Marttyyrirakkaus - jatkonovelli

Vannoin itselleni ettei minusta tule sellaista säälittävää surkimusta, joka uskottelee olevansa rakastunut.
Vannoin niin, ja olen lupaukseni päällisin puolin pitänyt. Minusta ei tullut sellaista.

Minusta tuli paljon pahempi.



Luodolla

Kyynerpäitä myöten kyyneleissä. Hän on sulkenut kasvonsa käsiinsä, ja tärisee. Kyyneleet ovat sulaneet ripsiin, ja kivinen katse häivähtelee inhimillisyyden tieltä.

"Mitä sä haluat?"

Hätkähdän.

"Sä näet mut?"

Murahdus. Käsi pyyhkii kyyneliä silmäkulmasta, yrittäen valaa takaisin sen kovuuden, johon hän on tottunut. Mihin minä olin tottunut. Mutta nyt tiedän paremmin, paremmin kuin kukaan muu, paremmin kuin hän itsekään.
Kuinka heikko hän onkaan.

"Mä luulin että koska me ollaan mun unessa, mä saisin päättää, olenko mä vain sivustakatselija."

"Et tietenkään! Voi luoja miten typerä sä olet!"

Typerä, sanoo hän. Vaikka ei tarkoita.
Opin Joonaksesta jo kauan sitten, ettei hän tarkoita. Ei hän haluaisi pahaa kellekään. Ei oikeasti. Vaikka sanat sivaltavatkin, ja sattuvat kenties. Se on vain kipua. Hyvin hetkellistä.

"Sä olet kaunis, Joonas."

Voi Luoja. Olenko aina kuulostanut noin kornilta puhuessani vain totta?

"Ja sä ruma kuin aasinperse."

Joonas tönäisee tuolinsa nurin. Hän nuosee ylös ja ravistelee päätään kuin karkottaakseen ärsyttävän kärpäsen. Kyyneleet ovat yhä jähmettyneet poskelle, merkkinä hetken heikkoudesta.

"Painu helvettiin mun unesta."

Hän osoittaa ovea, joka on yhtäkkiä ilmestynyt aivan viereeni. Naristen se raottuu. Kylmä talvi-ilma virtaa sisälle ja Joonas hytisee. Minua ei palella.

Itseasiassa minulla ei ole ikinä ollut yhtä lämmin olo.

"Älä vaan seiso ja toljota! Mene!"

Katsahdan ovea. Tuijotan sitä kiinteästi, ja se pamahtaa kumeasti kiinni.

"Tää on mun uni, joten mä sanelen ehdot."

Joonas on laittanut kätensä rinnalleen ristiin. Mielenosoituksena. Protestina. Siitä, että minä olenkin tilanteen herra. Hän ei katso minua. Kattoa. Ovea. Matonkulmaa. Kaikkea muuta.

"Mitä sä tahot musta?"

Joonaksen ääni on käheä kuiskaus. Ääni eroaa paljon Joonaksen normaalista puheesta, joka yleensä kajahtelee tylynä ja kovaäänisenä seinistä.

"Mä tahon sut."

Voi jumalauta. Kornius jatkuu. Mutta minkä sille voi. Totuus ei ole leipälajini, muualla kuin täällä fysiikanlakien ulottumattomissa.

"No mä en."

KRÄKS.

Jostain kuuluu risahduksen ääniä. Nostan katseeni ylös, ja näen lasikaton.

KRÄKS.

Hiusmurtuma on aiheuttanut ketjureaktion. Lasi alkaa murtua jonkin näkymättömän voiman painosta.

KRÄKS.

"Varo Joo-"



Jatkuu joskus.
Nyt käsi ylös niillä, joilla ei ole hajuakaan mitä juuri tuli luettua. JEE! Niin ajattelinkin.
Osaan olla maailman epäselvin novellinkirjoittaja. Mutta minulla on tässä punainen lanka, ja jopa JUONI, joten ennen kuin hylkäätte blogini, niin odottakaa novellin jatko-osaa. Lupaan että toisesta osasta saa ehkä jotain selville. Enemmän kuin tästä.
Sitäpaitsi kristalliselvät novellit ovat tylsiä. Ne eivät anna lainkaan tilaa ihmisen omalle aivotyöskentelylle. Parasta on epäselvät aukkonovellit, joissa lukijan ensireaktio on "WOOOT", jonka jälkeen "MAYBE tajuan" ja sitten idea tulee selville "AHAAAA".

Yrittäkääs muuten arvailla mistä on kyse? Tai miten asiat kehkeytyvät? Mielenkiintoista olisi kuulla ideoita. :)
Miten itse jatkaisi epäselvää söherrystäni?
(En mitenkään uuno, novellit on typeriä ja sun novellis on idiootein ikinä! - vastauksia ei hyväksytä.)