SÄÄLI - Paskanpuhujien Valkoinen Ihmemaa osa 3

"Iida."
"Iida?"
"IIDA!"
Iida havahtuu mietteistään. Kääntää päänsä ja katsoo äänen lähdettä. Sinisiä silmiä, vitun kliseistä, mutta Iida ei ollut Jumala joka kaiken loi. Hän vain tyytyy katsomaan Luojan kättenjälkeä, mestarituotosta, kuvapatsasta, jossa hän voisi lepuuttaa silmiään kuolemaansa asti.
Kuolema. Iida maistelee tuota niin karseaa, niin typerää mutta kaunista sanaaa suussaan. Se kipristelee, kirvelee, mutta houkuttelee.
Iida on itsesäälinen ihminen. Hän menee joka päivä koulun jälkeen kotiin, sulkee huoneensa oven, tiuskii yksinhuoltajaäidilleen. Huoneessaan sulkee verhot, sammuttaa valot. Menee huoneen keskelle, sytyttää kynttilän ja jää siihen makaamaan.
Iida rakastaa kynttilän valoja leikkimässä hänen kasvoillaan. Hän ei voi nähdä niitä, mutta se on ainoa hetki, jolloin hän tuntee itsensä kauniiksi. Usein hän tiputtaa muutaman kyyneleen. Kokeilee sammuttaa liekkiä niillä.
"Onko minun suruni tarpeeksi suurta?" hän usein kuiskaa.
Kieriskelee pimeydessä. Itsesäälissä. Surkuttelee elämäänsä. Sitä, miten Iida joutuu nielemään ilkeät sanansa joka päivä koulussa, ettei vain karkottaisi kaikkia ystäviään. Sitä, miten Iidan ystävät kuitenkin karkaavat pois. Iida itkee äitiään. Sitä miten äiti elää keskellä helvettiä, nimittäin Iidan kanssa. Iida ei voi itselleen mitään, mutta hän osaa satuttaa ihmisiä. Satuttaa taitavammin kuin kukaan, kipeämmin kuin kukaan. Äiti aina itkee Iidan myrkyllisten sanojen ja tappavan katseen takia.
"Mikset sä vois ees leikkiä rakastavas mua?"
Iida haluaisi sanoa äidilleen sillloin:
"Oon rikki, vihaan itteäni. Miten voit olettaa et pystyisin rakastaa jotain muuta jos en siedä ees itteeni?"
Sen sijaan Iida sylkee uuden karvaan kommentin suustaan. Ja äiti itkee.
Iida on niin taitava tappamaan ihmisiä henkisesti, että hän pelkää itseään. Hän varastaa ihmisiltä näiden synkimmät salaisuudet, häpeän kohteet ja käyttää niitä henkiseen väkivaltaan.
Siksi Iida ei kerro omia salaisuuksiaan. Hän pelkää jonkun teroittavan ne tikarinteräviksi, ja heittävän takaisin Iidaan, syvälle Iidan verta vuotavaan, mustaan sydämeen.
Näitä ajatuksia Iida miettii joka päivä koulun jälkeen. Itkeskelee itkun voimasta, kärsii omasta itsestään.
Nyt hän oli havahtunut näistä ajatuksista kesken päivän. Joku oli herättänyt Iidan unesta.
"Iida mitä sä mietit?"
Iidan tummanpuhuvassa sydämessä on eräs heikko kohta. Se on ainoa piirre, joka tekee hänestä inhimillisen. Piirre, tai oikestaan ihminen.
Iida vihaa itseään. Ei pysty rakastamaan perhettään, ystäviään. Mutta voi, kyllä hän rakkauteen pystyy.
Katkeraan, yksipuoliseen rakkauteen joka vain ruokkii Iidan itserakkautta.
Iida kiduttaa itseään tällä rakkaudella. Rikkinäisellä, särkyneellä. Hän ei ole ikinä uskaltanut tarttua veitseen viiltääkseen veripisaroita käteen, mutta aina yhtä tehokasta on ollut katsella, puhua, niellä tunteensa ja rakastaa.


"Mä mietin sua."
Iidan suusta tipahtavat sanat ovat kuin hiusmurtuma ennen padon murtumista. Ennen kuin pato räjähtää ja vesi paiskautuu vapaaksi ja kouhuu sinne tänne.
Naurua, Hän nauraa ja Iida katselee. Iida rakastaa noita uurteita silmien ympärillä, naururyppyjä jotka ilmestyvät niin usein Hänen kasvoilleen. Iida rakastaa toispuolista hymykuoppaa.
Ja noita hemmetin sinisiä silmiä, silmäripsiä jotka heittävät varjot poskille, tässä hämärässä huoneessa. Iida kurottautuu ja nappaa lumihiutaleen Hänen silmäkulmastaan. Voi, kunpa ne olisivat kyyneleitä, eivätkä vain lunta. Itke minun vuokseni, hän rukoilee ajatuksissaan. Kärsi yhtä paljon kuin minä kärsin ollessani sinun lähelläsi. Jaa tämä tuska, älä anna minun olla...
"Yksin."
Iida haluaisi padon murtuvan. Antaa tunteiden tulla, paisua, päästä vapaaksi.
Satuttaa.
"Mitäs sä musta mietit?"
Iida on hiljaa. Kunnes pato murtuu.
"Mä taidan rakastaa sua."
Siniset silmät jähmettyvät. Ne muuttuvat tummemmiksi, kivettyvät. Lumihiutaleet muuttavat muotoa. Ne ovat muuttunueet koviksi, teräviksi rakeiksi, jotka piiskaavat Iidan ihoa. Jättävät jälkeensä viiltoja toisensa perään. Iidan vasen olkapää on jo verenpunainen.
Naururypyt kaikkoavat. Otsa rypistyy, katse harhailee. Siniset silmät alkavat vältellä Iidan kiinteää tuijotusta.
"Mä rakastan niin että sattuu. Voisin antaa mun elämäni sulle. Voisin heittää kaiken muun menemään, ei mulla olekaan tässä elämässä mitään. Voisin olla vain hetki, jos sä antaisit. Raiskaa mut, heitä mut pois. En mä välitä. Välitä musta vaan hetken verran."
Siniset silmät tuijottavat kattoon. Asento on vaivaantunut. Raekuuro piiskaa yhä, mutta se tuntuu osuvan vain Iidaan. Miksei Hän vuoda verta? Iida katsoo omaa rintaansa, joka on kuin luotien lävistämä. Mutta Hänen rintansa on puhtaan valkoinen, kauluspaita vain vähän repsottaa. Muuten Hän seisoo täydellisenä, kauniina, kaikkivoipaana. Iidan vastakohtana. Iida on nyt vain lasimurskaa, vaasi joka heitettiin lattialle, ja vielä murskattiin pieniksi siruiksi. Ei siitä enää ehjää saa.
"Sano jotain." Iida ojentaa hentoa kättään. Koskettaa käsivartta. Mutta Hän vetäisee kätensä pois. Kylmästi. Iida haluaisi kuolla. Tähän paikkaan. NYT. Täristen hän vetää henkeä:
"VIHAATSÄ MUA? SANO VITTU NYT JOTAIN! KÄSKE PAINUU HELVETTIIN, KUNHAN NYT SANOT!"
Siniset silmät katsovat viimeinkin Iidaan. Säälien.
Iida polvistuu rintaansa pidellen. Sattuu niin että huutaminen ei enää onnistu. Rintaa kivistää, kirvelee ja pakottaa. Jalat eivät kanna. Hengittäminen on vain pinnallista. Iida ottaa tukea lumisesta maasta, joka on jo peittynyt Iidan verestä. Hän yskii verta. Iidan kädetkään eivät kanna. Hän tuupertuu, näkee vain valkoisena hohtavat, täydelliset jalat.
"Mä haluisin vihata sua, mutta en voi." Iida itkee.
Iidan vartaloa polttelee, se on kuin tulessa.


"Iiiiidaaaa....?"
"Anteeks hirveesti! Mitä sä sanoitkaan?"
Iida nipistää rannettaan varmistaakseen olevansa nyt oikeassa elämässään. Kyllä hän on, nipistys sattuu.
Mutta ei niin paljoa kuin yksipuoliset tunteet.
"Kysyin mitä sä mietit?"
Iida nauraa.
"En paljon mitään. Koulujuttuja ja sitä rataa."
"No hyvä ettei vakavampaa. Mä välil pelästyn kun sä katoot ajatuksiis yhtäkkiä." Huolestunut katse.
"Ääää. Mul on tapana jäädä jumittaa."
"Olis mielenkiintosta kurkistaa ton tukkapehkon taakse, mitä sä sillon aattelet." Siniset silmät nauravat. Iida pudisteleee päätään.
"Usko pois, ei ois."

Melankolista ankeutta

Sanat kolahti.

Nyt fiilistelen taas mieleni syövereissä ja sen alakuloisella puolella.

Salaliittoteoriat on aika vahva sana, silti.

Tuntuu kun katsoisin käännettyjä selkiä, muuria joka niistä muodostuu.

Huomionkipeä, se minä varmaan olen.

Tahtoisin puhua.

Jatkan Paskanpuhujien Valkoista Ihmemaata kyllä. Kolmas teksti melkein valmis. On vain sen verran arka aihe, että haluan tunteen tulevan tarpeeksi vahvana esiin.

Jos mulla olisi sydän

kuolisin tähän

ROOLI - Paskanpuhujien Valkoinen Ihmemaa osa 2

Turvallisin asia, minkä Janni tietää, on nojata vasten bussin lasi-ikkunaa ja sulkea silmänsä. Kuunnella  eläkeläisten sananvaihtoa taustalla. Janni antaa huolella laitettujen hiustensa sotkeutua, tarttua sähköisenä bussinpenkkiin. Antaa mascaran valua kyyneleen mukana. Janni antaa ikkunoiden, ovien avautua, päästää kyyneleen valumaan kaulalleen. Esirippu laskeutui, näitte Jannin esittämässä suurinta rooliaan ikinä.
Janni yritti esittää itseään.
Janni halusi pienenä olla näytelmän pääroolissa. Koulussa hän itki kun tyttö nimeltä Johanna sai pääroolin Prinsessa Ruususessa. Janni oli hovineito, jonka vuorosanat rajoittuivat "ihmetyksen huokaukseen" ja "pelästyneeseen huudahdukseen". Janni meni kysymään opettajalta miksi Johanna sai roolin.
"Janni kulta, sä olisit ollu vähän liian hiljainen Ruusunen. Eihän sun ääni kuulu ees luokan perältä."
Johanna irvaili Jannille:
"Mulla on kultaset hiukset niiku OIKEALLA Ruususella"
Seitsemännen luokan näytelmäkerhossa oli koe-esiintymiset moderniin versioon Tähkäpäästä. Janni meni koe-esiintymisiin tukka värjättynä blondiksi. Hän puhui kovalla äänellä.
Rooli meni Jannin luokkalaiselle Tabithalle, jolla oli iho kuin kookospavuista tehty.
"Mä näytän paljon enemmän Tähkäpäältä kun Tabitha!" Janni raivosi näytelmäkerhon ohjaajalle.
"Ei se oo kyse miltä näyttää, Tabitha vaan näytteli paremmin." töksäytti ohjaaja.
Janni lopetti näytelmiin pyrkimisen. Vittuako jollain näytelmällä, hän ajatteli.
Voi, miten väärässä Janni olikaan. Tuolla hän vain aloitti suurimman näytelmänsä ikinä. Jannin oma elämä oli enää vain esirippua, sen laskeutumista, maskeerausta. Oikeat kasvot piiloon, samoin tunteet. Tekohymy naamalle, elämään unelmaelämää. Tai sinnepäin.
Bussin jarrut kirskuivat kun se teki äkkipysähdyksen. Pimeästä illasta oli juossut bussipysäkille hahmo. Janni tunnisti hahmon.
Pieni, lyhyt tummatukkainen tyttö astui bussiin. Janni tunnisti tämän. Perkele. Esirippu ylös, näytös ei ollutkaan ohi.
Korkokengät kopisivat kun tyttö kipitti Jannin viereen istumaan.
"Moi!" tyttö päästi huokauksen ja hymyn sekoituksen valumaan kasvoilleen.
"Mihin sä oot menossa?"
Janni pakotti kasvolihaksensa tottelemaan. HYMYILE.
Janni hymyili, tyttö hymyili takaisin. PUHU.
"Kotiinhan mä tässä vaan."
Tyttö nyökkäsi ja aloitti puhetulvan.
"Mä oon menos Jukan luo, se lupas tekevänsä tänään sushia mulle, ja sit katottais ehkä joku leffa. Lupasin et mä tuun jos saan valita sen leffan, koska tiiäthän minkälainen actionleffaintoilija Jukka on."
NYÖKKÄÄ.
"No joo, kuiteski, mä aattelin sitä ennen käydä vuokraa jonku romanttisen leffan, et Jukka vois innostua vaikka kuhertelemaan sen sijaan et se mässyttäis poppareita koko ajan! Eiks oo mahtava idea?"
NAURA.
"Jep, mut en tiiä. Sushia, yök. En mä vaan tykkää mut ehkä Jukka on puoliks japanilainen tai jotai? Mä en ikinä nähny sen perhettä, eikä siitä nyt tiiä! Muistan vaa yhen kerran ku söin pienempänä sushia, oksensin suoraan ravintolan matoille! Ne ei kattonu hyvällä, heh."
Bussin jarrut kirskahtivat uudestaan, ja tyttö havahtui.
"HEI, mun pysäkki! Mut hei Janni-kulta täytyy nähä joku päivä! Soitellaan muru, saat vaikka kertoo miten sulla menee miesrintamalla! Heippa!" tyttö kurkottui halaamaan Jannia. Tumma tukka valui Jannin olkapäille, ja hän yritti rutistaa tyttöä samalla lailla takaisin.
"Moikka kultsi!"
VILKUTA.


"Jukalla on tyttöystävä."
Tyttö seisahtui keskelle bussin käytävää. Oli alkanut tuulla tuivertaa, ja Janni hytisi. Tyttö kääntyi hitaasti Jannia kohti, askel, askel. Istuutui takaisin bussin kuluneelle istuimelle.
"Mitä?"
Hetkellä, jolloin tytön sydän täyttyi jääkylmästä epäilystä, oli alkanut pyryttää. Märät hiutaleet valuivat Jannin ohimolle.
TURPA KIINNI.
Janni alkoi puhua, vastoin konemaisen käsikirjoittajansa tahtoa.
HYMYILE.
Janni antoi suupiliensä vääntyi mahdollisimman mutruun. Nautti siitä, etteivät suupielet krampanneet kireästä hymystä.
Jannin elämä. Näytös 8032, oli epäonnistunut. Rooli poistui Jannin kehosta, hän alkoi itkeä. Puhua suunsa puhtaaksi, hän halusi kertoa tälle tytölle kuinka Jukka satutti tätä. Kuinka kaikki maailmassa satutti. Myös häntä, Jannia.
"Janni..."
Puhe Jukasta ja tytöstä oli kääntynyt, kuin tuuli bussissa. Hiutaleet puhalsivat toiseen suuntaan. Janni vain itki itkemästä päästyään. Hän tunsi lihastensa rentoutuvan. Hän tahtoi ihmisen viereensä, hän tahtoi tuntea että joku halaisi häntä, halaisi ilman tekohymyä, ilman "kultseja" ja "muruja", ilman mitään feikattua.
Hän rutisti tytön haliin.
"Halaa mua, hemmetti vieköön!" Janni parkui ja painautui tyttöä vasten. Tyttö katsoi ihmeissään itkevää Jannia. Hetken epäröinnin jälkeen hän kietoi kätensä tuohon epätoivoiseen, itkuiseen syleilyyn.
He pysyivät siinä ikuisuuden. Itkien. Tyttö silitti Jannin hiuksia. Hän kelpasi ilman naamiota ja vuorosanoja. 
 Janni hengitti raskaasti.
Mutta ensimmäistä kertaa hän hengitti.



Janni hätkähti, nousi bussinpenkiltä.
"Sara, oota!" ja juoksi tytön perään. Tyttö ei kuullut, joten Janni hyppäsi bussista. Pimeässä illassa hän etsi katseellaan tyttöä. Löydettyään juoksi kohti, tarrasi käsivarresta.
"Janni?" tyttö tuijotti Jannia kummaksuen. Jannin sormet puristivat tytön käsivartta, ne tarrautuivat kuin hukkuvat pelastajaansa. Janni tunsikin hukkuvansa.
Janni avasi suunsa.
Sulki sen.
Avasi taas.
Mitään ei kuulunut. Ei yhtäkään pihausta. Jannin ääni oli kadonnut.
"Janni mitä nyt?" tyttö näytti huolestuneelta. Janni puristi silmänsä yhteen ja rukoili kyyneltä. Rukoili puhekykyään takaisin.
Ei mitään.
"Hei Janni mulla on vähä kiire." tyttö yritti riuhtoa kättään pois Jannin puristusotteesta. Janni sulki silmänsä vielä kerran.
Avasi ne.
"Halaa mua!"
Mutta sen sijaan Janni toimi taas näytöksen, käsikirjoituksen mukaisesti.
HYMYILE.
"Niin et nähäänks huomen vaik kahvilla?" Janni irrotti hymyillen otteensa. Laittoi kädet taskuunsa. Hymyili yhä.
"Joo, mä tekstailen." tyttö sanoi Jannia yhä tuijottaen. Mikä hitto Janniin oli iskenyt?
"Pidä hauskaa Jukan kanssa kultapieni, ja muista käyttää ehkäisyä!" Janni nauroi ja juoksi pois.

Pimeä metsä, eikä se hemmetti vieköön edes ollut hänen oma pysäkkinsä. Janni joutuisi kävelemaan parikin kilometriä.
"SAATANA!" hän potkaisi porttia.

TULEHDUS - Paskanpuhujien Valkoinen Ihmemaa osa 1

"Varo vähän, se on mun käsi!"
"Hups! Anteeks!"
"Turvat kii nytte, se ottaa kuvan!"
"Hymyä!"

Räps.

Salaman räpsähtäessä jokainen suu hiljenee. Joku keskittyy niin paljon omaan, paljon harjolteltuun kestohymyynsä. Toista ärsyttää liikaa sanoakseen mitään. Kolmas varoo sanomasta ainoaa ylitsevuotavaa huudahdusta. Neljäs miettii katossa olevaa halkeamaa.
Jos tämä hiljaisuus rikkoutuisi, rikkoutuisi pian kaikki muukin. Katariina sulkee silmänsä. Se, mitä valokuvakameraan pari sekunttia sitten tallentui, tulee pysymään siellä jollain tavalla ainiaan. Siksipä he kuvan päättivät ottaa. Se, mitä ei pystytä pitää paikallaan, ihminen lukitsee äkkiä. Muistoksi, jonnekin, minne tahansa.
Vaikka kameraan.
"Mä haluun nähä mun ilmeen!"
Katariina avaa silmänsä, kun tytöt tuuppivat toisiaan kohti kameraa. Kirosanoja, leikkisiä vittuja ja perkeleitä lentelee kuin tuulenhenkäyksiä ilmassa. Jos niiden taa kurkisetttaisiin, nähtäisiin paljon kipua.
"EI! Katariina sun silmäs on kiinni!"
"Noni, joudutaa ottaa se uusiks."
"En mä jaksa ottaa uutta, mulla on nälkä!"
Katon halkeama. Se on jollain tavalla paljon sulavampi kuin nuo kolme lattialla valittavaa tyttöä yhdessä. Sillä ainakin on tietty suunta. Nämä tytöt ratkeilevat minne sattuu. Joku minne sydän näyttää, toinen raahautuu yhä uudestaan ja uudestaan kohti maata. Jokaisella on eri ilmansuunta. Etelä, itä...
Karoliinalle jää enää pohjoinen. Kylmä, hytisevä tuuli.


"MIKS HEMMETISSÄ TE KINAATTE KOKO AJAN! OLKAA NYT JOSTAIN EES SAMAA MIELTÄ!"
Tyttöjoukko kääntyy hitaasti kohti Katariinaa. Kuin pienet villieläimet, niiden silmät kiiluvat valppaina sanoista.
"Mikäs vittu sulle tuli?" kysyy Janni. Silmät punaisena, verisuonet niistä katkenneina, sieraimet väristen. Jannin vetämä hengitys katkeilee, hän puuskuttaa. Puhaltaa äkkiä kylmän pakkasilman ulos. Työntää siniset sormensa lumeen muristen.
"Et itekää oo mikää maailman sopuisin ihminen."
Katariina nousee ylös sohvalla. Huojuu. Onpa maa matalalla, ja minä korkealla, hän ajattelee kauhuissaan. Hän pelkää korkeita paikkoja. Sitä vaan ei yksikään elävä sielu tiedä.
"Hemmetti, mähän se aina joudun teiän riitoja selvit-" Katariinan ääni katkeaa kun Janni yhtäkkiä vetäisee häntä jalasta. Äkillinen hengenveto, ja Katariinan pää kolahtaa sohvankulmaan.
"Turpa kii. Turpa kii. Mä en kestä sun sanoja nyt yhtään enempään. Voit nielasta ton sun vitun kieles." Janni sähisee. Kuin käärme. Jannin hiukset huojuvat kylmässä tuulessa. Pienen asunnon heleässä tuulessa, kirpeässä pakkasilmassa on yhtäkkiä hiljaista. Yskähdys.
Katariina vihaa Jannia. Janni vihaa Katariinaa. Suuri kysymys on, miksi he ylipäätään ovat ystäviä. Tämä on kuin pirullista leikkiä. Jumala päätti huvitella kahdella, kolmella, neljällä käsinukella. Heittää ne yhteen, katsella sivussa saatanallista soppaansa.
Niin, Katariina ei ole ikinä oikein ollut uskovainen.
Janni on.
He ovat niin erilaisia, kaikin tavoin.
"Puhu suus puhtaaks neitsyt maria, äläkä aina kiertele ja kaartele." Janni töksäytti, yskäisi ja heitti Katariinan päälle lunta.
Katariina halusi, halusi enemmän kuin ikinä repiä Jannin pään irti ja käyttää sitä johonkin kipeään ja brutaaliin. Vaikkapa keilapallona.
Hän aikoi nielaista tulevat sanat, niinkuin kaiken sen myrkyn mitä hänen ajatuksesa suolsivat, mutta normaali suodatin petti jostain syystä.
"Mä. Vihaan. Sua."
Janni käänsi päänsä yllättyneenä. Samoin kaksi muuta tyttöä. Jannin silmistä kuvastui hämmästys, ja puhdasverinen viha.
"Anteeks?"
"JUST VITTU NIIN! MÄ VIHAAN SUA! Oon vihannu varmaan koko elämäni, koko hemmetin elämäni! Joka hetki sun kanssa on KIDUTUSTA! Siinä vaiheessa ku alettiin hengata samassa porukassa, multa meinas mennä hermo koko ajan! SE, MITEN SÄ HYMYILIT TOTA TEKOHYMYÄS ja nauroit kun joku noita-akka, sai mut voimaan pahoin! Kyllä mä näin että sä nauroit mun selän takana, nauroit mun hiljasuudelle ja sille etten viittiny koskaan sanoo vastaan! JA MITEN HITOSSA mä ees voisin ku puhut koko ajan täyttä paskaa!"
Hiljaisuus. Katariina veti henkeä väristen kylmästä. Ja jostain muusta. Täytyy olla totuus, jota en ole ennen kehdannut sanoa, hän ajatteli hiljaisuuden peittäessä tyttöjoukon. Useiksi minuuteiksi. Kuului vain katkonaista hengitystä. Sitten kolmas tytöistä nousi seisomaan, Iida.
"Katariina et sä oo tollanen.
"Minkälai?" Katariina sylki sanoja suustaan.
"Ilkee."
Samassa Katariina kaatui lumeen. Jokin äkillinen voima riuhtaisi hänet selälleen, sama voimi tunki hänen suuhunsa lunta kaikella sielun ja ruumiin voimillaan.
Janni.
"Vittu lopeta!" Katariina kiljui yrittäettäessään riuhtautua Jannin kivenkovasta otteesta. Katariinan sanat kaikuivat kuuroille, vihan kyllästämille korville. Janni nosti nyrkkinsä, ja löi.
Katariina parahti. Hän nosti kätensä leualleen, yrittäen toisella kädellään vastaiskua Jannille. Hän ei onnistunut osumaan, mutta potkaisi polvellaan Jannia kylkeen. Janni ärjäisi.
"VITUN HUORA!"
Hän nosti Katariinan päätä hiuksista, löi, löi ja löi kolmannen kerran.
Katariinan äänet sekoittuivat itkuun, joka kuului Jannista itsestään. Hän päästi Katariinasta irti äkkiä, nosti kämmenet silmilleen ja itki.
Vitivalkoiseen lumeen oli ilmestynyt veritahra.


"Katariina, haloo maa kutsuu!" Janni heilutteli kättään ystävänsä naaman edessä. Katariina vihasi tuota tapaa, samoin kuin Jannin naamalla koreilevaa hymyä. Janni huomasi, ettei Katariinaa huvittanut hänen ystävällisyytensä.
"Katariina, c'moon. Puhu suus puhtaaks jos on jotain."
Katariina pakotti kasvoilleen hymyn.
"Ei täs mitään."


Jatkoa seuraa...

----

ELIKKÄS

Anteeksi hyvin sotkuinen ja epäselvä teksti. Tarkoituksena on nyt kokeilla about neljän osan jatkotarinaa, novellia tai jotain semmoista. Kirjoituskärpänen puri vähän aika sitten ja oli PAKKO alkaa satuilla tänne blogiin mielikuvituksen suoltamaa psykologista potaskaa.
Toivon että jaksatte seurata tätä! Ja antaa palautetta, jotain.
Ajattelin tämän tarinan nimeksi alkuun Paskanpuhujien Valkoinen Ihmemaa, ja se oli niin törkeän tyhmä nimi että päätin pitää sen. Ja TULEHDUS on tämän osan/luvun nimi.
Joten ei muuta. Jännityksellä seuraavaan 2.osaan asti! (Minä odotan jännityksellä. Vaikka juttua olisi ikävystyttävää lukea, sitä on hiton mielenkiintoista kirjoittaa!)

Don't waste your time or time will waste you

Voi elämänkevät!
Lueskelin äskettäin erään lukijani blogia (ainoa lukija, joka ei ole irl tuttuni(ainakaan tietääkseni), jota en ole siis voinut pakottaa blogiani lukemaan, kiitos paljon (salainenpienipeikko)) ja tajusin että minut on haastettu!

"Kerro (ilman materiasyyllisyyttä), mitkä viisi tavaraa ostaisit,

jos sinulla olisi kaikki maailman rahat.

Tämän jälkeen haasta kymmenen muuta bloggaajaa."

 

 

1. Hankkisin itselleni lähiseudun kirjastot, ihan omaksi. Voisin lainailla omia krijojani mielin määrin ilman myöhästymismaksurumbaa, joka on nykyään liiankin yleistä näillämain. Viime lasku oli yli 8 euroa, ja se ei ollut kuin pari päivää myöhässä! Alan saada tarpeekseni tästä että itseään sivistävää ihmistä rankaistaan lukemisesta!

 

2. Ostaisin oman kopperon Helsingistä, johon muuttaisin. Valoisa kerrostalon kattohuoneisto monella kattoikkunalla varustettuna. Kattoikkunoiden alla komeilisi minun ikioma jätteiso maalaustelineeni ja muutkin ateljeeni kamat. Ateljeeni seinät olisin maalannut itse, vaikken osaisikaan.

 

3. Ostaisin Chris Martinin. (Joo, ideana oli viisi tavaraa mutta tässä käytän Chrisiä vähän kuin kauppatavarana, julmaa) Sitten soittaisin Coldplaylle uhkaavan kiristyspuhelun malliin:

"Teidän on pakko tulla vihdoin ja viimein vetämään keikka Suomeen koska muuten minä ajan Chrisin kaljuksi ja tatuoin sen päähän Lady Gagan pärstän!"

 

4. Ostaisin kaikki maailman huonot Hollywood-ihmissuhdekomediat, rakkausdraamat, lässylässynkirjat.

 

5. Haluaisin taikajuomaa, joka tepsii angstiin, suruun, sairauksiin, epätoivoisuuteen ja pakkomielteisiin, itsevarmuusongelmiin ja katkeruuteen.

 

 

Hmm. En tiedä taaskaan ketä haastaa. Haastakaa siis itse itsenne jos kiinnostaa, jälleen kerran!

Ihmisten huudot katoaa harmauteen

Olen koko piskuisen viikon odottanut pääseväni kirjoittamaan blogia. Jotenkin on ollut olo, että kaikki täältä omasta päästäni haluaa tulla valutetuksi tietokoneen näppäimistön kautta tekstiksi.
Nyt kun vain pääsin tähän näppiksen ääreen, pääni jyskyttää tyhjänä ja tavailee njuta-verbin taivutusmuotoja.
Mutta jos sitten vaikka tiivistän mitä mieleni syövereissä purjehtii.

Ruotsin Melodifestivalen 2012
Tiistaina oli tutor-koulutus, jonka ansiosta me tutorikokelaat huitelimme tauollaimme ympäri koulua, kun muut opiskelivat luokissa.
Tästä seurasi se, että päädyimme historianluokkaan katsomaan TÄTÄ

Ja en itse tiedä miksi. Historianopettajamme on vain jotenkin öhm. lievästi sanottuna innostunut Melodifestivalen-jutskasta. Ennen kuin kukaan ehti varoitella, oli tämä pahuksen diggi-diggi-diggi-ding-ding-ding päässä jumputtamassa koko loppupäivän.
Nyt oli sitten ihan pakko ja mennä kuunnella ja katsoa kaikki Melodifestivalen-esittäjien esitykset. Ja pakko kysyä, mikseivät Suomen Euroviisukarsinnat ole yhtä mahtavia? C'mon. Mallia naapurimaasta! Meillä oli vain hikinen Uuden Musiikin Kilpailu, jossa biisit olivat tylsempiä kuin itse tylsyys.

Muistelot
Kävin eilen tanssiharkkojen jälkeen kaupasta hakemassa muumilimupullon. Aioin vain nopeasti sen käydä nappaamassa että ehtisin bussiin, mutta jokin pysäytti minut TÄYSIN kesken maratoonisuoritukseni.
Ilkka Jääskeläisen Unohda en.
Jähmetyin totaalisesti. Kuinka kauan onkaan kun viimeksi tuon biisin kuulin? Muistot alkoivat tulvia mieleen kosken tavoin...
Ja nyt jotain noloa. Olin silloin....vuonna 2005-2006 Ilkka Jääskeläisen ISO fani. Okei, taisin aika lailla lakastaa häntä omalla, pikkutyttömäisellä tavallani. Minulla oli itseni kokoinen Ilkka-juliste huoneessani. Ja levyä luukutin ja ihkutin PALJON. Ja se oli silloinkin noloa, sillä ei Ilkka ollut cool, vaikka voittikin Idolsin. Siinä oli typerillä tytöillä yksi uusi aihe kiusata minua, sen lisäksi että olin läski dinosaurus, olin läski Ilkka Jääskeläistä kuunteleva dinosaurus. Mutta minä vain jatkoin silmiisikatsonunohdansenlankeevanvarjonsaanvapauden-hömppääni. Pakotin äiti ostamaan Suosikki-lehden jossa oli juttua Ilkasta. Muistan elävästi äidin kaupan lehtiosastolla kun ojensin hänelle Suosikkia silmät kiiluen.
"Äiti saaksmä ostaa tän? Mä käytän omia rahojani!"
"Ööö...ootko varma Pinja? Ei sattuis siellä olemaan vaikka Prinsessa-lehteä tuon sijasta?"
"ÄITI MÄ OON JO ISO!"
"Pinja sä oot kymmenen vuotta."
Inisin kuitenkin niin kauan että äiti nappasi lehden kädestäni, selasi sen läpi varmistaen ettei siellä lukenut mitään sopimatonta ja heitti kärryihin.
Kotona hän oli mustalla tussilla yliviivannut sopimattomat kohdat. Kysymyspalstalla joku kysyi, mitä tarkoitti numeroyhdistelmä 69. Sain katsella paljon yliviivattua tekstiä tuolloin. (Vaikka lampun valossa yritin katsoa mitä se nyt tarkoitti)
Nämä kaikki pikkuseikat tulvivat päähäni vauhdilla. Katsoin kelloa ja tajusin myöhästyväni pian bussista. En kuitenkaan voinut liikkua sillä lapsienleikkivännäänylitsearjen-piti minua yhä paikoillaan. Laulu loppui ja ehdin juuri ja juuri bussiin.
Kotona kaivoin levyhyllyäni kuumeisesti. Bratz-levy kyllä oli tallella mutta missä hitossa oli Ilkka?
Kysyin äidiltä.
Kirpparilla.

Feikattu sosiaalisuus
Mainitsin jo tiistain tutor-koulutuksen. En maininnut mitä hemmettiä teen tutor-koulutuksessa, varsinkin kun olen tällainen epäsosiaalinen möykky.
Eräs unelmistani on päästä Natsipolin oppilakunnan puheenjohtajaksi. Okei, se saattaa lähennellä pakkomielletä, samoin kuin monet muut unelmistani.
On vain yksi pikku mutta, jota en suoranaisesti tajunnut hallitukseen liittyessäni (siis keplotellessani itseni sinne. Mottoni on että jos demokratia ei toimi (valitse sinua hallitukseen) laita se toimimaan (uhkaile muita kunnes pääset tavoitteeseesi))
En ole pätkääkään sosiaalinen. Kun muut juoksentelevat keskustelusta toiseen, ihmisen luota toisen tykö...
minä mieluiten istun nurkassa ja mutisen vihaavani ihmisiä.
Tungin itseni siis tutoriksi, sillä pakko tässä on pikkuhiljaa alkaa tykätä ihmisistä edes himpun verran. Ja oppia puhumaan vieraille muutakin kuin "hmph".
Joten pakotin teennäisen hymyn naamalleni ja menin tutor-koulutukseen.
Auttoiko?
Ei.
Ärsyttikö?
Joohoo.
Istuin koulutuksen ajan maailman ärsyttävimmän ihmisen vieressä, joka ei ymmärrä sananpartta "turpa kiinni".
Okei oli siinä jotain mukavaa. Sai tanssia Shake Bananaa, maailman tyhmintä laululeikkiä yhdessä parinkymmen yhtä tyhmän näköisen tyypin kanssa.


Ei minulla juuri nyt muuta. Hauskaa viikonloppua, minä aloitan sen tekemällä lukuaikataulun, jei!

Kaikki tykkää teineillä

Vaikka olisi minkälainen ihminen, persoona ja tyyppi, voin aika varmasti tehdä nyt yhden yleistyksen, jonka olen lähipäivinä huomannut.
Kaikki tämän ikäiset kuin minä...
kaikki tykkää teineillä. Teineilyä et löydä ehkä sanakirjasta, mutta Pinjan pikasanaopas sanoo sanasta näin:
Teineily
Normaalia teini-ikäisille kuuluvaa sössötystä ja jankkausta, monen tunnin mittaisia keskusteluja ihmissuhteista. Yksinkertaisesti "Kuka tykkää kenestäkin".
Tämä "kaikki tahtoo" tuli minulle yllätyksenä, koska luulin etteivät kaikki ihmiset alennu tähän. Tai no eihän se ole alentumista, se vain kuulostaa korviini siltä. Normaaliahan se on lukiolaiselta vatvoa ihmissuhteita. Ihminenhän kuitenkin elää muista ihmisistä, ei sitä muuten enää olisi inhimillinenkään.
Kuitenkin ylltätyn aina uudestaan ja uudestaan kun joku osoittaa haluavansa käydä syvällistä/pinnallista keskustelua ihmissuhteista.
Mikäs siinä. Eihän se mitään korkeakulttuurikeskustelua ole, mutta vapauttavaa kylläkin.
Teineilkää kaikki.

