Kaveri löysi minut eilen laiturilta istuskelemasta. Yksin. Huolestunut ilme ja varovainen kysely: "Mikä on?"
Noh, ei mikään. Hassua kyllä, tässä yltiösosiaalisessa maailmassa en välitä paskaakaan, vaikka viettäisin 10 % tai enemmän elämästäni yksin. Mutta koska elelen tässä sosiaalisessa yhteisössä, kansakunnan joukossa ja ihmisten ympäröimänä, on yksinolo jotenkin tabu. Se, että erakoituu jonnekin edes hetkeksi, on merkki heikkoudesta, merkki siitä, että minulla ei ole kavereita ja jokin on nyt huonosti.
Olin toki ihan otettu siitä, että kamuni jaksoi kysyä moista minulta. Mutta siinä kohtaa pääni oikeasti lävisti ajatus siitä, miten negatiivia YKSINÄISYYS nähdään nykypäivänä. Se on säälittävää, surullista ja umpinaisten huoneiden hajuista, katkeruutta ja harmaita hetkiä. Se on ihmisten pelkoa, typeryyttä tai ylpeyttä, se on sitä, ettei ole ystäviä, ei ketään kelle puhua.
Tällaiseksi se myönnetään. Wikipedia liittää yksinäisyyden depressioon ja leskeyteen.
Mutta kun ihmiset, kuten minä, tahtovat joskus vain olla yksin. Eikä siinä välttämättä ole negatiivista jälkikaikua yhtään.
Tahdon joskus olla yksin, miettiä omia asioita, maailmaa, syvällisiä, pinnallisia. Tahdon lukea, luonnostella, pidellä polvista kiinni ja käpertyä pieneksi keräksi. Ilman ketään.
Eikä se tarkoita sitä, että olisin äkkiä surullinen tai depressiivinen. Melankolinen saatan olla, mutta jotenkin tuntuu, että ihmisten on tosi vaikea käsittää, että yksin voi olla ONNELLINEN.
Tai siis se, että istuskelen yksin jossain ja vedän henkeä, ei tarkoita sitä, että purskahdan kohta itkuun ja että maailma kaatuu. Se saattaa vain tarkoittaa sitä, että nyt en juuri jaksa ihmisten seuraa ja että tekee mieli olla yksin ja ajatella.
Tahtoisin yhteiskunnan, jossa yksinolo ei nostaisi heti niskavilloja pystyyn. Se voisi olla enemmän neutraali sana. Koska tottahan on, että yksinolo on myös monissa tapauksissa ihan perseestä. Joku oikeasti on yksin, ja silloin kyyneleet eivät ole ilon kyyneleitä. Jokainen kärsii tästä yksinäisyydesä joskus.
Mutta kuka puhuu nykyään sen positiivisen yksinolon puolesta? HÄH!!?? NIIN!!
Kaikki vain jauhavat yhtenäisyydestä. Ystävistä! Ryhmähengestä! JEE! <3 <3 <3
Älkää nyt käsittäkö väärin. Minä tyksin myös yhtenäisyydestä, useimmiten. Mutta sitä korostetaan niin paljon nykyään. Siitä on tullut ilmiö, joka on kuohunut yli uomiensa. Ja se on johtanut siihen, etteivät useat edes nykyään OSAA olla yksin. Sitä pitää olla jonkun kanssa, melkein ihan kenen tahansa, kunhan ei vain ole YKSIN. Vaikka ei edes periaatteessa haluttaisi, vaikka olisi kuin perseelle ammuttu karhu niin äh, jonkun kanssa on oleiltava. Vaikka se ihminen ärsyttäisi.
Koska voihan se yksinolo vaikka. En tiedä. Syödä?
Tehdäänpä näin. Tälle positiiviselle yksinololle voitaisin antaa termi:
ITSENÄISYYS
Ja sille yksinolon pelolle. Sitä minä pidän mielummin säälittävänä, kuin sitä, että ihminen on joskus yksikseen. Viva la erakkoluolat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti