I can't eat anything sweet so it makes me fucking angry

Come up to meet you, tell you I'm sorry
You don't know how lovely you are

I had to find you
Tell you I need you
Tell you I set you apart

Tell me your secrets
And ask me your questions
Oh let's go back to the start

Running in circles
Coming up tails
Heads on a silence apart

Nobody said it was easy
It's such a shame for us to part
Nobody said it was easy
No one ever said it would be this hard

Oh take me back to the start

I was just guessing
At numbers and figures
Pulling your puzzles apart

Questions of science
Science and progress
Do not speak as loud as my heart

Tell me you love me
Come back and haunt me
Oh and I rush to the start

Running in circles
Chasing our tails
Coming back as we are

Nobody said it was easy
Oh it's such a shame for us to part
Nobody said it was easy
No one ever said it would be so hard

I'm going back to the start

It's sunday again. Huomenna on maanantai. Muuttuuko mikään silloinkaan? En usko, juuri siksi tämä onkin elämää. En tiedä haluanko asioiden muuttuvan. Kunhan vain varjot katoaisivat ihmisten silmistä. Kunhan vain omat silmäni muurautuisivat umpeen hetkiksi. Kunhan vain nauru tulvisi sieluista.

Kunhan vain elämässä ei syötettäisi paskanjauhantaa siitä miten kaikki on mahdollista.

I'm your sister

Viikonloppuna törmäsin outoon, uuteen juttuun. Kysymykseen jota en ole miettinyt ehkä ikinä, koska siihen ei ole ollut minkäänlaista tarvetta. Okei, tosiasiassa tarvetta olisi. Mutta kuka ikinä ajattelee roolejaan samalla lailla kun ylihermostunut minä?

Miten ollaan hyvä pikkusisko?

Typerä kysymys. Niin juuri. Mutta kun juttu on siinä että olen koko elämäni asunut pikkusiskoni kanssa, häntä potkien, lyöden ja määräillen. (Kuulostaapa julmalta mutta voin vakuuttaa että käyttäytyminen on molemminpuolista) Olen jakanut mahtavia kunnon isosiskon neuvoja, auttanut ylä-asteelle siirtyvää siskoani pelottelemalla yläkoulun vaaroista. Lällättänyt hänelle omista isosiskon oikeuksistani, irvaillut kun hän on marissen mennyt nukkumaan kun minä olen jäänyt toljottamaan teeveetä josta ei oikeasti edes tule mitään katselemisen arvoista. Olen ollut ISOSISKO.
Mutta kas kun satun unohtamaan aina ihan välillä (aina) että olen itsekin pikkusisko.
Aika julmaa sanoa että unohdan aina siskoni (siskopuoleni, isän lapsi, ei äidin mutta so what) koska hän ei kuulu jokapäiväiseen elämääni.
Siksi on niin kauhean hermostuttavaa kun isosisko tulee käymään ehkä kerran, pari vuodessa. Viipyy päivän, ehkä kaksi.
Ja typerintä on se, että minun pitäisi käyttäytyä häntä kohtaan kuin siskoa.
Julmemmaksi menee aina vain, mutta en tunne olevani osa isosiskoni elämää sillä tavalla kuin muissa perheissä varmasti. Eikä hän ole semmoinen osa elämääni mitä olisin kuvitellut pienenä isosiskon olevan. Ensinnäkin ikäero on aika huimaava. Järkytyin viikonloppuna, olin luullut isosiskoni olevan semmoiset keveät 23-25 vuotta, mutta täräytys tuli, ja törmäsin seinään kuullessani hänen täyttävän 28.
Minulla on miltei kolmikymppinen sisko, jolla on pelottava poikaystävä, joka asuu Helsingissä ja käy säännöllisesti töissä, viettää (kaiketi jos Facebookia on uskominen) hauskoja bileviikonloppuja.
Minä olen hikisesti lukion ekalle siirtyvä taidefanaatikko joka pysyy kaukana bileistä varmasti kolmikymppiseksi asti.
Ja voisinhan olla ihan vain normaalisti. Eihän tuommoisten tekijöiden pitäisi vaikuttaa ihmissuhteisiin, varsinkaan sisarsuhteeseen.
Mutta kun se vaikuttaa. Minä itse olen aika lapsi kun juttelen isosiskon kanssa. Mistä semmoiselle pitäisi edes puhua? Kysellä onko poikaystävä kiva? Menettekö naimisiin?
Nuo olisivat ajankohtaisempia kysymyksiä kuin ne mitä normaalisti juttelisin ihmisten kanssa.
En tarkoita etteikö isosisko olisi ihana. Hän on mukava, tosi mukava. Mutta kun ahdistun aina tajutessani että kuulumme toistemme elämään vain aika löyhällä langalla. Trapetsitaiteilen sillä, yritän tajuta. Yritän olla hyvä pikkusisko.
Siinä taas ongelma. Ainakin omassa ahtaassa päässäni.
Olen viisitoista, kohta kuusitoista ja siksi viime vierailulla taisi isosiskoni vierastaa minua kun vain murisin ja ärisin muille perheenjäsenille. No, vietimme viikonlopun omillamme. Sisko luki lehtiä, minä piirtelin marionettinukkeja joilla oli raajoja irrallaan. Olisin voinut helposti marssia huoneestani vanhaan malliin ja kysyä että pelataanko jotain? Lähdetäänkö elokuviin niin kuin ennen?
Mutta huoneeni kynnys tuntui massiiviselta. Tuntui etten osannut tehdä sitä luontevasti.
Joten päädyin istumaan vaivaantuneena, yksin omassa kodissani. Tuntui kuin olisin itse ollut vieras talossa.
Nyt harmittaa etten osannut olla luontevampi. Siinä menee kumminkin taas puoli vuotta ennen kuin isosisko tulee käymään. Mutta ehkä saan siihe mennessä kerättyä rohkeutta olla luonteva.


