En ole valvonut pitkiin aikoihin samalla lailla kun eilen.
Keskiyön jälkeen vain tuijottelin harmaata ja hämärää kattoa musiikin pauhatessa kuulokkeista. Maailmani tuntui sillä hetkellä niin elävältä ja omituiselta, ajatukseni heittivät kärrynpyörää mielessäni.
Mutta kun otin kuulokkeet pois, havahduin täydelliseen hiljaisuuteen ja hämärään valoon joka ikkunasta kuulsi. Pienen linnun ääneen avonaisesta ikkunasta.
Sillä hetkellä oli omituinen tunne elämästä.
Semmoinen harvoin tuleva fiilis: Minä elän.
Siis tottakai minä elän, mutta todella harvoin pysähdyn hengittämään ja ajattelemaan maailman salat puhki. Niistä silti mitään selvää saamatta. Mutta tunne, kuinka väsymys hiipi hiljaa huoneeseen mutta en saanut unta...se sai minut tajuamaan että pitäisi useamminkin yrittää tajuta tätä ihmettä jota elämäksi kutsutaan. Argh, kuulostaa enemmän kuin kliseisen typerältä!
Mietin eilen ihmisen käyttäytymistä.
Ihminenhän on mustekalan lailla värinvaihdon mestari, myös me muuntelemme itseämme keskustelusta toiseen. Eri ihmiseltä ihmiselle.
Maalaisjärkikin se sanoo ettei tuiki tuntemattomalle kerrota heti ensimmäisenä koiran kuolemasta tai omista viha-rakkaussuhteistaan.
Jotkut ihmiset ovat kumminkinkin enemmän kaloja vedessä, uivat sosiaalisilla taidoillaan keskustelusta keskusteluun, ihmistyypiltä toiselle.
Samalla kuin sellaiset kuin minä pärskivät säälittävästi rantavedessä yrittäen usuttaa keskusteluun edes jotain, ettei vaikuttaisi aivan tuppisuulta.
Joskus se on kyllä vain parempi olla hiljaa ja kuunnella muita. Hiljaisena olossa on usein hyötyä kun tutkii monimutkaista ihmisluonnetta. En tiedä mistä se on lähtenyt mutta kiinnitän niin paljon huomiota nykyään elekieleen, toisten ihmisten väliseen kommunikaatioon että unohdan joskus olevani osa keskustelua. Tarkkailijan rooli on vain niin helppo ottaa.
Johtopäätöksiä on niin helppo tehdä.
Se on eri asia kumota niitä omassa mielessään.
Olen yleensä ihminen joka pitää arvuutella ihmisten ajatuksia, tulkita asioita ja vetää omat teoriansa ja analyysinsä. Kuinka useinkaan olen istunut sivussa ja salaa katsellut ihmisiä, pyöritellyt heidän käytöstään mielessäni ja tajunnut siinä hetkessä jotain aika itsestäänselviä asioita, mutta myös asioita joita ei heti tajuaisi. Ihmisen psykologia on alkanut olla kiinnostavaa, olen miettinyt usein tekoja ja seurauksia mitä seuraa jos sitä ja tätä...
Jossain vaiheessa aloin olla jo niin varma näistä "meedionkyvyistäni" että tunsin velvollisuudekseni jakaa näitä muille.
Asioita joita muut eivät ehkä epähuomioissa tajunneet, tajusin yhtäkkiä olevani pälättämässä niitä heille, heittämässä epäilykseni suoraan kasvoille.
Erikoisinta oli kun menin täräyttämään jo kauan epäilleeni asian erään luokkalaiseni pärställe. Siis ihmisille jota hädin tuskin tunsin.
Ilme oli hämmästystä suurempi kun aloin pälpättää totuuksia puolitutulle ja hän vain kuunteli. Okei, ensimmäiseksi ärsyyntyi kun olin edes huomannut hänen suuren salaisuutensa. Sittemmin huomattelin asiasta koko ajan, ja voinpa sanoa että tunsin upeaa auktoriteettista valtaa omatessani erään marionettinuken narun josta vetää ja saada ihminen hämilleen.
Kumminkin...eihän asia minulle kuulunut.
Nauratti silti kovin kun hän avautui MINULLE ja kysyi neuvoja.
Olen siitä lähtien luullut osuvani aina suurissa ihmissuhdekyvyissäni oikeaan.
Kunnes toissapäiväni aloin kuumeisesti miettiä miten paljon johtopäätöksiä olin vetänytkään, miten monta kenties valhetta olinkaan lausunut koska luulin olevani oikeassa.
Siksi tuntuu nykyään että näen vain harhoja yrittäessäni tulkita ihmisiä. Joitakin ei vain yksinkertaisesti voi, en osaa.
He piilottavat tunteensa ja kätkevät sen ainaisen hymyn alle.
Ja minä turhautuneena...luovutan?
EN.
Lakkaan kylläkin suoltamasta turhia ja epämääräisiä arvauksia.
Ihmisluonto on vaikea, outo, monimutkainen, tunteet menevät miten sattuu, eri tahtiin järjenpalon kanssa. Joten ehkä pitäisi vain elää sen kanssa etten osaa lukea ajatuksia.
Hmm. Lukiossahan alkaa psykologia?
Sitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti