Kommunikaatiovaikeuksia

Tajusin eilen illalla taas, jälleen kerran sen, etten osaa käyttäytyä kunnolla, oikein, niin kuin pitäisi. En ainakaan ihmisten kanssa. (Tosin manaattien tai muiden kanssa en ole kokeillut. Mistä sitä tietää jos sukulaissielu joka puhuu samalla taajuudella odottaa siellä valtameressä sinivalaan muodossa?)
Kuitenkin, ihmisten kanssa puhuminen on jotenkin niin karmaisevan vaikeaa. Elehtiminen, oikeastaan pelkkä oleminen.
Miksi aina käy niin, että sattuu vahingossa satuttamaan niitä rakkaimpiaan kaikista pahiten? Onnistuu sanomaan ne kaikista piikikkäimmät kommentit parhaille ystävilleen.
Otsaani pitäisi tatuoida jokin tatuointi, joka varoittaa ihmistä ennalta. Jokin "mitä enemmän vittuilen sinulle, sitä enemmän pidän sinusta" -fraasi kaiketi. Koska muuten, huom. puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sattuu karkottamaan ne vähäisetkin rakkaat siitä ympäriltä. Ja jos joskus kuolen yksin, en tahdo elää yksin. Vaikka itsenäisyyttä ja hällä väliä-asennetta täällä kuulutankin, niin ei ihminen pärjää ilman muita ihmisiä. Sitä tekee hidasta ja kivuliasta kuolemaa, etsien sielunsiskoja, täydellistä yhteiysymmärrystä. Mutta siihen turhautuu, koska täydellistä yhteisymmärrystä ei ole.
Olisi vain näitä tavallisia ihmisiä.
Jotka satun karkottamaan vasten tahtoani ympäriltäni. Hemmetti, eikö luonteelle voisi olla on/off-nappulaa? Tahdon olla vähemmän piikikäs niille joista oikeasti välitän!
Ja heitä on oikeasti aika paljon. Ihmisiä joista välitän. Tällä ironisella kommentoinnilla ei vaan oikein pääse puusta pitkälle, sillä nämä ihmiset eivät enää pian välitä minusta. Vain koska oma kommunikaatiomenetelmäni on piilovittuilla niin paljon kuin sielu sietää! Se vain tarkoittaa että hitto kun olet mahtava tyyppi!
Mitä pahemmiksi kommentit käyvät, mitä enemmän hoen nimeäsi tahallani loukkaavissa yhteyksissä...sitä enemmän tykkään sinusta!
Käänteispsykologiaa siis. Sovelletaan sitä toisiimme niin minulla on paljon helpompaa.


(HMM. Sitten toinen juttu. Muselta ilmestyi levy, The 2nd Love. Erilaista, tosi erilaista jotenkin. Tulee mieleen Skrillex. Kaukaisesti.)

Varoitus. Järjellistä tekstiä ei löydy täältä.

Ensinnäkin, en häpeile yhtään etten ole päivitellyt tätä homeista blogia edellisen tunteenpurkauksen jälkeen. Kuulkaas, maailmassa on paljon tärkeämpiäkin juttuja kuin blogi, nimittäin LUKIO!
(Jos ette ymmärtäneet mehevän ironian sävyä joka suorastaan pirskahtelee katkeruutta, niin sanonpa suoraan: lukio on peestä.)
Elämä valuu suorastaan hukkaan siellä vapaaehtoisessa kidutuslaitoksessa penkkiä kuluttamassa. Olisi niin paljon mitä tahtoisin juuri nyt tehdä, sen sijaan että lsitaan demokratia pros and cons  -listaa ja kertaan kristinuskon hajaantumista johonkin joka suoraan sanottuna kiinnostaa yhtä paljon kuin kasa kakkaa.
Tahtoisin shoppailla. Olen rakastunut vaatteisiin, muotiin ja tyylittelyyn, tietynlaiseen taiteiluun eri tyylien ja lookkien välillä. Joku voisi sanoa että huh, kuinka pinnallista. Minä sanon huh, kuinka aivollista! Moni ei arvaakaan että muotialalla tarvitaan enemmän aivokapasitettia kuin useimmilla aloilla. Luovuutta pitää olla aikaimoinen paketti takataskussa, samoin loogista päättelykykyä. Hei dorkat, fashion is not for idiots.
Tahtoisin lenkkeillä. Teen sitä jo nytkin, mutta harvemmin kuin pari viikkoa sitten. Kuntokurssiin koulussa kuuluu kunnon nostaminen, ei sen vähentäminen. Vaikka toisaalta kolme kertaa viikossa juoksulenkki on ehkä ihan meedium joillekuille. Mutta parempaankin pystyy!
Tahtoisin katsella aivoja pehmittäviä romanttisia leffoja. KYLLÄ, juuri niitä joita sydämeni pohjasta halveksin enkä julkisesta myönnä meneväni lähellekään. Olisi kai aika tulla tässä asiasta kaapista, kun kerran myönnän jopa viettäväni mieluiten aikaa muotilehtien ja muotiblogien parissa. Mutta ei ehkä vielä, en sentään halua että minut leimataan täysidiootiksi. Ymmärrätte kai? Ei liikaa pinnallisuutta samassa paketissa.
Tahtoisin lukea kirjoja. Minulla odottaa neljä aivan jumalaisen ihanaa kirjaa hyllyssä lukemista, aivan koulukirjojen vieressä. Vaikea vastustaa sitä houkutusta olla ottamatta joku näistä upeista romaaneista matikan vihkon sijaan. Herran tähden sentään, Riikka Pulkkisen uusin teos Vieras siellä odottelee ja kuiskuttelee minua. I'm too into that bad boy.
Tahtoisin kirjoittaa! Muutakin kuin tällaisia "Olen lukiolainen minulla ei ole elämää ja valivali" -tekstejä. Takaraivossa paukuttaa tuhat aihetta jotka repivät aivoni riekaleiksi, ellen saa niitä pian jaettua. Mielipiteitä, pakinoita. Novelleja! Olisi yksi novellikilpailukin mihin pitäisi osallistua.
Tahtoisin käpertyä sohvan nurkkaan ja fiilistellä kaakaomukin kanssa syksyä. Angstia kunnolla, sillä mihinkäs minä mistään muuttuisin. Olen yhä yhtä melankolinen surkimus kuin ennenkin, nykyään vain tsukutsuku-lukiojuna kiitää eteenpäin sillä vauhdilla että en voi pysähtyä murehtimaan. Kiidän eteenpäin, mutta murehdin silti. Esimerkkinä selittämättömät itkukohtaukset joillakin koulutunneilla. (Viva la stressi...)

Nyt tämän äärettömän ääliömäisen tekstin päätteeksi paljastan teille salaisuuden, sillä olen elämässä ottanut tietyissä asioissa äärimmäisen rehellisen linjan.
Spotifyssani soi Robinin Puuttuva palanen.
Tiedän. Olen epätoivoisempi kuin luulinkaan.