Pinja joka pilasi joulun

Joulu.
Tuo perhejuhla aiheuttaa kuristavaa ja puristavaa tunnetta rintalastassa. Kuin jokin olisi pakahtumassa, kuolemassa, tukehtumassa.

Minä en pidä joulusta. Ja olen hyvin itsekäs siinä suhteessa, että olen kyllä antanut lähipiirini ymmärtää ettei minua saa hempeäksi luukuttamalla Petteri Punakuonoa. Perhejuhla ei aiheuta mitään muuta kuin karmivaa ahdistusta. Koska se tekaistu läheisyys, mitä ei muulloin ole...

Noh. Se on aika järkyttävää.

Herkuista notkuvat pitopöydät. Hymyt ja naurut, lahjat jotka on kääritty kiiltäviin papereihin.
Ja silti mietin, kuinka moni oikeasti tarkoittaa, toivottaa sitä rakkautta, joka mukamas on kääritty lahjapaperiin.

Jouluna minulle tulee tunne, että tahtoisin karkottaa kaikki mahdollisimman kauas itsestäni. Ihan vain siksi, että läheisyys tuntuu pakotetulta näin joulun alla. Muistelu, hempeys ja rakkaus, ne ikään kuin KUULUVAT jouluun, ja tottakai erilaisen lapsen pitää vastustaa kaikkea normaalia ja perinteistä.

Miksen voisi julistaa rakkauttani minä tahansa muuna päivänä vuodessa ja toivoa hyvää koko maailmalle? Miksi juuri jouluna, joka on nykyään enemmän kaupallinen paskakasa kuin rakkauden julistus.

Yököttää se lahjojen jakaminen, niiden metsästys ja joulustressi, kun hyvin harva kuitenkin haluaa toiselle ostaa lahjoja. Mitä sille äitille nyt...eäh, entä se serkku...suklaata jos sitä vaikka.

Onko siinä konvehtirasiassa sitten tiivistetty sinun suuri RAKKAUTESI tätä henkilöä kohtaan? "Hyvää joulua rakas! En keksinyt muutakaan niin lihohan sitten oikein kunnolla ja mussuta suklaata!"

Fuck you.

Mitä jos tänä jouluna tekisit kaiken toisin? Liity mukaani antijouluun, jossa haistatetaan paskat joulun tähdelle ja bling bling tilpehöörille ja rakkaudelle! Syödään kaurapuuroa ja murjotetaan koko päivä kuunnellen musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Ei tunnusteta rakkautta yhtään kellekään, koska luonnollisestihan vihaamme kaikkia ja kaikkea. Keskari pystyssä aattoiltaa kohti!

Joulua kaikille ;)

Elämäntapamuutos än yy tee nyt

Jokainen blogi oikein tursuaa näitä hyvinvointivinkkejä, jossa luvataan parempaa mieltä salitreenin muodossa sekä uutta elämää joka on liimattuna ihmeellisesti rahkapurkin kylkeen. Ajattelin liittyä joukkoon, ja jakaa vinkkini, kuinka liittyä hyvinvointiheeboihin ja fitness-muijiin.

1. Ensimmäisenä sinun on tehtävä lähipiirillesi selväksi, että aiot parantaa elämäntapasi ja kertoa lähikulman Hesburgerille, ettet aiokaan enää vierailla heidän luonaan joka päivä. Tällöin päätöksestä tulee LOPULLINEN, sillä vaikka itse muuttaisit mielesi heikkona hetkenä kun tekee mieli ranskalaisia pottuja, niin se lähipiiri toljottaa kuolaista suutasi ihmetyksen vallassa ja muistuttaa, että missä Pinjan rahkapurkit.

2. Seuraavana sinun on ahmittava itseesi tietoa mahdollisimman paljon. Jos kukkaron nyörisi eivät riitä personal trainerin palkkaamiseen, suosittelen itseoppimista. Netti on täynnä jos jonkinmoista tiedonlähdettä, joista saa suhteellisen hyvää tietoa. Lisäksi kyseessä on psykologinen juttu, nimeltä aivopesu. Kun tarpeeksi kauan lukee kuinka porkkana maistuu oikeasti ihan sairaan hyvältä, paremmalta kuin mikään namunen maailmassa...noh, kohta se porkkana alkaa maistua ihan mukavalta. (Let's face it, karkkia siitä ei kuitenkaan koskaan tule, vaikka käärepapereihin tunkisi)

3. Uusien treenikuteiden hankkiminen nostattaa kummasti treenimotivaatiota. Viiletä siis ylipainoisilla käpälilläsi urheiluosastolle ja valitse mahdollisimman ihonmyötäisiä makkarankuoria. Todennäköisesti kauhistut peilistä tuijottavasta ihramöykystä niin paljon että teet Cooperin ennätyksen juostessasi hankkimaan kuntosalikorttia.

4. Kuntosali onkin aikamoinen avainsana! Jokaisella tulisi olla varaa jonkinnäköiseen kuntosalikorttiin, sillä kotona sängyn vieressä tehty lihaskuntojumppa ei aiheuta mitään muuta kuin mustelmia ja päänsärkyä (nimimerkillä "Liian monta kertaa hyllyn kulmaan raajansa kolauttanut") Jos et osaa tehdä avaruusalusten näköisillä laitteilla mitään, niin kysy rohkeasti henkilökunnalta. Usko pois, he tulevat kuitenkin opastamaan sinua viimeistään siinä vaiheessa kun liimaat perseesi siihen missä kuuluisi pitää niskaa.

5. Siivoa jääkaappi. Mottoni on: kun kaapissa ei ole mitään epäterveellistä, et voi syödä mitään epäterveellistä! Ja millä erotetaan terveellinen ja epäterveellinen toisistaan? Aloittelijalle, jolla ei ole ravitsemuksesta melkein mitään tietoa, se on ällistyttävän helppoa. Kysy ruoka-aineen kohdalla, tekeekö mielesi sitä. Jos vastaus on kyllä, kyseessä on epäterveellinen herkku. Jos ei, osta se pahuksen parsakaali!

6. Kuuluta yhäkin kovaan ääneen uusista, terveellisistä elintavoistasi. Alat pian saamaan ystäviltäsi ihailevia huokauksia ja kehuja uudesta vähemmän möhköstä ruumiinrakenteestasi. Vaikket olisikaan muuttunut mitoissasi mitenkään, ystävät ovat siitä hienoja olentoja että he kehuvat silti. Ihan vaikka saadakseen tukittua turpasi, joka hehkuttaa uutta Peppu Piukaksi-jumppaa. 

7. Etsi netistä muitakin samoihin elämän uomiin ja trendeihin hurahtaneita, eli itseään fitness-ihmisiksi kutsuvia (useimmiten naisia). Jaettu ilo on kaksikertainen ilo! Ainakin siinä tapauksessa jos saat pienet kicksit siitä että vyötäröympäryksesi on pienempi kuin PunttiPetralla ja saat tehtyä kyykkyjä painavammilla painoilla. Hevonkukut siitä että ihminen kamppailee ainoastaan itseään vastaan. Kunnon vanhanaikainen vertailu- ja kilpailuvietti saa yrittämään vielä lisää.

8. Nähdessäsi tuloksia, oli se sitten painojen nouseminen, parempi olo, vähempi pöhötys masussa tai mitä tahansa mikä voidaan pyöristää positiiviseen (sekin lasketaan että alkoholiin ei mene ollenkaan fitness-beibeilla rahaa!) jäät koukkuun terveellisiin, urheilullisiin elämäntapoihin. Ja jos et, teet kaiken vain sitten väärin. Palaa kohtaan yksi ja ala alusta luuseri.

Hyvää terveysmössöä. Rahka on mun uusi sielunkumppani <3

Kids are not allright

Rehellisesti, olen ihan sairaan väsynyt tällä hetkellä.

Sen lisäksi purin vielä itseäni kieleen, jota teen todella usein. Se ei ole kivaa. Kieli turpoaa kohta semmoiseksi metrin pituiseksi etanaksi joka vain röhnöttää suustani roikkuen kuin...öö avaruusoliolla?

Väsymykseni ja otsikko viittaavaat lapsiin, joiden seurasta olen nyt joutunut nautiskelemaan, ehkä enemmän kuin tarpeeksi. Olin siis koko viikonlopun 3-4 luokkalaisten leirillä työntekijänä, eikä ollut oikein helpoimmasta päästä tuo homma, varsinkin kun meikäläisellä ei ole koulutustakaan ohjata semmoisia räkänokkia joilla ilmiselvästi on aivoissa solujen sijaan riisimuroja.

Monta kertaa kirosin niitä lapsia, sekä itseäni, kun olin mennyt lupautumaan hommaan. Mutta hei, euronkuvat silmissä kiillellen suostuisin vaikka strippaamaan,

Strippaaminen olisi kyllä ehkä käynyt nopeammin kuin tuo 24/7  tapahtuva vahtiminen ja ohjaaminen ja karjuminen. Karjuin siihen malliin että leirimme isoset alkoivat pelätä minua. Heh.

Mutta auktoriteettia ansaitakseen oli vähän pakko välillä natseilla, varsinkin kun tuonikäiset kakarat eivät meinaa kunnioittaa ketään. 

Pakko sanoa, että kyllä välillä koin antoisiakin hetkiä. Semmoisia hymyjä lapsilta, naurua ja hassuja juttuja. Semmoista hyväntahtoisuutta riitti vielä monessa, ja se oli ihanaa.

Pakostakin aloin miettiä, olinko itsekin tuollainen älykääpiö tuossa iässä. Mätöin karkkia niin paljon etten enää jaksanut ruokaa. Kiljuin innosta kun sain askarrella jonkun hölmön kyhäelmän, jonka vein ylpeänä äidille, joka heitti sen pois heti kun silmä vältti (Ja MITENNIIN se pyyhekankaasta tehty käsinukke oli TURHAKE?)

Ja jep. Taisin olla jopa tyhmempi. Todisteena siitä vanhat päiväkirjat joissa lukee kuinka Markus tykkää minusta. (Ei tykännyt. Luokkamme pojat kusettivat minua ja olin sitten valmiina tunnustamaan ah, niin vakavat tunteeni, mutta sinä päivänä kun tämä "Tykkään susta"-lappu poltteli taskussani, Markus ei ollut koulussa. THANK GOD. Seuraavana päivänä päätinkin sitten luovuttaa ja rakastaa enemmän sipsipussiani. Ja sitten ihmetellään miksi meillä on lihavia lapsia...)

Kuitenkin, ette arvaakaan kuinka ihastuksissani saavuin takaisin kotiin. 

Ja täällä sitten odottelikin oma kummilapseni, semmoinen 2 vee.

Vittu.

No ei, oikeasti tykkään kummilapsestani. Oli se ihan suloista kun se tuli halaamaan polveani kun ei muuhun ylettänyt.

Nyt kuitenkin saan olla vähän aikaa ilman lapsia. HALLELUJA! Teenkin  sitten kaikkea mitä kaipasin lastenleirillä ollessani. Kiroilen liikaa. Juon vahvaa kahvia, jota leirikeskustesta ei saa. Syön omia mössöjäni (oli ikävä omia mössöreseptejäni. Oikeasti, mitä enemmän ruoassa on erilaista kamaa, sitä parempaa se on!). Ja perkele, koko leirillä ei ollut tarjolla yhden yhtä hedelmää! JA SITTEN IHMETELLÄÄN MEIDÄN LÄSKEJÄ LAPSIA!

