The Artist

Terveisiä elokuvateatterin nurkasta, josta juuri kömmin kotiini asti! Kävin katsomassa kaverini kanssa The Artistin, Oscar-pystien kahmijan, 2000-luvun mustavalkoelokuvan, joka oli melkein kokonaan mykkä.
Olikos kokemus sitten semmoinen VAU MIKÄ LEFFA-pläjäys, mitä ajattelin tällaisen erilaisen elokuvan tavalliselle tallaajalle aiheuttavan?
Aikomukseni oli mennä katsomaan tätä elokuvaa yksin. Piti tehdä tästä täysin erakkokokemus, tilaisuus näytellä itsenäistä. Ajatuksena oli pukeutua mustiin, pitää luonnoslehtiötä rintani lähellä, huokailla kovaan ääneen ja piirrellä välillä luonnoslehtiöön jotain luovaa. Tarkoituksenani siis oli mustiin pukeutunut urbaani ja omituinen taiteilijasielu, joka menee katsomaan mustavalkoelokuvaa.
Sitten aloin miettiä tarkemmin, ja päätin skipata ideani tummasta taiteilijasielusta. Minun tuurillani näyttäisin vain hautajaisista tulleelta pelleltä, jolla on hengitysvaikeuksia huokaillessaan liian kovaan ääneen, ja joka vaikuttaisi piirtelevän tikku-ukkoja pieneen muistikirjaan.
Se siitä taiteellisesta vaikutuksesta siis.
Oli paljon mukavampaa saada kunnon seuraa, jonka kanssa häiritä muita elokuvaa katsovia "CRUNCH CRUNCH"-mutustelulla. Ei missään ole sanottu että taiteellista elämystä pilaisi tai jotenkin vähentäisi se, että pitelee käsissään jättimäistä boksia mässytettävää! Päinvastoin, sehän vain luo elämyksestä entistä paremman! Ainakin syöjälle itselleen, en ole varma mitä muut elokuvan katselijat olivat mieltä tästä:
"CRUNCH CRUNCH"
"hihihihiihihihihih!"
"CRUNCH hihihihihi"

Mutta itse elokuvaan!
Ihana hyvän mielen elokuva, jos saan sanoa. Välillä oli tippa melkein linssissä, mutta onneksi tämä leffa ei ollut yksi niistä dramaattisista "Tapetaan päähenkilö vaikuttaaksemme serious movielta"-hömpistä. Aluksi hahmojen kova ilmehdintä tuntui hyvin vieraalta, todella yliampuvalta, mutta leffan kuluessa siihen tottui. Samoin mykkäelokuvien tyyliin. Oikeastaan elokuvan jälkeen kaverin kanssa pikemminkin ihmettelimme mihin mustavalkoisuus katosi? Ja missä taustamusiikki ja jazz-askeleet?
Jean Dujardin sai roolistaan tässä parhaan miesnäyttelijän Oscarin. Hassunnäköinen mies, sliipattu tukka ja viikset jota teki mieli mennä koskettamaan, ihan vain varmistaakseen olivatko ne oikeat. Roolisuoritusta en osaa paljoa arvioida, sillä en ole mykkäfilmien asiantuntija, eikä esimerkiksi tällaista elokuvaa voi edes verrata mihinkään nykypäivän George Clooney-rainaan. Siksi oikeastaan ihmettelin miksi The Artist kahmi niin paljon Oscareita? Saattoiko osaksi johtua siitä, että mustavalkomykkäfilmejä ei olla tehty...noh, pitkään aikaan. Yleisöstä tuntuu virkistävältä nähdä tällaista. Niin minustakin.
Mutta lumoava elokuva! Suosittelen oikeastaan kaikille. Itsekin olen tällainen kyynikko, ja silti nautin tuosta parituntisesta, joka oli elämäniloinen, kuitenkin tietyllä tavalla otettaan pitävä elokuva.

Menkää elokuviin! Hus hus nyt vain. The Artist odottelee.