Heilun ilman vaatteita raivauspallon päällä - true feminism?

 

 

Päätin tarttua kiinni tähän ilmiöön, joka saa vanhemmat voivottelemaan ja peittämään keskenkasvuisten poikiensa silmät. Se saa Will Smithin perheen näyttämään lievästi pahoivoivalta.

Normaalia ihmistä - no, se lähinnä shokeeraa, huvittaa, kummastuttaa.

 

Onhan sitä julkkiksia ennenkin nähty alasti musavideolla. Miley Cyrus vaan sattuu tekemään sen todellisella huonolla maulla. Mutta ei sekään uutta ole. Syy tähän ihmisjoukon shokeeraamiseen on se, kuka hän oli ennen. Tai ni, kuka hänen ROOLINSA oli ennen.

Hannah Monatansta on vähän riski siirtyä yhtään minkäänlaiseen viihdebisnekseen, ellei noudata pilkuntarkasti aiempaa puhtoista imagoa. Sen Miley teki - hetken ajan.

Mutta elokuvat brunettetukkaisesta söpöliinistä, kuten vaikkapa lumovoimaineen LOL (Täyttä paskaa) tai romanttinen The Last Song (Hevonkukkua) eivät oikein vie viestiä eteenpäin kyvykkäästä näyttelijästä. Vaikka suuri osa Hollywood-näyttelijöistä menestyy kalastelemalla koko ajan samanlaisia rooleja (Leonardo DiCaprio tai vaikkapa Kristen Stewart. Bella-ilmettä tarvittu kaikkialla!), on näyttelijälle oikeastaan vain etu etsiä erilaisia rooleja.

Oikeastaan, Miley Cyrus teki vain todella lyhyessä ajassa todella kovan imagon muutoksen. Mitä pahaa siinä on? Periaatteessa.

Okei, MTV Music Awardseissa itsensä hinkkaaminen ja härskit tanssiliikkeet eivät ehkä ole se paras tapa hankkiutua eroon Miley Stewartista ja Hannah Montanasta. Missä vaiheessa Cyruksen normaali kouluopetus kusi, koska käsittääkseni Hannah Montana vastakohta ei ole yliseksuaalinen härskiys?

Hän kuitenkin shokeerasi, ja me aloimme puhua kahvipöydässämme Mileysta. "Näitkö kun hän..." ja "Entäs kun hän..."

Pam. Klassinen temppu saada julkisuutta. Mutta emme me välitä, vaikka astuimme suoraan ansaan. Hämmästelemme vain sitä, miten vähän vaatteita sitä voikaan olla päällä raivauspallon päällä.

 

Jotkut rohkeat ovat rohjenneet väittää, että Cyrus myy itseään tällä tavoin. Alastomana, alusvaatteissa, provosoivana, nuolemassa lekaa. Hey see me bitches, I am free.

Raja vapaudessa ja oman naisellisuutensa julistamisessa ja härskissä ja kauheassa itsensä myymisessä onkin aika veteen piirretty. Oikeasti on, sillä mieti tilannetta, jossa Cyrus tekisi näin ilman rahaa. Ilman tuloja levyistään ja tempauksistaan.

Without money, olisiko hän vain naiseuden puolustaja? Onhan meillä lutkamarssikin.

Idea on siinä, että naisen pukeutuminen ei määritä miestä käsittelemään naista esineenä ja jopa raiskaamaan. Tämä on osoitus vahvasta feminismistä.

Miten se hirveän paljon eroaa Cyruksesta?

Jos hän tahtoo riuhtoa itsensä irti Disney-kahleista, en näe asialle estettä. Loppujen lopuksi, onko asia sen ihmeellisempi kuin Selena Gomez ja Spring Breakers tai Britney Spears? C'mooon, Britenykin oli aito Disney-kasvatti.

Ehkä siihen pitää vain tottua. Lyön vetoa, että seuraavilla musavideoilla saamme kenties hämmästellä lähikuvssa Cyruksen genitaalilävistystä (Toivokaa että olen väärässä) tai masturbointia vaikka suorassa talk-showssa.

Jos hän tuntee itsensä VAPAAKSI näin, kuka minä olen arvostelemaan ihmisen subjektiivista tunne-elämystä? Naapurin Pirkko julistaa vapauttaan ostamalla 70 % tummaa suklaata ja katsomalla julkkis-BB:n, Miley Cyrus juhlii vain hiukan ällömmin, provosoivammin, näkyvämmin ja tyylittömämmin.

 

Ja hei, Wrecking Ball on oikeasti hyvä biisi. Niin, BIISI. Kuunnelkaa se, molopäät, älkääkä shokissa tuijottaku Cyruksen alastonta vartta.

 

 

Yhtä en saa (novelli)

Anna silitteli kädessään olevaa veistä. Sen sileää, viileää, terävää pintaa. Hän raapaisi sillä sormeaan, mutta mitään ei tuntunut. Hän halusi tuntea jotain sen tyhjyyden tilalla, mikä oli kiristänyt hänen sisimpäänsä jo vuosia. Se tyhjyys imaisi tunteet mukaansa, se sai Annasta onton ja kolkon, tärisevän ihmisriekaleen, jolla ei ollut tarpeeksi voimaa itkeä tai iloita.
Anna katsoi vierellään nukkuvaa naishahmoa, jonka vaalea tukka muodosti kurimuksen lailla pyöriviä pyörteitä tyynylle.
Anna silitti veitsellä naisen poskea. Hän ei tuntenut mitään, ei nähnyt muuta kuin veitsen ja posken, marmorisen ihon.
Hän vei veitsen kaulalle, ja painoi hiljaa. Verinorot alkoivat valua naisen kaulalta tyynylle. Anna tunsi vain kurkkuaan kuristavan tyhjyyden.
Vinkumista. Huohotusta.


Hiljaisuus.

Anna itse vinkaisi. Hänen jäsenensä olivat kauhusta jähmettyneet. Mitä hän oli tehnyt? Raskain askelin, minuuteilta, tunneilta tuntuvien sekunttien jälkeen hän oli juossut makuuhuoneen ovelle. Hän kääntyi katsomaan valkeaa naista. Anna huusi, kirkui, mutta ääntä ei kuulunut. Valkoinen valo imaisi kaiken, ja Anna kyyhötti polvillaan tyhjyydessä, katsellen elottomia silmiä. Ne tuijottivat kattoon, kylminä. Kaula veren peitossa.

Pärskähdys.

Anna räväytti silmänsä auki.
Saatana.
Hiki virtasi noroina hänen otsallaan. Paljas selkä oli liimautunut lakanaan ja suussa maistui veri. Hän nosti sormensa ja nuolaisi. Sormeen jäi pienoinen verivana. Kiva. Hän oli taas puraissut kieleensä nukkuessaan.
Jos tällaista sairasta menoa voisi nukkumiseksi kutsua. Jo kolmas kerta sama uni, samat sairaat piirteet. Anna hieroi otsaansa ja tunsi orastavan päänsäryn ohimoilleen hiipivänä kipinänä. Hän tunsi itsensä täysin, kaikin puolin, täydellisen, sairaaksi.
"ANNAA! YLÖS!"
Saatana.


"Tää saattaa kuulostaa omituiselta, mutta ootsä ikinä nähnyt...ööö...sairaita unia?"
Anna maleksi koulun käytävällä päänsärky jyskyttäen. Hänen vieressään tummatukkainen, pitkänhuiskea poika pureskeli kynsiään. Anna tuijotti poikaa kiinteästi silmiin, joka onnistui suhteellisen huonosti, ottaen huomioon Annan ja pojan kolmenkymmenen senttimetrin pituuseron. Yritä siinä olla vakuuttava, kun puhelet ihmisten vatsoille ja rintakehille.
"Emmä tiiä. Miten nii sairaita?" poika mutisi, pureskellen yhä vasempaa peukaloaan. Anna kurtisti kulmiaan. Mikä into oli pureskella kynsiään. Ällöttävää.
"Siis emmä tiiä. Sillä lailla mielipuolia unia, joissa sä vaikka teet jotain mitä et ikinä normisti tekis?"
Poika naurahti hiljaa ja Anna katseli kun viimein, VIIMEIN, hän heilautti kätensä taskuunsa. Raapisi mielummin pallejaan kuin pureskelisi kynsiä, Anna ajatteli ja piiskasi samalla itseään ajatuksesta. Äh, eipäs. Ihanaa, ihanaa, hän hoki itselleen.
"Emmä muista mun unia." poika murahti ja katsoi viimeinkin Annaan päin. Siniset silmät tapittivat Annaa. Silmiä, huulia. Kasvoja. Harhailivat alaspäin, kaula-aukkoon. Anna ei jaksanut edes välittää.
"Kai sä nyt joskus!?" Anna oli turhautunut. Pojan kanssa puhuminen oli aina yhtä tuskaa. Vastauksia sai onkia kuin kastematoja jäisestä maasta hallan jäljiltä. Ei mitään ideaa. Vastaukset olivat lyhyitä, ilmeettömiä, kipinättömiä.
Eipäs, ajatteli Anna nopeasti. Ei, ihanaa, ihanaa.
Poika nosti katseensa uudelleen yläilmoihin ja oli miettivinään. Ei sen päässä kulje muuta kuin sahajauhoja ja alastomia tyttöjä, Anna ajatteli.
Eipäs. Hups. Ei, ei noin. Näin. Hiljaa, Anna. Ihanaa tämä. Ihanaa kävellä kahdestaan. Ota sitä kädestä kiinni, ihanaa.
Anna tarttui haparoiden poikaa kädestä. Poika katsahti Annan kättä nopeasti sivusilmällä, sitten nappasi käden karhumaiseen kouraansa. Hikiseen, lämpimään. Voi vittu, Anna tajusi. Tämän käden kynsiähän se ääliö pureskeli.
EI SE OLE ÄÄLIÖ ANNA. Annan teki mieli hakata päätään seinään. Ei, ei kukaan ajattele näin.
Ei poikaystävästään.
Jimi on ihana, Anna syötti itselleen mantraa kuin uskontunnustusta. Jimi on ihanin. Jimi on viisas, järkevä, ja kohta se sanoo jotain kivaa, fiksua, lohduttavaa. Jimi on ihana.
Poika, Jimi nieleskeli ja lopulta raapi otsaansa.
"No?" Anna kysyi kärsimättömänä. Jimi katsahti häntä ja avasi suunsa sanoakseen...
"Mä taidan käydä paskalla."


Turhautuneena, täysin vittuuntuneena Anna sulki itsensä vessakoppiin. Hänen teki mieli itkeä, itkeä ja huutaa. Hän tuijotti itseään peilistä ja mutristi suutaan. Rypisti otsaansa, yritti näyttää kärsivältä.
Tulos oli kaikkea muuta. Jos mieliala ei olisi ollut niin turhautunut ja ärsyyntynyt, Anna olisi naunut. Hän näytti ilmavaivaiselta opossumilta.
Mikä siinä oli, kun Anna ei saanut kyyneliä tuleviksi. Anna oli jo kaksi viikkoa yrittänyt saada itsensä itkemään. Täysin turhaan. Hän oli katsonut Titanicin kaksi kertaa putkeen, muttei voinut sille mitään että elokuva huvitti häntä enemmän kuin suretti. Hän oli kuorinut sipulia. Se oli toki saanut aikaan kyyneleitä, mutta Anna ei silti iteknyt. Sipuli-itku oli kaikki mitä hänestä lähti, ja se tuntui säälittävältä.
Anna kuitenkin halusi itkeä. Häntä itketti, hän oli sekaisin, hän oli eksyksissä. Hän ei vain tiennyt minne oli eksynyt.
Anna nojasi päätään viileää kaakelia vasten. Hellitä jo päänsärky, minä pyydän.


"ANNAAA! Autatko viipaloimaan tomaatit?" Annan äiti karjui Kari Tapion soinnukkaan äänen yli. Anna hieroi otsaansa ja nappasi toisen Buranan kitaansa veden kanssa. Ällöttävä tabletti juuttui kurkkuun ja Anna yski.
"ANNAAA!" äiti huuteli yhä ja napsautti kiertoilmauunin päälle. Liedellä oleva seos, mikä lie myrkkypaistos, kiehui ja kuohui yli. Höyry lämmitti keittiön sameaksi saunaksi.
Anna yskien juoksi keittiöön. Hänen äitinsä avasi juuri ikkunaa ja yritti tehdä jotain nopeasti, ennen kuin...
PIIPIIPIIPIIPII
"Perkele. Anna avaa toi toinen ikkuna."
Anna teki työtä käskettyä, kakistellen yhä kurkkuaan. Hän työnsi ikkunan auki ja hengitti raikasta pakkasilmaa keuhkoihinsa. Yskien, mutta raikasta ilmaa se silti oli.
"Miks sä kokkaat äiti? Sä et ikinä kokkaa." Anna kysyi viipyillen yhä ikkunan äärellä välttääkseen uuden yskimiskohtauksen, tällä kertaa äidin keitosten aikaansaaman.
Annan äiti vilkaisi Annaa ja pyyhkäisi kurittoman hiussuortuvan korvan taa. Hän hymyili kuin Naantalin aurinko ja Annan teki mieli kirkua. Äidin ärsyttävä teinimäisyys paistoi kilometrien päähän. Hän nimittäin arvasi, mitä oli tulossa.
"Markku tulee kylään!" hän hihkaisi.
Anna puhkesi uuteen yskäkohtaukseen.


Siniset, lempeät ja ystävälliset silmät tuijottivat Annaa pöydän toiselta puolelta. Anna tunsi punastuvansa. Hän hengitti katkonaisesti ja yritti vältellä suoraa katsekontaktia pöydän toisella puolella istuvaan mieheen. Turhaan. Silmät lassosivat Annan ja napittivat häntä niin vilpittömän uteliaasti, niin nälkäisen kiinteästi. Susi lampaan vaatteissa.
"No, miten meni koulussa?" mies kysyi ja haukkasi pakastepitsaansa. Ilmekään ei värähtänyt, vaikka pitsa oli sisältä kohmeessa. Anna puri huultaan. Aukaisi suunsa, muttei tiennyt mitä sanoa. Sulki sen, hymyili ujosti. Avasi taas.
"No katos katos, tyttöhän on aivan hämmentynyt, ootsä syöttäny sille keitoksias Maria?" mies sanoi ja iski silmää Annalle.
Älä tee noin. Kiltti.
Annan äiti, Maria naurahti ja siemaisi viiniään. Hän nojasi käsiinsä ja sanoi jotain. Yhdentekevää, Anna ajatteli.
Yhdentekevää kaikki, kun sinä olet siinä.
Mies tuijotti Annaa hätkähdyttävien silmiensä takaa. Hän käänsi päättään, silitti niskaansa ja venytteli. Piktät sormet kiertyivät pian viinilasin ympärille ja veivät lasin huulille.
Annaa kuumotti, kun hän katseli miehen juovan viiniä. Huulet pusertuivat lasin reunalle hennosti, ja viini virtasi.
Älä tee noin. Kiltti.
Annan äiti jatkoi puhettaan. Mies vastaili, silmät yhä naulittuina Annaan. Ne kysyivät kaiken. Ne arvasivat kaiken. Ne muistivat kaiken.
Anna raotti huuliaan ja toivoi, että mies pystyi lukemaan hänen vaietuilta huuliltaan avunhuudon.
"Anna, onko kaikki hyvin?" Maria kysyi ja kosketti Annan olkapäätä hennosti. Anna kääntyi vastahakoisesti äitinsä puoleen.
"Mun pitää käydä. Tuolla." hän sanoi ja nousi nopeasti tuoliltaan.

Anna kyhjötti vessan oveen nojaten. Hänen päänsä oli sekaisin, hän tahtoi itkeä tuskasta. Hän tahtoi nauraa onnesta. Nämä kaksi tunnetta olivat kietoutuneita toisiinsa. Miehen näkeminen toi hänelle molemmat, sairaalla, kieroutuneella tavalla.
"Anna, onko kaikki hyvin?"
Matala ääni, hienoisesti nouseva intonaatio, lämmin kysymys, huolestunut sointi.
Anna katsoi, kun Markku, äidin poikaystävä, kolmekymmentäviisivuotias psykologi katseli häntä metrin päästä, seinään nojaten. Ei liian kaukana, ei liian lähellä. Liian turvallinen, Anna ajatteli.
Liian ihana.
"Ei oo."
Markku hieroi parransänkeään ja katsoi yhä Annaa hievahtamatta.
"Tahtoisitsä puhua siitä?"
Puhua. Siitä. Taas. Niin kuin aina. Anna ja Markku puhuivat paljon. Anna puhui, vuodatti näkymättömiä kyyneleitään ikuiseen virtaan. Markku kuunteli ja katsoi jäänsini silmissään. Lämmin läsnäolo. Ihanuus.
Lämpö. Kauneus. Turva, jota äiti ei ollut koskaan osannut antaa. Poskien helotus. Kihelmöivät sormet, hakkaava sydän.
Markku otti askeleen eteenpäin ja kahmaisi Annan syliinsä. Isällisellä, psykologin tavoin. Lämmin.
Ihana.
Ja siinä kaikki.
Annan silmiä kirveli. Tämä kaikki oli hänen, muttei ikinä ollutkaan. Ei täysin, ei kuten hän olisi halunnut.

"Jimi? Ootsä siellä? Hyvä. Emmä...mä tahdoin vaan sanoa, et mäkin rakastan sua. Oikeesti rakastan."
Anna katsoi ikkunasta heijastuvaa kuvaa. Olohuone. Markku ja äiti.
Kuole, ämmä. Veit multa kaiken. Anna puheli hajamielisesti puhelimeen, ilmeettömänä, katkerana.
"Joo, rakastan mä. Nähään joo. Mä tuun sinne."

Koska suru koukuttaa

 

Ihminen on hyvin angstinen, haven't you heard. Etsii hyvin monista asioista nurjia puolia, kääntää joka hopeareunan sadepilven varalta.

Itse olen ainakin tällainen. Ja todella, todella monet kaverini. Tässä yhteiskunnassa ja sosiaalisessa yhteisössä on menossa näkömätön ja kuiskattu kilpailu, kenen kurjuus on suurinta. Sitä ei esitellä kuin uusia pareja korkokenkiä tai uutta hiusmallia. Se ujutetaan puheeseen eleillä, tyhjällä katseella ikkunasta ulos, nykivällä askelluksella ja roikkumaan jäävillä lauseilla. Tämä on kuitenkin jostain syystä vielä ilmeisempää kuin se, jos sanottaisiin vain mikä kaikki on "mun paskassa elämässä paskaa."

Ja kaikessa nurinkurisuudessaan tuo suorapuheisuus ei ehkä kenties olisi niin ärsyttävää, kuin tämä nykyinen kulman takana nyyhkiminen ja tekopirteä feikkihymy, jolla huudetaan syömishäiriötä, ihmissuhdeongelmia ja itsetuntorippeitä.

Se on katu-uskottavampaa uskotella, että elämässä on ainakin JOTAIN pielessä. Jos olet ihminen, jolla kaikki rullaa eteenpäin niin kivasti, sinut yleensä leimataan ärsyttäväksi neiti täydelliseksi. Miksi? Koska kateellisuus.

Ihmettelen etten ole törmännyt tähän missään psykankirjassa ihan ilmiönäkin. Hylätyille lapsille on kehitelty kiintymyssuhdeteoria, joten ihmettelen ettei angstiselle teinille ole tehty omaa teoriaansa.

Tämä tuntuu kuitenkin aivan saatanan järjettömältä. Onnellinen ei saa olla, aina pitää etsiä jotain paskaa elämästään. Mutta ei saa myöskään olla paskassaan vellova itkuvyyhti.

Nykyteinin normaali on siis kai sopivan angstinen. Sellainen, joka selviää arjesta, vaikka varjelee syvällä sydämessään olevia haavoja.

 

Guess what, you can go and fuck yourselves.

 

Miksi niitä haavoja täytyy varta vasten etsiä, kääntää joka ikinen lapsuudenmuisto ja nykyisyyden ihmissuhde. Miksi vitussa ihmiset haluavat olla SURKEITA.

On siinä ihmisen itsekkäässä "huomatkaa minut"- huudossa taustalla myös hieman empatiaa. Olisihan vähän tökeröä kertoa tyypille, jonka marsu jäi auton alle, että oj då, meikäläinen voitti lotossa.

 

Oikeasti.

Se salaisuus niissä haavojen etsimisessä on oikeasti se, että kun niitä tarpeeksi etsii, ne myös saa. Itseään toteuttava ennuste periaatteessa. Jos tarpeeksi kovasti tahdot olla ikisinkku ja itkeä yksipuolisessa rakkaudessasi, niin luuletko että se itku ja itsesääli saa jonkun ryntäämään syliisi?

Kaikessa, niin kaikessa, saamme syyttää itseämme.

Nyt minulla on kiire nuolemaan haavojani ja itkemään tyynyyn.

Niin mitä muka?

Elämääni. Sehän on. Niin kamalaa.

 

 

 

Sarkastisen saarnan jälkeen hieman loppukevennystä!

 

 

 

 

 

 

hahaha.

 



I DO NOT SHARE

Insta-ahdistus

Vietin kolme päivää instagramissa, ja se vähäinen riitti tälle tytölle. Koin ensiaskelista alkaen hirveää painetta sydänalassa. Sitä kutsutaan sosiaalisen median paineeksi.

Useat ikäiseni ovat eläneet sosiaaliseen mediaan. Syntyneet ja pitäneet siitä kiinni kuin äidin helmoista täpötäydellä kalatorilla. Joten ahdistus joka siihen liittyy, yleensä peittyy intoon laittaa hulluna tageja samaan kuvaan ja hyppiä paikoillaan huomatessaan saaneensa seuraajan. Kolmen päivän aikana itse vain ahdistuin siitä, ettei minua seurannut tarpeeksi ihmisiä, enkä tiennyt mitä kuvia laittaa, en tiennyt miten laitettiin tageja, en tiennyt ketä seurata, en uskaltanut tykkäillä tai sitten tykkäilin liikaa, ahdistuin kun kukaan ei tykännyt kuvistani tai seurannut.

Jotenkin kaikki se hohto, jonka Instagram oli saanut, haihtua parin päivän aikana kaiken kakan alle. Vaikka kyllähän Insta on hohdokas, jos sattuu olemaan Rita Ora tai Cara Delevingne.

 

 

 

Normaalille, (niin ja näin) 17-vuotiaalle tytölle asia on vähän toisin. En omaa sosiaalista statusta (enkä kroppaa) sen verran, että voisin lisäillä puolinakukuvia itsestäni, kuin jotkut. Eikä ole niin paljon kavereita, että voisin joka käänteessä pusutella älypuhelimen kameran avustuksella kamuni kanssa.

 

Instead of all that, minulla on naama, jossa on finnejä. Minulla on rasvainen tukka jos en pese sitä. Minulla on ällöttävät jenkkikset. Minulla on 18 seuraajaa, eikä 181. Minulla ei ole wifeyta, vaan usea hyvä ystävä, joidenka kanssa pidän viettää aikaa. Mutta ilman instagramia.

Juttu on nimittäin niin, että en nähnyt kaiken sen ahdistuksen keskellä ideaa jakaa melkein koko elämääni sosiaalisessa mediassa, että voin hakea hyväksyntää tykkäsyten muodossa. En tahtoisi että itsetuntoni on suorassa cause and effect-suhteessa seuraajien määrän kanssa. En tahtonut tuntea koko ajan sitä sydänalassa jaytävää ikävää tunnetta, että olen epäsuosittu hylkiö, ja minun pitäisi päivittää instaa, muuten en saa seuraajia.

Olemmeko todellakin niin epävarmoja kaikesta, että meidän on luotava elämämme uudestaan? Sitähän sosiaalinen media tekee. Tai me käytämme sitä siihen. Kuorrutamme elämämme sokerilla ja nappaamme siitä kuvan, joka näyttää täydelliseltä, vaikka oikeasti kuvaan tuhrautui viisikymmentä minuuttia turhaa poseerausta, sillä joka kulmasta nenä näytti isolta?

 

 

#me #training #hard #at #gym #finnishgirl #follow

 

Miksei kukaan vaihtelun vuoksi kerro totuutta kuvan takaa?

 

#me #training #at #gym #sweat #everywhere #after #smoking #eating #candy #throwing #eating #problem #crying #girl

 

Okei, kuvan tytöllä ei välttämättä ole bulimiaa, mutta tajusitte pointtini. Tänään käydessäni lenkillä mietin, että otampas itsestäni sporttisen kuvan instaan. Otin selfpicin ja aloin miettiä kuvatekstiä. Juoksin vain vartin koska en jaksanut enempää? Ei kovin hehkeää. Mutta ei kuva sitä kerro.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Paskat. Kuva ei kerro yhtään mitään.

 

 

Poistin pari tuntia sitten instan, ja nyt olo taas keveämpi. En tunne painetta jakaa elämääni siellä. Minusta on hyvä, että elämänviettotapani pysyvät mysteerinä. En tahdo jakaa sitä oikeastaan kenenkään kanssa. Ainakaan sosiaalisessa mediassa.

 

 

Ja blogihan on ihan toinen juttu, urpot.



 





Paha ihminen

Mitä näet kun katsot peiliin?

 

Näetkö itsesi?

 

Hyvä.

 

Katso syvemmälle.

 

 

Unohda, että peili on heijastuksia. Unohda mitä peilistä heijastuu. Unohda, että katselet itseäsi peilistä.

 

Muista sen sijaan kuka olet.

 

Ihminen.

 

Katso silmiisi. Voitko kertoa rehellisesti rakastavasi lähimmäistäsi? Rakastatko oikeastaan yhtään mitään muuta kuin itseäsi?

Voitko sanoa rehellisesti, että olet rehellinen ja luotettava? Ettet valehtele tai puukota selkään heti paikan tullen.

 

Älä kiellä asiaa, sillä totuus on, että sinä teet rumia asioita. Joka päivä. Sinä valehtelet, huijaat, puukotat, murskaat muiden unelmia omiesi tieltä, sinä kadehdit, toivot pahaa, kostat, syljet muiden jalkoihin. Sinä saarnaat, hurskastelet ja esität olevasi hyvä.

 

Ehkä siinä on pahin erhe, jonka ihminen tekee. Leikkii, kuvittelee olevansa hyvä.

Vaikka olisi läpeensä paha.

 

Minä ainakin olen. Helvetin paha ihminen.

 

Sorry about that <3

 



I prefer living in a fantasy than coming back to reality

MORO.
Minulla olisi kolmenlaista asiaa jotka on pakko jakaa täällä, että te muutamat urpot lukijani tietäisitte ne, ja voisitte sen jälkeen joko vihata tai rakastaa minua.
Välimuotojahan ei ole.

1. Tasa-arvon epätodennäköisyys
Minulla vähän vaihtelee mielialan mukaan tasa-arvoon suhtautuminen. Tai miehiseen ylivoimaan maapallolla yleensä. Maanantaina olen feministi henkeen ja vereen, tiistai-iltaan mennessä olen taantunut enemmänkin harmaalle alueelle, jossa ei oteta kantaa miehiin eikä naisiin, ihmisistä kuitenkin on kyse, oli sitten penis taikka emätin. Keskiviikkoaamuna kannatan miehistä voimaa ihan tosissani.
NYT. Lauantaina, olen tullut pitkään pohdiskeltuani siihen tulokseen, että tasa-arvo on yliarvostettua roskaa. (Niinkuin aika moni muukin asia omasta mielestäni....eheh.)
Typerään ihmiskaaliin kun ei näköjään ole mennyt, että ihminen on kertakaikkisen tyhmä olento. Kaikessa viisaudessaan. Me olemme törppöjä.
Törppöluonteen meissä aikaan saa se, että emme pysty tyytymään inhimilliseen osaamme elämässä. Ei, meidän on pakko saada enemmän, olla enemmän, LUODA enemmän.
Jep. Playing God, I guess.
Tasa-arvoon pyrkiminen ei heti aluksi iske mieleen kun miettii ihmisen suuruudenhulluja Jumalanleikkimiskokeiluja. Mutta mitäpä muutakaan olisi se, että pyrimme tekemään maapallosta niinkin abstraktin asian kuin tasa-arvoisen!?
Historia kertoo, että jo esihistorian aikana on tunnettu eriarvoisuus. Ihminen alkoi keräillä ja metsästää. Ja koska ihmisellä oli vähän enemmän aivosoluja kuin apinalla ja mammutilla, ihminen tajusi, että damn, meikähän voikin kerätä vähän enemmän marjoja ja sieniä kuin naapuri.
No okei, virallisesti eriarvoisuus yleistyi, kun ihminen alkoi haalia omaisuutta, eli vasta maanviljelyksen yleistyttyä. Koska metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaa kansaa, ja liikkuva elämäntapa esti suuren omaisuuden kantamisen mukana.
Mutta asia, joka on juurtunut synnin lailla ihmiseen, ei ole nopeasti aivopestävissä pois. Joten tasa-arvo on omaisuuden sijalta aivan huuhaata. Voitte ihan vapaasti yrittää pelastaa Afrikan lapsia ja saada rikkaita luopumaan urheiluautokokoelmistaan, mutta sanonpahan vain, ettei sillä tasa-arvoa tavoiteta. Korkeintaan pari kakaraa lisää tässä väestöllä ylikuormittuneella maailmassa ja vihainen autopohatta.
Ja naiset ja miehet. Faministit tekevät todellakin arvokasta työtä yrittäessään saada naisten palkkoja nousemaan sun muuta. Mutta tässäkin ilmiössä käy niinkuin yleensä. Kun yritetään pyrkiä tasa-arvoon, saadaan yhä enemmän epätasa-arvoa aikaan. Vaaka ei ole ikinä tasapainossa.

2. Minne olet menossa?
Kesälomieni aamut ovat nyt riparin jälkeen sujuneet kaikki suht saman kaavan mukaan. Herään automaattisesti seitsemältä, jonka jälkeen makoilen sängyssä radiota kuunnellen. Surffailen radiokanavien välillä sen mukaan, miltä kanavalta sattuu tulemaan siihen aamuun sopivaa musaa.
Pari päivää sitten jämähdin Radio Aallon taajuuksille. Radiojuontajat puhuivat ja jäin kuuntelemaan. Kyse oli elämästä ja tulevaisuudesta. Yleistähän on, jos kaveri näyttää pakkaavan laukkuaan, kysymme: "Minne sä oot menossa?"
Vastaus on yleensä hyvin lyhytkatseinen. "Kotiin." "Kauppaan." "Kouluun."
Mutta juontajat olivat sitä mieltä, että miksi olemme näin lyhytkatseisia. Joku filosofi oli kuulemma ehdottanut, että sen sijaan, että kerromme sen hetkisen määränpäämme, meidän pitäisi jakaa elämänsuunnitelmamme. Maalimme pitkällä tähtäimellä. Sillä se auttaa tähtäämään täysillä niihin maaleihin, vaikka maalit olisivatkin valovuosien päässä tästä hetkestä. Jos on esimerkiksi aina halunnut matkustaa Australiaan, ja se on tulevaisuuden suurin haave, pitäisi yksinkertaiseen kysymykseen vastata: "Olen menossa Australiaan."
Tämähän ei tietenkään ole kovin käytännöllistä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Saattaisi olla hiukan hämmentävää arkikeskustelussa:
"Minne oot menossa?"
"Presidentinlinnaan."
"Tä?"
Mutta ajatus siitä, että meillä pitäisi olla pitkäkestoisia tavoitteita ja unelmia, haaveita joita kohti juoksemme. Siinä on jotain hirveän ideaalista ja hienoa.
Tai siinä olisi, jos tietäisi minne on menossa. Minulla nimittäin ei ole hajuakaan. Joten tyydyn vastaamaan: "Lähikauppaan" jos kysytte. Siinä on minulle pitkän aikavälin ideaali suunnitelma ja haave. K-marketin kassalle asti pääsy. Jeah.

3. Videokamera
Löysin vanhan, hirveän huonolaatuisen videokameran jostain komeron perukoilta. Ja päätin tehdä itsestäni supermegablogitähden(haha) ja kuvata sillä omaa päivääni! Kävi vain ilmi, ettei se mennykään ihan niinkuin strömsössä...

Alone - but I don't give a damn

 

 

 

Kaveri löysi minut eilen laiturilta istuskelemasta. Yksin. Huolestunut ilme ja varovainen kysely: "Mikä on?"

Noh, ei mikään. Hassua kyllä, tässä yltiösosiaalisessa maailmassa en välitä paskaakaan, vaikka viettäisin 10 % tai enemmän elämästäni yksin. Mutta koska elelen tässä sosiaalisessa yhteisössä, kansakunnan joukossa ja ihmisten ympäröimänä, on yksinolo jotenkin tabu. Se, että erakoituu jonnekin edes hetkeksi, on merkki heikkoudesta, merkki siitä, että minulla ei ole kavereita ja jokin on nyt huonosti.
Olin toki ihan otettu siitä, että kamuni jaksoi kysyä moista minulta. Mutta siinä kohtaa pääni oikeasti lävisti ajatus siitä, miten negatiivia YKSINÄISYYS nähdään nykypäivänä. Se on säälittävää, surullista ja umpinaisten huoneiden hajuista, katkeruutta ja harmaita hetkiä. Se on ihmisten pelkoa, typeryyttä tai ylpeyttä, se on sitä, ettei ole ystäviä, ei ketään kelle puhua.
Tällaiseksi se myönnetään. Wikipedia liittää yksinäisyyden depressioon ja leskeyteen.

Mutta kun ihmiset, kuten minä, tahtovat joskus vain olla yksin. Eikä siinä välttämättä ole negatiivista jälkikaikua yhtään.
Tahdon joskus olla yksin, miettiä omia asioita, maailmaa, syvällisiä, pinnallisia. Tahdon lukea, luonnostella, pidellä polvista kiinni ja käpertyä pieneksi keräksi. Ilman ketään.
Eikä se tarkoita sitä, että olisin äkkiä surullinen tai depressiivinen. Melankolinen saatan olla, mutta jotenkin tuntuu, että ihmisten on tosi vaikea käsittää, että yksin voi olla ONNELLINEN.
Tai siis se, että istuskelen yksin jossain ja vedän henkeä, ei tarkoita sitä, että purskahdan kohta itkuun ja että maailma kaatuu. Se saattaa vain tarkoittaa sitä, että nyt en juuri jaksa ihmisten seuraa ja että tekee mieli olla yksin ja ajatella.

Tahtoisin yhteiskunnan, jossa yksinolo ei nostaisi heti niskavilloja pystyyn. Se voisi olla enemmän neutraali sana. Koska tottahan on, että yksinolo on myös monissa tapauksissa ihan perseestä. Joku oikeasti on yksin, ja silloin kyyneleet eivät ole ilon kyyneleitä. Jokainen kärsii tästä yksinäisyydesä joskus.
Mutta kuka puhuu nykyään sen positiivisen yksinolon puolesta? HÄH!!?? NIIN!!
Kaikki vain jauhavat yhtenäisyydestä. Ystävistä! Ryhmähengestä! JEE! <3 <3 <3

Älkää nyt käsittäkö väärin. Minä tyksin myös yhtenäisyydestä, useimmiten. Mutta sitä korostetaan niin paljon nykyään. Siitä on tullut ilmiö, joka on kuohunut yli uomiensa. Ja se on johtanut siihen, etteivät useat edes nykyään OSAA olla yksin. Sitä pitää olla jonkun kanssa, melkein ihan kenen tahansa, kunhan ei vain ole YKSIN. Vaikka ei edes periaatteessa haluttaisi, vaikka olisi kuin perseelle ammuttu karhu niin äh, jonkun kanssa on oleiltava. Vaikka se ihminen ärsyttäisi.

Koska voihan se yksinolo vaikka. En tiedä. Syödä?

Tehdäänpä näin. Tälle positiiviselle yksinololle voitaisin antaa termi:


ITSENÄISYYS

Ja sille yksinolon pelolle. Sitä minä pidän mielummin säälittävänä, kuin sitä, että ihminen on joskus yksikseen. Viva la erakkoluolat!