Ja asia, jota kaipasin ehkä eniten, oli aikaiset nukkumaanmenot. Meikäläistä nukuttaa jo yhdeksältä, mutta ne kakarat menivät nukkumaan vasta yhdeltätoista. Raakaa.

Unohdin jo kokonaan, mikä tämän tekstin pointti oli. Todennäköisesti pointtia ei ollutkaan...joten. 

The end.

TÄÄ ON MUN JUTTU! - vai onko?

Välivuotta viettelevänä teininrääpäleenä voin sanoa olleeni harvinaisen eksyksissä, mitä tulee omaan elämääni. Hyvä sentään etten huumeisiin retkahtanut ja turruttanut pahaa oloani niihin. No joo, vitsi vitsinä. Pointtina se, että olen huhuillut oman pääkoppani sisällä että "MITÄ HELVETTIÄ" enkä ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen minkään suhteen.
Nyt sitten olen hihkunut sisäisesti riemusta monestakin syystä. Ensinnäkin, flunssani alkaa olla poissa, toiseksi olen päässyt takaisin treenaamisen pariin!
Ja on tuntunut, jo jonkin aikaa, että tässä voisi olla tämän tytön juttu.
Jokin intohimo, jota minä seuraisin.
Jokin unelma, johon tarttuisin kaikella voimallani.
Jotain konkreettista ja tavoiteltavaa, jossa voisin kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Vetää paremmin ja paremmin.

Ja vaikka voisinkin puhua puukiipeilystä, niin tämä kuvassa näkyvä apinointi on vain osa sitä upeaa kokonasuutta, jota liikunnaksi kutsutaan.

Pari kaveria pyysi minua viikonloppuna tekemään heille ruokasuunnitelmat kuukaudella. Olin ihan äärettömän innoissani tästä amatööri-personal trainerin hommasta, joten tartuin toimeen heti. Ja jo kirjoitellesani niitä suunnitelmia tunsin olevani liekeissä! Kelasin, että hemmetti vieköön, jos tämmöistä vois tehdä työkseen!

Nyt kaikki paskapäät ja epäilevät Tuomakset ajattelee siellä, että miten tällaisesta voisi tulla liikunnanohjaaja tai personal traineri. Voi toki olla, että ainoa epäilijä  on oman pääni sisällä. Levy päässäni soittaa etten ole tarpeeksi sporttisen näköinen hommaan. Vaikka joo, eihän se ulkonäkö kerro välttis mitään. Kuntoni on hyvä (ainakin, en nyt uskalla ruveta arvioimaan itseäni huippukuntoiseksi, mutta kyllä se normisuomalaisen tämänikäisen kunnon voittaa) vaikka rasvaprosenttini ei ole nolla (ei se kyllä voisikaan olla...koska naisia tässä ollaan niin kahenkympin kieppeillä se on terveissä lukemissa).

Mutta treenaamisesta on viime aikoina muodostunut semmoinen juttu, jota odotan innolla. Suoraan sanottuna rakastan sitä, että saan ylittää itseni ja kehitellä uusia haasteita. Unelmoin siitä päivästä kun saan skorpionin tangolla, käsilläseisonnan puhtaasti ja hauiskäännöissä suurempia painoja.

Niin. Että jos sitä yrittäisi suuntautua vaikka liikunnanohjaajaksi? Kuulostaako ihan mahdottomalta ajatukselta? (Ja keltäköhän minä kysyn? Kukaan tätä ikinä lue xD)

On se rankkaa

On se hemmetin rankkaa olla kipeänä. Pitäisi junnata paikoillaan että parantuu. Kurlata suolavedellä ja kumota kurkkuun kuumaa kuin vanha alkoholisti jaloviinaa.

Minä vihaan olla vähänkin flunssassa, sillä se laittaa minut automaattisesti treenikieltoon, sillä keuhkot täynnä limaa en aiheuttaisi muuta kuin kamalat jälkitaudit itselleni. Trust me, been there done that!

Koska fiksuna tyttönä halusinkin sitten tämän saakelin flunssan nopeasti pois kehostani, googlasin miten siitä pääsisi mahdollisimman nopeasti eroon. Ja kappas keppanaa, löysin jotain suht kiinnostavaa, sillä google on kaveri.

Iltalehden otsikko komeili siinä läppärilläni, ja päätin epätoivoisena kokeilla joka ikistä kohtaa.

Miten flunssan saa nitistettyä 24 tunnissa

1. Ota kuuma suihku

Menin sitten suihkuun keskellä päivää ja laitoin sen tulikuumalle, niin kuumalle että vannon, että niskani taisi kärähtää. Siinä sitte värjöttelin vartin (olen pahoillani Afrikan lapset ja viherpiiperöt että kulutan vettä näin suunnattomasti. No, little too late.) 

2. Puuroa ja marjoja

Hei c'mon. Minä syön joka ikinen päivä kaurapuuroa punaviinimarjojen kanssa! Noh, jotain muuttaakseni ja päästäkseni tästä pöpöstä eroon kasasin erikoissuuren kasan niitä jäisiä marjoja puuroon. 

3. Hoida tilaasi rohdoin ja höyryhengityksellä

Millä vitun rohdoilla minun olisi tarkoitus itseäni hoitaa? Poimia yrttejä Milla Magian pihamaalta ja keittää niistä äklövihreää juomaa?

No, tyydyin popsimaan sokerittomia kurkkupastilleja. Niin paljon että kärsin sitten vatsavaivoista koko loppuillan.

Ja tuo höyrhengitys oli kyllä kivaa. Tuntui siltä, että tukehtuisin hitaasti höyryyn. Plus että poltin nenäni kun pistin sen liian lähelle sitä kiehuvan kuumaa vettä.

4. Rauhallinen ulkoiluhetki

Noudatin ohjetta melkein pilkuntarkasti ja pyöräilin pari kilometriä kaatosateessa. Auttoi varmasti.

5. Proteiinipitoinen lounas

Teki taas mieli hakata päätä seinään, sillä syön joka päivä proteiinipitoisesti. Aloin epäillä näiden vinkkien kirjoittajaa. 

6. Nauti kuumia juomia

Join niin paljon teetä hunajalla, lämpimiä mustaherukkamehuja ja kahvia, että tuntui että juoksin vartin välein vessassa. 

7. Illalliseksi tulista currya

Wtf. Currya? Ei meidän supisuomalaisessa urpoperheessä syödä CURRYA. Iskä on Lapin perukoilta, joten jos jos ruoan nimessä on niinkin eksoottinen kirjain kuin C niin sitähän ei meidän perheessä syödä.

Olin kuitenkin ovela ja hiivin maustehyllylle ja kumosin suoraan purkista currymaustetta kurkkuun.

Sain ihan hillittömän yskänkohtauksen ja äiti halusi viedä minut akuuttiin, mutta yskin siinä että ei kyllä helvetissä. Kiva niille olisi selittää. Kuka idiootti kumoaa curryjauhetta suuhunsa?

Hehe.

8. Lämmin kylpy

Luuleeko se hemmetin "professori", joka nämä ohjeet kehitti, että asuisin jossain kartanossa? Ei meillä ole kylpyammetta, lähimmäksi osuu ehkä jalkojenpesuvati. No, otin sitten uudestaan kuuman suihkun ja poltin taas kaikki jäseneni siinä.

9. 8 tunnin yöunet

Ihan tosisani yritin noudattaa tätä kohtaa, mutta naulitsin itseni vahingossa tuijottamaan Pretty Little Liarsia läppäriltä puoleenyöhön. Ja sen jälkeen en sitten edes saanut unta, sillä pelkäsin ihan hitosti että vaatekaapistani pomppaa mörkö tai ikkunan takana värjöttelee stalkkeri joka haluaa minut hitaasti ja kivuliaasti hengiltä.

Mutta nukuin minä kuusi tuntia, se on melkein sama asia.

The results:

Heräsin seuraavana aamuna kankeana, tukkoisena, kurkku kipeänä currysta ja ties mistä paskasta mitä kurkkuuni kumosin. Sitten ajattelin että FUCK YOU ja tein pakaratreeniä kotona.

(Ja joo, minulla on Nalle Puh-lakanat sekä iso Nalle Puh pehmolelu joka pitää minulle seuraa näinä flunssaisina päivinä. Ja ei, ei se ole noloa. Nalle Puh rokkaa)

Äärirajoille!

Ei, nyt ei ole tulossa hehkeää tekstiä jossa hehkutan Cheekiä, vaikkakin otsikon lainasinkin tuon miljonääriäppäritollon (sori, mutta hei eikse mennyt niin että vihaajat vihaa? :D) biisistä.
Aion vaan sen sijaan kertoa nyt omia kokemuksiani siitä, miten olen itse vienyt itseäni "äärirajoille" lähiviikkoina, ja kuinka olenkaan nauttinut siitä!

Uskoakseni itsessäni riittää jonkun verran masokistia, sillä olen aivan hullaantunut kaikkeen, missä saa satuttaa itseään. Esimerkkinä urheilussa, sillä miten muuten tankotanssi olisi vienyt sydämeni? Se laji on rakkautta, ja suurin osa siitä menee kyllä raajat ja haarat mustelmilla, mutta mitäs pienistä. Se on vaan niin upea tunne, kun saa tehtyä jonkun liikkeen, jota on pitkään treenannut, ja vihdoinkin onnistuu! Muistan yhä kuinka hihkuin riemusta kun sain heivattua itseni ekan kerran käsivarsilla inverttiin (pää alaspäin) tankoon. Siinä sitten kiljuin samaan aikaan kauhusta ja riemusta, kun katselin maailmaa pää alaspäin.

Tosi monet jutut oikeastaan on sellaisia, että niiden nautinto ikään kuin paljastuu vasta kivun tai jonkinnäköisen tuskan kautta. Esimerkiksi saliharjoittelu ei ole kaikille, sillä se sattuu. Lihaksissa polttelee ja tekee mieli huutaa (ja trust me, minä huudan ja ähkin kuin pieni, hikinen ja hyvin epäseksikäs possu) mutta siinä se juju onkin. Se kipu on kivaa, vaivan arvoista, ja siinä oikein tuntee, kuinka tekee työtä.
Myönnän, että olen itsekin ollut joskus sellainen, joka lopettaa heti kun sattuu. Joskus se on hyvä, sillä jos omaa kroppaa ei kuuntelisi, niin saattaisi pian olla pyörätuolissa.

Mutta se oikeanlainen tuska. Ah, parasta mitä tiedän!
Itsensä kiduttamisessa on jotain helvetin kiehtovaa. Tämän olen tajunnut, kun olen osallistunut nyt seurakunnan porukkamme kanssa jos jonkinmoiseen tempaukseen, futisturnaukseen, suofutikseen ja sissikeikkaan.

Vitun kaunista. (Suofutiksen before-kuva. After-kuva on niin paskanen että bogger varmaan sensuroisi sen)

Oikeastaan olen vieläkin ihan kuollut sissikeikasta, joka oli siis toissayönä. Yli 12 tuntia rämmittiin pimeässä metsässä yrittäen etsiä ja ryöstää toisilta joukkueilta halkoja ja nauhoja. 

Sissikeikalle lähtiessäni olin vielä kahden vaiheilla että jäänkö sittenkin kotiin, koska rehellisesti sanottuna epäilytti, uskallanko minä. Sillä pelkään pimeitä metsiä ja eläimiä (karhuja ja susia ja melkein jopa oravia. Mistä sitä tietää jos niillekin kasvaa öisin torahampaat?). Sitten pohdin, että noh, ei siellä kukaan ole vielä kuollut verenhimoisten villioravien hyökkäykseen, niin tuskin minäkään. Ja jos niin käy, niin ainakin saataisiin Nastolan seurakunta lööppeihin, jee.

Se oli ensimmäinen kertani sissikeikalla, ja millaista oli?

Ihan silkkaa tuskaa ja kärsimystä :D

Vittuunnuin monta kertaa yön aikana, olin paniikissa pimeässä ja kompuroin itseni ihan romukasaksi.

Mutta juuri siksi se oli niin mahtavaa! Ristiriitaista?

Kirottiin siellä monta kertaa kaverin kanssa että mitä me täällä tehdään, mitä kukaan järkevä ihminen täällä oikein tekee.

Mutta silti, se oli niin hienoa, että pakko lähteä ensi vuonna uudestaan! Kaiken kökköisyyden lomassa nimittäin oli niitä hetkiä, kun meikäläisenkin kyyninen pääkoppa ajatteli, että wautsi wau, tämä on aika ainutlaatuista. Rämpiä metsässä, juosta pakoon, taistella. Ja kun kello läheni viittä aamulla, olimme joukkueen kanssa niin poikki, että makasimme vartin hiekkatiellä. Minä tuijottelin tähtitaivasta ja kirosin koko sissikeikan, luvaten etten ikinä enää lähde moiseen.

Mutta lähdenpä silti.

Oli se niin hienoa, siistiä ja kaikkea mahdollista! Samalla voitin pelkoni pimeistä metsistä.

Ugh!

Have a nice viikko. Minulla on suunnitelmissa haastaa itseni tangolla ja tiistaina bodycombatissa.

Rääkin kautta rakkauteen, adios! <3

Iso paha Putin

Ensinnäkin, nyt ei ole tarkoituksena tarjota aukotonta informaatiota Ukrainan tapahtumista ja Suomen, Venäjän tai minkään muunkaan maan ulkopoliittisesta kannasta asiaan. Tarkoitus on vain esitellä hieman asiaa, joka (yllätys, yllätys) pännii minua tässä mediahärdellissä. joka pyörii Ukrainan tulenaran tilanteen ympärillä.

Seuraava teksti sisältää subjektiivisen näkökulman ja paljon vihaisia mielipiteitä. 

Uskoakseni jokainen on edes jollain tasolla tietoinen Ukrainan tilanteesta. Jos ei ole, niin ripustautukaa korvistanne puuhun syöden Putin-juustoa ja lukien hesaria.

En nyt kuitenkaan aioa selittää tilannetta auki, lukekaa se sieltä helvetin hesarista tai vaikka netistä. (Ehkä pari minuuttia siitä instagramin selaamisesta voi käyttää uutisten lukemiseen? Edes otsikkojen?)

SE, mitä aion tässä kertoa, on oma mielipiteeni siitä, miten suunnattoman typerästi ihmiset suhtautuvat tähän Ukrainaan ja Venäjään ja separisteihin. Ukrainan tilanteesta on tullut koko Eurooppaa järisyttävä tilanne, joka uhkaa perusturvallisuutta. Kylmän sodan aikainen jaottelu on nostanut päätään, ja ihmiset ovat tehneet vanhan kunnon kahtiajaon Länsimaiden ja Venäjän välillä. 

Niin, Venäjä.

Nousiko mieleesi kuva neuvostoliiton ajan maasta, jota hallitsee ilkeä tyranni Stalin?

Kamala, takapajuinen ja kylmä maa, joka uhkasi tuhota pienen ja viattoman Suomen talvisodassa?

Nonni, helvetti soikoon, stoppi siihen paikkaan.

On täydellisen VÄÄRIN, että jonkun maan nykyisyyttä värittää niin paljon kyseisen maan menneisyys. Miksi ajattelemme Venäjää niin vihamielisesti? Eihän kukaan suomalainen vihaa saksalaistakaan vain sen takia, että Saksa teki ihan samanlaisia joukkomurhia ja hirveyksiä kuin Neuvostoliitto.

Venäjä on kuitenkin maa muiden joukossa, jossa asuu ihan hitto samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä. Ei niillä rajan itäpuolella roiku puukkoa vyöllä ja kommunistitunnusta hihansuussa. 

Enkä nyt henkilökohtaisesti usko siihenkään, että Vladimir Putin olisi jokin "stalininjatke", joka suunnittelee valloittavansa maailman.

Hitto tätä median luomaa kuvaa asioista ja tapahtumista. Ollaan sodan partaalla kuulemma ja Putin hyökkää helvetti soikoon Suomeen. Länsi vastaan Venäjä. TÄMÄ OLI KAIKEN HUIPPU:

Testaa, uskotko Putinin vai lännen kantoja Ukrainan sodasta

Sinänsä tosi ihkupihkukivaa, että lukija saa tehdä testin. Ikään kuin kummalle puolelle kuuluu.

JA SIINÄPÄ SE.

ONKO PAKKO JAKAA NOIN HELVETIN MUSTAVALKOISESTI KAHTIA?

Luopukaa vähän niistä ennakkoluuloista. Ja lopettakaa se kahtiajako, eikö tässä ole opittu jo siitä kuinka pitkälle semmoinen kannattaa? Ihmisiähän me kaikki ollaan, sekä Nato-maat että Venäjä. Ukrainassakin.

Okei, joo, helppohan se täältä on huudella. Enkä nyt tarkoittanutkaan, että asiat olisivat näin yksinkertaisia, ja tällä minun superhienolla inhimillisellä "ihmisiähän me kaikki ollaan"-ajatuksella saataisiin sota loppumaan. 

Ei. Mutta jos se herätti edes SINUT hieman kelaamaan ajtuksiasi Venäjää ja ennakkoluulojasi kohtaan, niin olen tehtäväni tehnyt.

#kutsumua

Facebook-maailmanpelastajat

Huomaat Iltalehteä ja HS.fi-sivustoa selaillessasi artikkelin köyhistä lapsista Afrikassa ja huonoista pakolaisoloista Syyriassa. Klikkaus vain, ja olet jakanut molemmat Facebookiin. Mukaan pari huolestunutta saatesanaa tyyliin: "Herätkää ihmiset, miettikää mitä maailmassa tapahtuu!" tai "Jokainen voi auttaa! Niin surullista."

Ahh, eikös tämä nykyaika ole mukavaa, mukavaa, niin mukavaa ja helppoa. Pelkällä KLIKKAUKSELLA välität maailmasta, tuot esille oman hyvyytesi ja herättelet muita, ei niin valaistuneita Facebook-kavereitasi.

Tai näin sitä kaiketi kuvitellaan.

Jollakin tavalla vastustan äärimmäisesti näitä Facebook-maailmanparantajia, jotka pyrkivät turvalliselta kotoläppäriltään saada aikaan muutosta. Ainakin imagonmuutosta, sillä c'moon. Mihin muuhun siitä jatkuvasta linkkauksesta ja etämaailmanparantamisesta muka olisi? Jos joku haluaa oikeasti pelastaa maailman, niin sori vaan, mutta mielestäni tämä vaatisi HIUKAN radikaalimpia tekoja kuin pari klikkausta ja nettiadressin kirjoittamista. Ei sillä että väheksyisin netin ja sosiaalisen median tuomaa ja jakamaa yhteisöllisyyttä ja julkisuutta, mutta jokin järki käteen sentään. SE, että jaat nettiadressin delfiinien pelastamisesta parillesadalle hällä väliä-asenteen omaavalle teinille ja sitäkin välinpitämättömille aikuisille...noh. Jos tarkoitus on ärsyttää, niin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Jos joku haluaisi oikeasti tehdä jonkinlaista muutosta tähän maailmaan, hän kenties menisi itse sukeltelemaan delfiinien sekaan ja köyttäisi itsensä tähän nisäkkääseen protestina delfiinien tappamiselle.
Tässä saisi tämä maailmanpelastaja itse kylläkin surmansa, mutta HEI! Ainakin joku kämänen nettilehti voisi ottaa siitä kuvan ja sitä jaettaisiin seuraavana päivänä Facebookissa viestillä: "Hullu köytti itsensä delfiiniin".

Kuten näette, kaikki palautuu samaan pisteeseen. Maailmaa ei pelasteta kotitietokoneelta, hyvin harvoin edes sen ulkopuolelta. Henkilökohtaisesti uskon vakaasti siihen, että mitä tahansa ihminen tekee, kusee hän hommat kuitenkin jossain vaiheessa. Joten, mitä ideaa yrittää vähemmistövoimalla pelastaa tätä maapalloa, kun se ikävä kyllä on ihan helvetin tehotonta? Itsekäs ihminen täältä hyvinvoivasta pohjoismaasta kuvittelee tekevänsä paljon kun tiedottaa maailman vääryyksistä. Mutta hei ituhipit ja kettutytöt, kuulkaas tätä:

Me, itsekkäät paskiaiset joita ihmisiksi kutsutaan, tiedämme jo, että maailmassa menee huonosti.

Mutta sen sijaan, että jakaisimme tämän tiedon Facebookiin ja ärsyttäisimme puolta kaveripiiristämme, me vaan nielemme sen. Koska ei se maailma miksikään muutu, vaikka Facebook-seinäämme koristaisi adressi delfiinien ja kasvisruuan puolesta.

Nyt joku saattaa miettiä, että pata kattilaa soimaa. Itse kirjoitan blogia, joka tapahtuu turvakodostani, eikä minun tarvitse edes persettäni liikuttaa, jos haluan saada jotain sanottua. Mutta ero on siinä, että minä en oleta tekstieni tekevän muutosta yhtään mihinkään. Enkä myöskään kohota imagoani sille enkelintasolle, mitä maailmanparantajat tekevät.

Joten. Aamen, ja ollaan huomenna ihan yhtä paskoja ihmisiä kuin tänäänkin. Roskataan, syödään lihaa ja tapetaan ne fuckin' delfiinit, ettei kellään ekohörhöllä ole enää valittamisen sanaa siinä asiassa.
Rakkaudella, Pinja <3

Tosielämän aaveet

"I keep going to the river to pray
'Cause I need something that can wash all the pain
And at most I'm sleeping all these demons away
But your ghost, the ghost of you
It keeps me awake"

Ella Henderson - Ghost

En ole ikinä uskonut aaveisiin, haamuihin, pahoihin henkiin tai mihinkään muuhun yliluonnolliseen (Vaikka olisihan se ollut KIVA päästä kaapista Narniaan tai seinää päin juoksemalla Tylypahkaan, mutta trust me, kumpikaan ei toimi. Been there, done that.). Siksi olen vain pidätellyt naurunpyrskähdyksiä, kun kaverini on kertonut kummallisista äänistä kotona, ja epäilyksistään, että kyseessä olisi jokin yliluonnollinen henki. Urbaanilegendat ja kummitustarinat ovat tietysti viihdyttäviä, mutta en olisi uskonut, että joku uskoo niihin. Noh, eräälle kaverilleni soitettiin joku eukko, joka manasi "kummituksen" pois.

Olen pyöritellyt silmiä päässäni ja huokaillut raskaasti, vakuuttuen yhä enemmän ja enemmän siitä, ettei aaveita ole.

Sitten havahduin siihen hetkeen, kun radiosta pauhasi Ella Hendersonin Ghost. Myöhemmin, tarpoessani seurakunnan porukan kanssa suofutiksesta kotiinpäin, sivusilmälläni mulkoilin henkilöitä, jotka olivat kummitelleet mielessäni jo kauan.

Ja hei, kappas keppanaa, aaveita on olemassa.

He ovat ehkä todellista lihaa ja verta, mutta periaate on sama. He kummittelevat elämässämme, eivätkä jätä rauhaan, vaikka syytä olisi. Enkä tässä tarkoita nyt mitään stalkkaamista, ehei. Vaan enemmänkin ajatuksissa. Vaikka omatkin haamuni, entiset poikaystävät ja bestikset, eivät olisi fyysisesti läsnä, he kummittelevat ajatuksissani, kun teen valintojani, kun mietin elämääni, kun vittu varon joka ikistä askeltani.

Voisin ajatella, että kyse on vain siitä, etten itse osaa päästää irti menneisyydestä. Mutta kun ei minua edes periatteessa kiinnosta, mitä joku typerä entinen menneisyyteni ihminen ajattelee minusta. Mutta se onkin ehkä enemmän alitajuntaista kamppailua. Kieroutuneita ajatusmalleja, joiden mukaan pitää näyttää tietynlaiselta ja käyttäytyä tietyllä lailla. Ignooraten, hymyillen, esittäen että kaikki on täydellisesti. Vaikka mitä sillä on väliä, en minä ole velvollinen vetämään mitään kulissishowta kellekään. Silti sitä teen. Koska haamuni, kummitukseni eivät jätä minua rauhaan. Minulla on miltei PAKKOMIELLE todistella haamuilleni ja menneisyyden ihmisille, kuinka hyvin pärjään nykyään, vaikka totuus olisi toinen. Vaikka, ei haamujani edes kiinnosta. Muuta kuin oman pääni sisällä.

Helvetin ihmissuhteet.

Älytöntä läheisyyttä

Olen koko pienen ikäni ollut teknologian kehitystä vastaan. Sinnittelin viime vuoteen asti vanhalla kaiken kestävällä Nokian puhelimella, jota sai todellakin heitellä ympäriinsä, ennen kuin se lopullisesti hajosi. Karvaiden kyynelten jälkeen tajusin, ettei mikään ole ikuista, edes Nokia (ja kas kuinka sitten sillekin yritykselle kävikään!). Joten päätin keskittyä vastustamaan teknista kehitystä hiljaa mielessäni, ja ostin älypuhelimen. Hauraan, herkän älypuhelimen, jota ei enää saisi heitellä. Siinä meni KAUAN, ennen kuin tunsin tuon puhelimen omakseni, mutta sopeutumista helpotti se, että älypuhelimessa oli kaikkea kivaa sälää, jota en olisi voinut edes kuvitella vanhaan kapulaani. Vihkin itseni Whatsappin ja Facebook Messengerin sekä Snapchatin ihmeelliseen maailmaan, ja aloin pitää sosiaalisia suhteitani yllä 80 % älypuhelimella.
Ja let's face it. Kaikki me teemme nykyään niin. Älypuhelin on helpottanut sitä, ettei tarvitse edes nostaa persettään penkistä, että voi sosialisoitua ja tuntea kuuluvansa porukkaan.
Elikkä, älypuhelimella olikin miljoonittain hyviä ominaisuuksia, siinä sivussa surullisen huonoja. Päätin nyt kuitenkin nostaa esiin sen hyvän, ei, PARHAAN puolen, mitä älypuhelimissa on. Ainakin minunlaiselleni tunnerajoittuneelle suomalaiselle jupille.

Jos olette joskus huomanneet, tunteiden ilmaisu ns livenä on karmaisevan vaikeaa. Ainakin minulle. Vaikka tuntisinkin empatiaa ja myötätuntoa jotakuta henkilöä kohtaan, en ole hyvä pukemaan sitä sanoiksi ja äänteiksi, saati sitten kosketuksiksi ja läsnäoloksi. Kun mielikuvassani haluaisin tarttua jotakuta kädestä ja lohduttaa hellästi, kaikki mitä saan aikaiseksi on yskähdyksen ja sen että tokaisen "kello on viis" tai jotain muuta ihan yhtä tilanteeseen liittymätöntä ja irrelevanttia. Tai jos pitäisi tehdä jotain VIELÄ tunteellisempaa, olen kuset housussa, sillä se tuntuu yhtä luontevalta kuin tikkujen tunkeminen perseeseen. Sanominen, kuinka paljon joku henkilö minulle merkitsee, on yhtä kidutusta. Takeltelen sanoissani, koska kaikki kuulostaa sopimattomalta suuhuni ja/tai liian imelältä. Sen takia olen päätynyt vain olemaan ihan helvetin ristiriitainen puheissani. Vittuilen, kun pitäisi sanoa "hei, oot kiva!".
TÄSSÄ KOHTAA älypuhelimen chattisovellukset ovat olleet pelastava enkeli.
Ne ovat auttaneet minua (ja uskon, että monia muitakin tunnevammaisia) ilmaisemaan tunteitaan ja lohduttamaan toista. Olen voinut yksinkertaisesti kirjoittaa sen, mitä en missään nimessä pystyisi sanoa ääneen. Kosketusta on korvannut hymiöt ja emojit. Ja uskokaa tai älkää, se Whatsapp-läheisyys tuntuu oikeasti aidolta. Nykyään kaikki tunteellinen ja sosiaalinen toimintani tapahtuu siellä. Jos nään henkilöä kasvokkain, aiheena on sää tai joku muu yhtä hiton luonteva small talk. Mutta odotas vaan, kun päästään kotiin ja yön myöhäisimpinä tunteina aletaan naputella sitä puhelinta. Meno muuttuu syvälliseksi ja syvimmät salaisuudet paljastetaan. Ja sitten näpytellään sydämiä ja lohduttavia sanoja, ja henkilö kokee tulleensa ymmärretyksi.

Tässä kohtaa voidaan tietenkin miettiä, onko kyseessä pikemminkin jonkun aidon menetys, kun kaikki tärkeä kanssakäyminen tapahtuu älypuhelimen kautta. ENTÄPÄ SE OIKEAN ELÄMÄN TUNNERIKAS KANSSAKÄYMINEN!!??
No, olisihan se kiva. Jos elettäisiin siinä täydellisessä maailmassa. Mutta kun ihmiskunta omasta mielestään "kehittyy", ottaa se tosiasiassa askelia taaksepäin. Mutta hei, älypuhelinten vallankumous on vasta aluillaan. Kuvitelkaas, ehkä jo parin vuoden päästä on mahdollista ilmaista laajempiakin tunnekokonaisuuksia puhelimella. Ehkä voimme pian mennä naimisiin älypuhelimilla, koska onhan se nyt aika turhaa järjestää häät ja tunteilla siellä sitten koko suvun edessä. Mielummin ryhmächätti, jossa sitten tunteillaan oikein olan takaa ja pappi julistaa oman puhelimensa kautta aamenen. Ja sitten kun hääpari tapaa irl, meno on kuin jääkaudella.
Sopii minulle.

Kaikki mitä mä tarvin olet sä

Kun olin viisitoistavuotias, kavereillani oli hassu teineille tyypillinen tapa puhua pojista, kuin esineistä ja tuotteista, joihin valitaan hyviä ja kiiltäviä ominaisuuksia, ja karsitaan niitä huonoja.
Teini-ikäiset ihastuksemme olivat kokoelmia niistä persoonallisuuden ja ulkonäön piirteistä, joita arvostimme. Lempijulkkiksemme määrittelivät suurimman osan siitä, millaisena näimme unelmiemme miehen. (Ja jostain syystä odotukset olivat sitten liian korkealla, kun meni seiskaluokan diskoon ja kaikki unelmapojat tuntuivat kadonneen kuin tuhkatuuleen, ja tilalle oli tullut finninaamaisia lapsia...mitä tapahtui!?)
Ruskeat silmät ja tumma tukka. Ei ku mä tykkään vaaleista. Lihaksikas.
Sitten itsekin kasvoin, psyykkisesti ja vuosissa, en ikävä kyllä pituudessa. Vaalea tukka ja siniset silmät vaihtuivat siihen, että aloin pohtia tyttöporukassa poikia omasta mielestäni syvällisemmin. Piti olla taiteellinen mies. Piti olla omia mielipiteitä ja poliittinen vakaamus, piti olla silti komea ja edes hiukan söpö.
Sitten kasvoin vielä vähän lisää. Pidin tärkeimpänä ominaisuutena kykyä keskustella, ja haastaa minut keskusteluissa, väittelyissä ja älyssä. Omasta mielestäni vaatimus oli suht kypsä ja realistinen. Kaukana lapsuuden ulkonäkökeskeisistä piirteistä.

Nyt katson elämässäni taaksepäin ja NAURAN. Olen vasta 18 ja nyt jo tajunnut yhden elämän lainalaisuuksista. Oikeastaan kaksi niistä.

ENSIMMÄINEN, on se, että ihminen syö sanansa ja kääntää takkiaan useammin kuin vaihtaa sukkiaan.

TOISEKSI, vaatimukset ja odotukset unelmakumppanista, ne ovat yhtä tyhjän kanssa,

Olen nuori, mutta en ole vielä pariutunut kenenkään kanssa, joka olisi haastanut minut älyllisesti. Poikaystäväni ovat olleet tyhmiä (ei sillä lailla "erottiin joten vihaan sinua idiootti", vaan yksinkertaisesti tyhmiä. Niin kuin päästään lahoja kookospähkinöitä.) ja yksinkertaisia. Nuorempia ja eivät yksinkertaisesti yhtään mitään sellaista, mitä olen kuvitellut. Mutta jostain syystä, se ei ole haitannut tunteitani.
Pääpointti on kuitenkin siinä, että he ovat olleet mitä suurimmissa määrin niin kaukana "unelmien miehestä" kuin kuvitella saattaa. Oikeastaan tosi vähän kyseessä on ollut mikään yksittäinen ulkonäkötekijä tai luonne. Enää mieleeni ei tulisi luetella edes yhden yhtä ominaisuutta, jota olettaisin mieheltä.
Ehkä koko maailman (joo, minulla on suuret suunnitelmat!) pitäisi lopettaa mielikuvien luominen siitä unelmien kumppanista. Koska ei sellaista ole. Minä en ole vielä törmännyt taiteelliseen ja fiksuun mieheen, joka nostaa jalkaprässistä enemmän kuin minä. Ei sillä, etteikö tällaista miestä jossain olisi, mutta entä sitten vaikka olisi? Kuvitellaan tilanne, että hän tulisi vastaan. Voi olla, etten edes kiinnostuisi. Voi olla, ettei klikkaisi millään tasolla. Sen sijaan joku urpo rumilus, joka hakkaa tietokonepelejä ja vihaa liikuntaa, saattaa saada tyttöparan sydämen pamppailemaan.
Logiikka?
Ei ole. Siinä se pointti juuri onkin.

