torstai 30. kesäkuuta 2011

This is about YOU

Vähän yli puoli vuotta sitten vedin ystäväni kanssa kerhoa. Tapasimme parilla ruokkiksella sopiaksemme kerhojutuista, ja tämän ystäväni mukana vaelsi tietty punapää, josta on nyttemmin tullut eräs ihanimmista ihmisitä jota tunnen.

Muistan selvästi ensireaktioni tästä henkilöstä. Istuin kuvistunnilla jotain höpötellen vieressäni olevien kanssa. Siinä ympäripyöreitä höpötellessäni yritin sanoa jotain tälle uudelle tutavuudelle. En muista sen jälkeen muuta kuin sen kuinka minua suretti.
Suretti aivan hirveästi koska olin jo yli-ihmistuntemistaidoillani muodostanut kuvan:
"Se ei tykkää musta."

Ylistys vielä ihmistuntemustaidoilleni, meni metsään sekin arvaus.

Tämä teksti on ylistys ystävyydelle. Kaveruudelle, ymmärtäväisyydelle ja ihmisten pikkuvikojan kestämiselle.
Aloin eräs päivä miettiä miten ihmiset ystävystyvät. Mikä ihme aiheuttaa sen että yhtäkkiä saatat tekstailla kello kahdeltatoista tekstareita toiselle aiheista jotka ovat... no, toisarvoisia. Ei mitään elämäntärkeää, mutta mikä ihme aiheuttaa sen että ihmisillä synkkaa? Ystävyys- ja parisuhteissa? Jotkut sanovat että on oikeasti ihmisiä ja eläimiä jotka sopivat paremmin yhteen kuin muut. Että kemiaa, ihan kirjaimellisestikö?
Johtuuko kemiasta sekin että saattaa höpöttää jollekin puolitutulle omia asioitaan ja yhtäkkiä olla ylimpiä ystävyksiä, kun toisille sitä vain hymisee keskusteluissa ja yrittää päästä tilanteesta pois.
Yleensä olen ajatellut että se johtuu aika paljon mielialasta. Joskus ei vain jaksa olla ystävällinen ja sosiaalinen. Joskus semmoinen onnistuu olemaan huomaamattaan.

Mietin että entä jos olisin antanut olla ja käpertynyt kuoreeni kun ystävystyin/tutustuin nykyisten kaverieni kanssa?
Olen varma että jos olisin vain hiljaa hymissyt, en nyt olisi kirjoittamassa tätä tekstiä eräälle tietylle henkilölle. (OLE HYVÄ!)

Jostain se vain lähti. Jostain vain ystävyyssuhteet lähtevät. En todellakaan muista mistä ne aina alkavat. Muistan vain erään iltapäivän koulussa kun aloin puolitutuille huokailla kuinka olen rakastunut kameralaukkuihin. On kai sekin tapa tutustua???

Nykyään pidän tätä puolituttua yhtenä ihanimmista ihmisistä maailmassa. En tunne häntä niin hyvin, mutta jollain tasolla voin samaistua tähän pohdiskelevaan ilopilleriin. Ilopilleriin siinä mielessä että koulussa hän naureskeli ja hymyili aina, vaikkei olisikaan paras päivä. Siinä toivoisin olevani samanlainen. Itselläni kun se menee niin että jos surettaa niin minähän suren. Angstin nurkassa ja pilaan muidenkin päivän. Mökötän kuin viisivuotias.
Tämä ihminen on siis ilopilleri, mutta pillerin tai pastillin kuoren taakse mahtuu paljon muuta. Paljon kaikkea monimutkaista, välillä niin monimutkaista että tekisi mieli vääntää aivot PAUSE-nappulalle. Mietin että eikö tällä henkilöllä tule pää kipeäksi liiasta ajattelusta. Minulla tulee aina hirveä migreeni -.-
Tämä henkilö on myös hauska. Ja jollain tavalla pidän siitä kuinka mielipuolena hän minua pitää. Outoako? Njääh.

Tutustuin tämän upean urpon kanssa ikävä kyllä vasta puoli vuotta sitten. Joten nyt on hassu olo kun traagisesti sanottuna "tiet eroavat". Kaikki tutut lähtee (miltein kaikki) eri kouluihin.
Haikeaa.

Mutta se ei saa haitata asioita, en aio jättää ketään rauhaan vielä kun henki minussa pihisee.

Tulipa sekava teksti. Tämä on siis eräälle ihmiselle kirjoitettu, joten OLE HYVÄ, vihdoin sain sen valmiiksi, siis jotenkuten. Jouduin tekemään uusiksi koko ajan, sensuroimaan, pyyhkimään ja kirjoittamaan lisäyksiä todella paljon.
Mutta se siitä.
Seuraavaksi teen taas listan. Olen alkanut kaivata listoja.
Ja hei, tänään elokuviin katselemaan pahoja opettajia! MIKÄS SEN PAREMPAA!
Hell yea!

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Hush Hush



Olen aivan hulluna eräästä kirjasta.

Koska kesälomani on mennyt paljolti kirjani kirjoittamisessa ja kirjojen lukemisessa, ei ole ihme että satuin löytämään uuden lempikirjani.

Korjaan, kirjasarjan.
Becca Fitzpatrick on selvästi sukeltanut mieleni syövereihin ja pöllinyt sieltä pari ainesta joista kirjoissa tykkään. Sillä tämä kirja oli jotain WAU. (Ihana on liian vaisu adjektiivi)
Kirjan juoni kaiken kaikkiaan kuulostaa tököltä ja kököltä ja kuluneelta.
Ai miten niin ei ole tuttu juonikuvio?
Nuori, kiltti tyttö tapaa koulussa nuorukaisen, joka vetää tyttöä vastuttamattomasti puoleensa. Pian tyttö saa kuitenkin huomata ettei poika ole sitä miltä näyttää...
Kunnia kaiketi Twilightille joka aloitti ihminen rakastuu outoon juttuun-buumin. Stephanie Meyerin jälkeen ihminen ja vamppyyri-juttua on kopsattu aika rankalla kädellä. Vamppyyripäiväkirjat esimerkiksi. (Ei sillä että haittaisi, luen kyseistäkin kirjasarjaa innolla!)
Ihminen rakastuu ihmissuteen. No sekin on markkinoitu. Siis tämäkin on Twilightista jos tarkasti miettii. Vai kukas se lihaskimppu Jacob oli jota kaikki teinit kuolasivat? Ideaa on siis kokeiltu kirjassa nimeltä Väristys.
Ihminen rakastuu alieniin. Hyvin mielenkiintoista, sillä kirjoja mahtuu kolmetoista tusinaan. Näitä kylläkin oli jo ennen Twilightia.
En kyllä ymmärrä miksi nuoria kiehtoisi lukea vihreästä avaruusmöykystä ja rakkaudesta? No, ehkä avaruusolennot ovat kirjoissa vetävämmän näköisiä.

Tehkäämme siis kunniaa jo uudelle tulokkaalle:
ihminen rakastuu enkeliin. Langenneeseen enkeliin.
Ja tattatadaaa. Minun lempikirjani on syntynyt.

Nora Grey on tavallinen opiskelija, jonka elämään ilmestyy eräällä biologiantunnilla kiehtova muukalainen Patch. Patch kiehtoo Noraa kuin yölamppu kärpästä, vaikka Nora aavistaa Patchin olevan vaarallinen.
Pian mikään ei ole sitä miltä näyttää....
JNE JNE. Kuvaan astuu toinen kosija, Raamatullista mystiikkaa, blondi paras kaveri, outo psykologi, pahoinpitely, selittämättömiä tapauksia ja hyökkäyksiä.

Suomeksi sanottuna kirja ei vakuta hyvältä. Mutta kun se oli. Tiedän että minun ei pitäisi jankata kirjan ihanuutta, mutta nyt en oikein osaa kritisoidakaan!
Pahuksen kirja. Luin viisi tuntia melkein putkeen ja hakkasin tyynyjä kun tajusin sen pahuksen kirjan loppuneen.
Juoksin nopeasti tietokoneelle ja kirjoitin kirjailijan Googleen. Alkoi raivokas kammppailu etsiessäni kirjalle jatko-osia. Onneksi tajusin että kyseessä oli trilogia, muuten olisi hajonnut jotain muutakin kun oma kahjo pääni.
Nyt vain seuraavia osia odottelemaan. Sitä en kumminkaan kärsivällisenä ihmisenä jaksa tehdä vaan menin enkunkieliseen wikipediaan ja etsin jatko-osat. Toiselle välilehdelle avasin google-kääntäjän (google on oikeasti joka jampan kaveri) koska en jaksanut alkaa kääntää sivukaupalla tekstiä-olen laiska, so what.
Tiesin kyllä että google-kääntäjä on kamalan huono, mutta se paljastui taas TÖKERÖN huonoksi.


she breaks up with him.

google-kamu sanoo:

hän hajottaa hänen kanssaan

Sainpahan seuraavan viikon naurut. :DD

Mutta urgh. Siis. Sitä. Meinasin. Argh.
Lukekaa tämä kirja!
LUKEKAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA se oli käsky!

...
Okei, voisitte olla kilttejä ja esittää lukeneenne. Sitten voisin iloisin mielin hehkuttaa teille kirjalöytöäni.
Nyt häivyn. Lukemaan kirjan uudestaan.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Wonderful Human Beeing

En ole valvonut pitkiin aikoihin samalla lailla kun eilen.

Keskiyön jälkeen vain tuijottelin harmaata ja hämärää kattoa musiikin pauhatessa kuulokkeista. Maailmani tuntui sillä hetkellä niin elävältä ja omituiselta, ajatukseni heittivät kärrynpyörää mielessäni.
Mutta kun otin kuulokkeet pois, havahduin täydelliseen hiljaisuuteen ja hämärään valoon joka ikkunasta kuulsi. Pienen linnun ääneen avonaisesta ikkunasta.
Sillä hetkellä oli omituinen tunne elämästä.


Semmoinen harvoin tuleva fiilis: Minä elän.



Siis tottakai minä elän, mutta todella harvoin pysähdyn hengittämään ja ajattelemaan maailman salat puhki. Niistä silti mitään selvää saamatta. Mutta tunne, kuinka väsymys hiipi hiljaa huoneeseen mutta en saanut unta...se sai minut tajuamaan että pitäisi useamminkin yrittää tajuta tätä ihmettä jota elämäksi kutsutaan. Argh, kuulostaa enemmän kuin kliseisen typerältä!




Mietin eilen ihmisen käyttäytymistä.
Ihminenhän on mustekalan lailla värinvaihdon mestari, myös me muuntelemme itseämme keskustelusta toiseen. Eri ihmiseltä ihmiselle.
Maalaisjärkikin se sanoo ettei tuiki tuntemattomalle kerrota heti ensimmäisenä koiran kuolemasta tai omista viha-rakkaussuhteistaan.
Jotkut ihmiset ovat kumminkinkin enemmän kaloja vedessä, uivat sosiaalisilla taidoillaan keskustelusta keskusteluun, ihmistyypiltä toiselle.
Samalla kuin sellaiset kuin minä pärskivät säälittävästi rantavedessä yrittäen usuttaa keskusteluun edes jotain, ettei vaikuttaisi aivan tuppisuulta.


Joskus se on kyllä vain parempi olla hiljaa ja kuunnella muita. Hiljaisena olossa on usein hyötyä kun tutkii monimutkaista ihmisluonnetta. En tiedä mistä se on lähtenyt mutta kiinnitän niin paljon huomiota nykyään elekieleen, toisten ihmisten väliseen kommunikaatioon että unohdan joskus olevani osa keskustelua. Tarkkailijan rooli on vain niin helppo ottaa.





Johtopäätöksiä on niin helppo tehdä.




Se on eri asia kumota niitä omassa mielessään.






Olen yleensä ihminen joka pitää arvuutella ihmisten ajatuksia, tulkita asioita ja vetää omat teoriansa ja analyysinsä. Kuinka useinkaan olen istunut sivussa ja salaa katsellut ihmisiä, pyöritellyt heidän käytöstään mielessäni ja tajunnut siinä hetkessä jotain aika itsestäänselviä asioita, mutta myös asioita joita ei heti tajuaisi. Ihmisen psykologia on alkanut olla kiinnostavaa, olen miettinyt usein tekoja ja seurauksia mitä seuraa jos sitä ja tätä...


Jossain vaiheessa aloin olla jo niin varma näistä "meedionkyvyistäni" että tunsin velvollisuudekseni jakaa näitä muille.


Asioita joita muut eivät ehkä epähuomioissa tajunneet, tajusin yhtäkkiä olevani pälättämässä niitä heille, heittämässä epäilykseni suoraan kasvoille.
Erikoisinta oli kun menin täräyttämään jo kauan epäilleeni asian erään luokkalaiseni pärställe. Siis ihmisille jota hädin tuskin tunsin.
Ilme oli hämmästystä suurempi kun aloin pälpättää totuuksia puolitutulle ja hän vain kuunteli. Okei, ensimmäiseksi ärsyyntyi kun olin edes huomannut hänen suuren salaisuutensa. Sittemmin huomattelin asiasta koko ajan, ja voinpa sanoa että tunsin upeaa auktoriteettista valtaa omatessani erään marionettinuken narun josta vetää ja saada ihminen hämilleen.
Kumminkin...eihän asia minulle kuulunut.
Nauratti silti kovin kun hän avautui MINULLE ja kysyi neuvoja.

Olen siitä lähtien luullut osuvani aina suurissa ihmissuhdekyvyissäni oikeaan.
Kunnes toissapäiväni aloin kuumeisesti miettiä miten paljon johtopäätöksiä olin vetänytkään, miten monta kenties valhetta olinkaan lausunut koska luulin olevani oikeassa.
Siksi tuntuu nykyään että näen vain harhoja yrittäessäni tulkita ihmisiä. Joitakin ei vain yksinkertaisesti voi, en osaa.
He piilottavat tunteensa ja kätkevät sen ainaisen hymyn alle.
Ja minä turhautuneena...luovutan?
EN.
Lakkaan kylläkin suoltamasta turhia ja epämääräisiä arvauksia.

Ihmisluonto on vaikea, outo, monimutkainen, tunteet menevät miten sattuu, eri tahtiin järjenpalon kanssa. Joten ehkä pitäisi vain elää sen kanssa etten osaa lukea ajatuksia.

Hmm. Lukiossahan alkaa psykologia?
Sitä odotellessa.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Summer 2011 MUST part 3

9. Lataa uutta musiikkia

Alkaa käydä aika pikkutarkaksi tämä listaaminen. No, ei se mitään kun ei omaa elämää huisin bittimaailman ulkopuolella :D
Lukioon siirryttäessä tarvitsen yhä enenmmän energiapitoista kokeisiinlukumusaa! Ja tietenkin sitä tunnelatausmusiikkia. Että oikein huonon fiiliksen sattuessa voin kääntyä kunnon angstimusan puoleen. Vanha musa ipodissani on jo niin moneen kertaan kulutettua ja kuunneltua että ihmettelen ettei ipodini ole palanut puhki. No joo, niihin biiseihin on kumminkin kyllästynyt sen verran että jos edes kuulen radiosta soitettavan laulua jota olen kuunnellut jo viimeiset kaksi kuukautta, paiskaan radion seinään.
Latauslistalle kuuluu ainakin uudet ihanat tuttavuuteni Maria Mena ja Natalia Kills.


10. Tee picnic-retki
Voi vitsit olisi oikeasti hupaisan mukavaa pyöräillä vaikka jonnekin huitsin nevadaan mukanaan söpö eväskori ja mehukattia! Antaisin semmoisesta iltapäivästä juuri nyt vaikka vasemman käteni! (Ei toisella kädellä kumminkaan mitään tee)
Olen jo monta kesää unelmoinut semmoisesta kaverien kesken tehtävästä perus-eväsretkestä. Se olisi kivaa, olen vain lukenut kirjoja jossa eväsretkiä tehtiin ja kun olen yrittänyt tuoda ajatuksiani päivänvaloon täällä uppiniskaisessa Suomessa...
"Picnic? Täh?"
No jaa, olen jättänyt idean sikseen koska ilmiselvästi en ole kovin haluttu picnic-seuraa. Okei, minä ja picnic-ideani eivät ole haluttua seuraa.
Miksei? Kyllä eväsretkiä tehdään! Ja eikös olisi hauskaa leipoa miniminimuffinsseja joita pakata sitten koriin mehukattu-termospullon kanssa!
Herranen aika, joskus minulta on kysytty että elänkö kenties menneillä vuosikymmennillä picnic-ideoitteni ja teknologia-vihani kanssa.
Mikä ettei? Kellohamosia en kumminkaan ikinä pidä!


11. Opettele rahankäyttöä
En ole ikinä, en sitten ikinä osannut kontrolloida holtitonta rahankäyttöäni. Jos vain satun näkemään jonkun ihanan raita-tai kauluspaidan kaupassa tai vaikka alennuksessa olevan maalauslehtiön...
Olen suoraan sanottuna aivan myyjien huiputettavissa oleva kuluttajanrotjake. Joka pitää söpöistä, ostettavista asioista. Ja jos sillä hetkellä sattuu olemaan edes kaksikymppinen taskunpohjalla...

Bye bye baby!

Yleensä kaupunkireissut ovat MURHAA lompakolleni (sille naurettavan ohuella kangaskaistaleelle. tiedän, se on aika tyhjä...).
Nyt olen opetellut vähän säästämään koska sitä on tässä joutunut tajuamaan ettei raha todellakaan kasva puussa. En sitä saa, joten pahempi juttu. En saa kuukausirahaa, en käy töissä, kotitöistä ei veloiteta.
Olen ihan maati kukkarossa ellei pelastavaa enkeliä satu kohdalle joka tarjoaa pientä työmäärää vastaan rahaa.
Mutta nekin rahat ovat mennyttä, finito, kunhan pääsen TRIOON. Pahamaineiseen rakkaiden rahojeni hautausmaalle.
Joten olisi mukavaakin mukavempaa oppia säästämään ja kontrolloimaan rahojaan. Vaikka ottamalla säästämistavoitteita. Koska luulen että tulen tarvitsemaan rahojani paljon enemmän köyhänä taiteilijana jossain ojanpohjalla kuin nyt, hulttiona laiskurina.
Satsataan tuleviasuuteen! Että meille huithapeleillekin löytyisi töitä ja palkkaa!




Listaukseni on juhlallisesti ÖVER. Kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea loppuun, tai edes esittää lukevanne.
Adios.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Summer 2011 MUST part 2

7. Kirjoita kirja
Tällainen yksinkertainen tavoite. Pientä kesäpuuhaa, helppoa ajanvietettä vai mitä?
Okei, idea lähti siitä kun valittelin koulujen loppuessa kesälomani kalenterin tyhjyyttä, ja aina kun minulta kysyttiin mitä kesällä tekisin vastaus oli: "No emmä tiiä. En mitää."
Joten jostain ihmeen mielen syöveresitä lähti idea kirjasta! Ei todellakaan mikään ikuisuusprojekti ei ei...
Ostin kuitenkin paksun vihkon tuota raapustamista varten koska en pidä koneella kirjoittamisen sieluttomuudesta. Käsillä kaunon väkertäminen ruutupaperille tuskanhien valuessa on oma kokemukseni kirjoittamisen ihanuudesta. Ja sillä lailla haluan esikoisenikin elävän.
Rehellisesti sanottuna en usko minkään kustannusyhtiön hyväksyvän kirjani hullua ideaa ja synkkää tapaa kirjoittaa elämän kipukohdista. Mutta juoni on jännä, ihmettelen että pienessä mielessäni syntyi mitään niin...omalaatuista.
Vaikka sitähän tavoittelenkin, omalaatuista kirjasensaatiota joka räjäyttää lukijoidensa sisinkunnan joko
a)ihmetyksestä
b)samaistumisesta
c)raivosta
d)ahdistuksesta
e)ajatuksesta että kenen elämästä kirja kertoo, kenestä se kertoo
Hauskinta olisi jos se vaikka vahingossa satuttaisiin joskus julkaisemaan, ja jos tuttuni sen jaksaisivat lukea, voisivat he pysähtyä miettimään omia osiaan kirjoitusprosessissa, koska aina kirjoittaessani käytän paljon omaa tunnetilaa ja kokemusta, paljon tuntemiani henkilöitä tai ainakin heidän ominaisuusksiaan. Olisi hauskaa huomata ihmisten bonganneen itsensä kirjasta :P


8. Osta lukiokirjat
Herranjumala kun se hyväksymiskirje saapui mukanaan pahamaineinen kolmisivuinen täynnä kirjojen nimiä. Kasvoilleni hiipi epäusko kun satuin netistä katsomaan oppikirjojen hintoja ja rääkäisin sitten niin kovaa että linnut putoilivat puista.
Jokainen kirjahan on yli kaksikymppiä uutena, käyettynä noin 15 euroa, mutta silti! Ei tällaisella köyhällä taiteilijan/kirjoittajanalulla ole rahaa mihinkään ylimääräiseen!
(Okei, oppikirjoista puhuessa ei kai voida sanoa "ylimääräinen"...)
Mutta kaikki rahani ovat aina menneet niin holtittomasti taiteilijantarvikkeisiin, (haluaisin vieläkin kovasti uudet pastellikynät...) vaatteisiin, bussimatkoihin ja ruokaan.(karkkiin, se on minun käsitykseni ravinnosta)
Niin entäs semmoinen viisitoistatusinaa lukiokirjoja? Helppo juttu tämmöiselle ei työtätekevälle laiskurille.
Ja sitten kun minun pitää maksaa bussimatkani lukiolle itse! Pahuksen pahus kun ei auttanut huijata siinä lomakkeessa kilometrimatkaksi kymmemen kilometriä koska ne hyväkkäät TARKISTAVAT matkan.
Kuka törppö semmoista tekee?


Taitaa jatkua vielä seuraavallakin kerralla. Hitsit kun on niin paljon tehtävää ja ajateltavaa ja turhia murehdittavaa. Onneksi kaiken voi peitää sarkasmilla. Nähdään PART 3:sen paikkeilla!

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Summer 2011 MUST part 1

Olen tässä muutamien päivien aikana tullut siihen tulokseen että on se lukioon siirtyminen aika iso ja kova juttu. Ja jännä, ei siitä pääse yli eikä ympäri.
Siksipä ajattelin palata lempipuuhaani eli täysin turhiin listauksiin mitä pitää tehdä jne jne. ennen lukiota! Jännää tai ei, parempi lukea tai saatte katua! Kaikella rakkaudella <3
Pitää ainakin kitkeä kaikki ärsyttävyydet ja pakkomielteet pois että vaikuttaisin mahdollisimman järkevältä ihmiseltä. Uskoo ken tahtoo.



Summer 2011 before high school
-listaus MUST jutuista

1. Hanki mielenterveys
Lyhyesti sanottuna vaikuttaisin kaikin puolin järkevämmältä ja varteenotettavammalta tyypiltä jos en yksinkertaisesti olisi mielipuolisen innoissani joistain asioista. Lukioon meno on yksi asia, Nastopoli kaikessa hienoudessaan on aina ollut tietynlainen kipukynnys sille että alan huitoa ja huutaa ja riehua ympäri ämpäri hokien hoosiannaa.
Muistan selvästi ensimmäisen kerran kun vierailin tuolla lukio-infossa. Olin aivan sekaisin ja shokissa ja törmäilin seiniin ja pariin viherkasviruukkuunkin.
Siedätyshoito varmaan toimii. Siinä vaiheessa kun koeviikot saapuvat, saattaa olla innostuksen huudot vähissä. Tilalle tulee varmaan tummuneet silmänaluset, verestävät silmät ja ilme kuin Edward Munchin Huudosta. Nice


2. Hanki huippukunto
Okei, tässä tavoitteessa EN voi täysin onnistua koska huippukunto on huippua, jotain tosi korkeeta, ja omani on etanaperspektiivin luokkaa.
Kumminkin, olen näiden parin lomaviikkojen aikana hyvinkin innokkaasti jumpannut Anun ja Tuijan kanssa telkun edessä. Vastaus: Hiton vanhat aerobic-taltioinnit
Lenkkeilläkin aion enemmän, vaikken ole nyt....ööö vikkoon juossut. Ei ole ollut inspistä siihen.
Olen kyllä uinut todella kuntovauhdilla! Tänäänkin kävin uimassa vaikka siellä oli kylmää. Noo, eipähän ollut ruuhkaa kun piti jakaa ranta jonkun muun kuntomummon kanssa.
Niin, että etanasta eteenpäin, etappina kuntokuuri. Ja tietenkin hikoilun jälkeinen jätski......
Ei taida toimia ei.


3. Sivistä itseäsi
Eli lukemalla paljon kirjoja! Tämä saattaakin olla ainoa listankohta jonka aion todellisuudessa toteuttaa! No ei, mutta varmaan helpoin kohta joo, sillä olen jo tähän mennessä lukenut ainakin parikymmentä kirjaa. Ja mikäs sen parempaa kun aurinko paistamassa kasvoille, hyvä kirja ja lepotuoli?
Ärsyttää vain kun kirjastosta ei löydy kaikkia kirjoja mitä haluaisin. Vinkatkaa minulle ainakin jos satutte bongaamaan Nälkäpelin ensimmäisen osan. Pahus kun on vaikea löytää!


4. Hanki tasapaino
Tätä olen miettinyt viime vuoden syksystä lähtien kun siirryin tanssiryhmissä harppauksella eteenpäin ja jäin jumiin minulle vieraiden ihmisten keskelle jotka vetelivät piruetteja kuin viimeistä päivää. Ja minä tuijotin nurkassa suu auki kunnes tuli vuoroni vedellä noita naurettavan helppoja pyörähdyksiä.
Asento ja MÄISKIS.
Ensimmäiseksikin tasapainoni on yhtä hyvä kuin hirvellä pilvenpiirtäjässä (ELI EI HYVÄ!). Sittenkun jankutetaan että pitäisi hankkia tasapainoia hakiessaan typerä kiintopiste vaikka takaseinästä, miten se on mahdollista kun pyörii samalla kuin väkkyrä hyrrä?
Ja sitten vielä kun pitäisi tehdä upea alastulo, eli pysyä pystyssä.
Sori vaan mutta tuossa on jo niin monta asiaa samalla kertaa että aina jotain täytyy mokata. Yleensä teen sen alastulossa kun mäsähdän rikkinäisen kananmunan tavoin lattialle. Bravo.
Eli tänä kesänä ajattelin tehdä semmoisia Buddhamaisia hengitys ja rauhoitusharjoituksia vaikka lankun päällä. Ja etsiä sen hemmetin kiintopisteen.


5. Osta reppu
Minulla on jonkin verran laukkuja joissa saisin kaikki ihastuttavat lukiokirjani kannettua, mutta siinä on se yksi ja kuuluisa mutta.
Ryhdistäni kehkeytyy semmoinen kuin Quasimodolla jollen hanki tasapainoista laukkua. Suomeksi sanottuna rinkka selkään.
En kumminkaan haluaisi mennä citymarkettiin valitsemaan fantastisten Hello Kitty ja Batman- reppujen seasta. Niin söpöjä kuin ne ovatkin, imagoni saattaisi kärsiä. Maineeni siis, se mitä siitä on jäljellä...
Haluaisin kivan, ison repun, ei urheilureppua. Semmoisen tietynlaisen. Kerron toki kun tulee eteen.


6. Matkusta Helsinkiin
JES!
Rakastuin tähän kaupunkiin heti käytyämme siellä luokkaretkellä.


Mutta nyt suututtaa koska typerä bloggeri pyyhki äsken kirjoittamani listankohdat. IHAN ILMAN SYYTÄ!
MIKÄ SINUA VAIVAA BLOGGERI?
Sensuuriako?
No, ehkä lista saa joskus jatkoa. Sanotaan vaikka että tämä oli PART 1.
Adios, typerä bloggeri ja vieläkin typerämpi internet. Teknologia kusee :(

torstai 16. kesäkuuta 2011

Do not judge

Tänään tuli yhteishakutulokset!
Välillä pääsi unohtumaan että semmosenkin tuossa keväällä ehti rustata. No joo, hain kumminkin ihanaaan Nastopoliin, ja suprise suprise pääsin sinne! Miten mukavaa, olinhan siellä ysiluokalla TETissäkin viikon. Ja ihanaa oli! Mutta pakko myöntää kun tänään kävin tsekkaamassa nimeni tuolta Koulutuskeskuksen Salpauksen nettisivuilta, ei sydämeni hypähtänyt kurkkuun, eivät kämmeneni hionneet, eivät silmäni avautuneet apposen auki, eikä suuni loksahtanut huutaen:
"I DID IT!"
Kokemus oli pikemminkin hiuksianostattavan jännittävämpi.

Click.

Click.

Click.....

"Oh, i did it. Well, I knew it."

Ei sillä olisin äärimmäisen itsevarma pääsystäni, mutta nimeni oli komeillut jo viikon etukäteen Nastopolin Wilmassa. Joten ei siinä sherlock täytynyt olla.


Muihin uutisiin.
Tällä äärimmäisen sosiaalisellä hyperaktiivisella kesälomallani kävin eilen ensimmäistä kertaa ulkomaailmassa. Siis sillä tavoilla ihmisten ilmoilla. Että puhuin ihmisille.
Sitä ennen olin ollut kotona, jumpannut äitini huippuvanhan Aerobic-videonauhan kanssa ja viettänyt aikaani aikamoisen tuppisuuna. Joten eiliseen raamikseen pääsy oli kuin lottovoitto minun extrasosiaaliselle karismalleni. (Sarkasmia, saa nauraa)

Tässä raamiksessa puhuttiin viinipuista. Niin paljon kun se ihmisiä kiinnostaakin, en ala selostaa ja toistaa Raamattua täällä. Okei?
GET YOUR OWN BIBLE IF YOU GOT PROBLEMS WITH THAT!
Kuitenkin kiinnitin huomioni erääseen kysymykseen joka raamispiirissä esitettiin.
Minkälaisia me olisimme jos emme uskoisi Jeesukseen?
Tuli heti mielipiteitä siitä että tottakai lojuisimme tuolla ojanpohjalla kaljapullo kourassa.
SO NOT TRUE!
Ymmärrän että itsekin kristittynä sen voisi yleistää että jos ei omaisi kristillisiä arvoja jne jne voisi tietenkin ajautua huonoille teille. Mutta ei se ole automaattista. Tunnen moniakin, monia ja monia ihmisiä jotka itse asiassa ovat ateisteja, mutteivat loju ojanpohjalla. Päinvastoin, he ovat menestyneitä ihmisiä, huomaavaisia ja sydämmellisiä. Että ei uskonpuute luo välttämättä juoppoja tai hulttioita. Sydämmelliset arvot on omattu jo kauan, moraali on ja pysyy vaikkei rukouksia lausuisikaan.
Yksinkertaisesti varokaa yleistämästä.
Thank you :)

Nyt tämä tyttö lähtee uimaan!
(Hope so siellä ei ole isoja haukia jotka puraisevat vielä pikkuvarpaan pois....)

maanantai 13. kesäkuuta 2011

No answer





Upside down.
Where's the ground?









Where are you going?
Shall I follow you?








Who really is the boss here?









You know the best.















I will.









Ulkona sataa ja sisällä on viileää. Toivon ja odotan, nauran ja pillitän disney-leffojen mukana.



AAA, nyt tiedän miksi.



On maanantai.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Nonsense, nonsense

Hyvää päivää arvoisat kansalaiset.
Olen kuluttanut arvokkaita lomapäiviäni täällä kotipuolessa seuraavanlaisesti: olen kuunnellut iskelmää, piirtänyt rumasta pihastamme tuhat ja yksi luonnosta, nukkunut huonosti, valitellut ilmastointilaitteen puuttumista (katsoin juuri huoneeni lämpömittaria, 31! WUHUU!), lukenut ihania kirjoja, kirjojen loppuessa tuijotellut taivasta, syönyt joka päivä lauantaista lähtien salaattia ruuaksi (Ja minähän inhoan salaattia!), katsonut Jane Austenin kirjoista tehtyjä elokuvia.
LAATU-AIKAA isolla ÄLLÄLLÄ!

Ipodissani tänään virranneen Kaija Koon mukaan, kuka keksi rakkauden? Tai siis tässä tilanteessa kysyn kuka keksi kesän, ja hankalan ja pelottavan UV-säteilyn?
Hei, tuolla ulkona on kovin mukava makoilla kun aurinko lämmittää ja kutittelee paljasta ihoa. Tykkään siitä, siis auringonotosta.
WELL...tykkäsin.
Tänä kesänä päähäni on iskostunut UV-säteilykammo, palamisen pelko, rusketuksen välttely ja aurinkoVIHA.
Kumminkin haluan tuolla pihalla kesästä vähäisen nauttia, niin mikä eteen kun palan yhtä herkästi kuin palava pensas? (uskokaa tai älkää, being punanahka is no fun)
Vastauksena keksin itselleni huiman huisin tavan viettää aikaa pihalla ilman säteilyvaaraa.
Toppi+huppari+mustat pitkät housut+kaulahuivi kaulassa+kaulahuivi päähän kiedottuna (siskoni sanoi että näytin muslimilta)+aurinkolasit.
Semmoisen varustuksen kanssa minä sitten makoilin ulkona, naapurien pällisteltävänä. Paljasta ihoa ei pilkistänyt MISTÄÄN, paitsi tietenkin aurinkotuolin jalkopäästä jossa iloisena heiluttelin varpaitani Pottuvarpaan iloisella johdolla. (Koska kuka välittää jos varpaat palaa? HALOO, onkohan niin edes koskaan tapahtunut!)

Hyvä idea tuo kerrospukeutuminen, vai?

...

Okei, myönnetään että puolen tunnin kuluttua tuosta juoksin tukehtumaisillani sisälle, heitin muslimihuivit veke ja tunkeuduin jääkaappiimme. (Huisi juttu muuten, meillä on minihuoneen kokoinen jääkaappi, mihihn voi astua sisään, vautsi vau!)

Elikkäs kerrospukeutuminen helteellä.
Jos ny ei kuitenkaan taas ihan heti :)

Nyt Marja-Leena menee turvallisesti huoneeseensa piirtämään suojaan katalalta säteilyltä. Heissulivei!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

I keep tolding myself

Nyt on pakko lopettaa surmeinen. Okei, päätin tuon jo aamulla kun heräsin ja katsoin itseäni peilistä ja huomasin olevani kuin ruumis suoraan haudasta noussut. Jaa miksikö? Silmieni alla oli itkemis-silmäpussit, järkyttävän turvonneet ja punaiset. Kiljaisin ja aloin hätätoimiin.

1. En mennyt ulkomaailmaan ihmisten ilmoille
2. Itkeminen must stop now!

Joten olen koko päivän syöttänyt itselleni pakkomielteisen kovaa ajatusta että koulu kusee ja kesäloma on ihanaa.
Toisin sanoen huijaan itseäni minkä kerkeän.
Se ei kyllä taida toimia, mutta ei nyt siitä.

VAAN IHANISTA KIRJOISTA!



Olen nyt aivan totaalisen innostunut kyseisestä kirjasta. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on aivan tolkuttoman ihana leffa, ja kirjaa en ole vielä ehtinyt lukea. Siksipä olinkin megalomaanisen happy saadessani tämä opuksen isosiskoltani! Okei, olinhan aluksi vähän "MITÄÄH" ilmeellä kun aloin selata kirjaa ja vastaan tullut englannin lumoava kieli. Epäilin enkuntaitojani sen verran etten tiedä onko viisasta lukea klassikko ensin vieraalla kielellä, mutta hyvin on tähän mennessä sujunut!
Syy miksi siskoni osti enkunkielisen teoksen oli yksinkertaisesti visuaalinen:
"Se kansi oli niin nätti"
Okei, kyseessähän on jostain ihme pikku putiikista ostettu erikoispainos Penguin-julkaisu, jonka joku taiteilija/muotisuunnittelija on tehnyt. (Kirjan kannen siis)
No en voi myöntää etteikö lukukokemusta rikastuttaisi tuo lumoava kansi. Ja vieläpä mustavalkoinen! (My favourite colors!)
Tästä sain innon katsoa Ylpeyden ja ennakkoluulon leffalta. Minulla on dvd-boxi Jane Austenin tuotantoa! Kaksi versiota Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Emma, Mansfield Park ja kaksi erilaista versiota Järki ja tunteet-teoksesta.
Aaa vai että Austen-fani? Enpä sanoisi.


Ennen tuota kirjaa luin Kat Fallsin ihanan kirjan Meren alla. Suomeksi sanottuna kesäloma saa minut lukemaan satamäärin kirjoja. Hehkee loma, eikös?

Nyt piti kirjoittaa lista: "How to make summerholiday NOT BORING!" Mut en ehdi, joten ensi kertaan, adios!

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Is this enough?

Helposti kaikki häviää
jos mikään ei riitä

En ole ennen tajunnutkaan minkälainen perfektionisti olen. Siis kyllähän täydellisyydentavoittelijan nimi kuulostaa aika jäätävältä. Kyllä olen sen jotenkin ymmärtänyt, pettyessäni olen vastannut:
"No olen minä vähän pettynyt, vähän perfektionisti kun olen."
Mutta voi hemmetti kun en ole sitä tajunnut, miten paljon helpompaa olisi antaa olla ja antaa asioiden mennä omalla painollaan! Olla tyytyväinen siihen mitä on.
Olen läksyttänyt siitä itseäni usein, että miksen voi olla tyytyväinen hetkelliseen tunteeseen, elää hetkessä. Olla murehtimatta turhia, mennyttä tai tulevaa. Mahdollisuuksia. Olen saivarrellut siitä muillekin ja silti itse olen tällainen "pata kattilaa soimaa" tapaus. Typerää.
Mitä se täydellisyyden havittelu loppujen lopuksi edes meinaa? Mitäköhän pahaa siinä olisi jos vähän tekee extratyötä ja vähän uhraa elämäänsä saadakseen kiitosta ja kunniaa?
Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta pettymyksessä on.
Pettymys, joka iskee kuin nyrkin tavoin suoraan rintaan ja vetää ilmat pihalle. Kun täydellisyys, autuus ja onni jota havitteli, lipsuu sormista kuin hiekka. Kun tajuaa tuijottaessaan katonreunaa ja niellessä katkeruutta: En pystynyt siihen.
Ja silloin jos koskaan alkaa miettiä että milloin sitten saan haluamani? Jos nyt jotain tavoittelin, kaikkeni tein eikä se SILTI riittänyt? Jos jouduin katselemaan muiden onnea ja autuutta. Omassa pimeässä mielessäni tuntien suurta vihaa ja kateutta.
Täydellisyydentavoittelu saa myös aikaan sen, että elämän pienet ilot tuntuvat mitättömiltä sen rinnalla mitä havittelee. Unohtaa katsoa ulos, unohtaa tajuta pieniä onnen avaimia kuten "ihana ilma" tai "kesä on täällä". Ei, perfektionistin sairas mieli vain sylkäisee tuollaiset ilonaiheet pois. Kaikkein päällimäisenä on tavoite, se KAIKKI minkä vuoksi taistelee ja tappelee.
Sitten kun se viedään pois...

Niin kaunis on hiljaisuus
ja kauniimpaa on kaipaus

Itsesääliin vajoaminen on pahinta mitä tiedän ja nyt teen sitä koko ajan. Ryven siinä. Olen hiljaa, hiljaa.
Hiljaisuus on ihanaa. Tänään en ole muuta kuunnellutkaan kuin hiljaisuutta. Maaten pihalla tuijottaen sinitaivasta ja välillä ohi lipuvia hattarapilviä. Miettien missä olen ja minne hitossa olen menossa. Minne menisin jos olisin joku muu. Miksi menen. Epäilen syitäni mennä ja olla. Itsekkäitä nekin. Mietin samalla hilajisuudessa, jos häntä tai heitä ei olisi, miten sitten? Saattaisin elää aivan toisin.
Hiljaisuus, mutta entäs kaipaus?
Ketä ihminen kaipaa? Jos puhutaan kaipauksesta se yleistetään heti suureen ja syvään rakkauteen. Mutta ei, kaipaus on puhdasta tunnetta, ja tunteita on monenlaisia.
Myönnetään että rakkaus on varmasti suurin, vaikka mistä hitosta minä sen tietäisin. Liikaa vaikeita asioita, vaikkakaan tuosta kysymyksestä en pätkääkään välitä-en siihen usko.
Nyt voin kuitenkin sanoa että jään kaipaamaan kaikkea. Jään kaipaamaan sitä etten voi vain juosta kymmenen metriä ja kertoa mitä tapahtui enkuntunnilla. Minun pitäisi ottaa puhelin kätöseeni ja soittaa kauas meren taa...(okei, Lahteen mutta silti)
Jään kaipaamaan rentoutta, yläasteen tyyliä opiskella. Lukiossa sitä vain mennään eikä meinata, eikä ketään odoteta. Vaikka kuinka hakisi inhimillisyyttä menemällä pieneen lukioon, totuus on se, ettei loppujen lopuksi KUKAAN muista meitä, minua, sinua tai ketään muutakaan. Se on teeskentelyä, enkä halua itsekään teeskennellä.
Saan palata siihen hemmetin kysymyspyörteeseen ja epävarmuuteen:
"Kuka se sinä taas olitkaan?"
Siitä päästään seuraavaan mietteeseen...

Älä unohda minua
kun on taas mentävä

Kuinka moni ei haluaisi jäädä mieleen? Tai olla muistettu? Kunnioitettu...
Minä tahdon sitä paljon, todella paljon. En halua olla JOKU väkijoukossa joka ehkä hikisesti muistetaan nimilapusta. Miten paljon se sitten vaatii että tosiaankin on erikoinen ja erityislaatuinen jollekulle? Tai jollekin?
Älä unohda minua, vaikka lähdenkin muualle, minä pyydän.
Ei unohdeta ystävyyttäkään, en halua menettää mitään.
En itsekään unohda aikaani, muistojani.


Kiitos tästä lukuvuodesta. Tahtoisin REPLAY-nappulan ja palata kauniisiin päiviin pari viikkoa taaksepäin. Miten niistäkin ajoista tuntuu olevan niin kauan? Aika menee nopeasti. Hei, vastahan minä näpräilin turkooseja sulkakorviksiani tuossa olohuoneen sohvalla, kirjoitin päiväkirjaani kuinka hermostunut olin riparille menosta.
Mutta eteenpäin, avoimin mielin. Mieli kirkkaana. Karkotetaan kaikki paha mieli ja itsesääli pois, ollaan rohkeita.
Minä haluan olla vahva.
Lupaan sen.