As long as there's hope...right?

Jos ei ole toivoa, mitä jää jäljelle?

Jos kuvitellaan kuvitteellisesti tilanne, että matkustajalentokoneeseen on piilotettu pommi, joka räjähtää vääjäämättömästi. On kuitenkin mahdollista, että tuo pommi ei tuhoa koko lentokonetta. On mahdollisuus jäädä henkiin. Mitä itse tekisit silloin? Prosentit jäädä henkiin ovat häviävän pienet, mutta kuitenkin olemassa.
(Ja kyllä, kävin eilen leffassa katsomassa Non-Stop-jännärin)
Itkisitkö toivottomana, laskisit minuutteja kuolemaasi, toivoisit, ettei se sattuisi.
Vai kamppailisitko sitä vastaan, naama irvessä taistelisit, tietäen sen ehkä kuitenkin olevan turhaa.

Se, mikä näitä kahta erottaa, on toivo. Kuolemaa vastaan kamppaileva uskoo ja toivoo, että selviytyisi. Toinen on luopunut toivosta.

Elokuvissahan on siis täysin selvää, mitä käy. Mutta tosielämässä, joudumme itsekin usein kamppailemaan toivon kanssa, pitääksemme sitä yllä. Ei ehkä yhtä traagisissa tilanteissa kuin lentokonepommin uhatessa, vaan ihan arkipäiväisissä asioissa. Uskonko tulevaisuuteen, uskonko ihmisiin? Toivonko hyvää, olenko luopunut toivosta aivan täysin?

Uskon, että toivominen on jossain määrin kytkeytynyt ihmislajin geeniin. Muutoin olisi itsestään selvää, ettei lajiamme ehkä tässä olisi. Miettikää nyt tilannetta, jossa kivikautinen ihmisapina värjöttelee yksin luolassa, tietäen sapelihammastiikerin odottavan ulkopuolella. Siinä joko taistelee selviytymisen toivossa, tai antaa luovutusvoiton. Kuitenkin, koska olemme selviytyneet tähän asti, ihmisen psykologiset prosessit taistelevat ja toivovat, selviytyvät ja kykenevät kriisitilanteissa järjettömältäkin tuntuvaan optimismiin.

Toivominen on siis hyvä asia. Edistää selviytymistä. Kun aamulla herää, ja tietää, että siinä päivässä on jotain elämisen arvoista, ei ole oikeastaan mitään syytä huolehtia. Niin kauan kuin on toivoa.
Toivon merkityksen huomaa vasta, jos sen menettää, tai on aikeissa menettää. Jos aamulla ei saa päähänsä yhden yhtä asiaa, jonka takia kannattaisi pitää yllä toivoa. Jos toivominen tuntuu kuuluvan johonkin utopiaan. Masentuneiden mielessä toivo on usein hiipunut pieneksi hiillokseksi, ja tämän yhteiskunnan ja tukiverkon tulisi tällöin auttaa, ettei toivon liekki (näin kliseisesti sanottuna) sammu aivan kokonaan.

Olen tässä myös miettinyt, onko toivosta jotain haittaa. Jos elättelee ns. turhia toiveita jonkin asian suhteen. Jos se vain pitää mielenterveyden kunnossa, ettei ajattele minkään oven olevan lukittu, ainoastaan kiinni hetken aikaa.
Mutta voiko siitä olla todellista haittaa, että pienessä piilotajunnassani elättelen toivoa asioista, jotka kuitenkin ovat ilmeisen toivottomia?
Voiko toivo vahingoittaa minua, jos toivoni osoittautuukin turhaksi?

