Hallo!
On taas vähän asiaa pienellä ihmisellä, isolla egolla. Hauskaa, kurjaa, paskaa, ihanaa, suorastaan ihastuttavaa. Ja taas paskaa.
Mutta semmostahan se elämä on. Kaikessa moniulotteisuudessaan.
"Tanssi tyttö tanssi"
Oli lauantaiaamun piristykseksi tanssitreenit, kun on maanantaina tulossa Sibeliustalolla esitykset. Menin sinne ihan paniikissa, sillä olin torstain harjoituksista törkeästi lintsannut, sillä koin kahvittelun ja juoruilun Lauran kanssa paljon tärkeämmäksi kuin yhdet piskuise tanssitreenit.
No, se ei ollut elämäni paras päätös.
Olen muutenkin vähän pihalla tästä meidän koreografiasta, johon kuuluu paljon nopeita taputuksia ja teknisiä pikkuviilauksia.
Tähän biisiin tanssahtelemme. (Okei, muut tanssahtelee, meikäläinen talloo ja rymisee epänaisellisesti. Mutta hei, tanssia se on merijellonan möyriminenkin!)
"Liikuttaa mua liikutus. Ja ehkä vähän sixpakki."
Viime keskiviikkona oli Cooperin testi, jota jänskäsin taas niin, että pari yötä valvoin sängyssä pyörien ja hyörien. Kaikenlaiset kauhukuvat vilisivät mielessäni. Suurimpana se, että entäs jos en jaksakaan juosta.
Noh, turhaan taas stressasin, yllätys yllätys. 12 minuuttia tuli ja meni, ja sitten ihmettelin joko se oli ohi. 2445 metriä juoksin. On se ihan jees verrattuna syksyyn, jolloin juoksin 2200 metriä. Ja vaikka parinsadan metrin parannus kuulostaa vähältä, se EI OLE.
Muutenkin liikunta maistuu taas. Ei ole enää niin pakkopullaa kuin kuukausi tai pari sitten. Silloin niskaperseotteella melkein raahasin itseni juoksulenkille, ettei vyötärölle kertyisi ylimääräistä, sitten yhtään. Ja itkulla väänsin sitä juoksua, paikkoihin sattui, eikä luonnistunut. Asiaa eivät auttaneet lumikinokset, joista huolimatta juoksin.
Nyt on vähän parempi. Juokseminen on taas kivaa. Hyvä aggressionpurkukeino. Se saa ajatukset jonnekin aivan muihin sfääreihin. Ajattelen olevani juoksukone, jonka jalat takovat maata tahdissa ja sydän pumppaa verta, keuhkot toimivat.
"Ding dong"
Euroviisut! I dag!
Ja JUU, vaikka alkuun olin täysillä sitä mieltä, että Krista Siegfridsin Marry Me on naista alentavaa saastaa, niin en minä hitto vie voinut vastustaa kiusausta popittaa sitä aina nurkassa yksin. Siis silloin kun kukaan ei nähnyt. Ja hei, ei laulunsanoja pidä ottaa ehkä niin vakavasti...
En tiedä Suomen voittopotentiaalista, mutta biisi, Euroviisut, maijat ja mehiläiset, kukat ja auringonvalo...se kaikki on saanut minut hyvin...haavelliseksi.
En nyt sentään aviomiestä ja vauvelia, taloa sekä somaa vuohta pihaan määkimään tahdo.
Mutta poikaystävästä.
En ole täällä blogissa ikinä puhunut, syynä yksinkertaisesti se, ettei meikäläisen ruho ole kelvannut kellekään, plus se, etten ole kokenut tarpeelliseksi hankkia ketään nilkkaan roikkumaan ja kuolaamaan. C'mon- koirat on keksitty!
Mutta koska on tullut kevät, ja olen ehkä varmaan popsinut jotain pösilöpilleriä, olen nyt keksinyt, että tarvitsen sen miehen. (Tai naisen.)
Ja syy tulee tässä:
Olen hyvin kateellisena katsellut vaatekaupoissa liikuskelevia tytönhupakkoja, joilla on poikakaveri mukana. Poikakaveri, joka kantaa ostokset ja kehuu sovituskopissa, että ei kulta, sulla ei ole pömppömahaa, näytät ihanalta ja muita valheita.
Niin ja kivassa tapauksessa maksaa ostokset.
MUTTA.
Feministinen puoleni minusta ei hyväksy tätä toivetta. Onhan minulla kaksi toimivaa ja vahvaa kättä kantaa ostoksia.
Sitä paitsi. Budjettini pyörii nollilla, joten mitä ostoksia minulla muka on? Laskuja korkeintaan.
Joten tuo ylitsevuotava RAKKAUS saa odottaa vuoroaan. Ehkä siihen kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti, kun olen hankkinut rasvaimun, silikonit, turbohuulet ja brassivahauksen.
Sounds gooooooooood.
Heissan. Älkää jooko ottako tosissaan. Mitään. Mitä. Puhun.
<3
(Elämä ei ole niin vakavaa. Sen huomasitte kai jo uudesta ulkoasusta, jonka ihan piruuttani laitoin)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti