Is this enough?

Helposti kaikki häviää
jos mikään ei riitä
En ole ennen tajunnutkaan minkälainen perfektionisti olen. Siis kyllähän täydellisyydentavoittelijan nimi kuulostaa aika jäätävältä. Kyllä olen sen jotenkin ymmärtänyt, pettyessäni olen vastannut:
"No olen minä vähän pettynyt, vähän perfektionisti kun olen."
Mutta voi hemmetti kun en ole sitä tajunnut, miten paljon helpompaa olisi antaa olla ja antaa asioiden mennä omalla painollaan! Olla tyytyväinen siihen mitä on.
Olen läksyttänyt siitä itseäni usein, että miksen voi olla tyytyväinen hetkelliseen tunteeseen, elää hetkessä. Olla murehtimatta turhia, mennyttä tai tulevaa. Mahdollisuuksia. Olen saivarrellut siitä muillekin ja silti itse olen tällainen "pata kattilaa soimaa" tapaus. Typerää.
Mitä se täydellisyyden havittelu loppujen lopuksi edes meinaa? Mitäköhän pahaa siinä olisi jos vähän tekee extratyötä ja vähän uhraa elämäänsä saadakseen kiitosta ja kunniaa?
Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta pettymyksessä on.
Pettymys, joka iskee kuin nyrkin tavoin suoraan rintaan ja vetää ilmat pihalle. Kun täydellisyys, autuus ja onni jota havitteli, lipsuu sormista kuin hiekka. Kun tajuaa tuijottaessaan katonreunaa ja niellessä katkeruutta: En pystynyt siihen.
Ja silloin jos koskaan alkaa miettiä että milloin sitten saan haluamani? Jos nyt jotain tavoittelin, kaikkeni tein eikä se SILTI riittänyt? Jos jouduin katselemaan muiden onnea ja autuutta. Omassa pimeässä mielessäni tuntien suurta vihaa ja kateutta.
Täydellisyydentavoittelu saa myös aikaan sen, että elämän pienet ilot tuntuvat mitättömiltä sen rinnalla mitä havittelee. Unohtaa katsoa ulos, unohtaa tajuta pieniä onnen avaimia kuten "ihana ilma" tai "kesä on täällä". Ei, perfektionistin sairas mieli vain sylkäisee tuollaiset ilonaiheet pois. Kaikkein päällimäisenä on tavoite, se KAIKKI minkä vuoksi taistelee ja tappelee.
Sitten kun se viedään pois...

Niin kaunis on hiljaisuus
ja kauniimpaa on kaipaus
Itsesääliin vajoaminen on pahinta mitä tiedän ja nyt teen sitä koko ajan. Ryven siinä. Olen hiljaa, hiljaa.
Hiljaisuus on ihanaa. Tänään en ole muuta kuunnellutkaan kuin hiljaisuutta. Maaten pihalla tuijottaen sinitaivasta ja välillä ohi lipuvia hattarapilviä. Miettien missä olen ja minne hitossa olen menossa. Minne menisin jos olisin joku muu. Miksi menen. Epäilen syitäni mennä ja olla. Itsekkäitä nekin. Mietin samalla hilajisuudessa, jos häntä tai heitä ei olisi, miten sitten? Saattaisin elää aivan toisin.
Hiljaisuus, mutta entäs kaipaus?
Ketä ihminen kaipaa? Jos puhutaan kaipauksesta se yleistetään heti suureen ja syvään rakkauteen. Mutta ei, kaipaus on puhdasta tunnetta, ja tunteita on monenlaisia.
Myönnetään että rakkaus on varmasti suurin, vaikka mistä hitosta minä sen tietäisin. Liikaa vaikeita asioita, vaikkakaan tuosta kysymyksestä en pätkääkään välitä-en siihen usko.
Nyt voin kuitenkin sanoa että jään kaipaamaan kaikkea. Jään kaipaamaan sitä etten voi vain juosta kymmenen metriä ja kertoa mitä tapahtui enkuntunnilla. Minun pitäisi ottaa puhelin kätöseeni ja soittaa kauas meren taa...(okei, Lahteen mutta silti)
Jään kaipaamaan rentoutta, yläasteen tyyliä opiskella. Lukiossa sitä vain mennään eikä meinata, eikä ketään odoteta. Vaikka kuinka hakisi inhimillisyyttä menemällä pieneen lukioon, totuus on se, ettei loppujen lopuksi KUKAAN muista meitä, minua, sinua tai ketään muutakaan. Se on teeskentelyä, enkä halua itsekään teeskennellä.
Saan palata siihen hemmetin kysymyspyörteeseen ja epävarmuuteen:
"Kuka se sinä taas olitkaan?"
Siitä päästään seuraavaan mietteeseen...

Älä unohda minua
kun on taas mentävä
Kuinka moni ei haluaisi jäädä mieleen? Tai olla muistettu? Kunnioitettu...
Minä tahdon sitä paljon, todella paljon. En halua olla JOKU väkijoukossa joka ehkä hikisesti muistetaan nimilapusta. Miten paljon se sitten vaatii että tosiaankin on erikoinen ja erityislaatuinen jollekulle? Tai jollekin?
Älä unohda minua, vaikka lähdenkin muualle, minä pyydän.
Ei unohdeta ystävyyttäkään, en halua menettää mitään.
En itsekään unohda aikaani, muistojani.


Kiitos tästä lukuvuodesta. Tahtoisin REPLAY-nappulan ja palata kauniisiin päiviin pari viikkoa taaksepäin. Miten niistäkin ajoista tuntuu olevan niin kauan? Aika menee nopeasti. Hei, vastahan minä näpräilin turkooseja sulkakorviksiani tuossa olohuoneen sohvalla, kirjoitin päiväkirjaani kuinka hermostunut olin riparille menosta.
Mutta eteenpäin, avoimin mielin. Mieli kirkkaana. Karkotetaan kaikki paha mieli ja itsesääli pois, ollaan rohkeita.
Minä haluan olla vahva.
Lupaan sen.