Yhtä en saa (novelli)

Anna silitteli kädessään olevaa veistä. Sen sileää, viileää, terävää pintaa. Hän raapaisi sillä sormeaan, mutta mitään ei tuntunut. Hän halusi tuntea jotain sen tyhjyyden tilalla, mikä oli kiristänyt hänen sisimpäänsä jo vuosia. Se tyhjyys imaisi tunteet mukaansa, se sai Annasta onton ja kolkon, tärisevän ihmisriekaleen, jolla ei ollut tarpeeksi voimaa itkeä tai iloita.
Anna katsoi vierellään nukkuvaa naishahmoa, jonka vaalea tukka muodosti kurimuksen lailla pyöriviä pyörteitä tyynylle.
Anna silitti veitsellä naisen poskea. Hän ei tuntenut mitään, ei nähnyt muuta kuin veitsen ja posken, marmorisen ihon.
Hän vei veitsen kaulalle, ja painoi hiljaa. Verinorot alkoivat valua naisen kaulalta tyynylle. Anna tunsi vain kurkkuaan kuristavan tyhjyyden.
Vinkumista. Huohotusta.


Hiljaisuus.

Anna itse vinkaisi. Hänen jäsenensä olivat kauhusta jähmettyneet. Mitä hän oli tehnyt? Raskain askelin, minuuteilta, tunneilta tuntuvien sekunttien jälkeen hän oli juossut makuuhuoneen ovelle. Hän kääntyi katsomaan valkeaa naista. Anna huusi, kirkui, mutta ääntä ei kuulunut. Valkoinen valo imaisi kaiken, ja Anna kyyhötti polvillaan tyhjyydessä, katsellen elottomia silmiä. Ne tuijottivat kattoon, kylminä. Kaula veren peitossa.

Pärskähdys.

Anna räväytti silmänsä auki.
Saatana.
Hiki virtasi noroina hänen otsallaan. Paljas selkä oli liimautunut lakanaan ja suussa maistui veri. Hän nosti sormensa ja nuolaisi. Sormeen jäi pienoinen verivana. Kiva. Hän oli taas puraissut kieleensä nukkuessaan.
Jos tällaista sairasta menoa voisi nukkumiseksi kutsua. Jo kolmas kerta sama uni, samat sairaat piirteet. Anna hieroi otsaansa ja tunsi orastavan päänsäryn ohimoilleen hiipivänä kipinänä. Hän tunsi itsensä täysin, kaikin puolin, täydellisen, sairaaksi.
"ANNAA! YLÖS!"
Saatana.


"Tää saattaa kuulostaa omituiselta, mutta ootsä ikinä nähnyt...ööö...sairaita unia?"
Anna maleksi koulun käytävällä päänsärky jyskyttäen. Hänen vieressään tummatukkainen, pitkänhuiskea poika pureskeli kynsiään. Anna tuijotti poikaa kiinteästi silmiin, joka onnistui suhteellisen huonosti, ottaen huomioon Annan ja pojan kolmenkymmenen senttimetrin pituuseron. Yritä siinä olla vakuuttava, kun puhelet ihmisten vatsoille ja rintakehille.
"Emmä tiiä. Miten nii sairaita?" poika mutisi, pureskellen yhä vasempaa peukaloaan. Anna kurtisti kulmiaan. Mikä into oli pureskella kynsiään. Ällöttävää.
"Siis emmä tiiä. Sillä lailla mielipuolia unia, joissa sä vaikka teet jotain mitä et ikinä normisti tekis?"
Poika naurahti hiljaa ja Anna katseli kun viimein, VIIMEIN, hän heilautti kätensä taskuunsa. Raapisi mielummin pallejaan kuin pureskelisi kynsiä, Anna ajatteli ja piiskasi samalla itseään ajatuksesta. Äh, eipäs. Ihanaa, ihanaa, hän hoki itselleen.
"Emmä muista mun unia." poika murahti ja katsoi viimeinkin Annaan päin. Siniset silmät tapittivat Annaa. Silmiä, huulia. Kasvoja. Harhailivat alaspäin, kaula-aukkoon. Anna ei jaksanut edes välittää.
"Kai sä nyt joskus!?" Anna oli turhautunut. Pojan kanssa puhuminen oli aina yhtä tuskaa. Vastauksia sai onkia kuin kastematoja jäisestä maasta hallan jäljiltä. Ei mitään ideaa. Vastaukset olivat lyhyitä, ilmeettömiä, kipinättömiä.
Eipäs, ajatteli Anna nopeasti. Ei, ihanaa, ihanaa.
Poika nosti katseensa uudelleen yläilmoihin ja oli miettivinään. Ei sen päässä kulje muuta kuin sahajauhoja ja alastomia tyttöjä, Anna ajatteli.
Eipäs. Hups. Ei, ei noin. Näin. Hiljaa, Anna. Ihanaa tämä. Ihanaa kävellä kahdestaan. Ota sitä kädestä kiinni, ihanaa.
Anna tarttui haparoiden poikaa kädestä. Poika katsahti Annan kättä nopeasti sivusilmällä, sitten nappasi käden karhumaiseen kouraansa. Hikiseen, lämpimään. Voi vittu, Anna tajusi. Tämän käden kynsiähän se ääliö pureskeli.
EI SE OLE ÄÄLIÖ ANNA. Annan teki mieli hakata päätään seinään. Ei, ei kukaan ajattele näin.
Ei poikaystävästään.
Jimi on ihana, Anna syötti itselleen mantraa kuin uskontunnustusta. Jimi on ihanin. Jimi on viisas, järkevä, ja kohta se sanoo jotain kivaa, fiksua, lohduttavaa. Jimi on ihana.
Poika, Jimi nieleskeli ja lopulta raapi otsaansa.
"No?" Anna kysyi kärsimättömänä. Jimi katsahti häntä ja avasi suunsa sanoakseen...
"Mä taidan käydä paskalla."


Turhautuneena, täysin vittuuntuneena Anna sulki itsensä vessakoppiin. Hänen teki mieli itkeä, itkeä ja huutaa. Hän tuijotti itseään peilistä ja mutristi suutaan. Rypisti otsaansa, yritti näyttää kärsivältä.
Tulos oli kaikkea muuta. Jos mieliala ei olisi ollut niin turhautunut ja ärsyyntynyt, Anna olisi naunut. Hän näytti ilmavaivaiselta opossumilta.
Mikä siinä oli, kun Anna ei saanut kyyneliä tuleviksi. Anna oli jo kaksi viikkoa yrittänyt saada itsensä itkemään. Täysin turhaan. Hän oli katsonut Titanicin kaksi kertaa putkeen, muttei voinut sille mitään että elokuva huvitti häntä enemmän kuin suretti. Hän oli kuorinut sipulia. Se oli toki saanut aikaan kyyneleitä, mutta Anna ei silti iteknyt. Sipuli-itku oli kaikki mitä hänestä lähti, ja se tuntui säälittävältä.
Anna kuitenkin halusi itkeä. Häntä itketti, hän oli sekaisin, hän oli eksyksissä. Hän ei vain tiennyt minne oli eksynyt.
Anna nojasi päätään viileää kaakelia vasten. Hellitä jo päänsärky, minä pyydän.


"ANNAAA! Autatko viipaloimaan tomaatit?" Annan äiti karjui Kari Tapion soinnukkaan äänen yli. Anna hieroi otsaansa ja nappasi toisen Buranan kitaansa veden kanssa. Ällöttävä tabletti juuttui kurkkuun ja Anna yski.
"ANNAAA!" äiti huuteli yhä ja napsautti kiertoilmauunin päälle. Liedellä oleva seos, mikä lie myrkkypaistos, kiehui ja kuohui yli. Höyry lämmitti keittiön sameaksi saunaksi.
Anna yskien juoksi keittiöön. Hänen äitinsä avasi juuri ikkunaa ja yritti tehdä jotain nopeasti, ennen kuin...
PIIPIIPIIPIIPII
"Perkele. Anna avaa toi toinen ikkuna."
Anna teki työtä käskettyä, kakistellen yhä kurkkuaan. Hän työnsi ikkunan auki ja hengitti raikasta pakkasilmaa keuhkoihinsa. Yskien, mutta raikasta ilmaa se silti oli.
"Miks sä kokkaat äiti? Sä et ikinä kokkaa." Anna kysyi viipyillen yhä ikkunan äärellä välttääkseen uuden yskimiskohtauksen, tällä kertaa äidin keitosten aikaansaaman.
Annan äiti vilkaisi Annaa ja pyyhkäisi kurittoman hiussuortuvan korvan taa. Hän hymyili kuin Naantalin aurinko ja Annan teki mieli kirkua. Äidin ärsyttävä teinimäisyys paistoi kilometrien päähän. Hän nimittäin arvasi, mitä oli tulossa.
"Markku tulee kylään!" hän hihkaisi.
Anna puhkesi uuteen yskäkohtaukseen.


Siniset, lempeät ja ystävälliset silmät tuijottivat Annaa pöydän toiselta puolelta. Anna tunsi punastuvansa. Hän hengitti katkonaisesti ja yritti vältellä suoraa katsekontaktia pöydän toisella puolella istuvaan mieheen. Turhaan. Silmät lassosivat Annan ja napittivat häntä niin vilpittömän uteliaasti, niin nälkäisen kiinteästi. Susi lampaan vaatteissa.
"No, miten meni koulussa?" mies kysyi ja haukkasi pakastepitsaansa. Ilmekään ei värähtänyt, vaikka pitsa oli sisältä kohmeessa. Anna puri huultaan. Aukaisi suunsa, muttei tiennyt mitä sanoa. Sulki sen, hymyili ujosti. Avasi taas.
"No katos katos, tyttöhän on aivan hämmentynyt, ootsä syöttäny sille keitoksias Maria?" mies sanoi ja iski silmää Annalle.
Älä tee noin. Kiltti.
Annan äiti, Maria naurahti ja siemaisi viiniään. Hän nojasi käsiinsä ja sanoi jotain. Yhdentekevää, Anna ajatteli.
Yhdentekevää kaikki, kun sinä olet siinä.
Mies tuijotti Annaa hätkähdyttävien silmiensä takaa. Hän käänsi päättään, silitti niskaansa ja venytteli. Piktät sormet kiertyivät pian viinilasin ympärille ja veivät lasin huulille.
Annaa kuumotti, kun hän katseli miehen juovan viiniä. Huulet pusertuivat lasin reunalle hennosti, ja viini virtasi.
Älä tee noin. Kiltti.
Annan äiti jatkoi puhettaan. Mies vastaili, silmät yhä naulittuina Annaan. Ne kysyivät kaiken. Ne arvasivat kaiken. Ne muistivat kaiken.
Anna raotti huuliaan ja toivoi, että mies pystyi lukemaan hänen vaietuilta huuliltaan avunhuudon.
"Anna, onko kaikki hyvin?" Maria kysyi ja kosketti Annan olkapäätä hennosti. Anna kääntyi vastahakoisesti äitinsä puoleen.
"Mun pitää käydä. Tuolla." hän sanoi ja nousi nopeasti tuoliltaan.

Anna kyhjötti vessan oveen nojaten. Hänen päänsä oli sekaisin, hän tahtoi itkeä tuskasta. Hän tahtoi nauraa onnesta. Nämä kaksi tunnetta olivat kietoutuneita toisiinsa. Miehen näkeminen toi hänelle molemmat, sairaalla, kieroutuneella tavalla.
"Anna, onko kaikki hyvin?"
Matala ääni, hienoisesti nouseva intonaatio, lämmin kysymys, huolestunut sointi.
Anna katsoi, kun Markku, äidin poikaystävä, kolmekymmentäviisivuotias psykologi katseli häntä metrin päästä, seinään nojaten. Ei liian kaukana, ei liian lähellä. Liian turvallinen, Anna ajatteli.
Liian ihana.
"Ei oo."
Markku hieroi parransänkeään ja katsoi yhä Annaa hievahtamatta.
"Tahtoisitsä puhua siitä?"
Puhua. Siitä. Taas. Niin kuin aina. Anna ja Markku puhuivat paljon. Anna puhui, vuodatti näkymättömiä kyyneleitään ikuiseen virtaan. Markku kuunteli ja katsoi jäänsini silmissään. Lämmin läsnäolo. Ihanuus.
Lämpö. Kauneus. Turva, jota äiti ei ollut koskaan osannut antaa. Poskien helotus. Kihelmöivät sormet, hakkaava sydän.
Markku otti askeleen eteenpäin ja kahmaisi Annan syliinsä. Isällisellä, psykologin tavoin. Lämmin.
Ihana.
Ja siinä kaikki.
Annan silmiä kirveli. Tämä kaikki oli hänen, muttei ikinä ollutkaan. Ei täysin, ei kuten hän olisi halunnut.

"Jimi? Ootsä siellä? Hyvä. Emmä...mä tahdoin vaan sanoa, et mäkin rakastan sua. Oikeesti rakastan."
Anna katsoi ikkunasta heijastuvaa kuvaa. Olohuone. Markku ja äiti.
Kuole, ämmä. Veit multa kaiken. Anna puheli hajamielisesti puhelimeen, ilmeettömänä, katkerana.
"Joo, rakastan mä. Nähään joo. Mä tuun sinne."

Koska suru koukuttaa

 

Ihminen on hyvin angstinen, haven't you heard. Etsii hyvin monista asioista nurjia puolia, kääntää joka hopeareunan sadepilven varalta.

Itse olen ainakin tällainen. Ja todella, todella monet kaverini. Tässä yhteiskunnassa ja sosiaalisessa yhteisössä on menossa näkömätön ja kuiskattu kilpailu, kenen kurjuus on suurinta. Sitä ei esitellä kuin uusia pareja korkokenkiä tai uutta hiusmallia. Se ujutetaan puheeseen eleillä, tyhjällä katseella ikkunasta ulos, nykivällä askelluksella ja roikkumaan jäävillä lauseilla. Tämä on kuitenkin jostain syystä vielä ilmeisempää kuin se, jos sanottaisiin vain mikä kaikki on "mun paskassa elämässä paskaa."

Ja kaikessa nurinkurisuudessaan tuo suorapuheisuus ei ehkä kenties olisi niin ärsyttävää, kuin tämä nykyinen kulman takana nyyhkiminen ja tekopirteä feikkihymy, jolla huudetaan syömishäiriötä, ihmissuhdeongelmia ja itsetuntorippeitä.

Se on katu-uskottavampaa uskotella, että elämässä on ainakin JOTAIN pielessä. Jos olet ihminen, jolla kaikki rullaa eteenpäin niin kivasti, sinut yleensä leimataan ärsyttäväksi neiti täydelliseksi. Miksi? Koska kateellisuus.

Ihmettelen etten ole törmännyt tähän missään psykankirjassa ihan ilmiönäkin. Hylätyille lapsille on kehitelty kiintymyssuhdeteoria, joten ihmettelen ettei angstiselle teinille ole tehty omaa teoriaansa.

Tämä tuntuu kuitenkin aivan saatanan järjettömältä. Onnellinen ei saa olla, aina pitää etsiä jotain paskaa elämästään. Mutta ei saa myöskään olla paskassaan vellova itkuvyyhti.

Nykyteinin normaali on siis kai sopivan angstinen. Sellainen, joka selviää arjesta, vaikka varjelee syvällä sydämessään olevia haavoja.

 

Guess what, you can go and fuck yourselves.

 

Miksi niitä haavoja täytyy varta vasten etsiä, kääntää joka ikinen lapsuudenmuisto ja nykyisyyden ihmissuhde. Miksi vitussa ihmiset haluavat olla SURKEITA.

On siinä ihmisen itsekkäässä "huomatkaa minut"- huudossa taustalla myös hieman empatiaa. Olisihan vähän tökeröä kertoa tyypille, jonka marsu jäi auton alle, että oj då, meikäläinen voitti lotossa.

 

Oikeasti.

Se salaisuus niissä haavojen etsimisessä on oikeasti se, että kun niitä tarpeeksi etsii, ne myös saa. Itseään toteuttava ennuste periaatteessa. Jos tarpeeksi kovasti tahdot olla ikisinkku ja itkeä yksipuolisessa rakkaudessasi, niin luuletko että se itku ja itsesääli saa jonkun ryntäämään syliisi?

Kaikessa, niin kaikessa, saamme syyttää itseämme.

Nyt minulla on kiire nuolemaan haavojani ja itkemään tyynyyn.

Niin mitä muka?

Elämääni. Sehän on. Niin kamalaa.

 

 

 

Sarkastisen saarnan jälkeen hieman loppukevennystä!

 

 

 

 

 

 

hahaha.