Testaa itsesi! Oletko vauhtimimmi vai lukutoukka?

Kuka muistaa lapsuudessaan ja esiteini-iässään täyttäneensä noita tyttöjen lehtien hupaisia testejä? Semmoisi ihan älyvapaita, tyyliin oletko toukka vai kissa. Ja mitä enemmän ikää karttui, sitä "syvällisemmiksi" testit kävivät. 12-vuotiaana piti tietää testeistä että oliko kiltti poika enemmän poikaystävämateriaalia vai se villi luokan kovis. Ja jos katselen nytkin Facebookkini etusivua, pomppaa sieltä täältä esiin jonkun tuttavan testitulos."Ketä julkkista muistutat" tms viihdyttävää kenties.
Pienempänä tykkäsin itsekin testeistä. Ostin jopa testikirjoja, joita täyttelin innoissani koska halusin tietää minkälainen olin. Miten minut, pullea ja pitkätukkainen Pinja kategorioitaisiin. Toki tuolloin ajattelin asian eri lailla. Testit olivat totuudenmukaisia, kivoja ja kertoivat minulle paljon. Myös kaikennäköiset taikatyttötestit. Lemppareitani olivat W.i.t.c.h.-lehden testit, joista selvitin että elementtini oli vesi mutta muistutin päähenkilöistä eniten Williä. Ja sillä oli merkitystä, koska lapsena tuo sarjakuvalehti ja sen testit olivat eräs keinoista paeta vähemmän hehkeää ja taianomaista ala-asteen arkea. Pientä koulukiusaamista ja syrjimistä, u know, semmoista suhteellisen normaalia mutta kipeää. Normaalilla en nyt tarkoita sitä että kiusaamisen pitäisi olla semmoista. Ei todellakaan, mutta koen olevani neutraalin kiusattu, vähän syrjitty, läskiksi haukuttu. Mutta semmoista kokonaan luokasta hylkivää ja joukkohakkaamista en kokenut.
Pointtina kuitenkin testien ihanuus. Kunnes kasvoin. Ylläripylläri, ikä pilaa hauskuuden aika monista jutuista.
En ole varma missä vaiheessa suorastaan havahduin tähän, että entinen rakkauteni testaamista kohtaan on muuttunut järkyttäväksi peloksi. Toki nykyään ei ole kyseessä taikatyttötesti, mutten osaa siihenkään enää suhtautua kepeästi. Varmasti psykologian kursseilla on osansa tässä, kaikki mitä ajattelen on vain se, miten en osaa neutraalisti täyttää YHTÄKÄÄN testiä.
Otetaan esimerkiksi persoonallisuustesti. Kun niistä on lukenut ja tietää suht hyvin mihin ne pohjautuvat, osaa periatteessa johdatella itsensä haluamaansa tulokseen - tiedostaen tai tiedostamatta. Tein sitä lapsenakin. Koska halusin että taikavoimani olisi lentäminen, niin lunttasin millä vastauksilla sen saisi. Itsepetos oli kuitenkin silloin helppoa. Ikään kuin muka yllätyin sitten tuloksesta, mutta mikä tärkeintä, tulin iloiseksi. Nykyäänkin jos saan testin eteeni, alan miettiä mitä sillä haetaan, millä vastauksilla saa parhaat pisteet, mikä johtaa mihinkin. Vaikka se on PERSOONALLISUUStesti, ei oikein/väärin-tässä-on-vain-yksi-oikea-vastaus-testi.
Persoonallisuustestit ovat kuitenkin harmittomammasta päästä. Mitä nyt pääsykokeissa sitä miettii päänsä puhki, vastaako "rehellisesti" vai siten miten luulisi että pitäisi.  Pahimpia ovat ne testit, joilla ihmisille osoitetaan älykkyyttä, kelvollisuutta ja ennen kaikkea kelvottomuutta.
Suomessa et saa edes ammattia, ellet testaa itseäsi elämästä kuolemaan. Työhaastattelu on testi. Pääsykokeet. Kilpailut. Älykkyystestit. Kammoan noita kaikkia.
Lukiossa juttelin kerran kaverini kanssa älykkyystesteistä. Kaveriani kiinnostivat nämä testit todella paljon, mutta minä jätin tekemättä ne aina kun pystyi. Psykan tunnilla kun leikkimielisesti teimme älykkyystestejä, minä heitin ne roskiin.
Ja vain ja ainoastaan siksi, että minä pelkäsin paljastuvani. Että testi olisi huutanut minulle alhaista ÄO:ta. Kertonut tyhmyyttäni. Lahjattomuuttani.
Pelko oli ja on yhäkin outo, koska ainakin perinteisen skaalan, eli koulumenestyksen mukaan en ollut tyhmä. Olin lukutoukka, hikari, 9.5 keskiarvolla ja kirjoitin kaksi ällää. Minua kehuttiin, sanottiin että ajattelen yliopistotasolla. Osa minusta oli ylpeä ja ajatteli että niin se on.
Samalla kun tämä testejä vihaava puoli minusta kiljui hiljaista huutoa koko ajan sisälläni, että älä tee testiä. Muuten maailma saa tietää että olen oikeasti tyhmä. Että kaikki on huijausta.
Nämä ajatukset pyörivät päässäni nyt, 21-vuotta täyttävänä nuoren naisen rääpäleenä. On taas se aika keväästä, kun pääsykokeet valtaavta nuorten päät. Minullakin on huomenna ensimmäinen.

Ja minua pelottaa. Torjutuksi tuleminen. Testin reputtaminen. Vääryys. Se, että paljastun vääräksi. Epäsopivaksi.

Ja jees, minä tiedän ettei pääsykokeissa ole kyse siitä. Pitäähän sitä nyt jotenkin seuloa hakijoista ne kelvot yksilöt. Mutta nyt toisena välivuotena, olen hitto soikoon kamppaillut aika kauan ajatusten kanssa, että kyse ei ole minun luuserin taidoista ja älystäni.

Voi kumpa pääsykokeetkin olisivat taikatyttötestejä. Koska jos elementti oli maa, oli se yhtä hyvä kuin se vesi.

All in all, vihaan testaamista, tahdon olla lapsi taas.

Tämän päivän lasten some

Kuolleista noussut blogini ei kyllä hetkauta yhtään ketään (ellei ikuista ystävääni Lauraa, jos hän sattuu huomaamaan) tällä yks kaks ilmestyvällä tekstillä. Mutta kun on tarve purkaa niin sitten on tarve purkaa, olkoonkin että semijulkisesti nettiin josta kuka tahansa voisi varastaa tekstini, varastaa kuvani, käyttää niitä ties missä. Mutta koska internet TULVII blogeja ja tytöntylleröitä jotka haluavat päästä hyväpalkkaisiksi Indiedays-bloggaajiksi, luotan siihen että olen aikas turvassa. Ihana sosiaalinen media.

JA: siitäpä päästäänkin päivän pähkinään, jota alan tässä jäytää himokkaasti. Some, ah, tuo niin ihana ja mielipiteitä jakava (miten niin jakava? Kaikki tuntuvat vain dissaavan liian täykkyä somea) aihe. Ajauduin ajattelemaan tätä kun tsekkailin Snapchatista kaverien ja seurattavien MyStoreja, eli siis niitä "päivityksiä". Ja tajusin, että tämä ns. uusi Instagram ei ole itselläni madaltanut yhtään sitä kynnystä, mitä pistän sinne. Snapchatin idea on siis siinä, että lähettäessäsi snapin (kuvaviesti), se näkyy vain hetken ja sitten poistuu (huraa seksiviestit!). Toki screenshotin voi ottaa, mutta se näkyy kuvan lähettäjälle, ja auts, sehän vasta noloa olisikin jos se ihku poika saisi tietää että tallensit sen sixpäkin omalle älypuhelimellesi.
However, MyStory on siitä enemmän "päivitysmäisempi" (yeah, that's a word) että siinä kuva pysyy kauemmin. 24 h, muistaakseni, ja seuraajasi/kaverisi voivat sitten katsella kuinka lutuista makaronilootaa teit tänään tai kuinka monta sukkaa pyykkäsit.
Itse en tätä MyStorya oikein käytä, sillä tarinani koostuisivat juurikin edellämainituista (Viisi sukkaa. Yksi katosi pesukoneen uumeniin.) Ainoat tilanteet, missä päivitän kyseistä äppiä (Appia? Let mii bii finish änd sei äp), ovat silloin kun a) olen kännissä b) haluan luoda imagoani/someminääni. Eli siis silloin kuin päivittäisin Instagramiakin. Kauniita kuvia, hyviä kuvakulmia, täydellisiä valaistuksia. Selfieitä, salikuvia, lisää selfieitä ja jotain satunnaisia aforismeja ja meemejä (ettei minua nyt pinnallisena pidettäisi, c'mon!)
Uskon että suurin osa minun ikäisisistäni tekee näin, koska olemme kasvaneet somen ihmeelliseen maailmaan vasta myöhemmin kuin lapsina. Oma älypuhelin-heräämiseni tapahtui lukiossa, joskin myöhässä (muilla oli jo samsungit ja lumiat ja iphonet). Kuitenkin, olin saanut elää lapsuuteni ilman.

Mieleeni pälkähti, kuinka tämän päivän lapset eivät saa. Brutaalia, sanovat kukkahattutädit. Kehityksellistä, sanovat insinöörit (tai mitkälie tekniikkanörtit).

Totuudenmukaista, sanon minä. Eli ei edes niin kamala asia, vaikka ensiksi kallistuin kukkahattutätien puoleen ja aloin punoa joulusta jääneitä hyasintteja pipooni.

Let me explain. Seuraan monia n. 10-12-vuotiaita esimerkiksi Instagramissa. Ja ei, en siksi että olisin outo pervo, tai idiootti vajakki joka seurailee jokaista vastaantulevaa follow for follow-räkänokkaa. Täälläkin yksinäisessä, kolkossa Klonkun luola-blogissani olen maininnut että tein viime keväänä sijaisuuksia ala-asteella. Ja tein tyhmästi että näpräsin kännykkää oppitunnilla (olkoonkin että opettajanpöydän takana, ah that power), ja uteliaat nelosluokkalaiste kysyivät:

"Onksul iigee?"

Seuraavassa hetkessä liitutaulu oli täyttynyt töhrinnöistä, joissa komeili ig-tilini ja "FOLLOW pinjuskaaa kolmella AALLA!!!" (Ja kyllä, olin mainio kurinpitäjä luokassa, älkää edes epäilkö)

Ja kuulkaas, ne pikkuiset julkaisevat kaikenlaista. Kuvia rumista ruuistaan, miljoona kuvaa huoneistaan, tärähtäneitä selfieitä, kirjoitusvirheitä ja kaikkea muuta, noh, TODELLISTA.
Tajusin, että noin pienillä se some-suodatin on paljon väljempi, sillä he ovat TOTTUNEET jakamaan kainenäköistä. Heille se on kuin lapsuuden leikki, normaalia kuin poikapöpöt olivat minulle tuossa iässä.

Tämä johtaa johtopäätökseen, jonka esitän ne hyasintit päässäni, että nykypäivän kakarat hukkaavat itsensä sosiaaliseen mediaan ja kokevat sen luomat paineet entistä nuorempana, joten heistä kaikista tulee tärveltyjä kriminaaleja ja stripparihuoria, jotka vain halusivat näyttää seksikkäiltä iigeessä.

Mutta onko olemassa mahdollisuus, että nykypäivän lapset uudistavat tämän liian täydelliseksi haukutun sosiaalisen median? Ehkä he ovat the generation, joka luo REHELLISEMMÄN sosiaalisen median, ja minäkin joskus uskallan heidän johdollaan julkaista kuvia likaisista pyykkisukistani? Olisiko silloin mallien ja kiiltävien kotien aikakausi ohi? Tervetuloa realismi 2000-luvulle!

Mutta...
...todennäköisesti nämä nykypäivän lapset vain havahtuvat teini-iässään siihen, että ovat tyhminä lapsina postailleet ihan noloja kuvia iigeehen. Poistavat ne, ja alkavat ottaa belfieitä, tai mikä onkaan vallitseva trendi.

Don't keep your hope too high.

Rakkaudella, Pinja. Hyasintit päässä mutta toinen jalka skeittilaudalla (or whatever nuoret ihmiset tekevätkään...)