Ja lopuksi ajatus, jonka rakast ystäväni Laura (mainontaa, tsekkaa Lauran blogi!) pisti päähäni:
Miksi ihmeessä me odotamme kumppanilta kaikkea ihmeellisyyttä ja unelmien toteuttamista? Pitäisi olla sitä ja tätä, hyvä kuuntelija, keskustelukumppani, bileseura, olkapää, hauska, samalla vakava, hyvää seuraa minne vaan, blaa blaa blaa...
Ystäviltämme me kuitenkin odotamme paljon vähemmän. Joku toinen on bileseura, joku toinen kuuntelija, ja se on täysin okei.



Joten...siirrytäänkö seuraavaksi moniavioiseen yhteiskuntaan, jossa miehiä riittää joka sormelle, aina eri tarpeita toteuttamaan? Sounds good.

Ylimielinen paska vai vahva nainen?

Vaikeneminen on kultaa, ja hiljaista naista on arvostettu läpi historian siipien havinan. Istu pöydässä, syö ruokasi ja näytä nätiltä, mutta älä missään nimessä avaa suutasi.
Luulin, oi perkele luulin, että tästä vanhasta ja ylikonservatiivisesta ajattelumallista oltiin päästy.

Sitten tuli joku sanomaan minulle, että kannattaisi miettiä mitä puhuu.

Okei. Tässä vapaassa maassa, jossa sananvapaus periaatteessa toteutuu, on ihan ymmärrettävää, ettei lentokentällä saa sanoa pommi, eikä hautajaisissa saa laulaa Poika saunoo.

Mutta kaikessa muussa, luulisi jo, että sana on ainoa asia, joka tavoittaa kaiken, ja se saa liitää vapaana ja villinä.

Mutta ei. Ei ainakaan, jos olet 18-vuotias tyttö ja satut juttelemaan vanhoillisen paskan kanssa. Koska siinä on jotain väärää kuulemma, että nuoren tytön suusta kuuluu kirosanoja ja törkeyksiä. Eilen sain huomautusta mm. siitä, että veneessä soutelemassa ollessani huudahdin, että joku on nakkena uinnilla. Okei, vesi kantaa ääntä ja tämä supisuomalainen aatami siis varmaan huudahdukseni kuuli, ja sen takia sain moitintaa siitä, ettei semmoisia ole sopivaa sanoa. Mutta pointti onkin siinä, että minä vain totesin jotain luonnollista. Alastomuus on luonnollista, ja satuin vain sanomaan mitä  näin siinä soutaessani. Vähän kuin "Kiva puu" tai "sorsa".
Selitin hyvin tyynesti että omasta mielestäni saan sanoa mitä haluan. Sain vastaukseksi silmien pyörittelyä.

Toinen ajatuksia herättävä sattumus oli siinä, kun sain hieman kritiikkiä ja aloin periaatteessa puolustautumaan ja kertomaan oman näkökantani tähän asiaan. Voi olla, että joku näkee asian siten etten osaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta omasta mielestäni taas minä vain satuin aukaisemaan suuni. Onko siinä jotain ylimaallisen pahaa, että tahdon sanoa sanottavani ja yrittää pitää ylpeyttä yllä? Sanompahan vaan, että mieheltä puoliensa pitäminen olisi merkki siitä, että äijällä on munaa.
Mutta saako tytöllä olla munaa?
Ja kuinka paljon ilman että sukupuoli  vaihtuu yhteisön silmissä?

Anna mulle ankkuri

Kun juuret kohoavat kohti taivasta, pitäisikö se nähdä vapautena vai yksinkertaisesti juurettomuutena?

En oikeastaan tiedä, onko lasini puolitäysi vai puoliksi tyhjä.

Länsimaisen ihmisen ongelmat. Se kun on taivas rajana, ahdistaa, koska periaatteessa se ei mene niin. Sitä hoetaan nuoruuden olevan elämän parasta aikaa. Varmasti, mutta päällisin puolisin kakusta näkyy sen kuori. Eli tässä tapauksessa ilmassa roikkuvat kysymykset.

Olen aikaisemminkin puhunut epävarmuudesta. Tulevaisuuden suhteen. Toivosta ja toivottomuudesta. Kaikessa on se kuuluisa kaksiteräinen miekka.

Uskonko ja luotanko tulevaan, koska se on vapaa ja aukinainen?

Pelkäänkö sitä kuollakseni, koska siinä ei ole mitään kiinnityskohtaa todellisuuteen?

Suurin pelkoni on jäädä kellumaan tähän hetkeen, tähän tunteeseen, jota en osaa täysin kuvailla. Minä vain kellun, ilman juuria, eikä minulla ole mitään mistä napata kiinni. Voin vaikka kellua, ajatutua liian kauas. En pysty pysäyttämään sitä.

Tahdon tarttumapintaa, jonkinlaisen ankkurin, joka pitäisi minut tässä. Ihmissuhteen, työpaikan, opiskelupaikan, jonkin vakaan ja pysyvän.

Silti lävitseni virtaa pelkkää vuorvettä, joka vetäytyy kuitenkin takaisin.

Ah, nuoruus.

Time of my life. Tai jotain.

Pitkästä, pitkästä aikaa olen kotiutunut jälleen kerran Lahden yöelämään. Olen tässä pitänyt jo jonkinmoista taukoa siitä sekoilusta ja ollut noin viisi kuukautta ilman alkoholia. (Olen absolutisti, jee! Kuulostaa siltä kuin olisin joku entinen alkoholisti joka on käynyt onnistuneesti AA-kerhossa)

Kuitenkin, rakas ystäväni täytti tässä jumalallisen juhlalliset 18 vuotta, joka merkitsi hänelle ensisijassa kaikkea kivaa: baaria ja alkoholia muunmuassa.

Koska yritän vähintään kerran kuukaudessa olla hyvä ystävä, lähdin ystäväni mukana bilettämään kolmeen, neljään otteeseen ja juhistamaan jollain tavalla tätä täysi-ikäisyyden autuutta. (Jos minulta kysytään, 18-vuotiaana on paskaa)

Olo on ollut vain autuaan ihanan turvallinen ilman sitä kännisten katselua Lahden keskustassa. Eilen (tänään) havahduin taas kello kolmelta yöllä, kuinka paljon mielummin olisin ollut jo kasvattamassa hometta sängyssäni Gossip Girliä katsellen ja välillä perseeni ulos raahaten. Sen sijaan yritin kovasti olla katselematta, kun jo keski-iän ylittänyt nainen kävi kyykkypaskalla siinä vieressä.

Mutta on siinä omat huvituksensa käydä selvin päin viihteellä. Rakastan tanssimista, joten puhtaasti sen takia olen baareissa käynyt. Lisäksi on varsin huvittavaa katsella sitä juopuneiden meininkiä ja muistella, ah, silloin kun minäkin olin nuori ja sekaisin tequilasta.

Selvinpäin huomaa asiota, ja saa nauraa niille sitten ainakin jälkeenpäin. Esimerkiksi pillunperässä juoksevat nuoret jätkät ovat aina yhtä luovia keksimään keinoja päästä pukille. Itse arvostan eniten esittäytymistä ja juttelua, vaikkakaan ihmisen taka-ajatuksia en olisikaan valmis toteuttamaan. Harmillista kyllä, hyvin moni on baarissa siinä kunnossa, että ainoat järjelliset sanat ovat oma nimi, ikä ja seuraavan drinkin nimi. Tai no jätkien tapauksessa siis kalja...

Eilen istuimme ystäväni kanssa loosissa, kun siihen hoiperteli kaksi honteloa ja pientä poikaa, että ihmettelin että sellaisia päästetään edes sisälle (sanoo Pinja, jota luullaan 15-vuotiaaksi). Kuitenkin, nämä kaksi poikaa sopersivat äärimmäisessä jurrissa jotain siitä, että tulivat pitämään tytöille seuraa. Lasittuneet silmät, jotka tuijottivat metrin ohi, eivät jostain syystä innostaneet, joten käskin poikien häipyä. Ystäväni vain ei ollut yhtä pessimistinen jokaista kyrpäeläintä kohtaan, joten hän suostui tanssimaan toisen kanssa. Jäin kaksistaan humalaolennon kanssa, joka teki siinä sohvalla hyvin outoja lähestymisliikkeitä. Vai mitä sanotte siitä, että jätkä lämäisee kämmenensä suoraan naamalleni ja pitää sitä siinä. Jos tarkoitus oli kouria, daamn boy, meni vähän ohi.

En myöskään perusta siitä tanssilattialiikkeestä, missä tytön perseen keikutus ja sekunnin kestävä katsekontakti lasketaan lähestymis- ja lääppimisluvaksi.

Mitä tanssia se sitäpaitsi on, että hinkataan itseään jotakuta vasten? Jotakuta ällöä, limaista ja kännistä.

Voi toki olla, että minusta on tullut vanha ja tylsä, kun kotiin jääminen ja sukkien kutominen kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta vaihtoehdolta. 

Aamen.

Pilattu seksi

Seksi.
Nykyään joka ikinen ihohuokonen kuiskii siitä. Se tunkee lävitsemme, laskeutuu yllemme ja ympäröi meidät salaperäisellä, mutta ikuisella hohteellaan.

Tai no oikeastaan, paskat siitä salaperäisyydestä. Seksissä ei ole mitään salaperäistä tänä päivänä. Siinä oli - joskus. Nykyään ne ajat ovat takanapäin, ja seksi on kasvanut suuremmaksi asiaksi, ilmiöksi kuin koskaan ennen. Voitaisiin puhua seksuaalisesta vallankumouksesta. Kun ehkäisypilleri keksittiin, nainen oli vapaa ja itsenäinen päättämään omasta seksielämästään ilman raskaudenpelkoa. Tämä oli suuri askel feministille. Pieni harppaus taaksepäin seksille. Oikeastaan voisin syyttää tätä nimenomaista hetkeä lähtölaukauksena sille, että seksi on pilattu.

Periaatteessa ajattelen asiasta hyvin kaksinaismoralistisesti. Toisaalta, olen ilmiselvä nainen, ja koen velvollisuudekseni (koska omistan vitun) puolustaa sitä, että naisella on yksinoikeus omaan seksuaalielämäänsä. Toisaalta, koen, että naisten itsenäistyminen tässä asiassa on tehnyt sukupuolestamme joukon villejä sinkkunaisia, jotka levittävät vapaan seksin sanomaa ympäri maailmaa.

Ja suoraan sanottuna, olen muovaantunut hiukan vanhoilliseksi tässä asiassa: seksi on mielestäni herkkä asia, joka kuuluu parisuhteeseen. Toki voin puoltaa irtosuhteita tietyissä tapauksissa, mutta suurimmaksi osaksi en näe mitään hyviä puolia siinä, että panee jokaista tuntematonta kännikalaa lähibaarissa.
Viva la revolutio! sanovat ne.
Viva la seksitaudit! sanon minä.

Seksistä on kasvanut erillinen objekti. Se ei liity enää alkuperäisyyteen, parisuhteeseen ja rakkauteen. Se kulkee erillään näistä kaikista, vailla huolen häivää. Seksi ei nykyään edellytä näinä päivinä mitään edellä mainituista. Päinvastoin, on enemmänkin harvinaista, jos seksi liittyy johonkin edellisistä. Seksi on akti, teko, sana, kuva. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä tunteen kanssa. Fyysisten tunteiden kanssa toki, mutta seksi on emotionaalisesti köyhää.

Cosmopolitan julkistaa kuukauden seksiasennon ja lempijulkkiksemme panee randomia jätkää tv-sarjassa. Pornoksi voidaan luokitella melkein jokainen mainos nykyään. Seksi on siinä, seksi on tässä kun istun sängylläni ja kirjoitan tätä (ei kirjaimellisesti, thank god, se olisi jo aikamoinen suoritus!). Kaula-aukko huutaa seksiä, pillifarkut huutavat seksiä, katumainos huutaa seksiä. Robin laulaa kesärenkaista.

En olisi uskonut, että voisin saada ähkyä seksistä. Mutta perkele sentään, mitä muutakaan tässä voisi tehdä? Tunnen inhotuksen kitalaellani, kun nieleskelen sitä tosiasiaa, että minun täytyisi pinkaista lähimpään metsään piiloon, jos en halua jatkuvalla syötöllä informaatiota seksistä (ja tuurillani sielläkin varmaan olisi kaksi karhua panemassa puuta vasten. Haha.)

Seksissä ei sinänsä ole mitään väärää, päinvastoin. Sehän on yksi mahtavimmista asioista maailmassa. Mutta väärää on se, miten sitä käsitellään nykyään. Seksi on pilalla, sitä on ylisyötetty tälle tytölle, joka tahtoisi kerrankin elämässään yksinkertaisia asioita, eikä näkökentän täydeltä pillukyrpämaailmaa. Oikeasti, taitaa olla harvinaisempaa että normaalissa ihmisten välisessä keskustelussa mainitaan vaikkapa POLVI tai KORVA kuin PENIS tai PILLU.

Olisiko niin väärin pyytää, että seksi kuuluisi yhä sille parisuhteelle, yhä sille rakkaudelle?

Aloitan käänteisen vallankumouksen. Pukeudun nunnakaapuun ja salaan sukupuoleni, enkä mainitse seksistä sanallakaan, ellei kyseessä ole järkiperäinen keskustelu. Tehdään niin, että seksi piilotetaan, siitä tulee taas kerran tabu. Se saisi jälleen puhtaan hohteen, pienen salaperäisyyden ja totuuden. Pornoa ei tunkisi joka tuutista. Silloin seksillä voisi jopa olla jonkinlainen merkitys.

Pitäkää minua ihan konservatiivisena mummona, mutta ette voi väittää, etteikö tässä olisi pointtia.
Sex rules the world but what if I wanna make my own rules about sex?

Elämän epävarmuus

 

 

 Abivuoden kirmatessa loppuaan kohti sitä pieni ihminen pysähtyy miettimään, mitä helvettiä tässä tapahtuukaan.

Lukio loppuu. Jokin uusi ja epävarmempi alkaa. Kesä tulee. Töitä ei tällä hetkellä ole, mutta epätoivoinen on tällä hetkellä hakenut kahlannut läpi joka ikisen työilmoituksen, joten peukut pystyyn, että tämä tyttö pääsisi vaikka mäkkärin kassalle. Okei, tiedän, että asiasta tehdään vitusti pilaa.

 

 

Haha. No helvetti soikoon, mihin muuhun sitä tässä vaiheessa on mahdollisuuksia? Ihmiset ammatillisissa kouluissa, hurraan teille ja kumarran. Teillä on se ammattinimike, joka esimerkiksi aikaansaa työpaikkoja tietyillä aloilla. Meikä edustaa ah niin fiksuja lukiolaisia, sekasikiöitä, joilla ei ole oikeastaan mitään, millä pätkätöitä haalisi tässä ikävaiheessa. Filosofian teorioita? Pitkän matikan kaavoja takaraivossa?

Työn lisäksi melkein jokainen on hakenut nyt jonnekin. Ammattikorkea, yliopisto, ihan sama, kumpikin nimi kalskahtaa liian metalliselta huulilla, liian suurelta. Yhtäkkiä kotikylä tuntuu niin ihanan idylliseltä. Eikö voisi jäädä tänne?

Vastaus on ikävä kyllä ei.

Jos suunnitelmissa on oman identiteetin rakentaminen ja itsenäistyminen, näen, että vanhempien helmoista pitää lähteä lentämään omilla siivillään tuohon pelottavaan maailmaan. Ja voi helvetti, se pelottaa. Ystävät jäävät, kaikki vanha, tuttu ja turvallinen.

Toisaalta kaikki vanha paska jää taakse. Pienoista, tummanpuhuvaa ja repaleista sydäntäni helpottaa ajatus siitä, että sen särkijät jäävät tänne, kun minä lennän (toviottavasti) pois.

Kipeät muistot jäävät. Tottakai osa kulkee mukana sinne minne menee, mutta tunnepitoiset jäljet tarttuvat kiinni vanhoihin ympyröihin. Ja voin vain kuvitella, miten helpottaisi, jos ei tarvitsisi nähdä viikko toisen jälkeen toista ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

 

Mutta uusi paikkakunta, elämä, mikä hitto liekään, on sitten täynnä uutta kurjuutta, haastetta ja kyyneliä. Pahinta siinä on, että kyseessä voi olla vielä kipeämpiä asioita. Ja miksi?

Kyseessä on tuntematon voima. Ihmismieli täyttyy epävarmuudesta, kun on kyseessä jokin tuntematon.

Pitäisi vähän kuin heittäytyä benjihyppyyn. Vapaaseen pudotukseen. Tunteeseen tuhosta ja kuolemasta, ennen kuin köysi vetää takaisin. Päähän hulvahtaa helpotus. En kuollutkaan.

Ihminen joka lähtee hyppäämään, toki tietää, että köysi varmistaa sen, ettei putoa ja pirstaloidu. Silti hetki ennen köyden kiristymistä saa aikaan epäilyksiä. Vapaa pudotus hajottaa. Jos köysi katkeaa, eikä toimikaan?

Helpottavinta on kuitenkin tajuta, että meistä jokainen huoltaa itse omia köysiään. Jos köydestä tekee vahvan, voit olla varma, että se kestää- ja se luotto kantaa helvetin pitkälle.

Joskus itse ei saa turvaköyttään kokoon, ja silloin on ok pyytää apua. Loppujen lopuksi, ei se itsenäistyminen tarkoita, että yhtäkkiä pitäisi olla saatanan yksin aina ja kaikkialla. Se tarkoittaa sitä, että avun pyytäminen, mokaaminen ja läheisiin ja ammattilaisiin tukeutuminen muodostuu osaksi itseä. Eikä siinä ole mitään outoa. Se, jos mikä on itsenäistä, rohkeaa, ja siistiä.

 

Joten fuck you, siäsiset demonit tai vaikka ulkoiset lannistajat.

 

"Sä et kulu pois, olet kii niin syvällä.

Ja vaikka lähdetkin,

sä oot pysyvää"

 

Jossain vaiheessa suurimmat lannistajat muodostuvat suurimmiksi voimavaroiksi. Tunnekin on esimerkiksi energiaa. Miettikää, jos jossain vaiheessa tappavan sydänsurun osaisi käyttää johonkin rakentavaan. Mikä suuri energia ja voima siinä olisikaan.

 

(Jos joku ihmetteli suurta latausta itserakkautta eli kuvia tässä postauksessa, niin öh, siihen on hyvä selitys. Tekstini sattuvat olemaan puuduttavia, jos ne ovat pelkkää pötköä. Joten olkaa hyvä, saatte nauttia puuduttavan tekstin lisäksi MINUN IHANASTA PÄSTÄSTÄNI! <3)



Tyttövihaa

Mikä siinä on, kun miehet eivät elämänsä aikana kohtaa niin suurta ongelmaa oman sukupuolensa kanssa kuin tytöt? Freudikin tuntui sorsivan tyttöjä "peniskateudellaan" (teoria, jonka mukaan pikkutytöt tuntevat itsensä vajaiksi, koska heillä ei ole penistä. Teoria on nykyään psykodynaamisesta teoriasta hylätty).
Tyttöjen päälle on langetettu geenirihmoissamme piilevä kirous. Joka naisella aktivoituva piirre, joka ei hellitä otettaan. Se on tietynlaista aggressiivisuutta itse yksilöä, sekä tämän ympäristöä kohtaan.
Tätä kirousta kutsutaan kateudeksi, ja se todellakin tuntuu olevan enemmän tyttöjen kuin poikien vitsaus.
Tytöt viljelevät kateutta siinä, missä tämä yhteiskunta viljelee kauneutta. Se ei ole vain elämän osa-alue, jonka voi sulkea ja ignoorata omaksi lokerokseen. Ei, se säteilee ja lisääntyy kuin tuhoisa bakteerikanta.
Ja se helmeilee ajatuksina. Olemisena. Ilman sitä ei voi olla! Joskus se kätkeytyy ja naamioituu, mutta se on silti läsnä hetkessä. Hyvinvointioppaat käskevät haudata kateuden. "Se syö sisältä" ja muuta soopaa. Soopaa siksi (sen lisäksi että on kyse yltiöpositiivisesta humanistihöpinästä), että kyseessä on yhtä tyhmä lause kuin "löydät tosirakkauden." Se on kaunis ajatus, todella inspiroiva, mutta loppujen lopuksi yhtä tosi kuin hammaskeiju. Käsite, ontto sellainen.
Kateus on yhtä luonnollista kuin paskantaminen, ihmiset hyvät. Ja vaikka ehkä hyvä olisi siitä pyrkiä eroon, niin kukaan inhimillinen ihminen ei tähän pysty.
Kateus on tässä hetkessä, kun selaan parhaiden kavereitteni instagram-tilejä ja katson kahvilan ikkunasta ulos. Minun ei edes tarvitse viedä tunnekokemusta konkreettiselle ja verbaaliselle tasolle. Se on alkukantaista, syvältä kumpuava kokemus. Negatiivinen välähdys, mieliteko, aggressio, ärsytys, totaalinen vitutus.
Ja tämä kaikki sen vuoksi, että katselen kauniita tyttöjä. Kauniimpia kuin minä.

Kerron teille tässä toisen seikan, jota pidetään yleisenä faktana, vaikka sen pohja on keksinmuruista rakennettu. "Kauneus on katsojan silmissä"-lausahdus toimii vain huumaantuneisiin ihmisiin, eli niihin, jotka ovat joko ihastumisen tai oikeiden huumausaineiden kanssa tekemisissä. Muutoin, on olemassa kauneusnormeja- ja malleja, jotka säätelevät kauneutta, elikkä myös tyttöjen kateutta.
Miksi puhun vain tytöistä? Yksinkertaista. Voin vedota suoraan siihen, että siinä, missä poikien aivot ajattelevat seksiä ja autoja tai vain käyvät tyhjäkäyntiä, tytöillä on lohko kateudelle ja bestisvihalle. En ole kuullut pojasta, joka vihaisi ystäväänsä, koska tämä on niin komea. Tytöt sen sijaan ovat valmiita katkomaan toisiltaan kädet ja jalat sekä lihottamaan toisensa munkkipossuiksi.
Ja ah, mikä onnenpäivä se onkaan, jos huomaa olevansa kaveriporukkansa kaunein. Jos on käynyt niin hyvä tuuri, että sekä Liisa että Minttu ovat joutuneet sulloutumaan kiireessä hikisiin verkkareihin. Mutta sinä olet kerrankin ehtinyt laittautua. Pienet vihreät peikot ovat läsnä tässäkin hetkessä, tosin tällä kertaa hoosiannaa ja voitonriemua kiljuen.
Pojat eivät vertaile samalla lailla. Tytöt sen sijaan mittaavat katseellaan toistensa rasvaprosentin, ÄO:n ja kuppikoon. Ja jos sitä ei tiedetä, se testataan. Mennään shoppailemaan ja luodaan nopea vilkaisu vaatekokoon. 38, halleluja! (Siinä tapauksessa jos itse sattuu olemaan 36. Jos on kokoa 40 niin daaaaamn girl you lost this one!)
Kateuden kanssa punnitaan usein ystävyyssuhteita. Oikea, akkamainen luonne tulee esille, jos sama mies himoitsee kaverusklikin toista jäsentä. Jos se et satu olemaan sinä, niin kohta ollaan matkalla helvettiin. Kateus nimittäin ajaa jos jonkinmoisiin pirullisiiin tekoihin, jopa alitajuisesti.

Oh sweetie, I hate you!
Toden totta, tytöt kadehtivat toisiaan. Paljon, ja tunteella. Viha väreilee ja peilautuu kasvoihin, kun tyttökaveria kehotetaan ostamaan se vaaleanpunainen ja liian kireä trikoo, jossa toinen näyttää erehdyttävästi möhköfantilta.

Lopetan kuitenkin tämän tekstini toteamalla, että sinä, rakas lukijani, olet täydellisen ihana toki sellaisena kuin olet. Olen vain äärimmäisen kärkevä kirjoittaessani. Olet ihana, Super, täynnä tyttöenergiaa! Kertakaikkisen upea.
Mutta, jos yhtään muurahaista fiksumpi olet, tajuat, että olet entistä upeampi, jos ilmestyt seuraani näyttäen darraiselta opossumilta.
Kaikella rakkaudella.

PERKELE

Kirosin eilen sovituskopissa, pastellinvärisen hattaravuoren keskellä.
Mekko-ostoksilla olin, ja kärsimätön äiti kantoi koko aika uutta hattaraa sovitettavaksi. Valkoista, vaaleanpunaista, beigeä.
Ja jok' ikinen mekko näytti väärältä. Liian isolta, typerältä, haituvaiselta, pinkiltä, prinsessamaiselta, pieneltä, makkaralta. Mikään ei sopinut, solahtanut ylle kuin haltijatarkummin taikomana. Aloin kokea jo vittumaisia hetkiä kopissa, kun tepastelin ahtaassa tilassa liki alasti miettien sitä, mikä tässä mekossa nyt oli niin tärkeää.

Toki, se olisi aika tärkeä päivä, jona tuota mekkoa pitäisin. Ylppärit, ja saisin painaa päähäni sen ruman ja oudonnäköisen valkolakin (miksei ole keksitty vaikka ylioppilasrannekkeita? Se lakki on äärettömän ruma ja kaikin tavoin epäseksikäs!). Mutta sen lisäksi, mitä ideaa siinä olisi tuhlata rahaa siihen, että saan tuntea itseni ihanaksi sen päivän ajan. Ja leikkiä että tämä oli nyt tässä, HAHAA nyt ei opiskella.

Totuus on, että sittenhän vasta se opiskelu alkaa. Sillon alkaa kamppailu siitä, mitä helvettiä minä teen oman elämäni kanssa. Hei, valinnanvapaus. Se on vaikeaa.

Mutta pinnallinen puoli minussa kirkui uutta mekkoa. Mekkoa, joka olisi täydellinen. Täydellinen mekko täydellisenä päivänä. Pieni, naispuolinen perfektionisti nosti kaulaansa ja hyppi tasajalkaa, että etsisin THE mekon. The dress, the pefrect one.

Mutta totuus oli iskenyt minua kylmällä, märällä tiskirätillä. Sillä tytöt hyvät. Täydellistä mekkoa ei ole. Voit kuvitella, millaiselta se näyttäisi, miten se laskeutuisi, saisi sinut tuntemaan itsesi ihanaksi, täydelliseksi, kauniiksi. Voit unelmoida siitä ja nauraa sekä laulaa ilosta, kun näet mekon rekissä, joka näyttää aivan unelmiesi mekolta. Mutta loppujen lopuksi aina käy niin, että kun vetoketju solahtaa kiinni, ja käännyt odottavaisin mielin kohti loisteputkivaloja ja peilejä, huomaat, ettei mekko sovikaan. Se on vääränlainen! Saa huonot puolesi esiin. Ei imartele, saa sinut itkemään, tuntemaan itsesi rumaksi.
Joskus unelmien mekko on vain hiukan vääränlainen. Se on ehkä vähän liian iso, vähän liian vääränvärinen, vähän liian jotain. Se ei ole se ihana.
Mutta joko oma pää sanoo, tai sitten sovituskopin vieressä seisoo väsynyt ystävä/äiti, joka kehuu mekkoa maasta taivaisiin. Sanoo, kuinka se sopii sinulle. Se on ihana, mikset jo ottaisi sitä!
Sinä tuijotat mekkoa, ja kun olet jahkaillut se päälläsi tuntitolkulla, marssit sen kassa kassalle, ja ostat sen. Haluat sitten sen. Vaikka se ei saakaan trumpetteja soimaan ja taustakuoroa laulamaan.

Mekko ei ehkä ikinä ole ollut täydellinen, mutta kun se päällä pyörähtelee tarpeeksi kauan, se muuttuu omaksi. Minun mekkoni. Yllättäen hyvät puolet korostuvat, kiintymys kasvaa, vaikka peilistä katsoisikin oikeasti vain mukiinmenevä mekko.

Jossain vaiheessa tulee, monien käyttökertojen, joskus jo yhden, jälkeen vasaranisku takaraivoon. Palautus maanpinnalle saa näkemään, kuinka mekko ei koskaan oikeasti sopinutkaan. Mutta se on silti. Sinun. Etkä halua luopua siitä.

JA NYT.
Vaihtakaa "mekko"- sana mieheen. Haha.

As long as there's hope...right?

Jos ei ole toivoa, mitä jää jäljelle?

Jos kuvitellaan kuvitteellisesti tilanne, että matkustajalentokoneeseen on piilotettu pommi, joka räjähtää vääjäämättömästi. On kuitenkin mahdollista, että tuo pommi ei tuhoa koko lentokonetta. On mahdollisuus jäädä henkiin. Mitä itse tekisit silloin? Prosentit jäädä henkiin ovat häviävän pienet, mutta kuitenkin olemassa.
(Ja kyllä, kävin eilen leffassa katsomassa Non-Stop-jännärin)
Itkisitkö toivottomana, laskisit minuutteja kuolemaasi, toivoisit, ettei se sattuisi.
Vai kamppailisitko sitä vastaan, naama irvessä taistelisit, tietäen sen ehkä kuitenkin olevan turhaa.

Se, mikä näitä kahta erottaa, on toivo. Kuolemaa vastaan kamppaileva uskoo ja toivoo, että selviytyisi. Toinen on luopunut toivosta.

Elokuvissahan on siis täysin selvää, mitä käy. Mutta tosielämässä, joudumme itsekin usein kamppailemaan toivon kanssa, pitääksemme sitä yllä. Ei ehkä yhtä traagisissa tilanteissa kuin lentokonepommin uhatessa, vaan ihan arkipäiväisissä asioissa. Uskonko tulevaisuuteen, uskonko ihmisiin? Toivonko hyvää, olenko luopunut toivosta aivan täysin?

Uskon, että toivominen on jossain määrin kytkeytynyt ihmislajin geeniin. Muutoin olisi itsestään selvää, ettei lajiamme ehkä tässä olisi. Miettikää nyt tilannetta, jossa kivikautinen ihmisapina värjöttelee yksin luolassa, tietäen sapelihammastiikerin odottavan ulkopuolella. Siinä joko taistelee selviytymisen toivossa, tai antaa luovutusvoiton. Kuitenkin, koska olemme selviytyneet tähän asti, ihmisen psykologiset prosessit taistelevat ja toivovat, selviytyvät ja kykenevät kriisitilanteissa järjettömältäkin tuntuvaan optimismiin.

Toivominen on siis hyvä asia. Edistää selviytymistä. Kun aamulla herää, ja tietää, että siinä päivässä on jotain elämisen arvoista, ei ole oikeastaan mitään syytä huolehtia. Niin kauan kuin on toivoa.
Toivon merkityksen huomaa vasta, jos sen menettää, tai on aikeissa menettää. Jos aamulla ei saa päähänsä yhden yhtä asiaa, jonka takia kannattaisi pitää yllä toivoa. Jos toivominen tuntuu kuuluvan johonkin utopiaan. Masentuneiden mielessä toivo on usein hiipunut pieneksi hiillokseksi, ja tämän yhteiskunnan ja tukiverkon tulisi tällöin auttaa, ettei toivon liekki (näin kliseisesti sanottuna) sammu aivan kokonaan.

Olen tässä myös miettinyt, onko toivosta jotain haittaa. Jos elättelee ns. turhia toiveita jonkin asian suhteen. Jos se vain pitää mielenterveyden kunnossa, ettei ajattele minkään oven olevan lukittu, ainoastaan kiinni hetken aikaa.
Mutta voiko siitä olla todellista haittaa, että pienessä piilotajunnassani elättelen toivoa asioista, jotka kuitenkin ovat ilmeisen toivottomia?
Voiko toivo vahingoittaa minua, jos toivoni osoittautuukin turhaksi?

On kuitenkin tutkittu, että ihmisen pääkopalle on tervettä omata positiivinen illuusio itsestään ja taidoistaan. Suomeksi sanottuna on täysin ok kuvitella mielessään olevansa vähän parempi kuin oikeasti on.
Tällä perusteella toiveetkin vain ylläpitävät mielenterveyttä. Ehkä se juju ei olekaan siinä, että asioihin pitäisi toivoa, koska ne toiveet ovat REALISTISESTI saavutettavissa. Lentokone-esimerkissäkin, toivohan voi silti johtaa kuolemaan. Kysymys onkin, mikä järki siinä sitten oli?
Uskonkin, että toivon idea on nimenomaa tehdä elämästä kestettävää. Mukavaa. Luoda toiveita, luoda hypetystä, luoda jotain odottamisen arvoista, vaikka tosiasiassa näitä ei edes olisi ainakaan sillä mittakaavalla, mitä toiveet antavat ihmisen olettaa.

Lentokoneessakin, jos päätät taistella ja toivoa, jos päätät ettet luovuta, niin kamppailet viimeiset minuutit pienen pieni toivo mukanasi. Vaikka se lopulta johtaisikin kuolemaan, näkisin, että käytit viimeiset hetkesi johonkin, mihin koko ihmiselämä kulminoituu. Se ei ole se lopputulos mihin päädyttiin, vaan se, MITEN siihen päädyttiin. Sinä yritit, sinä toivoit, etkä katkeroitunut. Ja se teki siitä sen arvoista. Elämisen, yrittämisen.

Jos vaan vahvat pysyy hengis

 

 

 

Mitä pitäisi tehdä, mitä vitun sieniä pitäisi vetää, ettei vetäisi itseään aina haavoittuvaiseksi?

Joka ikinen tuolla kuolee sisäsisesti, melkein koko ajan. Jonkun tekee mieli vetää ranteet auki, toisen tekee mieli syödä suruunsa niin paljon, ettei kykene liikkumaan. Tiedättekö, miksi niin tehdään?

Ei kukaan huvin vuoksi nälkiinnytä itseään, kukaan ei huvin vuoksi työnnä sormia kurkkuun, kukaan ei HUVIN VUOKSI maalaa terävillä esineillä kuvioita ihoon. Ei kukaan huvin vuoksi itke pimeässä, jätä menemättä suihkuun, koska ei vain jaksa. Ei kukaan huvin vuoksi huuda kuinka sattuu.  Ei kukaan huvin vuoksi tilaa itselleen mielenterveysongelmia.

 

MUTTA.

Kuka haluaisi rikkinäisen ihmisen? Kuka tahtoo taakan pilaamaan oman päivänsä?

Kuka tahtoo lohdutella toista surun keskellä, jos ilman tätä ihmistä omassa elämässä paistaisi aurinko?

Kuka tahtoo tällaisen ihmisen, joka on vitun eksyksissä, joka kärsii, joka ei enää pysty salaamaan sitä?

"Ihmissuhteiden pitäisi olla voimavara"

 

JA PASKAT.

Kuinka pinnallinen ihmisen täytyy olla, jos hylkää toisen heti, kun ystävyys tai suhde ei enää olekaan ruusuilla tanssimista ja pelkkää karkkiväreillä maalaamista? Eivät ne harmaan sävyt tapa, ne vain SATTUVAT. Ja tuskaa kokee jokainen jossain vaiheessa elämäänsä.

Pinnalliset ihmiset vain pelästyvät ongelmaisia, rikkinäisiä ihmisiä. "Mitä tollaselle pitäs tehä?"

Olkaa vaikka lähellä, näin aluksi. Älkää jättäkö yksin, jos koko maailma kaatuu niskaan. Okei, saattaahan se olla raskasta puolin ja toisin. MUTTA ENTÄ SITTEN KUN SE OLET SINÄ, JONKA TODELLISUUS MEINAA HAJOTA PIENIKSI PIRSTALEIKSI?

 

Minua suututtavat ihmiset, jotka pelästyvät rikkinäisyyttä. Hoetaan sitä, ettei tarvitse olla täydellinen, mutta silti ehjät vaativat vierelleen ehjiä.

 



Kiinnostuksen anatomia

 

 

2D into 3D

Kehitin tässä pari yötä takaperin huikean hienon teorian ihmisen kiinnostumisen syntymisestä. Elikkäs ihastumisesta.
Se on yleensä niin mysteeri niille, jotka ihastuvat, toimivat subjektina tässä tekemisessä, vaikka eikös jutun pitäisi juuri heille olla päivänselvää?
Hahah. Liian usein olen kuullut ja itsekin kokenut sen hassun tunteen, joka sekottaa pään aika totaalisesti, ja saa miettimään että miksi.
"Siis emmä tiiä mikä Jarissa oli...miks mä niiku ihastuin siihen."
Suuri mysteeri. Onko ulkonäkö ratkaisevassa osassa kiinnostuksen herättämisessä, vai onko luonteella merkittävämpi osuus? Ulkonäköön ihastutaan ja luonteeseen rakastutaan?
Olen itse kehitellyt tästä ohjenuorasta kaikille, jotka painiskelevat sen ongelman kanssa, että itsetuntemus näissä tositunteen asioissa on sitä nollan luokkaa.

Väitän että kunnon kiinnostukseen tarvitaan ainakin kolme merkitsevää tekijää.

Kyseessä on se, että yksi tekijöistä herättää kiinnostuksen. Se voi olla vaikkapa hauskat jutut, joilla henkilö hivelee itsetuntoa. "Voi vitsi kun tuo on hauska" ei kyllä yksin riitä kiinnostukseen. Tällöin henkilö on vain ihminen, jolle on annettu kuin ikään yksi plussapiste. Mutta näitä yksiä plussapisteitä jakelemme koko ajan ja kaikille.
Seuraavana tekijänä nousee sitten ulkonäkö. Hauskat jutut saavat tiirailemaan paidan läpi ja kuolaamaan mahdollista sixpäkkiä (joka myöhemmin paljastuu alkavaksi kaljamasuksi). "Ei helvetti, toi taitaa olla ihan komeakin." Toinen tekijä on syntynyt, jolloin ihmisestä on muodostunut 2D-tyylinen paperinukke. Semmoinen, joka viehättää jotain osaa itsessä, yleensä hormonitoimintaa alapäässä, joten ronskisti sanottuna näitä paperinukkeja "panisin mutten muuta".
Kolmas tekijä aiheuttaa yleensä sen kunnon ihastumisen. Tämä kolmas tekijä voi vaihdella, se on hyvin henkilökohtaista. Se voi esimerkiksi olla, että henkilö avautuu syvällisemmistä ajatuksistaan, tai vaikkapa kertoo jotain salaista. Tämä kolmas tekijä on yleensä vähiten pinnallisin. Se on inhimillinen seikka, joka muuttaa kaksiulotteisen paperinuken 3D-malliseksi ihmiseksi. Ja yhtäkkiä tätä henkilöä ei saa pois mielestään.

Kolmen tekijän malli on äärimmäistä kärjistystä, ja keksin sen oikeastaan täysin omasta päästä, koska se kuulosti silloin kolmelta yöllä omassa sängyssäni aivan helkutin mahtavalta. Hurrasin puolinukuksissa sitä, että meikästä tulee uusi Freud.

Vaikka näin ei kävisikään, on ajatukselle huvittava leikkiä. Ja kelata, miksipäs minä nyt menin ihastumaan tuohon urpoon?

Ensi kerralla takuuvarmoja vinkkejä, miten tappaa kiinnostus! Siihen asti adios. Ja jakakaa paljon rakkautta. Pankaa kortsun kanssa. Spread the love.

Nuori ja tyhmä

Elämä tuntuu olevan täysin järkeä vailla. Tai no oikeastaan siinä on kaikki järki, pakkautunut yhteen ihmiseen, yhteen ihmiselämään. Mutta vaikka tuo elämä olisi kuinka todellinen, sen eläjä näkee asiat irrallisina, ilmassa hajallaan leijuvina asioina.

Elämä on räjähtänyt käsistä, valunut hiekanjyvinä lattialle, vuotanut ja kuivunut veripaakkuina lattialle.

Sitten se, miten se vaikuttaa persoonaan. Olenko minä muuttunut vai onko se vain ympäristö, joka on alkanut pyöriä vinhasti ja hajota hiljalleen...?

Ja miten siihen suhtaudutaan, miten läheiset siihen suhtautuvat? Onko kukaan valmis ottamaan sinua kokonaisena, vaikka elämäsi on hajalla? Onko kukaan valmis hyväksymään pelikorttien kääntöpuolet, kuinka rumina tahansa?

Sitten pitäisi vielä päättää, miten itse katsoo korttejaan. Katsooko niitä sormien läpi, kokonaisuutena, joka sanoo kaiken olevan ok. Vai poimiiko kortit, joiden reunat ovat palaneet ja repeilleet ja itkee niitä?

Päätöksiä. Kuka valitsee kenet ja miksi, millä motiiveilla? Nyt ei olla Pokemonissa.

Onko pakko valita, tehdä oikeastaan yhtään mitään, kun kaikki vain väsyttää ja ahdistaa? Eikö saisi nukkua. Sataa vuotta, kuten prinsessa Ruusunen.

Mutta koska elämän kovat realiteetit iskevät vastaan, on pakko nousta ja tehdä päätöksiä, noudattaa samoja kaavoja, noudattaa sääntöjä, jotka on luonut itselleen, vetää kaikki ajatukset takaraivon pohjalle odottamaan iltaa.

Nukkumista. Silloin on turvassa.

Don't come any closer

 

 

Ihmisiä jaotellaan intro- ja ekstrovertteihin. (Tämän aika neron jaottelun teki lempipsykologini Sigmund Freudin kollega Carl Jung, joka kehitteli psykoanalyysia vähän omiin uomiinsa, mm. kehittämällä arkkityypit erityyppisille henkilöille)

 

Introvertit ovat sisäänpäinkääntyneempiä kuin ekstrovertit. He tarvitsevat omaa aikaa, yksinäisyyttä ja mietiskelyä itsekseen. He ovat usein vetäytyviä ja hiljaisia.

 

Ekstrovertit ovat sitten päinvastaisia. He saavat energiansa sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa. He ovat eläväisempiä ja seurallisempia kuin introvertit.

 

Miksi nämä introekstroertointrioeksat ovat jotenkin tärkeitä, että piti tuoda esille?

Noh.

 

Olen havahtunut tässä lähiviikkoina niihin lukuisiin ONGELMIIN, mitkä kasaantuvat kahden erilaisen ihmisen, introvertin ja ekstrovertin välille. Ne kuluttavat energiaa, kasaantuvat, pölyyntyvät, purkautuvat. PUFF. Räjähtää.

 

Ensiksi, kun kaksi ihmistä tutustuu, luonteiden ero ei oikeastaan merkitse paljoa paskaakaan. Se saattaa jopa olla kiehtovaa, kun on toinen, joka on niin erilainen. Ihmisellä on taipumus kuolata sitä, mitä itsellä ei ole, joten introvertit huokailevat ekstroverttien sosiaalisuutta kun taas ekstrovertit tahtoisivat samanlaisen syvällisen pohdiskelutaidon kuin introverteilla.

 

Kuitenkin, ystävyyden, parisuhteen, ties minkä suhteen edetessä sitä havahtuu ongelmiin. Jos toinen puhuupuhuuupuhuu ja haluaa olla ihmisten seurassa, haluaa olla seurallinen hela tiden, siinä tulee ujohkolle ahdistujalle paskat housuun aika nopeasti.

 

Äärimmäisiä introvetteja ahdistavaa liika läheisyys. Ekstrovertit voisivat taas elää koko elämänsä olematta yksin hetkeäkään, kärjistettynä.

 

Pointtini? Oliko sitä? Introvertit ja ekstrovertit aiheuttavat pientä päänvaivaa. Loppujen lopuksi, onko täysin vastakkaisten ihmisten ihmissuhde järkevä ollenkaan?