Kids are not allright

Rehellisesti, olen ihan sairaan väsynyt tällä hetkellä.

Sen lisäksi purin vielä itseäni kieleen, jota teen todella usein. Se ei ole kivaa. Kieli turpoaa kohta semmoiseksi metrin pituiseksi etanaksi joka vain röhnöttää suustani roikkuen kuin...öö avaruusoliolla?

Väsymykseni ja otsikko viittaavaat lapsiin, joiden seurasta olen nyt joutunut nautiskelemaan, ehkä enemmän kuin tarpeeksi. Olin siis koko viikonlopun 3-4 luokkalaisten leirillä työntekijänä, eikä ollut oikein helpoimmasta päästä tuo homma, varsinkin kun meikäläisellä ei ole koulutustakaan ohjata semmoisia räkänokkia joilla ilmiselvästi on aivoissa solujen sijaan riisimuroja.

Monta kertaa kirosin niitä lapsia, sekä itseäni, kun olin mennyt lupautumaan hommaan. Mutta hei, euronkuvat silmissä kiillellen suostuisin vaikka strippaamaan,

Strippaaminen olisi kyllä ehkä käynyt nopeammin kuin tuo 24/7  tapahtuva vahtiminen ja ohjaaminen ja karjuminen. Karjuin siihen malliin että leirimme isoset alkoivat pelätä minua. Heh.

Mutta auktoriteettia ansaitakseen oli vähän pakko välillä natseilla, varsinkin kun tuonikäiset kakarat eivät meinaa kunnioittaa ketään. 

Pakko sanoa, että kyllä välillä koin antoisiakin hetkiä. Semmoisia hymyjä lapsilta, naurua ja hassuja juttuja. Semmoista hyväntahtoisuutta riitti vielä monessa, ja se oli ihanaa.

Pakostakin aloin miettiä, olinko itsekin tuollainen älykääpiö tuossa iässä. Mätöin karkkia niin paljon etten enää jaksanut ruokaa. Kiljuin innosta kun sain askarrella jonkun hölmön kyhäelmän, jonka vein ylpeänä äidille, joka heitti sen pois heti kun silmä vältti (Ja MITENNIIN se pyyhekankaasta tehty käsinukke oli TURHAKE?)

Ja jep. Taisin olla jopa tyhmempi. Todisteena siitä vanhat päiväkirjat joissa lukee kuinka Markus tykkää minusta. (Ei tykännyt. Luokkamme pojat kusettivat minua ja olin sitten valmiina tunnustamaan ah, niin vakavat tunteeni, mutta sinä päivänä kun tämä "Tykkään susta"-lappu poltteli taskussani, Markus ei ollut koulussa. THANK GOD. Seuraavana päivänä päätinkin sitten luovuttaa ja rakastaa enemmän sipsipussiani. Ja sitten ihmetellään miksi meillä on lihavia lapsia...)

Kuitenkin, ette arvaakaan kuinka ihastuksissani saavuin takaisin kotiin. 

Ja täällä sitten odottelikin oma kummilapseni, semmoinen 2 vee.

Vittu.

No ei, oikeasti tykkään kummilapsestani. Oli se ihan suloista kun se tuli halaamaan polveani kun ei muuhun ylettänyt.

Nyt kuitenkin saan olla vähän aikaa ilman lapsia. HALLELUJA! Teenkin  sitten kaikkea mitä kaipasin lastenleirillä ollessani. Kiroilen liikaa. Juon vahvaa kahvia, jota leirikeskustesta ei saa. Syön omia mössöjäni (oli ikävä omia mössöreseptejäni. Oikeasti, mitä enemmän ruoassa on erilaista kamaa, sitä parempaa se on!). Ja perkele, koko leirillä ei ollut tarjolla yhden yhtä hedelmää! JA SITTEN IHMETELLÄÄN MEIDÄN LÄSKEJÄ LAPSIA!

Ja asia, jota kaipasin ehkä eniten, oli aikaiset nukkumaanmenot. Meikäläistä nukuttaa jo yhdeksältä, mutta ne kakarat menivät nukkumaan vasta yhdeltätoista. Raakaa.

Unohdin jo kokonaan, mikä tämän tekstin pointti oli. Todennäköisesti pointtia ei ollutkaan...joten. 

The end.

TÄÄ ON MUN JUTTU! - vai onko?

Välivuotta viettelevänä teininrääpäleenä voin sanoa olleeni harvinaisen eksyksissä, mitä tulee omaan elämääni. Hyvä sentään etten huumeisiin retkahtanut ja turruttanut pahaa oloani niihin. No joo, vitsi vitsinä. Pointtina se, että olen huhuillut oman pääkoppani sisällä että "MITÄ HELVETTIÄ" enkä ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen minkään suhteen.
Nyt sitten olen hihkunut sisäisesti riemusta monestakin syystä. Ensinnäkin, flunssani alkaa olla poissa, toiseksi olen päässyt takaisin treenaamisen pariin!
Ja on tuntunut, jo jonkin aikaa, että tässä voisi olla tämän tytön juttu.
Jokin intohimo, jota minä seuraisin.
Jokin unelma, johon tarttuisin kaikella voimallani.
Jotain konkreettista ja tavoiteltavaa, jossa voisin kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Vetää paremmin ja paremmin.

Ja vaikka voisinkin puhua puukiipeilystä, niin tämä kuvassa näkyvä apinointi on vain osa sitä upeaa kokonasuutta, jota liikunnaksi kutsutaan.

Pari kaveria pyysi minua viikonloppuna tekemään heille ruokasuunnitelmat kuukaudella. Olin ihan äärettömän innoissani tästä amatööri-personal trainerin hommasta, joten tartuin toimeen heti. Ja jo kirjoitellesani niitä suunnitelmia tunsin olevani liekeissä! Kelasin, että hemmetti vieköön, jos tämmöistä vois tehdä työkseen!

Nyt kaikki paskapäät ja epäilevät Tuomakset ajattelee siellä, että miten tällaisesta voisi tulla liikunnanohjaaja tai personal traineri. Voi toki olla, että ainoa epäilijä  on oman pääni sisällä. Levy päässäni soittaa etten ole tarpeeksi sporttisen näköinen hommaan. Vaikka joo, eihän se ulkonäkö kerro välttis mitään. Kuntoni on hyvä (ainakin, en nyt uskalla ruveta arvioimaan itseäni huippukuntoiseksi, mutta kyllä se normisuomalaisen tämänikäisen kunnon voittaa) vaikka rasvaprosenttini ei ole nolla (ei se kyllä voisikaan olla...koska naisia tässä ollaan niin kahenkympin kieppeillä se on terveissä lukemissa).

Mutta treenaamisesta on viime aikoina muodostunut semmoinen juttu, jota odotan innolla. Suoraan sanottuna rakastan sitä, että saan ylittää itseni ja kehitellä uusia haasteita. Unelmoin siitä päivästä kun saan skorpionin tangolla, käsilläseisonnan puhtaasti ja hauiskäännöissä suurempia painoja.

Niin. Että jos sitä yrittäisi suuntautua vaikka liikunnanohjaajaksi? Kuulostaako ihan mahdottomalta ajatukselta? (Ja keltäköhän minä kysyn? Kukaan tätä ikinä lue xD)