Siskohan se vain siinä.

Change

Syvällisempää

Kesä on antanut itselleni jollain oudolla tavalla positiivusuutta, iloa, intoa ja rohkeutta. Vaikka lähdin kesälaitumille katkerasti itkien ja surkutellen kamalaa kesääni kotona, on kaikki kääntynyt paremmaksi päässäni.

Oikeasti kesä on mennyt niinkuin aluksi pitikin. Ei mitään suunnitelmia, ei mitään erityistä meneillään. Tylsä kesä.

Mutta todellisuudessa se on oma asenteeni joka on muuttunut.

Pilvien takaa ei olekaan ollut myrskypilvirypäs, vaan pikemminkin auringonsäteitä. Ihmiset eivät ole olleetkaan ilkeitä, juonittelevia roistoja ja ämmiä, vaan pelkkiä itsekeskeisiä parkoja. (Ihminen on ihminen, oltiin sitten kuinka positiivisia tahansa) Ja aika moni on hymyillyt takaisin, kun on randomisti heittänyt hymyn sinne tänne. Se on tuntunut kivalta. Samoin kuin se, että huomaa olevansa ihan jees seuraa kaiken itsesääliyden jälkeen. Ja nauravansa kaikelle, puhuvansa outoja niin kuin ennen.

Ja huominen näyttää yhä houkuttelevammalta. Kuin tämä päivä, kuin eilinen.

Taidan sanoa että tämä kesäloma oli ihana omalla, laiskalla tavallaan.

Suuria suunnitelmia? Noup.

Paljon elämistä? Yep.

Ja nyt, vaikken tahtoisi sanoakaan...

...toivon hieman salaa että kesäloma jatkuisi vielä. Vielä enemmän aikaa hengähtää kuin nämä lyhyet päivät ennen ensi torstaita. Torstaita ja Nastopolia. Olenkohan tosissani? Haluan pitkittää tätä koko kesän kestänyttä odotusta, menoa unelmieni kämäiseen pieneen lukioon?

Haluanko tosissani pitkittää uutta, järjetöntä, minut hulluksi tekevää opiskelua? Haluanko pitkittää sitä että pääsen kuvistunneille???

Oh, yes. I do, I do, I do.

Haluan nauttia vielä viimeisistä lomapäivistä täysillä. Kuin olisin vasta oppinut kuinka oikeasti eletään. Sillä lailla nauttien.

Mutta kun koulun aika tulee...no, murehditaan sitä sitten.

Kaikkea muuta kuin syvällistä

Teksteissäni tapahtuu todella radikaaleja hyppyjä aiheesta appelsiiniin, mutta tämän positiivisuuden puuskani ansiosta päätin olla välittämättä.

Kävin eilen kaupungilla. Piti mennä ostelemaan vaatteita, kuluttamaan rahaa. Loppujen lopuksi tyydyin Miss Mix-lehteen ja karkkiin. Mutta ne saivat minut iloisemmiksi kuin pino vaatteita pitkään aikaan. Kävin kahvilla (Herranen aika sentään miten tuo kuulostaa aikuiselta! ) juomassa Latten. Samalla kuin keskustelimme pienen porukan kesken maailman parannusta ja politiikkaa koskevista asioista.

---

Kattia kanssa. Luimme horoskooppeja ja teimme teinitestejä.

Sen jälkeen oli vuoro HARRY POTTERILLE. Okei, tuo oli jo toinen kerta kun sain nähdä sen, mutta tällä kertaa 3D! Huisia.

Toinen kerta kun katson kyseisen movien, mutta reaktiot aivan samanlaiset kuin ensimmäisellä kerralla.

Voldemort: "Harry Potter is dead. Heeheehee"

Reaktio: Järjetön naurunpuuska ilman järjellistä syytä. Paitsi tietenkin se että heeheehee kuulosti älyttömän koomiselta. Tajuatte varmaan.

Voldemort kuoli. Reaktio: Järjetön itkupuuska ilman järjellistä syytä. Se oli pahis, paha nujerrettiin, mihin jäivät hurraa huudot ja jeejeet? No, ne hukkuivat minun säälivän itkuni alle. C'mon. Voldemortilla oli nyt vain vähän huono lapsuus, ei siitä muuten ois niin kamalaa tullut! Kaiken kaikkiaan se oli vain pikkupoika...voivoi. Tästä minun PAHISKIN ON IHMINEN-ajattelutavastani voi olla monta mieltä...

Kiitos elokuvaseurasta ystävälleni! Ihanaa tuntea toisen innostus kun joku nykii hihaa koko ajan: "Nyt se alkaa!"

Ai niin. Leikkasin hiukset. Tuli semmoinen PAKKO SAADA MUUTOSTA-huuma ja silloin sakset saivat osakseen tehdä minusta uuden Pinjan. Ja tänään vielä parturiin että ammattilaiset saavat korjailla amatöörin hiustenleikkuujälkeä. Mutta siis nyt taitaa olla aika lyhyet hiukset...edelliseen verrattuna. Hmm. Tuntuu kivalta.

Minä menen nyt ihastelemaan postissa tullutta hiustenhoitopakkaustani. Olen ilmeisesti voittanut sen jostain kisasta. No, ihan kuin sillä väliä olisi mistä se on. Kunhan se ON. Ja ON ilmainen. HEEHEHEE