On kuitenkin tutkittu, että ihmisen pääkopalle on tervettä omata positiivinen illuusio itsestään ja taidoistaan. Suomeksi sanottuna on täysin ok kuvitella mielessään olevansa vähän parempi kuin oikeasti on.
Tällä perusteella toiveetkin vain ylläpitävät mielenterveyttä. Ehkä se juju ei olekaan siinä, että asioihin pitäisi toivoa, koska ne toiveet ovat REALISTISESTI saavutettavissa. Lentokone-esimerkissäkin, toivohan voi silti johtaa kuolemaan. Kysymys onkin, mikä järki siinä sitten oli?
Uskonkin, että toivon idea on nimenomaa tehdä elämästä kestettävää. Mukavaa. Luoda toiveita, luoda hypetystä, luoda jotain odottamisen arvoista, vaikka tosiasiassa näitä ei edes olisi ainakaan sillä mittakaavalla, mitä toiveet antavat ihmisen olettaa.

Lentokoneessakin, jos päätät taistella ja toivoa, jos päätät ettet luovuta, niin kamppailet viimeiset minuutit pienen pieni toivo mukanasi. Vaikka se lopulta johtaisikin kuolemaan, näkisin, että käytit viimeiset hetkesi johonkin, mihin koko ihmiselämä kulminoituu. Se ei ole se lopputulos mihin päädyttiin, vaan se, MITEN siihen päädyttiin. Sinä yritit, sinä toivoit, etkä katkeroitunut. Ja se teki siitä sen arvoista. Elämisen, yrittämisen.

Jos vaan vahvat pysyy hengis

 

 

 

Mitä pitäisi tehdä, mitä vitun sieniä pitäisi vetää, ettei vetäisi itseään aina haavoittuvaiseksi?

Joka ikinen tuolla kuolee sisäsisesti, melkein koko ajan. Jonkun tekee mieli vetää ranteet auki, toisen tekee mieli syödä suruunsa niin paljon, ettei kykene liikkumaan. Tiedättekö, miksi niin tehdään?

Ei kukaan huvin vuoksi nälkiinnytä itseään, kukaan ei huvin vuoksi työnnä sormia kurkkuun, kukaan ei HUVIN VUOKSI maalaa terävillä esineillä kuvioita ihoon. Ei kukaan huvin vuoksi itke pimeässä, jätä menemättä suihkuun, koska ei vain jaksa. Ei kukaan huvin vuoksi huuda kuinka sattuu.  Ei kukaan huvin vuoksi tilaa itselleen mielenterveysongelmia.

 

MUTTA.

Kuka haluaisi rikkinäisen ihmisen? Kuka tahtoo taakan pilaamaan oman päivänsä?

Kuka tahtoo lohdutella toista surun keskellä, jos ilman tätä ihmistä omassa elämässä paistaisi aurinko?

Kuka tahtoo tällaisen ihmisen, joka on vitun eksyksissä, joka kärsii, joka ei enää pysty salaamaan sitä?

"Ihmissuhteiden pitäisi olla voimavara"

 

JA PASKAT.

Kuinka pinnallinen ihmisen täytyy olla, jos hylkää toisen heti, kun ystävyys tai suhde ei enää olekaan ruusuilla tanssimista ja pelkkää karkkiväreillä maalaamista? Eivät ne harmaan sävyt tapa, ne vain SATTUVAT. Ja tuskaa kokee jokainen jossain vaiheessa elämäänsä.

Pinnalliset ihmiset vain pelästyvät ongelmaisia, rikkinäisiä ihmisiä. "Mitä tollaselle pitäs tehä?"

Olkaa vaikka lähellä, näin aluksi. Älkää jättäkö yksin, jos koko maailma kaatuu niskaan. Okei, saattaahan se olla raskasta puolin ja toisin. MUTTA ENTÄ SITTEN KUN SE OLET SINÄ, JONKA TODELLISUUS MEINAA HAJOTA PIENIKSI PIRSTALEIKSI?

 

Minua suututtavat ihmiset, jotka pelästyvät rikkinäisyyttä. Hoetaan sitä, ettei tarvitse olla täydellinen, mutta silti ehjät vaativat vierelleen ehjiä.