Nuori ja tyhmä

Elämä tuntuu olevan täysin järkeä vailla. Tai no oikeastaan siinä on kaikki järki, pakkautunut yhteen ihmiseen, yhteen ihmiselämään. Mutta vaikka tuo elämä olisi kuinka todellinen, sen eläjä näkee asiat irrallisina, ilmassa hajallaan leijuvina asioina.

Elämä on räjähtänyt käsistä, valunut hiekanjyvinä lattialle, vuotanut ja kuivunut veripaakkuina lattialle.

Sitten se, miten se vaikuttaa persoonaan. Olenko minä muuttunut vai onko se vain ympäristö, joka on alkanut pyöriä vinhasti ja hajota hiljalleen...?

Ja miten siihen suhtaudutaan, miten läheiset siihen suhtautuvat? Onko kukaan valmis ottamaan sinua kokonaisena, vaikka elämäsi on hajalla? Onko kukaan valmis hyväksymään pelikorttien kääntöpuolet, kuinka rumina tahansa?

Sitten pitäisi vielä päättää, miten itse katsoo korttejaan. Katsooko niitä sormien läpi, kokonaisuutena, joka sanoo kaiken olevan ok. Vai poimiiko kortit, joiden reunat ovat palaneet ja repeilleet ja itkee niitä?

Päätöksiä. Kuka valitsee kenet ja miksi, millä motiiveilla? Nyt ei olla Pokemonissa.

Onko pakko valita, tehdä oikeastaan yhtään mitään, kun kaikki vain väsyttää ja ahdistaa? Eikö saisi nukkua. Sataa vuotta, kuten prinsessa Ruusunen.

Mutta koska elämän kovat realiteetit iskevät vastaan, on pakko nousta ja tehdä päätöksiä, noudattaa samoja kaavoja, noudattaa sääntöjä, jotka on luonut itselleen, vetää kaikki ajatukset takaraivon pohjalle odottamaan iltaa.

Nukkumista. Silloin on turvassa.