I prefer living in a fantasy than coming back to reality

MORO.
Minulla olisi kolmenlaista asiaa jotka on pakko jakaa täällä, että te muutamat urpot lukijani tietäisitte ne, ja voisitte sen jälkeen joko vihata tai rakastaa minua.
Välimuotojahan ei ole.

1. Tasa-arvon epätodennäköisyys
Minulla vähän vaihtelee mielialan mukaan tasa-arvoon suhtautuminen. Tai miehiseen ylivoimaan maapallolla yleensä. Maanantaina olen feministi henkeen ja vereen, tiistai-iltaan mennessä olen taantunut enemmänkin harmaalle alueelle, jossa ei oteta kantaa miehiin eikä naisiin, ihmisistä kuitenkin on kyse, oli sitten penis taikka emätin. Keskiviikkoaamuna kannatan miehistä voimaa ihan tosissani.
NYT. Lauantaina, olen tullut pitkään pohdiskeltuani siihen tulokseen, että tasa-arvo on yliarvostettua roskaa. (Niinkuin aika moni muukin asia omasta mielestäni....eheh.)
Typerään ihmiskaaliin kun ei näköjään ole mennyt, että ihminen on kertakaikkisen tyhmä olento. Kaikessa viisaudessaan. Me olemme törppöjä.
Törppöluonteen meissä aikaan saa se, että emme pysty tyytymään inhimilliseen osaamme elämässä. Ei, meidän on pakko saada enemmän, olla enemmän, LUODA enemmän.
Jep. Playing God, I guess.
Tasa-arvoon pyrkiminen ei heti aluksi iske mieleen kun miettii ihmisen suuruudenhulluja Jumalanleikkimiskokeiluja. Mutta mitäpä muutakaan olisi se, että pyrimme tekemään maapallosta niinkin abstraktin asian kuin tasa-arvoisen!?
Historia kertoo, että jo esihistorian aikana on tunnettu eriarvoisuus. Ihminen alkoi keräillä ja metsästää. Ja koska ihmisellä oli vähän enemmän aivosoluja kuin apinalla ja mammutilla, ihminen tajusi, että damn, meikähän voikin kerätä vähän enemmän marjoja ja sieniä kuin naapuri.
No okei, virallisesti eriarvoisuus yleistyi, kun ihminen alkoi haalia omaisuutta, eli vasta maanviljelyksen yleistyttyä. Koska metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaa kansaa, ja liikkuva elämäntapa esti suuren omaisuuden kantamisen mukana.
Mutta asia, joka on juurtunut synnin lailla ihmiseen, ei ole nopeasti aivopestävissä pois. Joten tasa-arvo on omaisuuden sijalta aivan huuhaata. Voitte ihan vapaasti yrittää pelastaa Afrikan lapsia ja saada rikkaita luopumaan urheiluautokokoelmistaan, mutta sanonpahan vain, ettei sillä tasa-arvoa tavoiteta. Korkeintaan pari kakaraa lisää tässä väestöllä ylikuormittuneella maailmassa ja vihainen autopohatta.
Ja naiset ja miehet. Faministit tekevät todellakin arvokasta työtä yrittäessään saada naisten palkkoja nousemaan sun muuta. Mutta tässäkin ilmiössä käy niinkuin yleensä. Kun yritetään pyrkiä tasa-arvoon, saadaan yhä enemmän epätasa-arvoa aikaan. Vaaka ei ole ikinä tasapainossa.

2. Minne olet menossa?
Kesälomieni aamut ovat nyt riparin jälkeen sujuneet kaikki suht saman kaavan mukaan. Herään automaattisesti seitsemältä, jonka jälkeen makoilen sängyssä radiota kuunnellen. Surffailen radiokanavien välillä sen mukaan, miltä kanavalta sattuu tulemaan siihen aamuun sopivaa musaa.
Pari päivää sitten jämähdin Radio Aallon taajuuksille. Radiojuontajat puhuivat ja jäin kuuntelemaan. Kyse oli elämästä ja tulevaisuudesta. Yleistähän on, jos kaveri näyttää pakkaavan laukkuaan, kysymme: "Minne sä oot menossa?"
Vastaus on yleensä hyvin lyhytkatseinen. "Kotiin." "Kauppaan." "Kouluun."
Mutta juontajat olivat sitä mieltä, että miksi olemme näin lyhytkatseisia. Joku filosofi oli kuulemma ehdottanut, että sen sijaan, että kerromme sen hetkisen määränpäämme, meidän pitäisi jakaa elämänsuunnitelmamme. Maalimme pitkällä tähtäimellä. Sillä se auttaa tähtäämään täysillä niihin maaleihin, vaikka maalit olisivatkin valovuosien päässä tästä hetkestä. Jos on esimerkiksi aina halunnut matkustaa Australiaan, ja se on tulevaisuuden suurin haave, pitäisi yksinkertaiseen kysymykseen vastata: "Olen menossa Australiaan."
Tämähän ei tietenkään ole kovin käytännöllistä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Saattaisi olla hiukan hämmentävää arkikeskustelussa:
"Minne oot menossa?"
"Presidentinlinnaan."
"Tä?"
Mutta ajatus siitä, että meillä pitäisi olla pitkäkestoisia tavoitteita ja unelmia, haaveita joita kohti juoksemme. Siinä on jotain hirveän ideaalista ja hienoa.
Tai siinä olisi, jos tietäisi minne on menossa. Minulla nimittäin ei ole hajuakaan. Joten tyydyn vastaamaan: "Lähikauppaan" jos kysytte. Siinä on minulle pitkän aikavälin ideaali suunnitelma ja haave. K-marketin kassalle asti pääsy. Jeah.

3. Videokamera
Löysin vanhan, hirveän huonolaatuisen videokameran jostain komeron perukoilta. Ja päätin tehdä itsestäni supermegablogitähden(haha) ja kuvata sillä omaa päivääni! Kävi vain ilmi, ettei se mennykään ihan niinkuin strömsössä...

Alone - but I don't give a damn

 

 

 

Kaveri löysi minut eilen laiturilta istuskelemasta. Yksin. Huolestunut ilme ja varovainen kysely: "Mikä on?"

Noh, ei mikään. Hassua kyllä, tässä yltiösosiaalisessa maailmassa en välitä paskaakaan, vaikka viettäisin 10 % tai enemmän elämästäni yksin. Mutta koska elelen tässä sosiaalisessa yhteisössä, kansakunnan joukossa ja ihmisten ympäröimänä, on yksinolo jotenkin tabu. Se, että erakoituu jonnekin edes hetkeksi, on merkki heikkoudesta, merkki siitä, että minulla ei ole kavereita ja jokin on nyt huonosti.
Olin toki ihan otettu siitä, että kamuni jaksoi kysyä moista minulta. Mutta siinä kohtaa pääni oikeasti lävisti ajatus siitä, miten negatiivia YKSINÄISYYS nähdään nykypäivänä. Se on säälittävää, surullista ja umpinaisten huoneiden hajuista, katkeruutta ja harmaita hetkiä. Se on ihmisten pelkoa, typeryyttä tai ylpeyttä, se on sitä, ettei ole ystäviä, ei ketään kelle puhua.
Tällaiseksi se myönnetään. Wikipedia liittää yksinäisyyden depressioon ja leskeyteen.

Mutta kun ihmiset, kuten minä, tahtovat joskus vain olla yksin. Eikä siinä välttämättä ole negatiivista jälkikaikua yhtään.
Tahdon joskus olla yksin, miettiä omia asioita, maailmaa, syvällisiä, pinnallisia. Tahdon lukea, luonnostella, pidellä polvista kiinni ja käpertyä pieneksi keräksi. Ilman ketään.
Eikä se tarkoita sitä, että olisin äkkiä surullinen tai depressiivinen. Melankolinen saatan olla, mutta jotenkin tuntuu, että ihmisten on tosi vaikea käsittää, että yksin voi olla ONNELLINEN.
Tai siis se, että istuskelen yksin jossain ja vedän henkeä, ei tarkoita sitä, että purskahdan kohta itkuun ja että maailma kaatuu. Se saattaa vain tarkoittaa sitä, että nyt en juuri jaksa ihmisten seuraa ja että tekee mieli olla yksin ja ajatella.

Tahtoisin yhteiskunnan, jossa yksinolo ei nostaisi heti niskavilloja pystyyn. Se voisi olla enemmän neutraali sana. Koska tottahan on, että yksinolo on myös monissa tapauksissa ihan perseestä. Joku oikeasti on yksin, ja silloin kyyneleet eivät ole ilon kyyneleitä. Jokainen kärsii tästä yksinäisyydesä joskus.
Mutta kuka puhuu nykyään sen positiivisen yksinolon puolesta? HÄH!!?? NIIN!!
Kaikki vain jauhavat yhtenäisyydestä. Ystävistä! Ryhmähengestä! JEE! <3 <3 <3

Älkää nyt käsittäkö väärin. Minä tyksin myös yhtenäisyydestä, useimmiten. Mutta sitä korostetaan niin paljon nykyään. Siitä on tullut ilmiö, joka on kuohunut yli uomiensa. Ja se on johtanut siihen, etteivät useat edes nykyään OSAA olla yksin. Sitä pitää olla jonkun kanssa, melkein ihan kenen tahansa, kunhan ei vain ole YKSIN. Vaikka ei edes periaatteessa haluttaisi, vaikka olisi kuin perseelle ammuttu karhu niin äh, jonkun kanssa on oleiltava. Vaikka se ihminen ärsyttäisi.

Koska voihan se yksinolo vaikka. En tiedä. Syödä?

Tehdäänpä näin. Tälle positiiviselle yksinololle voitaisin antaa termi:


ITSENÄISYYS

Ja sille yksinolon pelolle. Sitä minä pidän mielummin säälittävänä, kuin sitä, että ihminen on joskus yksikseen. Viva la erakkoluolat!

Songs for the Broken Hearted

I feel very confused right now.

I know that there is a feeling I supposed to be feeling right now. So called Love. But instead of love, I feel nothing but bitter feelings. My angry soul is crying out loud, and it's getting insane.

I must be crazy. That's the only reason why I'm still alive.

 

So little time to loose. And fall from heaven.

 

 

I always keep wondering why I'm not good enough. Why I have to keep fighting all the time while the others just keep hanging around? They're relaxing in a comfortness. While I'm stuck. In some kind of hell.

My own, personal hell. I see no devils here but insted of Satan, I see anly my own reflection from a mirror.

 

And the reason why I am writing English, is very simple. In Finnish all this shit would sound like stupid. Even more stupid than it does now, in English.

 

I have been very close to happiness. I have had my hands reaching it, almost touching it.

But then, as always, something has gone wrong.

I have lost it completely.

 

And now I'm again in the soft darkness, waiting for someone to save me. Waiting for someone to stop me. Waiting for someone to stop my misery. Waiting for the happiness.