SÄÄLI - Paskanpuhujien Valkoinen Ihmemaa osa 3

"Iida."
"Iida?"
"IIDA!"
Iida havahtuu mietteistään. Kääntää päänsä ja katsoo äänen lähdettä. Sinisiä silmiä, vitun kliseistä, mutta Iida ei ollut Jumala joka kaiken loi. Hän vain tyytyy katsomaan Luojan kättenjälkeä, mestarituotosta, kuvapatsasta, jossa hän voisi lepuuttaa silmiään kuolemaansa asti.
Kuolema. Iida maistelee tuota niin karseaa, niin typerää mutta kaunista sanaaa suussaan. Se kipristelee, kirvelee, mutta houkuttelee.
Iida on itsesäälinen ihminen. Hän menee joka päivä koulun jälkeen kotiin, sulkee huoneensa oven, tiuskii yksinhuoltajaäidilleen. Huoneessaan sulkee verhot, sammuttaa valot. Menee huoneen keskelle, sytyttää kynttilän ja jää siihen makaamaan.
Iida rakastaa kynttilän valoja leikkimässä hänen kasvoillaan. Hän ei voi nähdä niitä, mutta se on ainoa hetki, jolloin hän tuntee itsensä kauniiksi. Usein hän tiputtaa muutaman kyyneleen. Kokeilee sammuttaa liekkiä niillä.
"Onko minun suruni tarpeeksi suurta?" hän usein kuiskaa.
Kieriskelee pimeydessä. Itsesäälissä. Surkuttelee elämäänsä. Sitä, miten Iida joutuu nielemään ilkeät sanansa joka päivä koulussa, ettei vain karkottaisi kaikkia ystäviään. Sitä, miten Iidan ystävät kuitenkin karkaavat pois. Iida itkee äitiään. Sitä miten äiti elää keskellä helvettiä, nimittäin Iidan kanssa. Iida ei voi itselleen mitään, mutta hän osaa satuttaa ihmisiä. Satuttaa taitavammin kuin kukaan, kipeämmin kuin kukaan. Äiti aina itkee Iidan myrkyllisten sanojen ja tappavan katseen takia.
"Mikset sä vois ees leikkiä rakastavas mua?"
Iida haluaisi sanoa äidilleen sillloin:
"Oon rikki, vihaan itteäni. Miten voit olettaa et pystyisin rakastaa jotain muuta jos en siedä ees itteeni?"
Sen sijaan Iida sylkee uuden karvaan kommentin suustaan. Ja äiti itkee.
Iida on niin taitava tappamaan ihmisiä henkisesti, että hän pelkää itseään. Hän varastaa ihmisiltä näiden synkimmät salaisuudet, häpeän kohteet ja käyttää niitä henkiseen väkivaltaan.
Siksi Iida ei kerro omia salaisuuksiaan. Hän pelkää jonkun teroittavan ne tikarinteräviksi, ja heittävän takaisin Iidaan, syvälle Iidan verta vuotavaan, mustaan sydämeen.
Näitä ajatuksia Iida miettii joka päivä koulun jälkeen. Itkeskelee itkun voimasta, kärsii omasta itsestään.
Nyt hän oli havahtunut näistä ajatuksista kesken päivän. Joku oli herättänyt Iidan unesta.
"Iida mitä sä mietit?"
Iidan tummanpuhuvassa sydämessä on eräs heikko kohta. Se on ainoa piirre, joka tekee hänestä inhimillisen. Piirre, tai oikestaan ihminen.
Iida vihaa itseään. Ei pysty rakastamaan perhettään, ystäviään. Mutta voi, kyllä hän rakkauteen pystyy.
Katkeraan, yksipuoliseen rakkauteen joka vain ruokkii Iidan itserakkautta.
Iida kiduttaa itseään tällä rakkaudella. Rikkinäisellä, särkyneellä. Hän ei ole ikinä uskaltanut tarttua veitseen viiltääkseen veripisaroita käteen, mutta aina yhtä tehokasta on ollut katsella, puhua, niellä tunteensa ja rakastaa.


"Mä mietin sua."
Iidan suusta tipahtavat sanat ovat kuin hiusmurtuma ennen padon murtumista. Ennen kuin pato räjähtää ja vesi paiskautuu vapaaksi ja kouhuu sinne tänne.
Naurua, Hän nauraa ja Iida katselee. Iida rakastaa noita uurteita silmien ympärillä, naururyppyjä jotka ilmestyvät niin usein Hänen kasvoilleen. Iida rakastaa toispuolista hymykuoppaa.
Ja noita hemmetin sinisiä silmiä, silmäripsiä jotka heittävät varjot poskille, tässä hämärässä huoneessa. Iida kurottautuu ja nappaa lumihiutaleen Hänen silmäkulmastaan. Voi, kunpa ne olisivat kyyneleitä, eivätkä vain lunta. Itke minun vuokseni, hän rukoilee ajatuksissaan. Kärsi yhtä paljon kuin minä kärsin ollessani sinun lähelläsi. Jaa tämä tuska, älä anna minun olla...
"Yksin."
Iida haluaisi padon murtuvan. Antaa tunteiden tulla, paisua, päästä vapaaksi.
Satuttaa.
"Mitäs sä musta mietit?"
Iida on hiljaa. Kunnes pato murtuu.
"Mä taidan rakastaa sua."
Siniset silmät jähmettyvät. Ne muuttuvat tummemmiksi, kivettyvät. Lumihiutaleet muuttavat muotoa. Ne ovat muuttunueet koviksi, teräviksi rakeiksi, jotka piiskaavat Iidan ihoa. Jättävät jälkeensä viiltoja toisensa perään. Iidan vasen olkapää on jo verenpunainen.
Naururypyt kaikkoavat. Otsa rypistyy, katse harhailee. Siniset silmät alkavat vältellä Iidan kiinteää tuijotusta.
"Mä rakastan niin että sattuu. Voisin antaa mun elämäni sulle. Voisin heittää kaiken muun menemään, ei mulla olekaan tässä elämässä mitään. Voisin olla vain hetki, jos sä antaisit. Raiskaa mut, heitä mut pois. En mä välitä. Välitä musta vaan hetken verran."
Siniset silmät tuijottavat kattoon. Asento on vaivaantunut. Raekuuro piiskaa yhä, mutta se tuntuu osuvan vain Iidaan. Miksei Hän vuoda verta? Iida katsoo omaa rintaansa, joka on kuin luotien lävistämä. Mutta Hänen rintansa on puhtaan valkoinen, kauluspaita vain vähän repsottaa. Muuten Hän seisoo täydellisenä, kauniina, kaikkivoipaana. Iidan vastakohtana. Iida on nyt vain lasimurskaa, vaasi joka heitettiin lattialle, ja vielä murskattiin pieniksi siruiksi. Ei siitä enää ehjää saa.
"Sano jotain." Iida ojentaa hentoa kättään. Koskettaa käsivartta. Mutta Hän vetäisee kätensä pois. Kylmästi. Iida haluaisi kuolla. Tähän paikkaan. NYT. Täristen hän vetää henkeä:
"VIHAATSÄ MUA? SANO VITTU NYT JOTAIN! KÄSKE PAINUU HELVETTIIN, KUNHAN NYT SANOT!"
Siniset silmät katsovat viimeinkin Iidaan. Säälien.
Iida polvistuu rintaansa pidellen. Sattuu niin että huutaminen ei enää onnistu. Rintaa kivistää, kirvelee ja pakottaa. Jalat eivät kanna. Hengittäminen on vain pinnallista. Iida ottaa tukea lumisesta maasta, joka on jo peittynyt Iidan verestä. Hän yskii verta. Iidan kädetkään eivät kanna. Hän tuupertuu, näkee vain valkoisena hohtavat, täydelliset jalat.
"Mä haluisin vihata sua, mutta en voi." Iida itkee.
Iidan vartaloa polttelee, se on kuin tulessa.


"Iiiiidaaaa....?"
"Anteeks hirveesti! Mitä sä sanoitkaan?"
Iida nipistää rannettaan varmistaakseen olevansa nyt oikeassa elämässään. Kyllä hän on, nipistys sattuu.
Mutta ei niin paljoa kuin yksipuoliset tunteet.
"Kysyin mitä sä mietit?"
Iida nauraa.
"En paljon mitään. Koulujuttuja ja sitä rataa."
"No hyvä ettei vakavampaa. Mä välil pelästyn kun sä katoot ajatuksiis yhtäkkiä." Huolestunut katse.
"Ääää. Mul on tapana jäädä jumittaa."
"Olis mielenkiintosta kurkistaa ton tukkapehkon taakse, mitä sä sillon aattelet." Siniset silmät nauravat. Iida pudisteleee päätään.
"Usko pois, ei ois."