Tänä aamuna katsoin peiliin ja mietin minkälaisena ihmiset näkevät minut. Minkälainen olen ollut, miten maailmalle näyttäytynyt. Pelkään että toiselle puolelle maailmaa olen vain hymyillyt, kun taas toisen olen hylännyt ja päättänyt irvistää sille. Angstia kunnolla. "Et sinä minua muunlaisena nähnytkään, miksi esittäisin muuta?"Mutta sitten taas päähän pälkähtää onko sekään koko totuus. Hittolainen, olisi kiva tietää kuka oikeasti katsoo peilistä takaisin! Olenko se minä? Vai sen varjo mitä olen halunnut aina olla, sinun ja minun yhdistelmä? Taitaa olla että se on kuori jonka olen itsellenei rakentanut. Uskoo ken tahtoo.
Joskus tuntuu että sieltä peilistä katsoo monsteri. (Siis muullakin tavalla kuin ulkonäön puolesta...) Murhanhimoinen hirviö.
Joskus tuntuu että ihmissuhteet on huollettavia. Jotain omituisia narukeriä, joita hamstraamme lankakoriin. Hamstraamme hurmiossa, uutuudenviehätys on loputon.
Jossain vaiheessa kori tuntuu ahtaalta. Harittavatko silmät vai alkavastko narukerät purkautua?
Siitä pienestä ajatuksesta lähtee se. Kaaos. Kun ensimmäinen kerä tipahtaa, alkaa kieriä ja jättää jälkeensä sekavan lankamytyn. Herranen aika. Se alkaa kadota, olla jo horisontissa....
Mutta se roikkuu silti korissa. Heiveröinen langanpätkä sojottaa korissa. Paniikki iskee.
Tarrattuaan lankakerän päähän ei ole paluuta.
Silloin ei puhuta enää tasapainoisesta ystävyyssuhteesta, vaan toispuolisesta, epätoivoisesta roikkumisesta. Ihmisestä joka kuumeisesti yrittää kelata lankaa, hankkia menetetyt ystävät ja ihmiset takaisin. Mutta mitä enenmmän narua kiskoo, sitä enemmän se menee sykkyrään, solmuun ja purkautuu.
Ja LOPPUJEN LOPUKSI, mitä on jäänyt käteen? Tyhjääkin tyhjempi lankakori. Täynnä katkenneita langanpätkiä, muistoja kokonaisista elämistä.
Jos ette ole jo huomanneet niin sunnuntai-aamulla ajatukset lentelevät aivan liian vapavasti. Pitäisi laissa kieltää yömyöhäinen kännykän näpräily. Mutta kun en saa unta, niin silloin en saa unta. Siihen ei auta keksit ja maito, lampaiden laskeminen jne. (Olen kokeillut joskus muinoin lampaiden laskemista, huonolla menestyksellä. Aloin tietysti heti miettiä mistä ne hitsin lampaat tulivat ja miksei joku karannut?!)
Mutta mietteiden laatu on siis Ö +
Asiasta toiseen, syvällisestä lankavertauksesta musiikkiin. Kävin eilen lenkillä ja löysin lenkkikamuni! Luonnollisesti kuuntelin iskelmää, joten kun sieltä tuli Paula Koivuniemeä, juoksin jopa kovempaa kuin ennen! (Eteneminen oli kyllä etananvauhtia, mutta olin nopeampi etana!) Ja sitten sieltä tuli Erinin Popeda! Okei, outo musiikkimaku, mutta jalkani kulkivat nopemapaa kun Erin lauloi: "Ei mennä naimisiin, ei nyt ei koskaan eikö niin, ei tehdä tästä vaikeaa."
Oltais niinkuin tähän asti, keittiössä luontevasti, kuunneltaisiin Popedaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti