Welcome to the world of HumanDolls

RAKKAUS
The line between love and hate

Herranen aika miten sitä voi unohtaa tuollaisen
maailmaakannattavan aiheen.
Rakkaudestahan unelmoi miltei jokainen. Todellakin! Aikuiset, teinit...lapsetkin jahtaavat päiväkodin pihalla toisiaan kuvitellun ihastuksen valossa.
Kolmetoistavuotiaat pussailevat yläasteen pihalla ja tyhmät teinitytöt lähettelevät Demiin/Miss Mixiin kysymyksiä sänkyyn menosta.
Rakkaus näkyy varmasti parhaiten avioliitoissa. Todellakin! Kaksi aikuista joilla ei ole parinkymmenen vuoden jälkeen MITÄÄN sanottavaa toisilleen. Joilla viha on lähempänä keskinäistä ymmärrystä.
Mutta syyllisyydentunto pakottaa olemaan yhdessä. Hei, sitähän luvattiin ikuista rakkautta. Kokeile nyt saatana edes.
On se kyllä mukava lukea rakkaudesta. Mutta sen mukavuuden vie mennessään täydellinen kusetuksentunne. Real Life kurkkailee sivujen välistä. Vai kuinkakohan todennäköistä on tapahtumasarja, jossa mies luovuttaa verta ja veri päätyy kuolemaisillaan olevalle naiselle ja nainen saa veren mukana miehen kiinnostuksenkohteita ja muistoja. Heillä on YHTEYS. He etsivät toisiaan kuumeisesti Lontoon ja Dublinin kaduilta, löytämättä. Näkevät toisensa vilaukselta, kunnes kirjan lopussa tapaavat malliin: "Se olit sinä koko ajan".
Tai toisena esimerkkinä nuori, neljätoistavuotias tyttö joka laitetaan koulussaan puhumaan terapeutille, ja terapeutiksi paljastuu kolmekymppinen komea mies. Tyttö käy terapeutilla kahdeksantoistavuotiaaksi saakka, jopa kesälomilla, vapaa-ajalla. Vastoin kaikkia maailman lakeja ja omaa järkeäni he rakastuvat. Normipäivä.
Harmi todellakin ettei se mene noin. Mutta kiitoksia silti kirjailijoille jotka pitävät toivoa yllä. Onhan maailmassa toki ihmeitä. Rakkautta yli rajojen, ikävuosien, kansalaisuuksien, lakien. Olisi kiva uskoa niihin.

Älkää pahastuko tästä sekavasta tekstistä, se on vain oma, piskuinen ja ahdas mielikuvani.





Ahdasmieliseltä tuntuu näinä päivinä nykyään kaikki. Tuntuu ihan oudolta. Olen kieriskellyt vähän muistoissa ja ajatellut asioita jotka painatin kiviseen lippaaseen iäksi. Päälle liimasin "ÄLÄ AVAA"-lappusen. Silti menin ja revin sen väkisin auki.

Tajusin unohdettujen ajatusten virratessa mieleeni kuinka kaipaan jotain. Tai siis jotenkin vanhaa. Vanhoja hyviä aikojako? Nääh. Vanhoja, hyviä, pahoja, kamalia, surkeita ihmisiä.

Ihmismieliä joiden kanssa olin kietoutunut muka ajattelemaan samoin. Kaikki on aina kaunista ensiksi. Sitten alkaa vajoaminen.
Vajoaminen hetkiin jolloin hän huusi minulle, käski hankkimaan oman elämän. Hetkiä jolloin nauroimme kippurassa jollekin typerälle, pinnalliselle jutulle. Hetkiä jolloin hän laati sopimuksen. Se hemmetin sopimus on vieläkin pyötäni kätköissä. Se on hetki, muisto ja kynänjälki joka tekee todelliseksi sen että joskus edes tunsimme toisemme. Hetkiä jolloin itkin aivoni pihalle, hakkasin seinää luullen että se tekee asiat paremmaksi. Hetkiä jolloin vain tuijotin tietokoneen ruutua mieli tyhjänä.
Ennen kaikkea vajoan hetkiin, jolloin hänkin myönsi olevansa ihminen.
Se on outoa. Inhimillisyys ei ole mielestäni perus"ominaisuus" tai sellainen. Jos ihailen, kadehdin, haluan olla joku ihminen....en näe henkilöä sillä lailla ihmisenä. Hän on kuin vahanukke, upea ja täydellinen. Hymy kivettynyt muovisille kasvoille.
Kestää aikaa tajuta että vahanukkea ei ollutkaan. Vahanukellakin on tunteet, mielikuvitus ja paheet. Hänellä on tuskaa, tuskaa sydämessään niinkuin sinullakin. Kaikilla, luulisin.
Hän siis nauroi ja... itki.
Eiväthän vahvat itke. Itkeminen on nössöille, ei hänelle. Minä itken. Liikaakin, tyhmissä paikoissa. Disney-leffoissa, ihmisten puolesta joita en tunne. TYPERÄÄ: Itkeminen on heikkouden merkki, sama kuin kuuluttaisit olevasi rikki ja väsynyt. Se naarmuttaisi pintakuvaa.
Mutta hän istui ja itki.

Ja minä ymmärsin kaikkien tässä maailmassa olevan pahoillaan jostakin. Ja että ehkä jokaisella on tunteet. Omituista. Olin luullut eläväni vahanukkejen keskellä.