This is about YOU

Vähän yli puoli vuotta sitten vedin ystäväni kanssa kerhoa. Tapasimme parilla ruokkiksella sopiaksemme kerhojutuista, ja tämän ystäväni mukana vaelsi tietty punapää, josta on nyttemmin tullut eräs ihanimmista ihmisitä jota tunnen.

Muistan selvästi ensireaktioni tästä henkilöstä. Istuin kuvistunnilla jotain höpötellen vieressäni olevien kanssa. Siinä ympäripyöreitä höpötellessäni yritin sanoa jotain tälle uudelle tutavuudelle. En muista sen jälkeen muuta kuin sen kuinka minua suretti.
Suretti aivan hirveästi koska olin jo yli-ihmistuntemistaidoillani muodostanut kuvan:
"Se ei tykkää musta."

Ylistys vielä ihmistuntemustaidoilleni, meni metsään sekin arvaus.

Tämä teksti on ylistys ystävyydelle. Kaveruudelle, ymmärtäväisyydelle ja ihmisten pikkuvikojan kestämiselle.
Aloin eräs päivä miettiä miten ihmiset ystävystyvät. Mikä ihme aiheuttaa sen että yhtäkkiä saatat tekstailla kello kahdeltatoista tekstareita toiselle aiheista jotka ovat... no, toisarvoisia. Ei mitään elämäntärkeää, mutta mikä ihme aiheuttaa sen että ihmisillä synkkaa? Ystävyys- ja parisuhteissa? Jotkut sanovat että on oikeasti ihmisiä ja eläimiä jotka sopivat paremmin yhteen kuin muut. Että kemiaa, ihan kirjaimellisestikö?
Johtuuko kemiasta sekin että saattaa höpöttää jollekin puolitutulle omia asioitaan ja yhtäkkiä olla ylimpiä ystävyksiä, kun toisille sitä vain hymisee keskusteluissa ja yrittää päästä tilanteesta pois.
Yleensä olen ajatellut että se johtuu aika paljon mielialasta. Joskus ei vain jaksa olla ystävällinen ja sosiaalinen. Joskus semmoinen onnistuu olemaan huomaamattaan.

Mietin että entä jos olisin antanut olla ja käpertynyt kuoreeni kun ystävystyin/tutustuin nykyisten kaverieni kanssa?
Olen varma että jos olisin vain hiljaa hymissyt, en nyt olisi kirjoittamassa tätä tekstiä eräälle tietylle henkilölle. (OLE HYVÄ!)

Jostain se vain lähti. Jostain vain ystävyyssuhteet lähtevät. En todellakaan muista mistä ne aina alkavat. Muistan vain erään iltapäivän koulussa kun aloin puolitutuille huokailla kuinka olen rakastunut kameralaukkuihin. On kai sekin tapa tutustua???

Nykyään pidän tätä puolituttua yhtenä ihanimmista ihmisistä maailmassa. En tunne häntä niin hyvin, mutta jollain tasolla voin samaistua tähän pohdiskelevaan ilopilleriin. Ilopilleriin siinä mielessä että koulussa hän naureskeli ja hymyili aina, vaikkei olisikaan paras päivä. Siinä toivoisin olevani samanlainen. Itselläni kun se menee niin että jos surettaa niin minähän suren. Angstin nurkassa ja pilaan muidenkin päivän. Mökötän kuin viisivuotias.
Tämä ihminen on siis ilopilleri, mutta pillerin tai pastillin kuoren taakse mahtuu paljon muuta. Paljon kaikkea monimutkaista, välillä niin monimutkaista että tekisi mieli vääntää aivot PAUSE-nappulalle. Mietin että eikö tällä henkilöllä tule pää kipeäksi liiasta ajattelusta. Minulla tulee aina hirveä migreeni -.-
Tämä henkilö on myös hauska. Ja jollain tavalla pidän siitä kuinka mielipuolena hän minua pitää. Outoako? Njääh.

Tutustuin tämän upean urpon kanssa ikävä kyllä vasta puoli vuotta sitten. Joten nyt on hassu olo kun traagisesti sanottuna "tiet eroavat". Kaikki tutut lähtee (miltein kaikki) eri kouluihin.
Haikeaa.

Mutta se ei saa haitata asioita, en aio jättää ketään rauhaan vielä kun henki minussa pihisee.

Tulipa sekava teksti. Tämä on siis eräälle ihmiselle kirjoitettu, joten OLE HYVÄ, vihdoin sain sen valmiiksi, siis jotenkuten. Jouduin tekemään uusiksi koko ajan, sensuroimaan, pyyhkimään ja kirjoittamaan lisäyksiä todella paljon.
Mutta se siitä.
Seuraavaksi teen taas listan. Olen alkanut kaivata listoja.
Ja hei, tänään elokuviin katselemaan pahoja opettajia! MIKÄS SEN PAREMPAA!
Hell yea!