Vuodatus taiteesta ja ihmisestä

Eilinen päivä hujahti hauskasti Helsingissä. Silmät kuin peuralla ajovaloissa hiihtelimme kaverin kanssa ympäri Helsinkiä. Matkan tarkoituksena oli siis iki-ihanan Helene Schjerfbeckin näyttely Ateneumissa.
Näyttelyssä tajusin oman mieltymykseni, ja kenties valheellisen sellaiseni, taiteeseen. Vaikka päässäni tykytti ääni joka käski nauttia jokaisesta maalauksen siveltimenvedosta ja rispaaantuneesta kankaasta sen takana, oma pääni jyskytti vastaan mitä mielukuvituksettomin asein:
"TYYYLSÄÄÄÄ!"
se huusi ja halusi pomppia paikoillaan.
Tämän reaktion aiheuttivat lukuisat Schjerfbeckin maisemamaalaukset ja asetelmat. Henkilömaalaus sen sijaan...
Schjerfbeckin omakuvissa piilee mielestäni taiteilijan lahjakkuus ja mielenkiintoisuus.
Suoraan sanottuna rakastan katsella niitä. Vuosiluvut kertovat missä vaiheessa Schjerfbeck valutti miltei vertaan tuolle heppoiselle kankaalle määritellessään itseään kuvallisin keinoin, samalla kun halusi osoittaa miehisessä taiteilijamaailmassa olevansa joku.
Psykologisessa mielessä Schjerfbeck minua kiehtoo, en olekaan ennen tajunnut.
Huithait jostain omena plus ruukku - hötskästä, kun voi tutkiskella Schjerfbeckin mielenkiintoa ihmiskasvoja kohtaan. Ja omiaan, omakuvia tehdessään.
Lempparini Schjerfbeckin omakuvista on vuodelta 1944 - kaksi vuotta ennen taiteilijan kuolemaa.

Kuva on ruma, mutta voi, kun se samalla antaa katselijalleen niin vapaiset silmät ja kätöset miettiä taiteilijaa persoonana ja henkilönä, inhimillisenä toisinajattelijana.
Ja juuri rumuus, tuo ääretön ja hetkellinen reaktio, saa minut huokaisemaan ihastuksesta.
Hertsileijaa, en minä mikään taiteenystävä ole. Minua ällötti Ateneumissa kun nuoripari siristeli silmiään Edefeltin maalauksen edessä ja kehui sen aidontuntuista valoa, joka sai aallot näyttämään aivan oikeilta....
Voi sherlock, teki mieli ottaa paistinpannu ja lätkästä se tuon nuorenparin päähän.

Eilinen sai tajuamaan, että itselleni on aivan kertakaikkisen sama, onko jokin taidetta tai kaunista.
Minua kiehtoo ilmaus, itsensäilmaus, palasten keräily itsestään - tämä kaikki sulka hulluus, mikä riippuu sumunsekaisena verhona taiteilijoiden yllä. Minä rakastan lukea riettaasta elämästä, rakastajattarista, sairauksista, mystisitä muusista joita taiteilijoilla on ollut. Minusta on mahtava kuvitella kenties mielen oikkuja, psykologisia termejä joita näihin henkilöihin nykyään voisi yhdistää.
Schjerfbeckin kuvat kuvaavat taiteilijan näkyä itsestään, toisaalta miltä hän itse halusi vaikuttaa. Siveltimenvedot muuttuvat iän, ja sairauden karttuessa yhä rispaantuneimmiksi ja karkeimmiksi. Ne huutavat apua ja juuri tuo -44 omakuva saa minut melkein huutamaan apua. Tuo voldemortinnäköinen kuva on loistava, sen taakse kätkeytyy niin paljon tuskaa, kaikkea kaunista, elämäntarinaa, ja vaikka Schjerfbeckiä paljon ollaan tutkittukin, kukaan ei saa ikinä tietää mitä ihmismielessä liikkui silloin, kun hän kärsi, kun hän rakasti ja kun hän maalasi.
Niin kuin sinäkään et saa tietää mitä minun mielessäni liikkuu kun kärsin, kun rakastan, kun maalaan (mitä en kyllä usein tee).
Eikö ihminen ole ihana? Tahtoisin halata nyt kaikkia maailman kansalaisia siitä onnesta, että ihminen itsessään on täysi mysteeri, miltei yhtä suuri kuin kysymys kuolemasta ja Jumalasta.
Minä rakastan selvittää tätä mysteeriä. Oi, antakaa minulle taide, kauneus ja rumuus, sivellin ja kangas, ja minä teen teille tuskaa paperille. Minä haluan selvittää taiteen avulla ihmismielen salat.


(Näistä ah, niin runollisista ja herkistä, hypetettävistä tunnelmista sitten asiaan: toinen blogini on tekeillä juuri NYT. Pyydän kuitenkin, älkää vierailko siellä ennenkun se on valmis, muuten minä pillitän kuin babyhyeena ja rikon tämän tietokoneen. Amen)

Menetys pimeän voimille, vai onko?

Olen ajatellut tässä tätä kuollutta ja homeista blogiani. Niin suloinen kun se säälittävyydessään onkin, myönnetään että tekstipainotteiset blogit eivät menesty oikein verrattuna valokuvia pullollaan oleviin blogeihin.
Vaikka rakas blogini sinnittelee ja ehkä hyvässä lykyssä esittelee kerran kolmessa kuukaudessa hyvän tekstinpätkän, minua ahdistaa kun en menesty tässä kovassa blogibisneksessä olemalla oma itseni.
Olen siis päättänyt juhlallisesti avata hauta-arkkuni kannen ja upottaa sinne toisen jalkani ja jatkaa matkaani toinen jalka haudassa, toivoen silti purevan päheen (hehe) kirjoitustyylini roikkuvan mukana.
Eli.
Ajattelin jotain lifestyle-blogin kaltaista.(Kyllä, myin sieluni.)
Sellaista jossa on paaaaaaljon kuvia. Ajattelin ehkä alkaa käyttää järkkäriäni, kun minulla kerran semmoinen on. Tähän asti siskoni on käyttänyt sitä kuvatessaan nukkejaan blogiinsa. (Sillä blogilla on yli 400 lukijaa, arvatkaa vaan olenko kateellinen vaikka siskoni blogi kertoo....noh. NUKEISTA! Mikä hassuinta, hän ompelee nukeille vaatteita, joita ihmiset oikeasti OSTAVAT hänen blogistaan. Sisko on saanut jo kaksi viikkoa putkeen rahalähetyksiä postissa. Oi missä on oikeudenmukaisuus?)
Kuvia sitten mistä. Ei ole vielä harmainta hajua. Itsestäni? Ajatus kiehtoo huomionhakuisen mutta inhimillisen puoleni puolesta, mutta toisaalta yököttää protestoivan massablogien haukkujan puoleni puolesta.
Elämästäni? En tiedä kuinka kiinnostavaa olisi sitten katsella normaalista sunnuntaipäivästäni kuvia. Kuva 1: Sänky, Kuva 2: Sänky, Kuva 3: Minä katsomassa Frendejä yöpuvussa, Kuva 4: Katkeraa itkua, Kuva 5: Sänky
Kavereistani? Suurin osa kameran lähestyessä kääntää vähemmän kohteliaasti selkänsä.
Mutta tämän olen päättänyt. Valokuvapainotteinen lifestyle-blogi ottanee söpöt mutta kömpelöt ensiaskeleensa vielä kesän aikana.
En silti aio brutaalisti tappaa tätä blogia, ei sentään! Jatkan sössötystä kunnes joku tulee tukkimaan suuni sukalla. (Älkää oikeasti tulko. Minä tykkään kirjoittaa!)
Ja ehkä, jos massamaisesta (mutta toivottavasti silti pinjamaisesta) blogistani tulee oikea menestys, voin alkaa paimentaa pöhköjä lampaitani tämän aitauksen suuntaan.
Mutta te seitsemän lukijaani, ylin ylistys ja kolminkertainen hurraahuuto teille! Luette (toivottavasti) säännöllisesti blogiparkaani ja jopa myönnätte sen! Ja jos minulla on piilolukijoita (tiedän pari) niin hävetkää ensiksi! Miksette voi myöntää olevanne täysin rakastuneita sössötyksiini ja blogini huonoon, hippimäiseen ulkoasuuni? Mutta häpenaallon jälkeen iso kiitos teillekin kaapissa maleksijat.
Ja hei, seitsemän kääpiötäni, mitä mieltä olette ideasta? Tiedän myyneeni sieluni paholaiselle ja astuneeni pimeän puolelle, mutta kun minäkin olen vain ihminen! Olen huomionhakuinen ja vallanhaluinen plösö (joka kylläkin on laihtunut jo kolme kiloa, jei!) joka tahtoo tunnustusta jostain. Mistä vain.