista.

Minusta tuli paljon pahempi.



Luodolla

Kyynerpäitä myöten kyyneleissä. Hän on sulkenut kasvonsa käsiinsä, ja tärisee. Kyyneleet ovat sulaneet ripsiin, ja kivinen katse häivähtelee inhimillisyyden tieltä.

"Mitä sä haluat?"

Hätkähdän.

"Sä näet mut?"

Murahdus. Käsi pyyhkii kyyneliä silmäkulmasta, yrittäen valaa takaisin sen kovuuden, johon hän on tottunut. Mihin minä olin tottunut. Mutta nyt tiedän paremmin, paremmin kuin kukaan muu, paremmin kuin hän itsekään.
Kuinka heikko hän onkaan.

"Mä luulin että koska me ollaan mun unessa, mä saisin päättää, olenko mä vain sivustakatselija."

"Et tietenkään! Voi luoja miten typerä sä olet!"

Typerä, sanoo hän. Vaikka ei tarkoita.
Opin Joonaksesta jo kauan sitten, ettei hän tarkoita. Ei hän haluaisi pahaa kellekään. Ei oikeasti. Vaikka sanat sivaltavatkin, ja sattuvat kenties. Se on vain kipua. Hyvin hetkellistä.

"Sä olet kaunis, Joonas."

Voi Luoja. Olenko aina kuulostanut noin kornilta puhuessani vain totta?

"Ja sä ruma kuin aasinperse."

Joonas tönäisee tuolinsa nurin. Hän nuosee ylös ja ravistelee päätään kuin karkottaakseen ärsyttävän kärpäsen. Kyyneleet ovat yhä jähmettyneet poskelle, merkkinä hetken heikkoudesta.

"Painu helvettiin mun unesta."

Hän osoittaa ovea, joka on yhtäkkiä ilmestynyt aivan viereeni. Naristen se raottuu. Kylmä talvi-ilma virtaa sisälle ja Joonas hytisee. Minua ei palella.

Itseasiassa minulla ei ole ikinä ollut yhtä lämmin olo.

"Älä vaan seiso ja toljota! Mene!"

Katsahdan ovea. Tuijotan sitä kiinteästi, ja se pamahtaa kumeasti kiinni.

"Tää on mun uni, joten mä sanelen ehdot."

Joonas on laittanut kätensä rinnalleen ristiin. Mielenosoituksena. Protestina. Siitä, että minä olenkin tilanteen herra. Hän ei katso minua. Kattoa. Ovea. Matonkulmaa. Kaikkea muuta.

"Mitä sä tahot musta?"

Joonaksen ääni on käheä kuiskaus. Ääni eroaa paljon Joonaksen normaalista puheesta, joka yleensä kajahtelee tylynä ja kovaäänisenä seinistä.

"Mä tahon sut."

Voi jumalauta. Kornius jatkuu. Mutta minkä sille voi. Totuus ei ole leipälajini, muualla kuin täällä fysiikanlakien ulottumattomissa.

"No mä en."

KRÄKS.

Jostain kuuluu risahduksen ääniä. Nostan katseeni ylös, ja näen lasikaton.

KRÄKS.

Hiusmurtuma on aiheuttanut ketjureaktion. Lasi alkaa murtua jonkin näkymättömän voiman painosta.

KRÄKS.

"Varo Joo-"



Jatkuu joskus.
Nyt käsi ylös niillä, joilla ei ole hajuakaan mitä juuri tuli luettua. JEE! Niin ajattelinkin.
Osaan olla maailman epäselvin novellinkirjoittaja. Mutta minulla on tässä punainen lanka, ja jopa JUONI, joten ennen kuin hylkäätte blogini, niin odottakaa novellin jatko-osaa. Lupaan että toisesta osasta saa ehkä jotain selville. Enemmän kuin tästä.
Sitäpaitsi kristalliselvät novellit ovat tylsiä. Ne eivät anna lainkaan tilaa ihmisen omalle aivotyöskentelylle. Parasta on epäselvät aukkonovellit, joissa lukijan ensireaktio on "WOOOT", jonka jälkeen "MAYBE tajuan" ja sitten idea tulee selville "AHAAAA".

Yrittäkääs muuten arvailla mistä on kyse? Tai miten asiat kehkeytyvät? Mielenkiintoista olisi kuulla ideoita. :)
Miten itse jatkaisi epäselvää söherrystäni?
(En mitenkään uuno, novellit on typeriä ja sun novellis on idiootein ikinä! - vastauksia ei hyväksytä.)

perjantai 16. marraskuuta 2012

We're getting more and more evil...

Kaikki ovat lähteneet jonnekin hevonkuuseen (Maata Näkyvissä-festareille), mutta minä pysyn iäti uskollisena läppärilleni ja lenkkitossuilleni että pysyn kotona! Nyt voin omistaa viikonlopun kaikelle ratkiriemukkaalle kouluhommalle...

Olen ollut viikon yllättävän hyvällä tuulella. Se hyvä tuuli loppui eilen kun meni parikin asiaa päin hevonpeetä. (Olen kovin mieltynyt nyt hevosiin ja niistä taivuteltaviin voimsanoihin, jotka kuitenkin ovat miedompia kuin kirosanat kuten se emätin.)
Liikunnassa pelattiin eilen koripalloa, ja voi että minä rakastan kaikkia pelejä! Jos kilpaillaan, niin jopa pitsinnypläys muuttuu himottavimmaksi lajiksi ikinä! Koripallossa kuitenkin syke nousee ja hiki virtaa ja kaikkea muuta ihanaa, että sitä on pakko rakastaa, vaikkei pituudeltaan koripallonpelaajaa muistuttaisikaan. En tosiaankaan tiedä mitä teen kun tämä jakso loppuu ja minulla on vain yksi viikkotunti liikuntaa! Vaivun horrokseen ja muumioidun? Kenties. Sillä vaikka tietysti jatkan yhä juoksemista vapaa-ajalla ja tanssitreenitkin pysyvät, niin en pääse mottaamaan ketään koripallolla naamaan enkä tuntemaan sitä voitonriemua tehdessäni pisteen/maalin/syötön/ryöstön/jonkin muun tosi hyvän jutun pelissä. Alkoi juuri tänään harmittaa hirveästi kun en liikuntaretkellekään ilmottautunut, koska liikuntaleirin hinnasta tuli yli satanen. Olen imbesilli, tiedättekös? Olisi pitänyt huutaa huraa, ilmottautua retkelle vielä kun olisin voinut ja vasta MYÖHEMMIN mietiskellä raha-asioita. Miksi piti olla aikuismainen ja peruuttaa koko juttu ajoissa? Ei raha ole ennenkään hirveän suuri juttu ole ollut. Myyn vaikka vaatteet päältä jos niikseen tulee.
Ikävä kyllä tilaisuus oli ja meni, ja nyt itken karvaita kyyneliä.

Itken myös hieman historian esseen numeroa. Okei, se on ysi, mutta koko muukin luokka tuntui saavan ysin! Ja hevonkakka sentään, minä ja kaverini jonka kanssa työn tein, tiedämme enemmän aiheestamme kun koko muu luokka yhteensä!!!! Opiskelin Darfurin kriisiä kuin omaa uskontoani, ja tässäko kiitos? Ruma koukero, jonka naapuriryhmäkin sai puolet vähemmällä ÄO:lla.

Historiantunnilla muutenkin meinasi palaa pinna. Vieressäni istuva TOLVANA jaksoi muistutella silmäkulmassaan olevasta pienenpienestä jäljestä, mustelmasta, tussinjäljestä, mistälie, jonka minä olin eilisessä korispelissä aiheuttanut. Oikeasti, säälittävää! Vaikka minä ehkä satuinkin kivuliaasti silmään kädellä huitaisemaan, niin kasva mieheksi. Kipu on hetkellistä, eikä kukaan sokaistunut. Silti pitää tehdä niin iso numero tuollaisesta.Ainakaan vielä. Jos muistuttelu jatkuu, tartun harppiin.
Sitä paitsi minä en tuon dorkan asemassa muistuttelisi jäljestä, jonka vaivainen, heiveröinen tyttö teki, kun idiootti ei osannut pitää palloa sähläräpylöissään.

Ragerage. Eikös jutun juju ollut että sanoin olleeni hyvällä tuulella? No en ole enää.
Goodbye ja hyvää loppuelämää. Nauttikaa festareista kaikki Jeesushihhulit!

...


Terveisin katkera Jeesushihhuli

tiistai 13. marraskuuta 2012

Du måste flytta på dej

 
 
Flytta flytta flytta flytta
AARGH! Maailman ärsyttävin mutta varmasti täystolloa ihmismieltä eniten koukuttavin keino, toisto!
 
 
Havahduin taas siihen että olen saanut pari lukijaa lisää. Halleluja ja kiitos sille suonenvedolle joka patisti nämä ihanat henkilöt painamaan "Lue blogia"-nappulaa.
Olen nyt niin innostunut vähän kaikesta, joten ajattelin jakaa lyhyillä, ultramoderneilla ja täysin ymmärrettävillä lauseenpätkillä kuulumiseni.
 
Lauantain yrityskeikka meni ihan järkyttävästi! Kesetistä (ultrarääkkikuntopiiri, joka on uusi rakkauteni) lihakset muusina yritin haravoida ja sahata pikkupuita, mutta jotenkin se kävi vähän kankeasti.
 
Lauantai-illlalla kaverin kanssa katsottiin A Dangerous Method-leffa ja höpistiin kaikkea oleellista. On muuten hyvä elokuva. Jos kiinnostuitte psykologian tunneilla Freudista, niin katsokaa leffa ja heti!
 
Maanantai olikin jänskä päivä. Se jännitti etukäteen ihan hirveästi! Mahanpohjassa tuntui semmoinen möykky, ja jalat tärisivät (johtuu kyllä osaksi kesetistä ja meikäläisen huonosta palautumiskyvystä.) koska maanantaina oli pitkästä aikaa Natsipolin Näytelmä ja musiikkikurssin harjoitukset. En tiedä miksi ison lihavan pääni olen sinne kurssille raahannut! Näyttelijäntaitoni rajoittuvat tekohymyyn, joka sekin luonnistuu erittäin huonosti.
Kyseisellä kurssilla pitäisi siis tehdä musikaali, joka esitetään about. koko maailmalle. (Nastolalle)
Ja kyllä, musikaali. Meinasin alkaa itkeä tajutessani että musikaaliin kuuluu tuo kauheus kuin MUSIIKKI, LAULAMINEN, ja kaikki se muu kamala.
Ja koska näyttelijäporukkamme on naisvoittoista (GO FEMINISMI!), oli pulaa toisesta pääosan esittäjästä, Kaunottaren ja Hirviön hirviöstä.
Asiat ajatuvuivat siihen malliin, että nyt jos ei muuta Hirviötä keksitä, niin minä esitän tämän roolin.
JEEEEE! Kai...?
Opettajamme tuntui kuitenkin epäilevältä ja passitti minut musiikinopettajan puheille malliin:
"Enmää usko et tää osaa laulaa mutta kokeile nyt kummiski"
 
...
 
Hei. Oikeasti. Minä. Laulaa. Ei sovi yhtälöön.
 
Ääni täristen kuitenkin laulaa luritin kertosäettä Trudly Madly Deeplystä, ja sitten kehtasivat päin naamaa valehdella että hyvin meni!
Vihaan laulamista. Siis silleen että joku kuulee. Muuten se on kivaa! Vihaan muutenkin musiikkia, vihaan tuota opettajaa, vihaan koko oppianetta, vihaan kaikki jotka ovat jollain tavalla lahjakkaita kyseisessä moskassa. (Minä olen kateellinen, myönnetään. Olisihan se toki kiva, kun suun aukaisisi että sieltä kajahtaisi ilmoille semmoinen Christina Aguilera tai Adele. Mutta oma ääneni on enemmän kuin höyläävän harakan ja narisevan ovenkarmin risteytys.)
 
En siis tiedä yhtään mitä tässä käy. Hirviönä olisi mahtavaa olla (luontainen luonnerooli), joten peukut pystyssä ettei opettaja löysä tuolta tuppukylästä ketään oopperatähteä joka laulaa lurittelee aarioita ruokatunnilla ja jonka suurin unelma on ollut esittää kämäisessä näytelmässä Hirviötä.
 
Tänään oli oppilaiskunnan hallituksen kokous. Olen jo joskus aikoja sitten paapattanut kutsumuksestani hallitusta kohtaan, ja varsinkin sitä puheenkohtajan kuninkaantuolia.
Koulun jälkeen jäin kokoukseen toivoen sitä, että uudet pj:t, rahastonhoitajat ja muut valittaisiin uusiksi, siitä kun on ollut puhe.
Mutta kun EI.
Limukone oli paljon tärkeämpi puheenaihe.
Rehellisesti, jos oppilaskunnan hallitus paneutuisi oikeasti koulua hyödyntäviin asioihin samalla kiihkolla ja innolla kuin LIMUAUTOMAATTIIN, eläisimme paratiisissa.
Mutta limukone tuntui olevan hektisempi aihe kuin koulussamme liikkuva laukkuvaras.
"Ja taas joltain urpolta pöllittiin reppu, mutta hei ei se mitään, sanotaan sille että osta EDiä Hallituksen LIMUAUTOMAATISTA!"
 
Kaatakaa limut housuihinne. Tulisi jotain elämää sinnekin. Haha.
 


perjantai 9. marraskuuta 2012

Dancing is fun!

Pointsit meikäläiselle otsikon omaperäisyydestä!

No niin, kaiken hauskuuden jälkeen asiaan. Pidin tänään elämäni ensimmäisen tanssitunnin. Olen siis jo tanssinut kuusi vuotta (tanssin nyt seitsemättä) ja olen aika kökkö siinä. Show-tanssista on kyse, ja se on aiheuttanut minulle useamminkin kuin kerran harmaita hiuksia ja itkuisia silmiä.
Silti rakastan sitä. Hah. Kaikista parhaimpiin juttuihin maailmassa (myös ihmisiin) minulla on intohimoinen viha-rakkaussuhde. Myös tanssiin.
Nyt se on tänä vuonna sujunut hyvin! Olen oppinut tunkemaan takarivistä hieman edemmäs, ja nyt minä jopa NÄEN mitä liikkeitä opettaja näyttää. JEE! (Ennen juttu oli siis suurinpiirtein kuin rikkinäinen puhelin. Pienessä salissa yli parikymmentä tyttöä tanssii kuin viimeistä päivää, ja ilma on täynnä viuhtovia käsiä, jalkoja ja muita raajoja. Takarivistä on kertakaikkisen MAHDOTON nähdä eturiviin, missä opettaja liikkeet näyttää, joten liike kulkee kuin rikkinäisessä puhelimess viesti rivien lomitse. Jos ensimmäinen rivi tekee opettajan johdolla hyppyjä, takarivissä urpot kuten minä, luulevat tekevänsä oikein ja vetävät jotain aivan muuta.)
Olen siis kehittynyt. Hell yeah, mutta siitä en ajatellut puhua, vaikka kuinka rakastankin kehua itseäni ja taitojani. (haha)
Meillä oli tänään LI7- kurssilla eli Fitness ja tanssi-kurssilla lukiossa vuorossa vihdoin viimein tanssia. Opettajamme ei osaa tanssia (Hyvin palkattu tyyppi Natsipoli!), joten lupauduin tekemään meille tanssitunnin, nyt kun kerran ehkä osaan tanssia.
Kaverin kanssa tehtiin alkulämppä, ja sitten suunnittelin ensimmäisen oman koreografiani, jonka kirjasin muistiin. Se oli Lady Gagan Marry the Night-biisiin, ja oi että rakastin sen sarjan työstämistä! Olihan se alkuun vähän kökköä ja tyhmää yrittää huitoa jotenkin saaden kauniita koreografioita aikaan, mutta kunhan aikani sitä työstin, tuli siitä jopa ihan JEES!
Vähän jänskätti sitä liikkaryhmän tytöille vetää, mutta kun huomasin, että opetukseni toimi, ja sarjasta vaikutettiin tykkäävän, aloin oikeasti rakastua hommaan. Okei, silloin vasta ihastuin. Rakastuin siinä vaiheessa kun vedin tytöille vatsalihassarjaa ja yksi huusi: "SÄ OOT SAIRAS PINJA!" Silloin tuli hyvä mieli!
Ja liikunnanopettajamme (eri kuin tuo ei tanssitaitoinen) kysyi minua tekemään myös LI2-kurssille tanssisarjan. Olin niin iloinen että olisin voinut hyökätä opettajan kaulaan!(Kuulostipa aggressiiviselta. Ihan kuin vamppyyri. Mutta tarkoitin siis halaamista)
Puhuttiin muutenkin opettajan kanssa liikunnasta ja omasta kunnon kohoamisesta. Oli ihana saada kuulla omasta muutoksestaan kehuja joiltakin muiltakin kuin pään sisäisiltä ukkeleilta, jotka kylläkin yleensä dissaavat vaan.
Nyt on vain ihana miettiä seuraavaa sarjaa LI2-tunnille. Alan kääntyä Sweer Dreams(Are made of these) - kasarijytkyyn. Mutta olo on mitä mahtavin! Lihakset ovat muussina toissapäiväisesti tunnin mittaisesta rääkkikuntopiiristä, mutta tämä on mahtavaa kipua! Ja huomenna on yrityksemme Helppi NY:n ensimmäinen keikka. Jänskättää, mutta minusta tuntuu että kyllä siitä selvitään. On semmoinen supernainen-fiilis :)