Chris Martin (jos joku dorka ei sattunut tietämään jo, Coldplayn laulaja perkele!) täytti 2.3 upeat 35 vuotta! Tämä jos mikä on teineilyä, mutta Aaaa. Eee. Iiiii. Ennen kuin käyn läpi kaikki vokaalit tässä omassa pienessä hurmoksessani, lopetan.
Mutta katsokaa sen silmiä!!! Upotkaa niihin. Ja siihen ääneen. Aws. <3

MUTTA
Nyt loppui teineily. Palataan normaaliin arkeen, jolloin ei ihkutella mitään muuta kuin matikan läksyjä.

The Artist

Terveisiä elokuvateatterin nurkasta, josta juuri kömmin kotiini asti! Kävin katsomassa kaverini kanssa The Artistin, Oscar-pystien kahmijan, 2000-luvun mustavalkoelokuvan, joka oli melkein kokonaan mykkä.
Olikos kokemus sitten semmoinen VAU MIKÄ LEFFA-pläjäys, mitä ajattelin tällaisen erilaisen elokuvan tavalliselle tallaajalle aiheuttavan?
Aikomukseni oli mennä katsomaan tätä elokuvaa yksin. Piti tehdä tästä täysin erakkokokemus, tilaisuus näytellä itsenäistä. Ajatuksena oli pukeutua mustiin, pitää luonnoslehtiötä rintani lähellä, huokailla kovaan ääneen ja piirrellä välillä luonnoslehtiöön jotain luovaa. Tarkoituksenani siis oli mustiin pukeutunut urbaani ja omituinen taiteilijasielu, joka menee katsomaan mustavalkoelokuvaa.
Sitten aloin miettiä tarkemmin, ja päätin skipata ideani tummasta taiteilijasielusta. Minun tuurillani näyttäisin vain hautajaisista tulleelta pelleltä, jolla on hengitysvaikeuksia huokaillessaan liian kovaan ääneen, ja joka vaikuttaisi piirtelevän tikku-ukkoja pieneen muistikirjaan.
Se siitä taiteellisesta vaikutuksesta siis.
Oli paljon mukavampaa saada kunnon seuraa, jonka kanssa häiritä muita elokuvaa katsovia "CRUNCH CRUNCH"-mutustelulla. Ei missään ole sanottu että taiteellista elämystä pilaisi tai jotenkin vähentäisi se, että pitelee käsissään jättimäistä boksia mässytettävää! Päinvastoin, sehän vain luo elämyksestä entistä paremman! Ainakin syöjälle itselleen, en ole varma mitä muut elokuvan katselijat olivat mieltä tästä:
"CRUNCH CRUNCH"
"hihihihiihihihihih!"
"CRUNCH hihihihihi"

Mutta itse elokuvaan!
Ihana hyvän mielen elokuva, jos saan sanoa. Välillä oli tippa melkein linssissä, mutta onneksi tämä leffa ei ollut yksi niistä dramaattisista "Tapetaan päähenkilö vaikuttaaksemme serious movielta"-hömpistä. Aluksi hahmojen kova ilmehdintä tuntui hyvin vieraalta, todella yliampuvalta, mutta leffan kuluessa siihen tottui. Samoin mykkäelokuvien tyyliin. Oikeastaan elokuvan jälkeen kaverin kanssa pikemminkin ihmettelimme mihin mustavalkoisuus katosi? Ja missä taustamusiikki ja jazz-askeleet?
Jean Dujardin sai roolistaan tässä parhaan miesnäyttelijän Oscarin. Hassunnäköinen mies, sliipattu tukka ja viikset jota teki mieli mennä koskettamaan, ihan vain varmistaakseen olivatko ne oikeat. Roolisuoritusta en osaa paljoa arvioida, sillä en ole mykkäfilmien asiantuntija, eikä esimerkiksi tällaista elokuvaa voi edes verrata mihinkään nykypäivän George Clooney-rainaan. Siksi oikeastaan ihmettelin miksi The Artist kahmi niin paljon Oscareita? Saattoiko osaksi johtua siitä, että mustavalkomykkäfilmejä ei olla tehty...noh, pitkään aikaan. Yleisöstä tuntuu virkistävältä nähdä tällaista. Niin minustakin.
Mutta lumoava elokuva! Suosittelen oikeastaan kaikille. Itsekin olen tällainen kyynikko, ja silti nautin tuosta parituntisesta, joka oli elämäniloinen, kuitenkin tietyllä tavalla otettaan pitävä elokuva.

Menkää elokuviin! Hus hus nyt vain. The Artist odottelee.

Tahtoo!

Tahdon palavasti nähdä tämän elokuvan.

Okei, kyseessä ei ole mikään paras teinileffa, mikä teatterissa pyörii, mutta hei Oscar-voittaja, joka on mustavalkoelokuva ja miltei kokonaan mykkä...

EI VOI OLLA HUONO!

Tai jos on, niin se pitää kokea omin silmin.