Songs for the Broken Hearted

I feel very confused right now.

I know that there is a feeling I supposed to be feeling right now. So called Love. But instead of love, I feel nothing but bitter feelings. My angry soul is crying out loud, and it's getting insane.

I must be crazy. That's the only reason why I'm still alive.

 

So little time to loose. And fall from heaven.

 

 

I always keep wondering why I'm not good enough. Why I have to keep fighting all the time while the others just keep hanging around? They're relaxing in a comfortness. While I'm stuck. In some kind of hell.

My own, personal hell. I see no devils here but insted of Satan, I see anly my own reflection from a mirror.

 

And the reason why I am writing English, is very simple. In Finnish all this shit would sound like stupid. Even more stupid than it does now, in English.

 

I have been very close to happiness. I have had my hands reaching it, almost touching it.

But then, as always, something has gone wrong.

I have lost it completely.

 

And now I'm again in the soft darkness, waiting for someone to save me. Waiting for someone to stop me. Waiting for someone to stop my misery. Waiting for the happiness.



R.I.P Motivaatio

Arvatkaas mitä, olen aina ollut tosi ylpeä siitä koko tämän lukioajan, että olen jaksanut opiskella perse ruvella halki vuoden. Vaikka olisin mielummin vaikka siivonnut pölypallot nurkasta, pakotin itseni aina ruotsin sanojen ääreen tai yhteiskuntaopin kirjan kanssa nurkkaan lukemaan.

Niin. Mutta eikös kaksi vuotta täydellistä koululle omistautumista riitä jo?

Koska nyt olen kokonaan, suorastaan totaalisesti kadottanut sen motivaatiopeikon. Tai ehkä karkotin sen. Joka tapauksessa, on koeviikko, ja MINÄ. EN. JAKSA. LUKEA.

Huhhuh. Tämä on ollut ainoa koeviikko, jolle en ole tehnyt lukuaikataulua. Kun olen ajatellut lukevani, on mieleeni tullut jotain paljon hetkisempää. Historian kirjasta luin 12 sivua, jonka jälkeen tekstasin kaverilleni Sinille, että mitäs tehtäis. Ja siihenhän se lukeminen sitten jäi. Vietin koko loppupäivän ja illan rannalla makoillen, Cosmoja lukien ja nauraen sekä laulaen. Ja haukikaloja pakoillen.

 

Sitten tulin kotiin ja jatkoin lukemista.

 

Siis Cosmopolitanin.

 

Ja tänään heräsin, lähdin juoksemaan ja lupasin itselleni, että noh, sitten suihkun jälkeen tartun kirjaan!

Ja minä jopa TARTUIN siihen. Hyvin intohimoisesti.

 

Mutta sitten päähäni pälkähti ajatus kirjoittaa blogia.

 

Ja se kirja jäi. Alakertaan, vaatekasan alle, hylättynä, syrjittynä.

 

Sanonpahan vaan, ihan oikein sille! Senkin ilkeä historiankirja.

 

Ja nyt. MINÄ LUPAAN MENNÄ LUKEMAAN HISTORIAA.

 

 

Kävin muuten melkein uimassa. (Kastoin varpaani!)

 

Sini! (Olisin lisännyt kuvia, jossa Viivikin on, mutta olen varma, että saisin sanoa hyvästit henkikullalleni sen jälkeen.)

 

 

Joku albatrossi.

 

NIIIIIN, siskokulta pääsi muuten eilen ripille, sai naimaluvan ja kaikkea muuta. Sen kunniaksi tahdoin ikuistaa päivän valokuvin! Niin ja linssiluteena tahdoin mukaan.

 

Sannilla oli vaikeuksia hymyillä, joten ratkaistiin ongelma omalla tavallamme!

 

 

 

Siellä on tulossa tosi kivaa säätä tällä viikolla! Joten ADIOS AMIGOS!

 

 

 

 

 

 

Ai mikä hissa???





Ei taida tietää tyttö ettei

 

 

 

Hallo!

On taas vähän asiaa pienellä ihmisellä, isolla egolla. Hauskaa, kurjaa, paskaa, ihanaa, suorastaan ihastuttavaa. Ja taas paskaa.

Mutta semmostahan se elämä on. Kaikessa moniulotteisuudessaan.

 

"Tanssi tyttö tanssi"

Oli lauantaiaamun piristykseksi tanssitreenit, kun on maanantaina tulossa Sibeliustalolla esitykset. Menin sinne ihan paniikissa, sillä olin torstain harjoituksista törkeästi lintsannut, sillä koin kahvittelun ja juoruilun Lauran kanssa paljon tärkeämmäksi kuin yhdet piskuise tanssitreenit.

No, se ei ollut elämäni paras päätös.

Olen muutenkin vähän pihalla tästä meidän koreografiasta, johon kuuluu paljon nopeita taputuksia ja teknisiä pikkuviilauksia.

 

 

 

Tähän biisiin tanssahtelemme. (Okei, muut tanssahtelee, meikäläinen talloo ja rymisee epänaisellisesti. Mutta hei, tanssia se on merijellonan möyriminenkin!)

 

 

"Liikuttaa mua liikutus. Ja ehkä vähän sixpakki."

Viime keskiviikkona oli Cooperin testi, jota jänskäsin taas niin, että pari yötä valvoin sängyssä pyörien ja hyörien. Kaikenlaiset kauhukuvat vilisivät mielessäni. Suurimpana se, että entäs jos en jaksakaan juosta.

Noh, turhaan taas stressasin, yllätys yllätys. 12 minuuttia tuli ja meni, ja sitten ihmettelin joko se oli ohi. 2445 metriä juoksin. On se ihan jees verrattuna syksyyn, jolloin juoksin 2200 metriä. Ja vaikka parinsadan metrin parannus kuulostaa vähältä, se EI OLE.

Muutenkin liikunta maistuu taas. Ei ole enää niin pakkopullaa kuin kuukausi tai pari sitten. Silloin niskaperseotteella melkein raahasin itseni juoksulenkille, ettei vyötärölle kertyisi ylimääräistä, sitten yhtään. Ja itkulla väänsin sitä juoksua, paikkoihin sattui, eikä luonnistunut. Asiaa eivät auttaneet lumikinokset, joista huolimatta juoksin.

Nyt on vähän parempi. Juokseminen on taas kivaa. Hyvä aggressionpurkukeino. Se saa ajatukset jonnekin aivan muihin sfääreihin. Ajattelen olevani juoksukone, jonka jalat takovat maata tahdissa ja sydän pumppaa verta, keuhkot toimivat.

 

 

"Ding dong"

Euroviisut! I dag!

Ja JUU, vaikka alkuun olin täysillä sitä mieltä, että Krista Siegfridsin Marry Me on naista alentavaa saastaa, niin en minä hitto vie voinut vastustaa kiusausta popittaa sitä aina nurkassa yksin. Siis silloin kun kukaan ei nähnyt. Ja hei, ei laulunsanoja pidä ottaa ehkä niin vakavasti...

En tiedä Suomen voittopotentiaalista, mutta biisi, Euroviisut, maijat ja mehiläiset, kukat ja auringonvalo...se kaikki on saanut minut hyvin...haavelliseksi.

En nyt sentään aviomiestä ja vauvelia, taloa sekä somaa vuohta pihaan määkimään tahdo.

Mutta poikaystävästä.

En ole täällä blogissa ikinä puhunut, syynä yksinkertaisesti se, ettei meikäläisen ruho ole kelvannut kellekään, plus se, etten ole kokenut tarpeelliseksi hankkia ketään nilkkaan roikkumaan ja kuolaamaan. C'mon- koirat on keksitty!

Mutta koska on tullut kevät, ja olen ehkä varmaan popsinut jotain  pösilöpilleriä, olen nyt keksinyt, että tarvitsen sen miehen. (Tai naisen.)

Ja syy tulee tässä:

Olen hyvin kateellisena katsellut vaatekaupoissa liikuskelevia tytönhupakkoja, joilla on poikakaveri mukana. Poikakaveri, joka kantaa ostokset ja kehuu sovituskopissa, että ei kulta, sulla ei ole pömppömahaa, näytät ihanalta ja muita valheita.

Niin ja kivassa tapauksessa maksaa ostokset.

 

MUTTA.

Feministinen puoleni minusta ei hyväksy tätä toivetta. Onhan minulla kaksi toimivaa ja vahvaa kättä kantaa ostoksia.

Sitä paitsi. Budjettini pyörii nollilla, joten mitä ostoksia minulla muka on? Laskuja korkeintaan.

Joten tuo ylitsevuotava RAKKAUS saa odottaa vuoroaan. Ehkä siihen kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti, kun olen hankkinut rasvaimun, silikonit, turbohuulet ja brassivahauksen.

Sounds gooooooooood.

 

Heissan. Älkää jooko ottako tosissaan. Mitään. Mitä. Puhun.

<3

 

 (Elämä ei ole niin vakavaa. Sen huomasitte kai jo uudesta ulkoasusta, jonka ihan piruuttani laitoin)



 

Älä jätä

 

 

 

Miten mun pitäis jatkaa nyt näin,

tyhjän päällä?

 

 



Sekahedelmämehufiilis

Moi vaan!

Pitkästä aikaa  saan taas aiheutettua itselleni helvetinmoiset päänsäryt tietokoneen äärellä. Olenhan jo kamalia migreenikohtauksia saanut tuosta porottavasta auringosta sekä stressistä, joten on rakkaan läppärin vuoro aiheuttaa minulle kipua.

Istun siis yöpuvussa ja dataan. Oikeastaan lataan - musaa ipodiin. Eilen illalla ysin jälkeen kotiin hipsiessä oli semmoinen olo, että tahdon mahdollisimman angstista ja aggressiivista lenkkeilymusaa. Ajatus lähti siitä, kun kotimatkalla radiosta soi PMMP:n Joku raja, jota sitten hoilasin metsätiellä oikein olan takaa. Karjuin, potkin ja huusin ja itkin.

En tiedä mistä tämä aggressio. Ehkä koulumme musikaalin rooli jäi päälle myös off stagella?

Niin juu. Kaunotar ja Hirviö.

Meikä on Hirviö.

Se oli ekana ihan megamahtava tunne, kun sain manipuloitua itselleni pääroolin. Tarkoituksena oli kyllä alun alkaen olla Kaunotar, mutta näh. Ehkä tämä on minulle enemmän luonnerooli. (Pääsen ihan luvan kanssa huutamaan ja rageemaan.)

Mutta nyt kun on jos sinällään kaksi esitystä ollut (omalle koululle ja iltanäytös) niin on alkanut tuo rooli vähän pänniä. Jostain syystä Hirviön esittäminen ei ole oikein itsetuntoa hivelevää.

Sitä paitsi, aggressiooni saattaa hiukkasen liittyä se, että musikaaliamme ei ehkä arvosteta siinä mittakaavassa kuin toivoimme. Olen saanut kommentteja "ihan jees", "vähän äänentoisto ja laulut kusi" ja "kotitekoisen oloinen".

NO, SENKIN URPOT.

HYPÄTKÄÄ ITSE LAVALLE JA OPETELKAA TSILJOONA REPLAA JA PARIKYTÄ LAULUA.

NIIN JA TEHKÄÄ SE KAIKKI VIELÄ SEMMOSESSA PAHANHAJUSESSA MASKISSA, JOSTA EI NÄE NOKKAANSA PIDEMMÄLLE.

Thank you.

 

Meidän musikaaliporukka, joka aika amatöörinen onkin, on panostanut tähän projektiin ihan vitusti. Viimeiset kolme viikonloppua ollaan vietetty koululla treenaamassa.

Joten shut up.

 

 

Tänään vielä vika näytös. Jeejee. Sitä ennen pitäisi viihdyttää itseään jotenkin. Siellä sataa, lenkistä en tiedä. Ja päätä särkee. Ugh.

 

 



Näistä eroon, ottakee yhteyttä!

HUOM!

Tämä postaus on niille parille tutulle, jotka tahtoivat avittaa ja ostaa minulta vaatteita pois. Muut, älkää vaivautuko anonyymisti haukkumaan pattipolviani tai jotain muuta yhtä mörkömäistä. Tahdon eroon vanhoista vaatteista, okei?

Pahoittelen kuvien rumia jalkoja, paljasta, pilkistävää ihoa, mukahienoja asentoja ja sitä, että värit kusevat joissakin. Ja taustalla näkyvää sottaista huonetta.

 

 

 

Kokoja, hintoja saa kysellä yms.

Pakaroita polttaa ja tuuli ulvoo!

Eli otsikko tarkoittaa suomeksi sitä, että raahasin tänään pyörän jostain kaatopaikalta ja poljin lauantain kunniaksi kouluun reippahasti kymmenen kilsaa. Muistelin viime syksyn pyöräilyä, jolloin koulumatkaan meni n. 40 minuuttia. Koska tänä aamuna oli semmoinen "vois rääkätä itteään"-olo, jätin ihan tahallani vain 30 minuuttia aikaa ehtiä yhdeksäksi kouluun.
Vatkasin sitten polkimia ihan hikipäässä. Ja myöhästyin silti 5 minuuttia! Ja pakaroita poltti. PALJON. (Eikö ole kiva, kun jaan kaikki anatomiset ja biologiset tuntemukseni täällä? Minustakin!)

Ja syy, miksi se oli rääkkiä polkea, on se, että eilen oli liikunnassa gymstickiä (jotain keppiä, kuminauhoja, hassuja liikkeitä) ja heti perään puolentoista tunnin sählypelit! Seukkarin salivuorolla siis menin pelailemaan, ja hitto vie siinä tuli hiki. Olo oli kuin saunassa, ja hengitys ei ehtinyt kunnolla tasaantua vaihtojen välissä - siis mahtavaa! Ainoan miinuksen toivat seikat a ja b.

a) En osaa kunnolla pelata sählyä.

b) Seurakunnan pappi otti tehtäväkseen neuvoa tässä pelissä. Siis joo, vaikka se pallo nyt pari kertaa kiisi meikäpojan ohi ILMAN että sähläsin ja osuin siihen mailallani, se EI tarkoita, ettenkö olisi HUOMANNUT sitä. Hitto. Meni totaalisen hermo niihin jatkuviin huuteluihin. "PINJA MENE PALLON PERÄÄN!" "PINJA SEURAA PALLOA!" "PINJA MENE KII!"
Voi saakeli.
Teki mieli lyödä sillä mailalla vähän muita, kivuliaampia ja herkempiä palloja...


Mutta muuten oli kivaa. Paitsi että olin sen jälkeen ihan kuollut. Natti. Rätti. Poikki. Traktorin yliajama. Norsulauman talloma. Norsulauman, jolla kaikilla oli omat traktorit!

 

 

 

Moikka. Terveisin yliajettu ja aggressiivinen (mutta vain tietyille papeille!) mangusti-pallopää. (Näen nyt palloja kaikkialla...)

 

True Lady

Moro kaikille! Ja pienenä informaationa ennen kuin Pinjan satutunti alkaa:

JOS JUMAKAUTA OLET NAINEN, NIIN LUE TÄMÄ.

Noniin.

Jokaisessa naisessa asuu pieni pirttihirmu, joka tahtoo aina välillä päästä vapaaksi hihnastaan ja huutamaan syntyjä syviä tasa-arvosta sekä hehkuttamaan orgasmimanifestia tai jotain yhtä shokeeraavaa ja siksi ah, niin ihanaa.
Tätä pientä olentoa kutsutaan feministiksi.
Ja uskokaa tai älkää, se todellakin asuu jokaisessa naispuolisessa, itse asiassa miespuolisisakin. Yleensä se vain unohtaa, jää sikamaisen kiireen ja stressin alle.
Omani on nostanut päätään tässä vuoden 2013 aikana. Viime vuosi meni vähän niin ja näin. Olin aiemmin ollut kovakin tasa-arvon puolesta saarnaaja. Sitten sain sellaisen päähänpiston, että häh mitä täh. Ei väliä, naiset vain jankkaavat turhaan ja turhista asioista. Take it easy bitches.
En tajua mistä aasinperseenreiästä tuo asenne itseeni tarttui, mutta mikä tärkeintä, se on nyt poissa. Olen taas havahtunut maailman epäreiluun luonteeseen ja alkanut pomppia edes takaisin innosta.
Ja raivosta.
Syitä, miksi jokaisen uinuvan feministin pitäisi herätä, on monia:

1) Miehen euro on naiselle yhä n. 80 snt.

2) Naisia on vähemmän yritysten johtoportaissa. Ja pomoina. (MIKSI, minä esim. olen loistava esimerkki miksi naispuoliset ovat mitä parhaimpia pomoja!)

*naurua*

3) Tämän vuoksi naiset eivät usein pyri sinne johtoon.

4) Naisten luonne kulkee yhä kahleissa historian kanssa.

5) Naisen seksuaalinen aktiivisuus on pahe, kun miehellä päinvastoin.

6) Naisten ulkonäköpaineet ovat KOHTUUTTOMAT, SAIRAALLOISET ja täysin PERSEESTÄ!!!

Monien muiden syiden lisäksi, herätkää pahvit.

Olen siis täysin feminismin vallassa. Olen keskustellut asiasta muutaman tutun kanssa, jotka ovat tarjonneet mahtavis vasta-argumentteja tähän intoon. Sillä mitäpä olisi kunnon tappelu ja väittely ilman kunnollista väittelykumppania?

Ja jees, onhan se väittely kivaa, minä jos kuka tiedän sen, koska saan sellaisen hullunmoisen endorfiinipiikin väitellessäni. Mutta, vaikka sanan säilällä pääsee pitkälle, sillä ei soudella maaliin asti. Joten aseisiin naiset!
Ei nyt ihan kirjaimellisesti, vaikka itse aion armeijaan suunnatakin. Mutta epätasa-arvoa vastaan on taisteltava TEOIN!
Mutta itse aloin kelata tuossa vähän aikaa sitten, mitä tekoja tällainen vielä alaikäinen tytönhupakko voi tehdä? Jos menen mellakoimaan eduskuntaan, minut heitetään tyrmään. (Ja kyllä, elän 1800-luvun Ranskassa) Jos kokoan rintsikoiden polttokokon, joudun tyrmään.
Sitten aloin miettiä arkipäivän tekoja, ja miten niillä voisin vaikuttaa ihmisten yleiseen mielipiteeseen.

Ehkä minä jätän rintaliivit kotiin!

Ehkä minä kasvatan hemaisevat sääri- ja kainalokarvat!

Ehkä minä lopetan meikkaamisen!

Jos tällä tavoin shokeeraan ihmisiä (uskokaa pois, jo ensimmäisestä kohdasta seuraa shokki) niin ehkä saan huomiota siihen, ettei naisen tarvitse näyttää tietynlaiselta ollakseen nainen?

Mutta. Se olisi yhtä kuin tappelemista vastavirtaa vastaan, ja aika turhaan. Sitä paitsi, kun kysyin itseltäni, haluanko lopettaa laittautumisen ja naisellisuuden, vastaus oli ei.
Minä totta vie tahdon ajella hemmetin säärikarvat. Minä totta vie tahdon tällätä huuleni punaisiksi ja käyttää lyhyitä hamosia sekä korkokenkiä. Sillä eihän naisellisuutensa peittäminen ole feminismiä! Feminismiä on se, että perkele tahdon näyttää seksikkäältä ja naiselliselta, ilman että minun ajatellaan olevan huomiota kerjäävä huora.
Päädyin siis loppuratkaisuun, jossa käytän yhä rintsikoita ja meikkiä (kanssaeläjieni onneksi). Sen sijaan, että peittäisin naiseuteni, korostan sitä. Ja sen sijaan huudan entistä kovempaa, karjun suorastaan, että minä olen nainen. Ja minä laittaudun. Minä välitän siis miesten mielipiteistä. Minä välitän myös naisten mielipiteistä.
Mutta minä huudan, että se, että tahdon näyttää naiselta, ei tarkoita, että minua pitäisi kohdella sen vuoksi huorana.
SEKSIKKYYS ON MIELESTÄNI NAISEN OIKEUS, EIKÄ KELLÄÄN OLE OIKEUTTA OLETTAA, ETTÄ SEKSIKKÄÄLTÄ NÄYTTÄMINEN TARKOITTAA SAMAA KUIN JAKORASIA.

Tai että minua saisi raiskata.

Se tarkoittaa, että olen ok oman naisellisuuteni kanssa. Jokaisen pitäisi olla. Ja naisten pitäisi karjua kovempaa seksuaalisen vapautensa vuoksi. Puhua härskejä, kuin miehet. Meidän pitäisi kuljeskella baareissa puristellen miehiä perseestä ja ehdottelemassa yhden yön juttuja. Ilman huoramainetta. Se on oikeus. (Kaupanpäällisenä ehkä muutama herpes ja kuppa mutta niin on miehilläkin sitten! Haha, tasa-arvoa.)

Ja kun se on oikeus, sitä pitää toteuttaa. Sillä miehet eivät ole ainoita, joilla on se oikeus.


Varokaa vaan kun täytän 18. Silloin on feminismihelvetti irti.

Ja mä mietin kuinka mä ratsastin, kuinka autossa jo liikkuvassa sua halusin

WUAAAAAAAHUUAAAAAA

Mahtava fiilis kun liikuntatunnilla juoksin uudestaan sen kamalaihanan piippijuoksun. Ja paransin 10 prosentilla! Meikäläinen juoksee piippitestin paremmin kun 80% tämän ikäisistä teinipälleistä.

Ja kuntonumeronkin kuntotesteistä sain selville. 9+ se sitten olisi. Nyt enää pari korottavaa tekijää ja kympissä huidellaan. Ehkä jo ensi vuonna?

 

 

Koeviikko alkaa huomenna. Onneksi itselläni on lukiohistorian vähiten kokeita, nimittäin kaksi rääpälettä. Onkin kyllä sitten kaiken maailman oppimispäiväkirjan ja portfolioiden palautuksia. Mutta filosofian oppimispäiväkirjaa olen väsännyt halki jakson vasemmalla kädellä, joten siitä ei stressiä. Filosofia tosiaankin on hyperkivaa. Saa pohtia kaikkea uppo-outoa, ja se vieläpä on tarkoituskin.

Pohdinkin juuri äsken syrjähyppyä eettisestä näkökulmasta. How cool is that.

 

Olisi muuten siistiä hankkia tatuointi. Ja napakoru. Ihan btw.

 

Olempa radikaali. Ehkä se johtuu tästä lähestyvästä täysi-ikäisyydestä ja abiristeilykokouksesta, joka pidettiin tänään. Merkkasin itseni "ehkä tulossa abiristeilylle"-kohtaan, koska kilttinä tyttönä mietin, että pitääpä kysyä äipältä ekana.

Sitten ääliö kun olen, tajusin vasta kotona, että olen täysi-ikäinen kun lähden risteilylle.

Se siitä äipästä!

 

 

 

SÄPINÄÄ

Parasta. Musiikkia. Ikinä. Nauran. Liikaa.

 

No juu. Tuo Maukka Perusjätkän (IHANA NIMI!) "Säpinää"-biisin bongasin historian esitelmää varten. Paneuduimme 1960-luvun nuorisokulttuuriin, myssymisseihin, teddyihin, punkkareihin ja feministeihin. Kyllä elämä on ollut siistiä tuolloin. Minäkin haluan lättähattujengiin! Haluan pureskelle purkkaa, käyttää farkkuja ja juoda Coca-colaa.

Nojoo, kuka estää tekemästä tuota kaikkea nyt?

Ei kukaan, mutta äärin paljon ältsin makeempaa tuo kaikki oli silloin 1900-luvun paremmalla puolella.

Olisin 1960-luvulla liittynyt Suomen ensimmäisiin feministiliikkeisiin ja polttanut rintsikkani protestina. Olisin osallistunut mielenosoituksiin ehkäisypillereiden puolesta. Naisten seksuaalinen vapautuminen, HURRAA!

 

Mutta koska satun elämään äärimmäisen tylsää 2000-lukua, niin tyydyn siihen, että jammailen nykyisyydessä. Saan päänsärkyä ipadeista, joita käytetään koulun yhteiskuntaopin tunnilla. Manaan tietokoneet syvimpään helvettiin. Saan hermoromahduksen tässä sykkivän maailman hektisessä, niin alati kasvavassa tahdissa.

 

Take me back to paradise baby!

Demokratia - unelmien täyttymys vai...?

Aivoni surraavat ylikierroksilla, ja tuntuu että kohta korvista tupruaa savua. Mutta hyvänlaatuista savua, tämä ajatustyö on mitä lumoavinta viihdettä pitkiin aikoihin.
Yhteiskuntafilosofia. Se miettii valtiomuotoa, hallintomutuotoa. Parhainta mahdollista hallintomuotoa.

Sehän on demokratia - kansanvalta.

Tai niin itse ainakin luulin. Ennen.

Historia sen osoittaa, että antiikista kumpuavaa kansanvaltajärjestelmää on hyvä kohti pyrkiä. Monet maat omaavat historian, joka on täynnä verijälkiä ja irtonaisia ruuminosia siitä taistelusta, mikä on käyty pyrkiessä kohti tätä kultaakin kallimpaa - demokratiaa! Sosialistimaat, itäblokin pikku rääpäleet toisen maailmansodan jälkeen tekivät kaikkensa pyristelläkseen irti totalitärismistä.
Diktatuuri onkin jotain, mihin enää ei pyritä. Eikä sitä enää oikeastaan harrasteta, pienehkönä miinuksena hupaisat ja ah varmasti niin ihanat asua-maat kuten kommunistinen Pohjois-Korea. Diktaattori-sanasta mieleen syöpyy kuva Hitleristä ja Stalinista, tuhkaksi muuttuneet juutalaiset keskitysleirillä ja pienet lapset kuolemassa nälkään Siperiassa. Tai sitten Sascha Baron-Cohenin Diktaattori-elokuva.
Jännä juttu onkin, minkä tajusin, että jos joku lausuu kritiikkiä demokratiaa kohtaan, oletetaan hänen heti kannattavan diktatuuria. Tällainen henkilö voidaan helposti myöntää uusnatsiksi tai kommariksi jonka pää pitää ampua tuusan nuuskaksi, ennen kuin tuo ajatustapa voi tarttua.
Demokratia taasen on taivaan lahja. Monipuoluejärjestelmät ja fakta, että kansa valitsee päättäjiä- halleluja, se kuulostaa makelta.
Mutta voisiko syynä olla se, että tämmöinen länsimaalainen läski markkinatalouden kulutuspelle olisi vain niin tottunut demokratiaan, ettei osaa edes epäillä sitä?
Kuinka moni TEISTÄ on miettinyt, että jukra, olisiko jotain muuta kuin demokratia.

Niimpä.

Meillä esimerkiksi Suomessa ei ole varsinaista tarvetta miettiä parempaa hallintojärjestelmää, koska hoitaahan demokratia homman kotiin ihan hyvin. Niin, ihan hyvin. Mutta entäs jos jokin muu hoitaisi asiat PAREMMIN?
En sano, että tietäisin, mikä tämä hallintojärjestelmä on. En usko että kukaan vielä tietää. Mutta tuntuu, että sitä ei ole edes mietitty, ja miksi täytyisi?

Ehkä siksi, että yhteiskunnassamme ei ole kaikki hyvin. Ehkä siksi, että kun napsautan sormiani, joku kuolee, joku kuolee ja joku kuolee ja jotakuta muuten vain kidutetaan. Ehkä siksi, että eduskunnassa pyörivät samat laita vuosituhannen aikoja, ennen kuin ne pääsevät yhteiskuntaamme. Ehkä siksi, että en tunne saavani sitä niin sanottua kansan ääntä kuuluviin. Saatko sinä?

En halveksi demokratiaa, päinvastoin. Onhan se luonnollinen ratkaisu hoitaa asioita. Jos on Robinson Crusoe ja Perjantai samalla saarella, tulee loppujen lopuksi paremmaksi vaihtoehdoksi sopia asiat yhdessä kuin tappaa ja syödä toisensa.

Mutta epäily. Kriittisyys. Herättäkää itsenne, oi te horroksessa kulkevat. Toivon, että minä herätin teissä jotain. Itsekin sain apua tähän eilen. Tuntuu, että joku yhtäkkiä olisi potkaissut aukon seinään, sanoen että siinä on ovi.

Olen vain huomaamattani kävellyt sen ohi.

May I give you a piece of advice?

Tässä tulee:

ÄLKÄÄ IKINÄ PERUSTAKO NY-YRITYSTÄ.

Vaikka himo rahaa kohtaan olisi ylitsepääsemättömän vahva, niin hitto vie, sen kestää kuin mies! Voin sanoa, että sen sijaan TÄTÄ ruljanssia ei kestä. Lukion päälle menee hermot, hermot, ja vielä viimeisetkin hermon rippeet. Sitten kun piti sanoa "JA!" kun valittiin pikku yrityksellemme toimitusjohtajaa, eli sitä joka pitää koko pienen homman tahmakäpälillään kasassa. Nyt kadun sitä äärettömästi. Sillä joudun olemaan se, joka myös hoitaa kaikki aivan paskamaiset hommat kuten käytännön kuljetukset, puhelut, asiakkaiden kanssa kommunikoinnin ja myös sen, että yrityksemme (haha) jäsenet viitsivät nostaa kauniit perseensä penkistä ja lähteä, öö, tekemään jotain!
Tänäänkin pitäisi perua siivouskeikka, koska ihmisiä on kipeänä. Antaa niin helvetin hyvän kuvan kolmesta teinitytöstä, jotka luulevat pyörittävänsä yritystä! Sehän on kuin karjuisi suoraan asiakkaiden naamalle "ME OLLAAN ALAIKÄSIÄ, EI ME OSATA MITÄÄN, EI TEIÄN KANNATA PALKATA MEITÄ!"

Se pettymys on saakelin suuri. Ainakin itselläni. Sama kun tatuoisin silmämuniini etten osaa enkä pysty enkä vain voi. Näkisin ne sanat siinä aina, ja ah, mikä piristysruiske aina kun aamulla silmät avaisi!

Ja hiton ärsyttävää on, kun minä joudun tekemään nämä puhelut. Vaikka sitä kuinka tekisi mieli vain tehdä oharit ja kadota maan uumeniin, ei voi tehdä niin. EI VAIN VOI. Sen siitä saa, kun opettaja kysyy tunnin alussa:

"Kiinnostaisko Pinjaa yrittäminen?"

"TOTTAHAN TOKI!"

(Ajattelin oikeasti tuolla hetkellä että ei vitussa, mutta sanotaanpa nyt että opelle tulee hyvä mieli! Ja sehän saa samalla ahkeran kuvan musta! Mitä haittaa siitä nyt voisi olla?)

Damn. Tässä sitä ollaan. Pitäisikö joskus lopettaa muiden miellyttäminen? Itken täällä näppistä vasten, stressaa nimittäin ihan hirmuisesti.

Tahdon oman saaren. Jonne ei pääse kukaan muu. Jossa voin olla yksin. Jossa fysiikan lait eivät päde, ja laihdun vaikka syön. Voin syödä mitä vaan lihomatta. Oih, min öde ö! Jag vill ha en den! (Ja nyt meni Ruotsikin päin jotain. Jag vet.)

Kaikenlaista loman alkuun

Kaukalon kauhu
Perjantaina liikunnassa pelailin kaukalopalloa 15 pojankoltiaisen kanssa. Tuli hiukkasen orpo ja tyttömäinen olo siinä kun valkoisissa kaunoluistimissani sirklasin poikalauman keskellä. Manasin sitä, etten mennyt muiden tyttöjen kanssa pulkkamäkeen, kun kerran oli mahdollisuus. EIII, kyllä piti sitten leikkiä olevansa kovakin jätkä ja änkeä poikien peliin mukaan. No, sen aikaa kun en kompuroinut teriini, niin tein jotain hyödyllistäkin. En koko aikaa missannut palloa, ja jopa laitoin kapuloita rattaisiin vastajoukkueelle. Ja tein pari maalia! Sitäpaitsi oli niistä ykkösvuosikurssin pojista muutama ihan mukava. Aluksi ajattelin, että pah, eihän ne minulle syötä, minä olen tyttö. Mutta sitten (säälistä) aloin saamaan syöttöjä, ja siitä innostuneena rohkaistuin pelaamaan ronskimmin. No, seuraavan pallon missasin, mutta aina ei voi voittaa!

Sosiaalinen kanssakäynti
Tänään kävin vuokraamassa Skyfall-leffan ja Midnight in Paris. Molemmat olivat päivän kunniavieraan suosittelemia. Niin, siis yli viikko takaperin Wanhojen tansseissa, tarkemmin ottaen jatkoilla, eli syömässä ihan sukassa Manhattanissa, tutustuin jo aikoja sitten kouluumme tulleeseen vaihtariin, Charlotteen. Pöytäseurueemme oli muutoin aika öh, erityyppinen, koska vieressäni komeili joukko kännäämistä suunnittelevia luokkatovereita, joidenka puheista en oikein jostain syystä innostunut. Varsinkin kun yksi noista oli TäysURPO, joka vei kauan sitten paikkani Natsipolin oppilaskunnan puheenjohtajana. Mietin yhä tarpeeksi kivuliasta kostokeinoa.
Joten, tyydyin siihen, että nojasin pöytään ja mietin, mitä hittoa tein tuolla syömässä. En ollut edes tanssinut wanhoja, olin vain pahainen juontaja! Olin niin outside, että hävetti oikein olan takaa. Ja tylsistytti. Halusin kotiin katsomaan telkkaa ja lukemaan ihmisistä, joilla oli hehkeä elämä New Yorkissa tai Lontoossa.
Sitten jossain vaiheessa pänni se hiljaisuus, ja se, että vieressä kuittailtiin koko aika "puheliaalle pöytäseurueelleemme". Ensinnäkin, tunkekoon ne AMERIKKALAISET pihvit ja AMERIKKALAISET juttunsa, sinne AH, niin LUMOAVAAN, AMERIKKALAISEEN PERSVAKOONSA.
Käännyin vaihtarin puoleen, jolle en ollut uskaltanut ennen puhua ujoudenpuuskassani, ja aloin pälpättää mitä sylki suuhun toi. Ja kappas, joihinkin se näköjään tehoaa! Tänään nimittäin Essin ja vaihtari-Charloten kanssa kokoonnuttiin meille katsomaan elokuvia ja puhua pälpättämään vähän tästä ja tuosta. Hyvännäköisistä miehistä, joita ei löydy Suomesta. Yksimielisyys oli ilmeistä.
Hymyilin ja nauroin niin paljon, että poskiin sattuu! En ole suomen kielellä kommunikoidessani tottunut hymyilemään niin paljon. Tuli ihmeen positiivinen ja eläväinen olo. Jonka voin nyt onneksi haudata multaan ja murjottaa loppuillan, ja oikeastaan loppuloman. Mutta Charlotte on ihana!

Oscaria odottaessa
Pitäisi kuvata nyt lomalla se kuuluisa lyhytelokuvani. Muuten olen vainaa, kun loma loppuu, kun en saa ikinä kuviksessa mitään AJOISSA valmiiksi. Vaikka, heih, ei ole minun vikani että taiteelliset maneerini tarvitsevat niin paljon tilaa ja aikaa! (Taiteelliset, ja paskat. Tuttuni jo tietävätkin, minä aion kuvata pehmopornoa!)

Ja niin, onhan tässä kaikenlaista tapahtunutkin. En vain jaksa teille selittää, kuinka pakkomielteinen olen joistakin ihmisistä, että meinaan pakahtua.
Mutta. Palataan asiaan, kun minulla vaihteeksi olisi asiaa.

Lopuksi vielä, pientä makua Wanhojen tansseista. Juontajan kantilta. Laadukkaat kuvatekstit!

 

Viivi on nätti.

 

Sinikin on. Taustalla randomi pukupoju.

 

Paljasta reittä, naiset ja herrat!

 



 

Taidan tajuta miksi näyttelen musikaalissa Kaunotar ja Hirviö hirviötä.

 

Laura on nätti.

 

Minä vähän vähemmän. Mutta jotain piristystä kaikille maailman kaunokaisille!

 

 

<3