Vuodatus taiteesta ja ihmisestä

Eilinen päivä hujahti hauskasti Helsingissä. Silmät kuin peuralla ajovaloissa hiihtelimme kaverin kanssa ympäri Helsinkiä. Matkan tarkoituksena oli siis iki-ihanan Helene Schjerfbeckin näyttely Ateneumissa.
Näyttelyssä tajusin oman mieltymykseni, ja kenties valheellisen sellaiseni, taiteeseen. Vaikka päässäni tykytti ääni joka käski nauttia jokaisesta maalauksen siveltimenvedosta ja rispaaantuneesta kankaasta sen takana, oma pääni jyskytti vastaan mitä mielukuvituksettomin asein:
"TYYYLSÄÄÄÄ!"
se huusi ja halusi pomppia paikoillaan.
Tämän reaktion aiheuttivat lukuisat Schjerfbeckin maisemamaalaukset ja asetelmat. Henkilömaalaus sen sijaan...
Schjerfbeckin omakuvissa piilee mielestäni taiteilijan lahjakkuus ja mielenkiintoisuus.
Suoraan sanottuna rakastan katsella niitä. Vuosiluvut kertovat missä vaiheessa Schjerfbeck valutti miltei vertaan tuolle heppoiselle kankaalle määritellessään itseään kuvallisin keinoin, samalla kun halusi osoittaa miehisessä taiteilijamaailmassa olevansa joku.
Psykologisessa mielessä Schjerfbeck minua kiehtoo, en olekaan ennen tajunnut.
Huithait jostain omena plus ruukku - hötskästä, kun voi tutkiskella Schjerfbeckin mielenkiintoa ihmiskasvoja kohtaan. Ja omiaan, omakuvia tehdessään.
Lempparini Schjerfbeckin omakuvista on vuodelta 1944 - kaksi vuotta ennen taiteilijan kuolemaa.

Kuva on ruma, mutta voi, kun se samalla antaa katselijalleen niin vapaiset silmät ja kätöset miettiä taiteilijaa persoonana ja henkilönä, inhimillisenä toisinajattelijana.
Ja juuri rumuus, tuo ääretön ja hetkellinen reaktio, saa minut huokaisemaan ihastuksesta.
Hertsileijaa, en minä mikään taiteenystävä ole. Minua ällötti Ateneumissa kun nuoripari siristeli silmiään Edefeltin maalauksen edessä ja kehui sen aidontuntuista valoa, joka sai aallot näyttämään aivan oikeilta....
Voi sherlock, teki mieli ottaa paistinpannu ja lätkästä se tuon nuorenparin päähän.

Eilinen sai tajuamaan, että itselleni on aivan kertakaikkisen sama, onko jokin taidetta tai kaunista.
Minua kiehtoo ilmaus, itsensäilmaus, palasten keräily itsestään - tämä kaikki sulka hulluus, mikä riippuu sumunsekaisena verhona taiteilijoiden yllä. Minä rakastan lukea riettaasta elämästä, rakastajattarista, sairauksista, mystisitä muusista joita taiteilijoilla on ollut. Minusta on mahtava kuvitella kenties mielen oikkuja, psykologisia termejä joita näihin henkilöihin nykyään voisi yhdistää.
Schjerfbeckin kuvat kuvaavat taiteilijan näkyä itsestään, toisaalta miltä hän itse halusi vaikuttaa. Siveltimenvedot muuttuvat iän, ja sairauden karttuessa yhä rispaantuneimmiksi ja karkeimmiksi. Ne huutavat apua ja juuri tuo -44 omakuva saa minut melkein huutamaan apua. Tuo voldemortinnäköinen kuva on loistava, sen taakse kätkeytyy niin paljon tuskaa, kaikkea kaunista, elämäntarinaa, ja vaikka Schjerfbeckiä paljon ollaan tutkittukin, kukaan ei saa ikinä tietää mitä ihmismielessä liikkui silloin, kun hän kärsi, kun hän rakasti ja kun hän maalasi.
Niin kuin sinäkään et saa tietää mitä minun mielessäni liikkuu kun kärsin, kun rakastan, kun maalaan (mitä en kyllä usein tee).
Eikö ihminen ole ihana? Tahtoisin halata nyt kaikkia maailman kansalaisia siitä onnesta, että ihminen itsessään on täysi mysteeri, miltei yhtä suuri kuin kysymys kuolemasta ja Jumalasta.
Minä rakastan selvittää tätä mysteeriä. Oi, antakaa minulle taide, kauneus ja rumuus, sivellin ja kangas, ja minä teen teille tuskaa paperille. Minä haluan selvittää taiteen avulla ihmismielen salat.


(Näistä ah, niin runollisista ja herkistä, hypetettävistä tunnelmista sitten asiaan: toinen blogini on tekeillä juuri NYT. Pyydän kuitenkin, älkää vierailko siellä ennenkun se on valmis, muuten minä pillitän kuin babyhyeena ja rikon tämän tietokoneen. Amen)