En oikeastaan tiedä, onko lasini puolitäysi vai puoliksi tyhjä.
Länsimaisen ihmisen ongelmat. Se kun on taivas rajana, ahdistaa, koska periaatteessa se ei mene niin. Sitä hoetaan nuoruuden olevan elämän parasta aikaa. Varmasti, mutta päällisin puolisin kakusta näkyy sen kuori. Eli tässä tapauksessa ilmassa roikkuvat kysymykset.
Olen aikaisemminkin puhunut epävarmuudesta. Tulevaisuuden suhteen. Toivosta ja toivottomuudesta. Kaikessa on se kuuluisa kaksiteräinen miekka.
Uskonko ja luotanko tulevaan, koska se on vapaa ja aukinainen?
Pelkäänkö sitä kuollakseni, koska siinä ei ole mitään kiinnityskohtaa todellisuuteen?
Suurin pelkoni on jäädä kellumaan tähän hetkeen, tähän tunteeseen, jota en osaa täysin kuvailla. Minä vain kellun, ilman juuria, eikä minulla ole mitään mistä napata kiinni. Voin vaikka kellua, ajatutua liian kauas. En pysty pysäyttämään sitä.
Tahdon tarttumapintaa, jonkinlaisen ankkurin, joka pitäisi minut tässä. Ihmissuhteen, työpaikan, opiskelupaikan, jonkin vakaan ja pysyvän.
Silti lävitseni virtaa pelkkää vuorvettä, joka vetäytyy kuitenkin takaisin.
Ah, nuoruus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti