Kaikki mitä mä tarvin olet sä

Kun olin viisitoistavuotias, kavereillani oli hassu teineille tyypillinen tapa puhua pojista, kuin esineistä ja tuotteista, joihin valitaan hyviä ja kiiltäviä ominaisuuksia, ja karsitaan niitä huonoja.
Teini-ikäiset ihastuksemme olivat kokoelmia niistä persoonallisuuden ja ulkonäön piirteistä, joita arvostimme. Lempijulkkiksemme määrittelivät suurimman osan siitä, millaisena näimme unelmiemme miehen. (Ja jostain syystä odotukset olivat sitten liian korkealla, kun meni seiskaluokan diskoon ja kaikki unelmapojat tuntuivat kadonneen kuin tuhkatuuleen, ja tilalle oli tullut finninaamaisia lapsia...mitä tapahtui!?)
Ruskeat silmät ja tumma tukka. Ei ku mä tykkään vaaleista. Lihaksikas.
Sitten itsekin kasvoin, psyykkisesti ja vuosissa, en ikävä kyllä pituudessa. Vaalea tukka ja siniset silmät vaihtuivat siihen, että aloin pohtia tyttöporukassa poikia omasta mielestäni syvällisemmin. Piti olla taiteellinen mies. Piti olla omia mielipiteitä ja poliittinen vakaamus, piti olla silti komea ja edes hiukan söpö.
Sitten kasvoin vielä vähän lisää. Pidin tärkeimpänä ominaisuutena kykyä keskustella, ja haastaa minut keskusteluissa, väittelyissä ja älyssä. Omasta mielestäni vaatimus oli suht kypsä ja realistinen. Kaukana lapsuuden ulkonäkökeskeisistä piirteistä.

Nyt katson elämässäni taaksepäin ja NAURAN. Olen vasta 18 ja nyt jo tajunnut yhden elämän lainalaisuuksista. Oikeastaan kaksi niistä.

ENSIMMÄINEN, on se, että ihminen syö sanansa ja kääntää takkiaan useammin kuin vaihtaa sukkiaan.

TOISEKSI, vaatimukset ja odotukset unelmakumppanista, ne ovat yhtä tyhjän kanssa,

Olen nuori, mutta en ole vielä pariutunut kenenkään kanssa, joka olisi haastanut minut älyllisesti. Poikaystäväni ovat olleet tyhmiä (ei sillä lailla "erottiin joten vihaan sinua idiootti", vaan yksinkertaisesti tyhmiä. Niin kuin päästään lahoja kookospähkinöitä.) ja yksinkertaisia. Nuorempia ja eivät yksinkertaisesti yhtään mitään sellaista, mitä olen kuvitellut. Mutta jostain syystä, se ei ole haitannut tunteitani.
Pääpointti on kuitenkin siinä, että he ovat olleet mitä suurimmissa määrin niin kaukana "unelmien miehestä" kuin kuvitella saattaa. Oikeastaan tosi vähän kyseessä on ollut mikään yksittäinen ulkonäkötekijä tai luonne. Enää mieleeni ei tulisi luetella edes yhden yhtä ominaisuutta, jota olettaisin mieheltä.
Ehkä koko maailman (joo, minulla on suuret suunnitelmat!) pitäisi lopettaa mielikuvien luominen siitä unelmien kumppanista. Koska ei sellaista ole. Minä en ole vielä törmännyt taiteelliseen ja fiksuun mieheen, joka nostaa jalkaprässistä enemmän kuin minä. Ei sillä, etteikö tällaista miestä jossain olisi, mutta entä sitten vaikka olisi? Kuvitellaan tilanne, että hän tulisi vastaan. Voi olla, etten edes kiinnostuisi. Voi olla, ettei klikkaisi millään tasolla. Sen sijaan joku urpo rumilus, joka hakkaa tietokonepelejä ja vihaa liikuntaa, saattaa saada tyttöparan sydämen pamppailemaan.
Logiikka?
Ei ole. Siinä se pointti juuri onkin.

Ja lopuksi ajatus, jonka rakast ystäväni Laura (mainontaa, tsekkaa Lauran blogi!) pisti päähäni:
Miksi ihmeessä me odotamme kumppanilta kaikkea ihmeellisyyttä ja unelmien toteuttamista? Pitäisi olla sitä ja tätä, hyvä kuuntelija, keskustelukumppani, bileseura, olkapää, hauska, samalla vakava, hyvää seuraa minne vaan, blaa blaa blaa...
Ystäviltämme me kuitenkin odotamme paljon vähemmän. Joku toinen on bileseura, joku toinen kuuntelija, ja se on täysin okei.



Joten...siirrytäänkö seuraavaksi moniavioiseen yhteiskuntaan, jossa miehiä riittää joka sormelle, aina eri tarpeita toteuttamaan? Sounds good.