Veto.
Veto.
Hengitän ilmaa keuhkoihin.
Puhallan kuplina veteen.
Veto.
Potku.
Potku.
Loputtomasti vettä silmieni edessä. Se liplattaa, pärskii rauhattomasti altaan reunoille. "Päästäkää minut pois!" se tuntuu kirkuvan. Loputtomassa vankilassaan vesi velloo, ja minä vedän yhä uudestaan ja uudestaan keuhkot täyteen ilmaa.
Minun on pakko saada ilmaa, muuten hukun veteen.
Muuten muutun tuoksi vellovaksi, märäksi kyyneleitten mereksi, ja jään vangiksi. Pakokauhu.
Potkin jalat irti vartalostani. Kauhon henkeni edestä vettä.
Läpsäisen kämmenpohjalla altaan reunaan huutaen. Minä huudan, mutta en itse kuule sitä. Tunnen kädet, jotka takertuvat kainaloitteni alta ja vetävät minut ylös altaasta, ylös vedestä, ylös rauhattomuudesta.
Kädet päästävät minusta irti, antavat minun pudota polvilleni altaan reunalle. Ääniaallot iksevät vasten kalloani, mutten kuule vieläkään mitään.
"KIIA! KIIA? Mikä helvetti hätänä? Kiia?"
Ääni on hätäinen, täynnä huolta ja sääliä tihkuvaa kysymysten tulvaa. Avaan suuni ja saan vihdoinkin ääntä ilmoille. Ääntä jonka kuulen itse. Ääneni tärisee, ja se höylää pahasti.
"Mä olin ih-an va-varma et mm-mä hukun..."
"Et sä ollut hukkumassa. Sun uintis näytti hyvältä."
"Nä-näytti vai?"
Uskomatonta. Tajuni alkaa vasta palautua normaaliin tuosta äskeisestä sekavasta unenomaisesta tilasta, ja ainoa ajatus joka tajuntaani mahtuu, on se, miten minua kehuttiin juuri.
Ei se kehu, vaan se, kuka sen sanoi.
"Kiitos Joonas"
Joonas tuijottaa minua kulmiensa alta kuin mielipuolista.
Okei, nyt kyllä tuntuu olo aika mielipuoliselta. Käännän päätäni ja näen että muu uintijoukkue on noussut altaasta ja jäänyt tuijottamaan minua. Katsahdan uudestaan Joonakseen, joka muodostaa huulillaan sanat:
ULOS. NYT.
Rullaan Joonaksen tuolilla ympäri toimistoa katsellen pokaaleja ja mitaleja seinällä ja hyllyllä. Tämä huone kuuluu jollekin aivan saakelin hyvälle uimarille.
Niin, Joonakselle.
Niin, ja minä rullaan. Tiedättehän te rullilla varustetut toimistotuolit? Parasta maailmassa.
Nappaan pöydänkulmasta ja huitaisen itseni vauhtiin. Ilma viuhahtaa ympärilläni, ja minua hieman pyörryttää. Mutta ei liikaa. Sopivasti.
"Mitä helvettiä sä teet?"
Kompuroin pystyyn kaataen tuolin. Rullat jäävät rullaamaan ilmaan.
"Moi Joonas"
Joonas pyörittelee päätään ja sujahtaa ohitseni nostamaan tuolin takaisin paikalleen. Hän istahtaa siihen.
"Missä mä nyt istun?"
Joonas vain tuijottaa kulmiensa alta, otsa rypyssä ja käsivarret ristissä rinnalla.
"Jaa. Vai niin."
"Mitä ihmettä sä sähelsit tänään?" Joonas tiuskaisee kiivasti ja mulkoilee minua kuin olisin ryöstänyt juuri uimaseuran kassan. Jos Joonas jatkaisi mulkoilua, minä vielä RYÖSTÄISIN kassan. Ja vähän muutakin.
"Mulla oli tunne, että mä hukun. Piste. Montako kertaa pitää sanoa yksinkertainen juttu?" Tiuskaisen takaisin, hieman kökösti kylläkin. En ole tottunut tähän julmuuteen, jossa Joonas elää.
"Ja btw, puhu vähän ystävällisemmin! Sä oot sentään mun valmentaja." mutristan huuliani ja yritän katsoa Joonasta murhaavasti.
"Onksul joku allerginen reaktio kun sun silmät nykii?"
Paskat. Hyvin menee.
"Ei oo."
"Ja mitä siihen sun hukkumisees tuli, tottakai mä ymmärrän jos sä olisit hukkunut. Mutkun sä vedit niin perkeleen hyvin, puhtain vedoin. Niinku aina! Kyl mä tiiä miltä hukkuva ihminen näyttää, usko pois. Sä näytät nytkin enemmän hukkuvalta ku äsken altaassa." Joonas on puristanut kämmenensä nyrkkiin reisilleen.
"Kiitos."
"Ei ollu kohteliaisuus."
"Ei mullakaan."
"Täh?"
Voi helvetti. Kunpa joku olisi opettanut minulle kuinka Suomea puhutaan!
"Oikeasti Kiia. Mikä on?"
Nielaisen. Huokaisen. Pyörittelen silmiäni. Kaikki maailman teatraaliset eleet samaan syssyyn.
"Mulla ei oo mikään. Tutkituta sä pääs ja tuu sitten vasta pätemää!"
"Mitä mä nyt oon pätemässä?"
"Sitä kuinka...kuinka....kuinka sä tiiät miltä hukkuva näyttää!"
"Mitä vittua?"
"Sitä vittua."
Villi idea hyökkää päähäni. Julma sellainen, törkeän huono.
"Vaimos vittua." tokaisen.
Luodolla
Hiivin taas itkevän olion luo. Hän piirtelee sormenpäillä kuvioita pöytään, siinä olevaan pölykerrokseen.
Joonas kääntyy puoleeni ja mulkaisee murhaavasti.
"Taasko sä?"
"Minäpä minä. Oliko jo ikävä?"
Joonas murahtaa ja pamauttaa päänsä pöytään.
"Oli."
Sydämeni hypähtää. Heittää voltin. Toisen.
Joonas pyyhkii kädellään pölyä vaatteistaan. Nousee ylös ja osoittaa vasemmalle puolelleni.
"Sä voit silti olla ystävällinen ja kadota."
"Mutta sä varmaan jo valmiiks tiiät, että mä en oo ystävällinen." hymyilen myhäillen. Tuijotan kiinteästi hänen vasempaa nimetöntään, jossa komeilee sormus. Tuijotan, ja ajattelen sormuksen katoavan. Se häipyy hiljalleen näkyvistä.
Joonas nostaa katseensa ja katsoo minua ensimmäsitä kertaa ilman ivaa katsessaan.
"Niin mä tiiän."
Joonas kääntyy ja alkaa väkertaa jotain. Takkinsa vetoketjua. Kuulen zip-äänen, kun hän avaa vetoketjun.
"Alatsä stripata?"
Joonas mulkaisee minua ja kääntyy varovasti takaisin puoleeni. Hänen jalkansa narskuvat lattialaudoilla, ja tallovat lasinsiruja alleen.
Joonaksen takki on auki, ja hänellä on valkoinen t-paita sen alla. Paitsi että t-paidan keskellä, keskellä Joonaksen rintaa ammottaa musta aukko. Se tuntuu sykkivän sydämen lailla, valuttaen joka tykytyksellä mustaa ainetta Joonaksen lenkkareille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti